tiistai 29. huhtikuuta 2014

Huhtikuun pikku ihmeitä!

Oi kun olin iloinen, kun löysin tämän kasvin, leskenlehden, kotini parkkipaikan vierestä  Siihen sen siemenet olivat tulleet uuden soran kanssa. Sydämellisesti tervetuloa!


Krookukset ovat siis jo kukkineet huhtikuun lopulla ja ovat jo kuihtumassa. Viikon ne ilahduttivat silmää. Sitten avautuivat skillat ja tuo keltainen esikko puskee kukkaa voimallisesti. Ainoa hankala tuon esikon kanssa on hajoittaminen. Se kasvaa puumaisesti kiinni toisiinsa, ja sitä ei erota muulla kuin terävällä lapiolla. Minulla on aniliininpunainen esikko, mikä on aivan toista maata. Sitä hajoitin jo ruukkuihin.


Skilloissa hämmästyin sitä, että pihallani on kaksi eri lajiketta. Tiedän, että toisen olen saanut yksityisen pihamaalta ja toisen kasvatin ostamistani sipuleista.



Tässä sen eron näkee, kun asetin tertun portaille. Uusi istuttamani on violetimpi ja suurikukkaisempi.


Meinasin myöhästyä eräältä tapaamiselta, kun yritin jahdata sitruunaperhosta skillan kukassa. Niin kaunista se oli kun hän pyörähteli kirkaan sinisillä kukilla keltaisessaan. Kevät on ainakin minun pihamaallani kullan keltaista ja taivaan sinistä!


Tervetuloa ihana toukokuu!!  Andre´Rieu ja Ruusuja sinulle!

torstai 24. huhtikuuta 2014

Miten syntyy uusi ruusulapsi? Kuten Ilo!

Me tiedämme, että luonto muokkaa kasvillisuutta, eläimiä, jopa ihmistä selviytymään erilaisissa olosuhteissa. Ruusujen maailmassa on tätä todettu usein. Ruusulaji, jonka ei uskoisi menestyvän kylmässä pohjoisessa olotilassa, muuntuu selviytyjäksi ja muuttaa ehkä myös näin ulkomuotoaan. Tällaisia löytyruusuja on paljon.

Mutta myös ihminen pystyy muokkaamaan kasveja, kuten ruusuakin. En puhu nyt varttamisesta, jossa on vähän kuin pakkoavioliiton makua. Kestävään luonnonruusun juureen vartetaan jalostettu ruusu. Tämä liitto usein pettää jo parin vuoden kuluttua ainakin kylmissä olosuhteissa ja jäljelle jää vain se kestävä villiruusu.

Ei, vaan nyt tarvitaan vähän kuin maatiloilla keinosiementäjää. Otan tähän kopion Suomalaisesta Ruusukirjasta tekstin kuvineen, miten se tapahtuu. Maatilalla vasikka syntyy muutaman kuukauden päästä ja kasvaa aikuiseksi parissa vuodessa. Ruusulla se 'aikuiseksi kehittyminen' kestää jopa kaksikymmentä vuotta. Aivan kuin ihmislapsellakin.
 
Tällaista keinohedelmöitettyä ruusuvauvaa hoidetaankin sitten tosi hellästi, jotta se pääsisi taimettumaan ja varttumaan. Mutta vartuttuaan niitä kohdellaan hyvin stoalaisittain asettaen ne kylmiin ja ankariin olosuhteisiin testaamalla niiden kestävyyttä ja terveyttä. Niiden geenikoostumusta ja kasvua tutkitaan ja mittaillaan.

Ruusunjalostaja on intohimoinen olento. Ja kun todella syntyy jotain toisista ruusuista eroava kukka ja kestävyydessään sillä on kaupallista ja puutarhassa kasvatettavaa arvoa, niin tuleehan siitä suuri luomusmainen ILO.

Näin on syntynyt esimerkiksi suomalainen uusi ruusulajike 'Ilo', kaunis hieman lohenpunainen ruusukaunotar, joka minullakin kukki jo kauniisti ensimmäisenä kesänä ja on hyvin talvehtinut.

 

Ilon äiti on edellä kertomani suomalainen Kempeleen Kaunotar, Rosa x malyi  ja isä kanadalainen puistoruusu (sekin jalostettu nk. Explorer-ruusu) 'John Davis. Ilo syntyi vuonna 1998 ja synnyttäjänä on toiminut suomalainen Peter Joy. Hänen sukunimensähän on suomeksi Ilo, mutta uskon, että oikea ilo syntyi varmasti tällaisen kauniin ruusun kehittämisestäkin.

Muuten, kiinnostuin valtavasti tuosta Ilon isästä 'John Davisistä'. Voisinkohan jostain sen löytää? Tekisi niiiiin mieli kokeilla sen kasvua omassa puutarhassani. Minulla olisi jo tiedossa sille ihan oma paikkansa.

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Pieni tutkimusmatka lähimetsiin

Poika tutki karttaa ja kylämme historiankirjaa tuvan pöydällä ja päätti, että haluaa lähteä metsään ja etsiä nähtäväksi vanha ratavartijan asuinpaikka. 

Minä kans!!

Someronkankaalle kuljettiin vanhaa metsätietä ja siitä otettiin suunta junarataa kohti. Vanhalle asuinpaikalle ei ollut mitään tietä, ei polkuakaan. Uskonpa, ettei niitä vanhaan aikaan tarvittukaan. Vanhaan aikaan paineltiin ratapölkkyjä pitkin suorinta tietä kylään ja junalla ostoksille kaupunkiin. Luinpa tuosta mainitusta historiankirjasta, että joskus talvella mentiin jopa moottoripyörällä rataa pitkin. Yleensä Raahe-Tuomiojan radalla kulkeva 'lättähattu' oli hyvin suvaitsevainen, kyyditsi marjamiehetkin sopivaan paikkaan ja poimi heidät siitä tulomatkalla.

Someronkankaalla on lapinraunioita, joita tutkailtiin. Yllättäen löydettin sieltä myös tällainen ufolaisten näköinen maja!


Aurinkopaneelit ja kummallinen metallinen kilkutusääni! Arvoitus ratkesi, kun kiersimme outoa majaa.
" A tool for wind studies" eli kankaalle oli tuotu tuulentestaaja tuulivoimaloita varten.  Nähtiinköhän kaunis kangas ja lapinrauniot siellä nyt viimeistä kertaa ennen alueen raivaamista?  Tulomatkalla tuo majan kilkattava ääni oli kyllä hyvä suuntamerkki, jota kohden oli hyvä kulkea, kun tulimme takaisin umpimähkään vielä roudassa olevia soita ja kankaita pitkin vähän toisesta suunnasta. Eihän metsässä viitsi aina samoja jälkiä kulkea.



Joskus paukkuu kankailla ukkonen tosi komeasti. Usein törmää metsissä salaman työn seuraamuuksiin. Tässäkin on rytissyt aika kovaa, kaksi puuta hajalla ja kolmas palanut. Onneksi rytissyt metsässä.


Suomessa rakennettiin vahtitupia eli ratavartijoiden asuntoja joka puolelle rataverkoston kasvun mukaan. Usein ne, kuten asematkin, olivat vähän saman tyylisiä, kauniita 'piparkakkutaloja'. Ei uskoisi raunioita nyt katsellessa, että tässäkin oli sijainnut joskus kaunis perheasunto. 

Kuvassa on meidän kylän vahtitupa Tuohinnon kankaalla. Ratavartijan tehtävänä oli tarkistaa tietyltä alueelta radan kunto ja korjata sitä. Tälläkin ratavahdilla oli noin 20 km:n pituinen alue. Tupa sijaitsi yleensä keskellä tätä vartioitavaa aluetta. Siksi tämäkin tupa oli muista taloista kaukana 'korvessa'. Kuitenkin arvata saattaa, että vahtitupia oli aika tihein välein Suomen maassa. Valtion virkamiehenä ratavartija sai asuttavakseen kahden huoneen asunnon, navetan, puuvajan, varaston, ulkokäymälän, saunan ja kellarin.

Nyt tältä paikalta emme löytäneet muuta kuin pohjakivetyksiä ja vanha muuripata, jonka keskellä kasvoi koivu. Miksi näin autiota, selvisi, kun luin kylähistoriikkia.

Mehutauko
 
Kun nämä virat lopetettiin 1960-luvulla, suuri osa vahtituvista huutokaupattiin ja siirrettiin pois. Kuten historiikkiosion kirjoittaja kertoo, hän itse joutui meklariksi. Niin hienosti homma hoitui, että kaikki rakennukset huudettiin kaivoa myöten pois. Kirjoittaja nauroikin tehneensä tosi historiaa, kun kaivokin vesineen ostettiin pois.

Kerrotaan, että kellarikin huudettiin. Siinä paikallaan se kuitenkin vielä oli. Nähtävästi tämä vieläkin ehyt kivistä taidokkaasti holvattu kellari oli liian kova urakka siirtää pois.

Muitakin aarteita, joita ei pois jaksaisi kantaa, löytyi paikalta. Mm. tämä alla olevan kannon valtava haapa, kädet ei ympärille riittäneet. Siinä se jätti lojui vieläkin koskemattomana, työkalutkin unohtuneena kannon päälle.

Alla olevan kiven olisin mieluusti mukaani ottanut!



Nytpä opin kylähistoriamme (Maailman kaunein kylä, toim. Vappu Kallio) kirjasta senkin, mitä 'topparoikka' tarkoittaa. Se on työporukka, joka lähtee kunnostamaan junaradan routavaurioita. Tässä laulukin "Topparoikka tulee" (Souvarit).

Se oli mukava pääsiäisretki!! Kiitos pojalleni, kun otti mukaan!

perjantai 18. huhtikuuta 2014

Valloittava ruusukuningatar!


" En tiedä missä synnyit, mistä tulit, mutta Pohjolassa kasvoit, sitkistyit ja valloitit yksinkertaisella kauneudellasi. Yhä aina, minäkin, ihastuin syvän ruusunpunaiseen loistoosi ja osaksi piikittömiin yläoksiin, koska niitä oli helppo poimia. Mutta valloituksesi koskee myös muunkinlaista valloittamista. Olen nähnyt sen! Et tyydy pelkkään sydämien valloituksiin. Valloitat maita ja mantuja.

Sillä siellä missä vanhoja rakennuksia luhistuu, puretaan pois käyttämöttäminä, raivataan uusille tilaa ja siellä missä on vain muistona talojen tai rakennusten kivijalat, sinä 'kuningatar' kukoistat. Olet raivannut esteet tieltäsi, levittäytynyt kaikelle tilalle siellä, taantunut ylpeydessäsi vähäisemmäksi ja muistutat jo valloituksellasi suurta vaivaa, joka koituu niille, jotka haluavat Sinut pois.

Sinä olet Kempeleenkaunotar, ruusu, jota yhä ihastuneena istutetaan pihamaille kukoistamaan. Ylhäisyydessäsi ja sitkeydessäsi tarvitset kuitenkin ankaran käden ja valvontaa, ettet ryöpsähtäisi valloittamaan tilaa. Sillä silloin sinä et enää valloita sydämiä vaan sinut kirotaan. Monelle ruusulle tulee tämäkin kohtalo. Tarvitset ihailijasi, mutta tarvitset myös hoitajasi, joka sinulle rajat antaa, Kempeleen kaunotar kaunis, Kempeleen löytöruusu, jota nykyään taimitarhat myyvät!

Näin sinut tällaisena, voipuneena omasta mahdistasi, vanhan sukuhistoriallisen pihamme laitamilla, jossa ei enää ollut jäljellä muuta kuin jokin kivi ja sinä. Taitoin sinun oksistoistasi itselleni syntymäpäiväruusuja. Niitä oli yllin kyllin riittämiin, liian laajalla alueella ja siinä oli vaikea kulkea. Mutta sait juhlistaa hetkeni. Tiedän, että muinoin, ehkä 200 vuotta sitten sinut on istutettu hellyttävin sydämin ja rakastettavin käsin silloiselle paikalle. Silloin sinua ihailtiin. Nykyinen maanomistaja kiroaa sinut. Näin on monen kohtalo tässä maailmassa! Ruusullakin. "

Tämä oli tarinointia, yksinpuhelua ruusun kanssa, nimeltä Kempeleen kaunotar. Sain taimijuurakon naapurilta, mutta se on kasvanut hyvin hitaasti vanhan navetan edustalla. Siirrän sen muualle. Sitten sain toiselta naapurilta kokonaisen suuren pensaan samaa lajia. Siellä tuhottiin yksi kukkamaa keskeltä pihaa, ja tämä pensas vei muilta jo voiman. Se tuotiin traktorin kauhassa pihalleni ja kolmeen pekkaan sitä istutettiin maahan. Hyvin se siihen istui, vanhan viinimarjapensaan paikalle. Ja varmaan on komistus tänä kesänä kukinta-aikanaan. 

Tosin leikkasin sen oksistosta jo puolet pois, annan uusien voimistua. Tuollaisen edellisen tarinan kokemusperältä katselen pensasta kyllä vähän huolestuneena. Miten on juurivesojen, kun ne ilmestyvät. Pystyykö ruohonleikkurini ne hävittämään ajoissa. Entä sitten kun ympäristöä ei enää hoideta? Tulevalle en voi mitään. Eletään ja ihaillaan ruusua tämä kesä ensin!

Laitan tähän Aila-ystäväni laulamana kauniin kevätlaulun. Sanat Oiva Pennasen.

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Lämmittää savusauna?

Varmaankin aika moni on kylpenyt savusaunassa, mutta kuinka moni on lämmittänyt savusaunan?
Ihan helppoa se ei ole, ei ainakaan minulla.

Jotta savusaunan lämmittämisessä on päästy kuvassa näkyvään hetkeen, niin siihenkin tarvitaan jo jotakin.

Ensinnäkin tarvitaan aikaa ja innostusta. Halusin nyt ilahduttaa naapureita, jotka auttavat minua aittakahvilan uuden lattian kanssa, joten ajattelin kokeilla miten tuo jo lähes 30 vuotta vanha sauna käyttämättömän talven jälkeen lämpiäisi. Kuten kuvasta huomaa, kuisti ja koko sauna tarvitsisi kunnostamista.

Ensimmäiseksi pitää siivota sitä talven jäljiltä, muurahaisten jäljiltä ja kissojenkin, jotka syksyllä siellä oleskeli. Lakaista ja pölyttää. Tarkistaa, ettei routa ole pahasti liikuttanut tiilirakennelmaa suuren kiukaan ympärillä ja että on turvallista laittaa tuli.  Myös lattia, jota olen paikkaillut jos minkäkin laisilla laudoilla ja levyillä, pitää tarkistaa, että se kestää.

En sen kummemmin saunaa pessyt. Bakteerikanta ei kasva talven pakkasessa, ei savussakaan. Mutta tulta aloin pitää pikkuhiljaa pienillä puilla ja varovaisesti. Talven jälkeen lämmittämiseen ja kosteuden kuivaamiseen tarvitsen noin viisi tuntia polttaa puita, jotta saunasta tulisi hyvä.

Toiseksi savusauna, joka on pitänyt paloturvallisuuden vuoksi rakentaa kauaksi talosta ja muista rakennuksista, tarvitsee oman liiterin vierelleen. Sen muinoin mieheni teki vanhan ladon puista ja se on toiminut hyvin. 


Kolmanneksi, olen oppinut, että jos haluaa kitkattoman savusaunalämmön, siellä tulee polttaa vain haapa- tai leppäpuita. Pihkaisista puista kuin myös koivutuohesta tulee kitkua, joka kutittaa silmiä ja ahdistaa henkeä. Vaikka olen huomannut, että jopa jo savuinen sisätila on joillekin tukala. Minä itse olen tottunut siihen ja se on vain suloista. Myös se, että ei anna saunan riihtyä tarpeeksi pitkään alkulöylyjen jälkeen, voi aiheuttaa kitkua. Tai jos pesähiilloksissa kytee vielä tuli. 

Joten olen tehnyt aina järjestelmällistä erottelua polttopuitteni kanssa niitä pinotessa. Olen laittanut erilleen aina haapa- ja leppäpuun ja ajanut ne tähän savusaunaliiteriin. Joskus olen saanut lahjaksi naapuristakin juuri näitä puita. 

Nyt lisäsin savusaunan pesään pikkuhiljaa suurempia puita ja täytin pesää kontaten lattialla, sillä savusaunassahan ei ole savupiippua, vaan savu poistuu pienestä räppänästä ja raollaan olevasta ovesta. Alhaalla lattialla savu ei ole niin sakeaa. Niinpä tavallisissa kauppamatka-kamppeissa ei auta saunaa lämmittää, sillä savu tarttuu vaatteisiin. Muutenkin voi noeta vaatteensa, sillä savusaunan kaikki seinät ovat tarttuvassa noessa. Savusaunatöissä pitää olla römppävaatteet.

Monta kertaa kuljin saunapolulla tehden välillä kodin muita askareita. Toin saunaan myös ämpärin, jonne laitoin kuumaan veteen hautumaan viime kesänä tehdyt saunavihdat. Yhdessä savu ja koivu ovat mukava tuoksu. Se mikä tekee saunahomman nykyään vähän työlääksi minulle, on se, että tulisija, missä yleensä lämmitettiin aina saunavesi, on täysin hajonnut. Enkä nyt ulkoisen vesijohdonkaan avulla voinut vielä saunaan vettä saada, kun se oli jäässä. Joten joka kerta saunaan mennessä kannoin kylpyhuoneesta kuumaa vettä mukanani saunan paljuun. Tosin saunavieraatkin saivat mukaansa täyden vesiämpärin.

Aika tekee tehtävänsä. Haaveena siis saada monta asiaa uusiksi.

Mutta jos haluaa saada oivat löylyt, ei auta murehtia
ajan kuluttamaa tai sitä mitä pitäisi ehtiä tekemään.
Ilta oli leppoisa, mustarastas lauloi ja innolla odotin kuinka sauna vielä toimii. 

Olin aloittanut saunahommat kello 14. Kello 19 kohentelin viimeisiä hiiliä pesässä ja löin häkälöylyt, jolloin pahin tuhka kaikkoaa löylykivien päältä ja puhdistaa. Siis kolme kauhallista heitin, ovi auki ja itse juoksin ulos. Odotin, että höyry laskeutuu ja suljin oven. Jonkin ajan päästä kävin sulkemassa takaräppänän, lakaisin vielä lauteilta nokipölyn pois ja laitoin laudeliinat. Sauna oli suloisen tuoksuinen  ja lämmin.

Kuvassa näkyy ehkä vielä noita höyryjä, taikka sitten ne ovat niitä hoitavia bioenergiahiukkasia, ja jotkut näkisivät ne jopa orbeina eli hyvinä henkinä. 

Joka tapauksessa miehet viipyivät saunassa yhden tunnin, minä toisen mokoman suurella nautinnolla!

Ja kolmannellekin joukolle olisi löylyjä riittänyt. Mikä autuus se on päästä pehkuun tuon kaiken jälkeen, kun hiuksissa tuoksuu savusaunan löyly, ja iho on kuin persikalla. Yleensä kerron heille, jotka ensi kertaa saunaan tulevat, että siellä on hyvä pestä saippualla meikki ja lika pois ennen löylyjä. Löylyjen jälkeen ei tulisi käyttää saippuaa, sillä ihohuokoset ovat niin levällään auki, että se olisi pahaksi. Yleensä tekee hyvää valella kylmällä vedellä keho viimeiseksi, jolloin se auttaa huokosia sulkeutumaan. 

Näin minä koen savusaunan. Toki nytkin kävin parikin kertaa ulkona saunanpenkillä istumassa ja kevättä haistelemassa, jopa maadutin itseni kulkemalla saunapihalla avojaloin. Vaikka sauna näytti niin rähjäiseltä, niin kyllä siellä sai taas maailman parhaat löylyt! Kannatti ahertaa!

Saunaikkunalla myhäili partaansa mukavasti saunatonttukin. Se pitäisi voidella tervalla, sillä tervankin tuoksu kuuluu savusaunaan. Nyt se unohtui. Ja löytää tervapullo, sekin vie oman aikansa...

Usein olen järjestänyt kesäisin yrttisaunan sinne. Siihen minulla on läkkiämpäri, jonka pohjalle laitan kiviä. Niiden päälle sammalta ja sitten vettä. Ämpärin täytän sitten katajan, kuusen, koivun, haavan ja erilaisten yrttien oksilla, jopa kukkivan ruusun joskus laitan mukaan. Joskus olen antanut tämän tehtävän saunavierailleni tehdä. Sitten ämpäri sinne viereen lauteille. Yrteillä on puhdistava vaikutus monellakin tavalla.

Kun ruttojuureni lehdet ovat täydessä koossa, olen tarjonnut saunavieraille siitä mahtavat saunahatut.

Kaikkea hauskaa voi savusaunan kanssa tehdä. Tärkeintä kuitenkin rentoutua ja hengittää syvään sen bioenergista ilmapiiriä!


perjantai 11. huhtikuuta 2014

Thérèse Bugnet ja Georges Bugnet - rakastettavia molemmat!


Teresan ruusun synnytti mies nimeltä Georges Bugnet. Tunnen syvästi sielunkumppanuutta häneen. Ja hänestä kerron nyt lisää. Siis aivan ihmeellinen mies! Ja ihmeellinen on ruusun taival erääksi maailman suosituimmaksi ruusupensaslajikkeeksi! Tässä linkki josta poimin tietoja tarinaani, poimin sitä myös Wikipediasta.



" Georges Bugnet oli ennen kaikkea luonnon ystävä. En tiedä miksi hän jätti kotimaansa Ranskan ja muutti vaimonsa Julian kanssa Kanadan Monitobaan. Ehkä hän suri rakkaan sisarensa Teresan sulkeutumista luostariin. Ehkä hän kaipasi enemmän villiä luontoa ympärilleen. Ehkä Monitobassa oli jo asumassa jokin ystävä, joka puhui luonnon ja uuden elämän mahdollisuuksien puolesta. Tämä o siis minun omaa ihmettelyäni.

Joka tapauksessa Juliakin hyväksyi muuton toiselle puolella maapalloa. Heille oli syntynyt pieni tytär, ja Kanadassa asuessaan heille syntyi 8 lasta lisää. Toinen lapsi kuoli pienenä tulipalon seurauksena, joten voin kuvitella, että ensimmäiset vuodet Manitobassa olivat kovia. Perhe muuttikin pian Albertaan, jonne he raivasivat uudistilansa.
Kuva tästä


Varmaankin Georges purki tuntojaan kirjoittamiseen, sillä jo Ranskassa hän kirjoitteli silloiseen lehteen. Hänet tunnetaan myös novelleistaan, näytelmistään ja monista muistakin teksteistään, joihin mielelläni itsekin haluaisin tutustua. Mm. romaani 'Metsä' nostetaan yhdeksi parhaaksi kirjalliseksi tuotokseksi, missä kerrotaan Kanadan läntisen osan asuttamisesta.

Kun lapset kasvoivat isommaksi ja pystyivät osallistumaan enemmän kotitöihin, Georges innostui ruusuihin ja alkoi kasvattaa niitä. Hänen suuri ihastuksensa oli luonnonruusut, kuten kaikki luontoon liittyvä. Hän innostui kehittämään omaa sitkeää pohjoisessa menestyvää ruusua, ja esimerkiksi yhden unelmansa kanssa teki töitä 25 vuotta. Tästä unelmasta syntyi Thérése Bugnet, kaikkialla maailmalla tunnettu ja rakastettu ruusu. Hän nimesi tämän ruusun sisarensa muistolle. Hän kehitti monia muitakin ruusulajeja, joista E-Suomessakin on  kasvatettu; Louise Bugnet, Madame Georges Bugnet ja Marie Bugnet.

Teresanruusua lastensa ohella hän kasvatteli 25 vuotta. Se syntyi ja tuotiin esille vuonna 1950. Ruusun vanhemmat olivat kanadalainen villiruusu Rosa  macounii ja venäläinen ruusu nimeltä Rosa rugosa kamtchatic.Voin kuvitella niitä hetkiä taimikasvatuksessa, kun tuli pettymyksiä. Mutta hän yritti aina uudestaan, kokeili myös eri ruusuja. Ja voin kuvitella sitä silmänpilkettä, mikä syttyi hänen pitäessään vapisevassa kädessään ensimmäistä suurta kukkaa, Teresan ruusua.

Georges eli 102-vuotiaaksi! Hänen muistolleen on nimetty eräs luonnonsuojelualue Albertassa. Ja Teresa-ruusu jatkaa maailmanvalloitustaan! Komeasti se kasvaa jo minunkin pihamaallani ihastuttaen kahvilavieraita suurilla ruusunpunaisilla kukillaan. Viime syksystä se on kasvattanut voimakkaita uusia versoja. Ajatella mitä luomuksia ihmisen intohimo jättää jälkeensä! Jotakin joka jatkaa tekijänsä elämää edelleen."

Kiitos rakas Ruusumestari Bugnet! Osa unelmaasi kasvaa minunkin pihamaallani ihka elävänä ja voimakkaana.

Uskoisin, että Sinä pitäisit tästä musiikista. Osa kuvistakin videolla voisivat olla Kanadan Albertasta.

Pachelbet, Canon in D major

ps. Joskus on ihanaa pysähtyä kuulemaan kaunista musiikkia. Se on yhtä hellivää sielulle kuin kaunis puutarhakin.


torstai 10. huhtikuuta 2014

Iloinen monesta asiasta!

Kevät on aina ihana asia!

Mutta moni muukin asia tekee mielen hyväksi.

Tulevan talven puut ovat sahattuna ja osin jo hyvässä ojennuksessa. Kiitos talkoohengen! Kunhan kirvestä vielä vähän lisää heilutettaisiin ja kesä kuivaisi.


Ruusupensaat jaksavat hyvin. Ne ovat kasvaneet hitaasti. Luulen, että kun juuret ovat aikansa imeneet kanankakkaa ja kurkottaneet mullan ja soramaan läpi kosteaan savimaahan, niin johan pukkaa vahvaa uutta vartta! Olen luottavaisin mielin.


Kahvila-Aittakin on tyjennetty ja odottaa nyt uutta lattiaa...huomenna revitään vanha ja jo osaksi lahokin lattia pois. Navetassa on odottamassa kuivat tuoksuvat lankut. Toteemipaalu saa odottaa vielä veistämistään.


Suklaa-kirsikkapensaskin on toipunut paremmin kuin koskaan. Yleensä aina yläoksat ovat olleet pakkasen panemia. Tuo valkoinen ei ole lunta, vaan suojaava harso. Jospa saataisiin taas makoisia marjoja. Talvi oli ihmeen leuto. Toinen pensas, joka osoittautui puuksi, nimittäin kynäjalava, on myös säilynyt ilman vaurioita talvesta. Sehän kasvaa aika harvinaisena Etelä-Suomessa, joten ihmettelen, että se ylipäätänsä on elossa pihamaallani.


Talon ulkoeteinen on saanut suojaavat ikkunat, mutta paljon on vielä töitä. Sisäkatto odottaa laudoitusta, ikkunat pieluksiaan, oviaukko ovea ja portaiden edusta kaunistusta. Oih...en tiedä milloin sellaista ehdin ja on varaa. Elämä jatkuu kuitenkin. Tässä on ihan oikeaa lunta vielä, pohjoisen puolella.


Kevään kunniaksi pelastin kirppis-aitan kätköistä vanhan monet muutot mukanani kulkeneen plakaatin Botticellin Keväästä, ruttuisena ja reunat rispaantuneina. Silittelin sitä ja laitoin sille sen arvoon kuuluvat kehykset. Navetan vintiltä vanhaa raakalautaa! Sopii ihan hyvin. Ripustin sen kirppis-aitan seinälle.


Hyvää kevättä kaikille lukijoilleni! Heidi Kyrö ja Kevät!

torstai 3. huhtikuuta 2014

Kirkon ruusut - kirkonruusut

Voin kuvitella vanhat kirkonpihat aikoina, jolloin oli aikaa ja monenlaista hoitajaa. Kirkoilla oli omat tarhansa ja omat ruusunsa. Joskus keskiaikana, kun luostaritkin kukoistivat toimien milloin "kouluina milloin "sairaaloina". Lääkkeet olivat luostarin puutarhassa viljellyt kasvit. Luostareissa oli yrttitarhat, ruusutarhat, vihannestarhat ja hedelmäpuunsa. Ja tottakai jotain kaunista laitettiin kirkkopihalle. Ruusuja! Varmaan niiden rauhoittava vaikutus oli silloin tiedossa.

Kirkonruusut, Francofurtana-Ryhmä, muistuttavat ranskanruusuja ja pohjoisempana ovat nähtävästi Gallica-ruusun ja metsäruusun risteytymiä. Näin ne ovat menestyneet myös Suomessa. Varsinaisen kirkonruusun perimä on kotoisin Saksan Frankfurtista löydetystä ruususta 1583. Täältähän on kotoisin myös Valamonruusu.

Joten voisin aivan hyvin kuvitella näiden ruusujen alunperin kasvaneen luostareiden suojissa munkkien ja nunnien kasvattamina. Luostarit ja maatalousopistot ovat olleet ruusujen kasvattipaikkoja ja näitä instituutioita saamme kiittää runsaasta ruusujen valikoimasta.
Sirkka Juhanoja on perehtynyt kirkonruusuihin nettisivuilla 'Salaperäiset kirkonruusut'.

Piikkiön MTT:n pellolla on löytöruusuissa vain viisi kirkonruusukantaa, joita siellä on tutkittu. Pensaita löytyy myös Ruukin kenttäkokeilussa. Niissä on havaittu pohjoinen ja eteläinen kanta.

Kopioin nämä eteläiset löytöruusulajit tähän:

 1. Eteläinen kirkonruusutyyppi kasvattaa pitkiä voimakkaita versoja, joita voisi ohjata kasvamaan säleikössä.
"Fiskars
"Mäntyharju
"Tähkäpuisto
  Rosa 'Agatha' Fiskars; Ruissalo
Rosa 'Agatha' Kuusisto, Räfsnäs; Ruissalo)

ja pohjoiset lajit tähän:  Pohjoista kirkonruusua on Piikkiön kokeisiin saatu Turusta ja Nilsiästä ja "Elokuu"-nimellä tunnettuna kuhmolaisena alkuperänä. Samanlaisia ruusuja ovat ainakin "Sanna", "Salolaakso" ja "Iisalmi", ilmeisesti myös "Ainin ruusu". Pensas on kestävä Pohjois-Suomessa saakka. 

Tuo "Sanna" on sama kuin "Ruustinna" (löytöruusu Kuhmosta), jonka taimen ostin Särkän perennataimistosta. Se on kasvanut hyvin liiterin seinän suojassa. Yleensäkin pyrin herkemmät ruusut istuttamaan tuohon etupihan suojaiseen piiriin, kuten Onnen, Olkkalan, Ruustinnan ja Apteekkarin ruusun. Myös Pohjantähti-köynnösruusu näyttää viihtyvät liiterin punaista seinää vasten.



Muistelen ruusua vielä...