Suurella kunnioituksella, ruusujen äiti Pirjo Rautio!

Tänään on Minna Canthin liputuspäivä. Tällaisena päivänä on hyvä tuoda esille blogissani Suomen ruusujen äiti Pirjo Rautio. Ruusuja hänelle, lippua ei vielä ole.

Pirjo Rautio hänen kotisivultaan

Olen usealla sivulla maininnut Pirjo Raution, esitellyt hänen kirjojaan, kiitellyt sitäkin, kun hän kerran otti  minut vastaan väsyneenä Saksanmatkan jälkeen ja esitteli itse minulle ruusujaan Simolan Rosariossa.

Olen huomannut, että ruusujen kasvattajat tai jalostajat ovat yleensä miehiä. Olen kohdannut vain kaksi naista, joilla on yhtä suuri intohimo ruusujen kasvattamiseen. He ovat Felicitas Svejda Kanadasta ja Suomesta Pirjo Rautio! Kumpikaan ei elä enää, mutta kummatkin muistetaan ja heidän ruusulapsoset valloittavat maailmaa.

Tässä Simolan Rosarion esittely ja ruusut: http://www.simolanrosario.com/

Tässä on Pirjo Rautiosta kirjoitettu muistokirjoitus:

https://www.nurmijarvenuutiset.fi/artikkeli/710469-muistokirjoitus-simolan-rosarion-perustaja-pirjo-riitta-rautio-on-poissa 

Felicitas Svejdasta olen kertonut tässä: https://ruusutarha.blogspot.com/2016/06/kanadalaisten-ruusujen-kasvatuskoe-6.html

Mutta Pirjo Raution olen maininnut ohi mennen. Hänestä parhaiten kertovat hänen kirjoittamansa kirjat. Tiedän, että hänen jalostamiaan ruusuja on otettu myyntiin muuallakin kuin Suomen taimitarhoilla ja suosio on laajenemassa.

Minulla hänen jalostamiaan ruusulajikkeita on kahdeksan; 'Aila Korhonen', ' Veronica Sundman', 'Viggo', 'Posliinikaunotar', 'Hienohelma', 'Heinrich Ilmari', 'Marzipan' ja 'Liisa'. Tosin olen hankkinut useimmat näistä ruusuista kolmen viimeisen vuoden aikana, joten en ole vielä nähnyt heitä suurimmassa ihanuudessaan. Olen lukenut ja todennutkin, että ruusu on aikuinen pensas vasta noin viiden tai kuuden vuoden vanhana. Tässä omat kuvani pihaltani.

'Heinrich Ilmari'

'Hienohelma'

'Marzipan'

'Posliinikaunotar'

Felicitas Svejda antoi ruusuilleen nimen tutkimusmatkailijoiden mukaan ajatuksena se, että nämä ruusutkin sitten vuorostaan tekisivät tutkimusmatkoja ympäri maailman ja etsisivät paikkoja, missä viihtyisivät. Minulla on niistä neljä; William Baffin, Henry Kelsey, John Cabot ja Martin Frobisher. Täytyy sanoa, että ne eivät ole oikein hyvin ainakaan minun pihallani paikkaansa löytäneet. Ne kukkivat vasta loppukesästä, olisivat  parhaimmillaan syys-lokakuussa, mutta kärsivät kylmistä yöpakkasista ja sateista. Kituvat suorastaan, ainakin minulla. Elossa ne vielä ovat. Niitä vaurioittavat myös tuholaiset.

Minun pihassani Pirjo Raution ruusut ovat myös kärsineet kuivista kesistä. Parhaiten on kasvanut ja kukkinut 'Heinrich Ilmari.' Ruusun nimi luotiin hänen taidemaalarimiehensä mukaan. Kuten muillakin nimillä hän on halunnut kunnioittaa Ruususeuran uranuurtajia ja ruusunkasvattajia. 

Tämä ruusu Rosa 'Merveille' oli Pirjon suurin ja kaunein yllätys hänen jalostustyössään. Minäkin sen sain silloin nähdä kukkivana ja yritin kasvattaa sitä omassa puutarhassanikin. Talven jälkeen sitä ei noussut enää. Yh! Enkä yhtään ihmettele, jos Pirjo itse halusi haudattavan hänet tämän ruusun juurelle. Hän on taivaan suuressa ruusutarhassa, jossa kukkii varmasti kaikki hänen ruusunsa.

Arkihommien ristiriitoja

Nyt en juttele ruusuista, en paljoa muutenkaan kukista. Juttelen aivan arkisista asioista, joita puran mieleni päältä.

Tosin sen verran, että vaihdoin pelargonioille mullan.

Mutta haluan purkaa vähän noita arkisia ristiriitoja, joihin olen törmännyt. Ensinnäkin. Koronan vuoksi kulttuuripaikat ovat Raahessakin kiinni, joten ihan tyytyväisenä olen kotisalla, teen kotitöitä ja kirjoitustöitä.

Asiaan: Ristiriitaa löytyy puiden käytöstä lämmityksessä ja ilmaston saastuttamisen välillä. Omaatuntoani on kolkuteltu tuolla syytöksellä, että puilla lämmitetty talo saastuttaa. No uskon kyllä, jos kaikki fossiilinen polttoaine lopetettaisiin, jopa kaikkien talojen puulämmityskin (se pieni osa teollisuuden energiasta), niin voisi vähän ilmaa puhdistaa. Vähän. Ihan pikkuisen.

Se on kuitenkin ristiriidassa sen käytännön ja ohjeen kanssa liittyen sähkönjakelun epävarmuuteen siinä, että kaikissa uusissa taloissa tulisi varalta olla puilla lämmitettävä uuni tai hella. Näin ei tarttisi kyhjöttää aivan kylmissä taloissa, jos sähkökatkoja tulee.

Me elämme kylmällä alueella!

Kyllä meille Pohjolan asukkaille tuollainen lämmitystapa on jo perinteellistä ja kuten edellä mainitsin, tarpeellistakin hengissä selviytymisessä. Ja mehän 'haravoimme' huolella metsiämme, kuten Trump kerran viisaudessaan ilmaisi!  Olen lukenut, että avohakkuista siirrytään pikkuhiljaa harvennushakkuuseen ja osa sinne jäänyttä perkkaamme ja käytämme kotilämmitykseen. Mukavaa ja terveellistä työtäkin. Kuitenkin osa perkkuusta jää luonnollisesti lannoittamaan metsiä. Hoidamme metsiämme ja meitä on vain viisi miljoonaa. Suuri osa saa lämpönsä maalämmöstä ja jopa aurinkopaneeleista ym. järkevästä (tuulivoimaloita en kannatat). Ilmalämpöpumppu auttaa minullakin tässä. Jos olisi varaa, laittaisin minäkin aurinkopaneelit! Mutta ensin tarttis uusia katto.

Minulla on kakluuneita kaksi, hella tuvassa ja keskusuuni, jonka saa sähkölle ja puille. Sähkö on kallista, joten poltan siinä kerran tai peri kertaa puita keskuslämmityksessä. Kovilla pakkasilla laitan kakluuneihin tulen tai keittiön uuniin. Hellassa välillä pidän tulta. Mutta! Savua ja nokea leijailee huoneissa, pakostakin. Kun ovi pannuhuoneeseen menee tuvasta suoraan, niin pöllähtäähän sieltäkin nokea ja savua joskus. Siis asun melkein savupirtissä. Huomaan sen myös siitä, kun vaaleat villasukkani ovat aika nopeasti harmaat pohjasta. Noki ohuena leijailee, vaikka pidänkin pannuhuoneen oven suljettuna, mutta kun siellä on vessaan ja kylpyhuoneeseenkin vievät ovat. Tosi huonoa suunnittelua se on joskus ollut, anteeksi vain rakas edesmennyt mieheni!

Tänään sitten siivoilinkin. Yksi ristiriita siinä on lattian muovimatto. Se laitettiin siksi, ettei mieheni liukastuisi hänen ollessa sairas ja heikko. Muovi on aika huokoista sen vuoksi. Minulle sanottiin, että onpa nyt helppo pitää puhtaanakin (puulattiaan verrattuna), että pyyhkäistä vain! Mutta voi kuinka se imee sitä likaa ja nokea itseensä. Ei siinä pyyhkäisyt auta. Väliin liotan lattiaa ja hankaan juuriharjalla, toisella vedellä sitten viruttelen. Ja nytkin hinkkasin pitkävartisella sitä kaikin voimin, kaksikin kertaa ja harmaja vesi siitä lähtee. Vai luuleeko joku, että päivittäin sitä pesisin? En sellaiseen haaskaa aikaani, kun on tuo luovuuden voima, joka teettää enemmän.

Siis kaikissa asioissa on huonot ja hyvät puolensa.

Muuten hauska ilmiö metsien hakkuusta puheenollen on tuo " halkoholismi', jonka poikani toi esiin, kun tuli puunkaatohommista. On kuulemma oikein sairaus joillekin tuo metsässä työn teko. Tehdään halkoja enemmän kuin mitä itse tarvitsee ja mitä ehkä kaupaksi menee. Hamstraamista sekin. Eihän ne halot ihan parissa vuodessa mätäne. Hyvä homma!