torstai 25. helmikuuta 2016

Iloa vanhoista leluista!

Pojantyttärellä Malenalla oli pitkään hauskaa lorikoida kylpyhuoneen vanhassa ammeessa saunomisen yhteydessä. 

Nyt hän on pian 6 vuotta ja ilot ovat vähän muuttuneet. Saunomme usein yhdessä. Juttelemme lauteilla, valitsemme löylytuoksun ja nautiskelemme. Etupäässä nauraa ulvomme ja kikattelemme.

Löysin erään siivouksen yhteydessä ulkohuoneesta laatikon, jossa oli poikien vanhoja vesileluja. Olin varma, etteivät ne olleet kestäneet talven pakkasia, mutta ne eivät olleet moksiskaan. Ehkä muovilaatu olikin vähän parempaa luokkaa. Toinen niistä on vikisevä koira, toinen piipittelevä kala. Pari livertävää lintuakin löysin, niitä, joita turistirannoilla myydään.


Koira osoittautui tosi hauskaksi saunakaveriksi. Kun sen painaa lyttyyn ja työntää vesivatiin, se pikkuhiljaa imee itseensä vettä, pullistuu ja poksahtaa äärimmilleen. Arvata voi, jos vesi sattuu olemaan kylmää, ja saan sen kumikoiralta valtavan rupsun kanssa niskaani. Mitä enemmän kirkaisen, sitä enemmän pikkuneiti nauraa. Välillä tosin koira saa rupsutella kiukaallekin sitä vettä.

Kala täyttyy samoin vedellä, mutta sen suihku on hienojakoisempaa pihinää, mutta riemun silläkin saa esiin. Hauskaa riittää molemmin puolin. 

Välillä täytämme linnut vedellä, laitamme silmät kiinni ja kuvittelemme olevamme kuumana kesäpäivänä metsässä, missä linnut laulavat. Kilpaa meidän linnut laulavat mitä kauniimmin ja kyllä nautimme. 

Kerromme siinä istuessamme mukavia juttuja ja välillä pistämme lauluksi. Malena laulaa kaikki muistamansa laulut ja minä läpytän käsiä vesivadissa, niin että vesi loiskuu ympäriinsä. 

Kyllä siinä hiki tulee ja myöhemmin iltatoimien jälkeen ihana syvä uni.

Viimeisimmäksi löysin tämän vanhan Jukka-lelun junan. Se on kyllä niin kaunis, että voi olla vaikka lattiakoristeena!


Yhtä kuumaa voi olla joskus estraadillakin miljoonien ihmisten edessä. Tyttö joka sulkeutui aivan kotiinsa. Nyt tässä! Musiikki on iso voimavara!

maanantai 22. helmikuuta 2016

Mitä olen ruusujen hoidosta oppinut?

Olen hoitanut ruusuja sen istutuksista asti nyt viisi vuotta, aivan ummikkona. Eri ruusulajeja on nyt noin 70-80. Kolme istutustainta olen menettänyt. Se ei ole paljon. Nyt on taas hankala talvi ruusuille, joten voin menettää joitakin lisää, kun sitä on niin hullu, että yrittää herkempiäkin täällä kasvattaa. 

Hyvin monenlaista neuvoa olen ruusujen hoidossa saanut ja hyvin monenlaista kirjaa olen lukenut.

Minun täytyy sanoa, että oikeastaan olen noudattanut hyvin paljon intuitiivista tietoani. Joskus tuntuu, että pensaat itse jopa kertovat minulle mitä ne tarvitsevat. 

Mutta tämän olen oikeasti oppinut:

1. Kastelu 
Kastelu on tärkeää istutusvaiheessa ja samana kesänä, jos on kuivaa. Sitä ei yleensä ole ollut! Isommat pensaat eivät tarvitse kastelua. Jos niitä kastelee, juuret harottavat enemmän ylhäällä, eivätkä ulotu syvemmälle maahan, missä esim. savi on jo kosteaa. Olen huomannut parin kolmen vuoden päästä, että oksat kasvavat vahvemmiksi eli juuret saavat jo savimaastakin paljon ravintoa ja nestettäkin. Nyt kuitenkin pitänee huomata, että minulla kasvaa enimmäkseen pimpinella-, villi-, ja löytöruusuja. 
Niitä ei tarvitse kastella. Mutta ryhmäruusut ovatkin sitten vähän eri asia. En puhu nyt niistä.

2. Lannoitus 
Juuri edellä mainitut ruusulajit eivät tarvitse muuta lannoitusta, kuin sen mitä nyt syksyllä heitän kourallisen tuhkaa ja kompostia juurien ympärille. Siitä ravinne liukenee pikkuhiljaa talven aikanakin jo syvemmälle. Ryhmäruusut ja esim. jalostetut ruusut tarvitsevat enemmän lannoitusta. Luonnonruusut tekevät vain oksia eivätkä kuki liiasta lannoituksesta.

Juhannusruusuni maakellarin katolla ilman kastelua kukkii joka kesä. 
3. Kukinta 
Kun puutarhassa on eri lajeja ruusupensaita, mm. myös rugosa- eli kurttulehtilajeja, se takaa sen, että aina on kukassa joku ruusuista. Pimpinellat kukkivat keskikesällä, rugosat loppukesästä, jopa syksyllä. Nyt on hyvä tietää, että on ruusuja, jotka kukkivat jopa samoihin versoihin. On myös paljon ruusuja, jotka kukkivat vain edelliskesällä kasvaneisiin versoihin. Opin itsekin, että varsi on varsi ja uusi verso kasvaa siihen vanhaan varteenkin. Laitan tähän luetteloa Suomen Ruusukirjasta, miten tuo kukinta on eri ryhmittymissä:

Uusiin versoihin kasvavat kukat:
- pimpinellaruusut (siis juhannusruusun sukulaiset tarhapimpinellaruusut)
- harisonin keltaiset ruusut ja sen muunnelmat
- Ristinummi
- neidonruusut (Mustiralanruusu)
- ranskanruusut ja kirkonruusut (Apteekkarinruusut, Olkkala, Valamonruusu)
- kartanoruusu mm. Onni
- damaskonruusut, sammalruusut
- suurin osa luonnonruusuista ja löytöruusuista, poikkeuksia on

Eli jos näitä ruusuja menet oksimaan tai leikkaamaan syksyllä, ne eivät kuki seuraavana kesänä. Tosin voi kuivia kiulukkaoksia leikata pois, kuten olen tehnyt mm. valamonruusulle, jolla niitä on paljon ja jotka eivät nytkään kypsyneet poimittaviksi.

Samoihin versoihin kasvattavat kukkia seuraavat lajit:
- yleensä kaikki tarhakurtturuusut, poikkeuksia on, kuten Agnes ja Ristinummi
- luonnonruusuista Toukoniitty ja Kanadanruusu kukkivat vanhoihin versoihinkin.

4.Tukeminen 
Koska minulla ruusut, varsinkin löytöruusut kasvavat yksittäisissä paikoissa, olen tarkkaan seurannut ruusujen käyttäytymistä kasvussa. Paljonko ne kasvavat pituutta ja kuinka maata myöten lamoavia ne ovat? Tukeminen kannattaa laittaa ajoissa, sillä työskentely pitkien ja lamoavien piikkioksien kanssa on hankalaa. Jos niitä on useampia aidanteena tien varressa, ne tuskin tarvitsevat mitään, varsinkaan rugosat. Niitä en olekaan tukenut juuri ollenkaan.

Mutta esim. Onnen kanssa en olisi selvinnyt ilman tukea. Samoin olen tukenut Olkkalan, kirkonruusun, Tarja Halosen ja  Herttoniemen. Pimpinellaruusuista olen tukenut jo nyt kahden vuoden jälkeen Linnanmäen ja Kiiminginruusut. Teresanruusun oksat ovat kovin hentoja, joten silläkin on tuki vanhasta puutarhapöydän rautakehikosta. Myös Sointu-ruusun tuin, koska sen kasvu on voimakkaampaa kuin muiden rugosaruusulajien. Samoin olen tukenut Ilo-ruusun. Olen huomannut, että ne innostuvat tuen kera kasvamaankin korkeutta ja ovat näyttäviä muiden pensaiden yläpuolella.  

Orjanruusulle, Keijuruusulle ja Valamonruusulle olen laittanut harmaista laudoista pientä aitaa tueksi. Samoin Mustialanruusulle. Näin on helpompi kulkea ruohonleikkurin kanssa, eivätkä oksat takerru kiinni.

Tämäkin oksa tarttui aina housunlahekeeseen.
Vielä jäyhean näköinen tuki Olkkalalla, mutta odotas...

5. Kevätsuojaus
Olen oppinut, että juuri kevätahava, kun lumi on vielä maassa, on paha varsinkin pienille taimille. Niitä olen suojannut jopa reijitetyillä pahvilaatikoilla. Aurinko saattaa poltteellaan ja pakkanen yöllä vaurioittaa niitä. Luulisin että valkoinen pakkasharsokin suojaa. Olen sitäkin käyttänyt. 

Eräs puutarhuri antoi neuvon, että myös seinänvierustoilla kasvaville pitkille köynnösruusuille kannattaa myös antaa peite kevättalvella, säkkikangas on hyvä, jotta aurinko ei polta alkavia versoja pilalle. Sitäkin olen noudattanut.

6. Jutteleminen 
Tämä on tärkeä! Ruusu on elollinen olio. Ihan kuin ihminen ja eläin tarvitsevat huomiota ja rakkautta, niin tekevät kasvitkin. Juttelussa hengität ruusuille myös tärkeää eliksiiriä, josta ne tykkäävät. Ennen kaikkea hyödyllinen bioenergia syntyy kaiken yhteistyöstä. 

Näin näkisin, että myös ihastelevat vieraat kulkemassa ruusujen ympärillä ovat hyvin tärkeäitä!

JUTTA JEW  JA TALVEN RUUSU!  Ihana!

tiistai 16. helmikuuta 2016

Asiasta toiseen!

Kun puutarhaan ei vielä pääse tonkimaan, täytyy tonkia jotain muuta.

Jokin aika sitten tongin villalankalaatikkoa, jonne on vuosien myötä kertynyt kaikenlaista lankajämää. Kun olen sota-ajan jälkeen syntynyt, jolloin kaikki käytettiin uusiksi, en voinut näitäkään jämiä noin vain nakata pois. Ja koska en voi katsoa Tv:tä ilman, että käsissä olisi jotain näpräämistä, olen kutonut ja osin virkannut tällaisia palasia, joista aion luoda itselleni aika persoonallisen villatakin. Syntysköhän noista sellaista? Tai päiväpeitto?


Toinen tonkimispaikka on ulkorakennuksessa oleva vanha hevostalli, jonne on kertynyt laatikoita ja kaikenlaista syrjään laitettua. Yksi laatikko on täynnä puuleluja, poikieni lapsuudesta; osa lahjaksi saatua tehdastuotetta, osa heidän itsensä koulussa puukäsitöissä värkkäämää. Nyt toin ne kaikki sieltä kylpyhuoneeseen, missä harjan kanssa pelkällä vedellä ne kaikki putsasin pölystä. Lämpimän saunan lauteille ne laitoin kuivumaan. Mitäs minä näillä teen?





Tottakai niitä on säästetty mielessä ja toiveessa lapsenlapset. Pojantytärtä eivät oikein autot kiinnosta, prinsessat kylläkin. 

Pojilla oli ala-asteella oikein pätevä puuveistosta itsekin kiinnostunut opettaja. Niinpä virisi kylällä ajatus ensi kevään myyjäisiin laittaa niistä näyttely liikuntahallin tiloihin. Siksikin kaivoin noita nyt esiin. Puulelut ovat kestäviä, ei mitään vauriota niistä löytynyt, vaikka kylmissä ja kosteissa tiloissa ovat olleet. Junaradastakin on osat tallella. Vain hullu laittaisi ne polttopuuksi!!

Vanhan korinkin löysin ja ajattelin kunnostaa, vaikka se onkin vain markkinatuotetta. Ei läheskään niin hyvää tekoa kuin olen nähnyt vanhojen talojen vintillä käsin tehtyjä pärekoreja. 

Taidan laittaa osan esille kahvilaani, jotta lapset voivat niillä leikkiä. Ja ne ovat ihan kauniita katseltavaksikin. Varsinkin tuo iso vanha puinen juna vaunuineen.Onkohan tuollaisia enää myynnissäkään?




perjantai 12. helmikuuta 2016

Lapsenruusu, Alavanhovi

Vielä yksi mielenkiintoinen löytöruusu:

Tarhassani on myös löytöruusu nimeltänsä Rosa 'Alavanhovi'. Sitä ruusua on nimitetty myös 'Lapsenruusuksi'. Kun kerron ruusun tarinaa, ymmärrämme pian miksi ruusua kutsuttiin lapsenruusuksi.

Lähden ruusun matkassa sen löytöpaikkaan Kuopioon. Kuopiossa on ollut kartano Alavanhovi. Kauniista rakennuksesta ei nähtävästi ole muuta jäljellä kuin vanhoja valokuvia, muistoja ja ruusu.

Aivan liikutuin, kun selasin netistä tarinaa tästä kartanosta. Tarinaa kartanosta ei sieltä paljoa löydy, mutta se paikka, missä tuo kartano on sijainnut, tuli minulle tutuksi, kun kiersin ruusumatkaani E-Suomessa. Sieltä suunnistin kotiin Kuopion kautta. Tapaisin siellä myös erään blogiystäväni. Teimme treffit Valkeisen rannalle, mihin Kuopion kaupunki oli rakentanut kauniin ruusutarhan ryhmäruusuista. Niillä olikin oivallinen paikka siinä pienen järven rinteellä ja juuri vierailuni aikana ne kukkivat kauneimmillaan. Istuimme pitkään siellä jutellen ystäväni kanssa ruusuja ihaillen. Enpä silloin arvannut missä paikassa istuin, ja että sieltä paikasta olisi kotoisin tämän minunkin tarhaani istuttamani ruusu alavanhovi.

Oulujoen taimitarhalla on ruusuista paljon tietäviä ihmisiä. Kun heillä vain on aikaa jutella, tulee ilmi monenlaista ruusuasiaa. Juttelimme erään puutarhurin kanssa villiruusuista ja siitä millaisia muunnoksia niissä voi olla. Silloin hän veti esiin juuri 'Alavanhovi-ruusun', jonka hän ajatteli kehkeytyneen juuri jonkinlaisena metsäruusumuunnoksena kerrannaisine ruusunlehtineen. Innostuin oitis ruususta ja toin sen tarhaani.

Nyt vasta tutustuin siihen syvemmin. 'Syvemmin' tarkoittaa. että haluan tietää ruusun historiasta, alkuperästä ja siihen liittyvistä tarinoista. Ne tarinat voisivat viedä hyvinkin värikkääseen historiaan, mutta valitettavasti puutarhamuistiinpanoja ei yleensä kirjoitettu ylös ja kaikki muukin katoaa jonnekin havinaan. Voi vain kuvitella.

Tuon nykyisen Valkeisen järven ruusutarhan takana seisoo kirkko, Alavan kirkko, jota joku sanoi rumilukseksi tarkoittaen verrata sitä siihen kauniiseen vanhaan kartanorakennukseen, joka kantoi Alavanhovin (myös Väänälän hovin) nimeä. Siitä on kauniita valokuvia. Kartanoon kuului osa Valkeisen järveä, minkä rannalla sijaitsi saunarakennus ja lähde.

Siellä puutarhassako kukki tämä kaunis ruusu?


Kukoistava kartanoaikakausi loppui 1900-luvun puolivälissä. 1950-1960 siinä pidettiin lastenkotia. Itse rakennus purettiin 1968.

Noihin aikoihin ruusu ehkä kantoi nimeä 'Lapsenruusu'. Voin vain kuvitella kodin lapsia, kun he näkivät ruusun kukassa. Kuinkahan moni lapsi istui sen tuoksun äärellä ja uneksi kauniista asioista?

Nyt tulkitsen ruusun tarinaa siltä tasolta, että yleensä kartanon puutarhoissa kasvoi oudompiakin kasveja. Tämän ruusun muistellaan kulkeutuneen Kuopioon Venäjältä. Vaikka Anneli Hannus vuonna 1989 huomasi tämän kauniin ruusun Kuopion Mäntyrinteen perhetukikeskuksen pihamaalla, otaksun, että se on lähtöisin juuri Valkeisen rannalta, koska sille oli silloin ehdotettu nimeä 'Alavanhovi' sen löytöpaikan mukaan. Mutta nimi 'lapsenruusu' on myös kaunis, jos kuvittelen, että ruusu on lastenkotia muutettaessa toiseen paikkaan, Mäntyrinteeseen, tullut lasten mukana sinnekin.

Tämän ruusun kukat ovat kauniita ja erikoisia marmorointikuvioinnin vuoksi. Pensas tekee paljon juurivesoja, ja kun se kasvaa ihan omassa paikassaan, näin saa tapahtuakin. Pieniä lapsenruusuja tai ruusunlapsia toivon lisää.

Jussi Kinnunen- Pieni lapsi





maanantai 8. helmikuuta 2016

Kanadalaisten ruusujen kasvatuskoe 3 - Hyvä kun huomasin!

Useat puutarhurit ympäri Suomen maan surevat lumen vähäisyyttä, jäätikköä ja sulaa pihaa puutarhoissaan. Ainakin ruusuihmiset. Miten ruusut selviävät tästä kaikesta? 

Minun pihallani on sentään vielä tällainen lumipeite. Tämä lauha  voi viedä senkin.


Tuossa kierrellessä huomasin sitten erään hankalan kohdan, jossa olisin tehnyt ajattelemattomuuksissani suuren virheen! Syksyllä nimittäin kaivoin kuoppaa jo valmiiksi köynnösruusu William Baffinille. Täytinkin sitä jo soralla, liiterinpohjalla, kompostilla ja tuhkalla yms. Onpas virhepaikka!!! Ajattelin, että tuossa sillä on lämmin. Varmaankin lämmin, mutta kuten kuvasta näkyy, katon reunalta tippuu vesi, ja se tulee suoraan tuohon ruusun valitulle paikalle. Toiseksi tuo nurkka on tosiaan lämmin ja jo nyt sulana. 

Herkät ruusunjuuret tuossa varmasti tuhoutuisivat!

Kaivoin tuon paikan miettien myös ruusuporttia tuohon viereen. Tuossa aitan ja vanhan navettarakennuksen väliin kun tulee mukava käytävä. Ja minulla on tarviketta porttiin; kaksi vanhaa sängyn vieteripohjaa, rautaputkia yms.

Eipä silti. Tuossa takana on ihan hyvä paikka, jossa olen kultapiiskuja tukenut. Siirrän ne muualle ja laitan siihen Baffinin. Takana seinällä on melkein köynnösruusuun yltävä valkokukkainen Rosa rubincola, joten hyvin sopivat yhteen. Aitan alta tuossa välissä kulkee salaojaputki. Mikä on hyvä!


Tässä toiselta päin kuvattuna, Navettaseinällä kasvaa kärhö ja jo huonosti riippuva pitkäoksainen Pohjantähti, joka tarvitsee todella sitä porttitukea. Saas nähdä mitä tulee...

 

Heppasta hommaa! Mutta teen parhaani.





Pappilan neito - sekin ruusu!

Jatkan löytöruusujen tarinoita.

Tässä eräs kaunis valkoinen ruusu, joka on saanut kauniin nimenkin, Pappilan neito.


Mistähän tuo nimi? Tässä tarinani:

Kartanoihin on liitetty monet löytöruusut. Kuitenkin varsinaiset kartanoruusut ovat ihan oma ryhmänsä ja kerrannaiskukintoineen tunnetuimpia ja jotenkin jalosukuisempia. Sama koskee kirkonruusuja ryhmänä.

Toinen pihapiiri, mistä voi löytää vieläkin vanhoja ruusulajeja, on pappilat. Kirkkopuutarhat ja pappilan puutarhat ovat olleet myös hyvin ruusuisia ja niitä on huolella hoidettuja.

Eräs tällainen löytöruusu on kotoisin pappilan puutarhasta, Rosa 'Pappilan neito'. Sekin kuuluu rugosa-ruusu lajikkeisiin ja alunperin sitä kutsuttiinkin 'valkeaksi hansaruusuksi'. Sittemmin se tulkittiin lajiltaan 'Souvenir de Philémon Cochet'-ruusuksi eli filemoninruusuksi. Lopulta se todettiin kuitenkin omaksi lajikseen. Se muistuttaa kuitenkin hyvin paljon ruusunpunaista hansa-ruusua, kukan väri vain on valkoinen. Pappilan neito-nimi sille annettiin, koska se kasvoi pappilan puutarhassa.

Tämäkin ruusu on tehnyt monenlaista matkaa ennen kuin löysi pihamaalleni asti. Alunperin ruusu on kasvanut Haapavedellä, jossa sen eräs vanhapoika (ihana juttu) huomasi ja halusi tuoda sen kotiinsa Piippolaan Leskelän kylään. Oulujoen taimistolle ruusu saatiin Pohjolan Taimistolta Piippolasta.

Odotan Pappilan 2 metriä kurottavalta neidolta paljon, sillä hyvissä olosuhteissa se voi jo kukkia kesäkuun lopussa jatkaen kukintaansa heinäkuun yli myöhään syksyyn asti kuten hansaruusukin. Syksyn hämärinä iltoina juuri valkeat ruusut hohtavat omaa valoaan.

Katselin toissa iltana dokumenttia ruotsalaisesta tenorista nimeltä Peter Mattei. Voi mikä lauluääni ja mikä persoona!

lauantai 6. helmikuuta 2016

Lisää Oulun alueen löytöruusuja


Tässä vielä kaksi Oulun alueelta löydettyjä erityisiä ruusuja Ainola-ruusun lisäksi.

Toinen mielenkiintoinen oululainen löytöruusu on Rosa 'Karjasillan Kulkuri'. Karjasillan alue rakennettiin Ouluun sodan jälkeen, ja se on nykyistä Höyhtyän aluetta. 

Pari kesää sitten ajeltiin pyörillä miniäni kanssa näitä seutuja ympäriinsä ja ihailtiin alueen vanhoja puutaloja. Miniäni ei ihan 'kulkuri' ole, vaikka matkaopastöitä tekikin ympäri maailmaa, on täysin asettunut Ouluun, mutta haluan tämän ruusun hänen nimiinsä. Toivon, että hän joskus ihastuisi siihen ja tuntisi jotain yhtäläisyyttä asumisensa kanssa. Pensaan kasvu puutarhassani on ollut vähän vaivalloista, joten jos sen menetän seuraavan talven aikana, hankin varmasti uuden.

En löydä tästä ruususta muuta tarinaa kuin että se on tältä seudulta löytynyt ja saanut siitä hauskan nimensä. Karjasillan Kulkuri kuuluu rugosa-ryhmään kurttuisine lehtineen. Kukka on kerrannainen, valkoinen ja keskellä heteiden joukossa pieniä valkeita kukanlehtiä viuhkamaisesti. Kukka tuoksuu sitruunalle ja salaatille.

Kolmas tarhaani istutettu ruusu Oulun seudulta on Rosa 'Martta', sekin rugosa-lajiketta. Martalla on vähän pitempi matkatarina ja nimitarinakin kuin edellisellä löytöruusulla.



Martta-ruusu on alunperin kasvanut Holstinmäellä. Tämä mäki on saanut nimensä Holsten-nimisestä hansakauppiaasta , jolla lienee ollut talo siellä jo keskiajalla. Tai oikeammin historia kertoo, että tämä mies on tullut tänne Holstein-nimiseltä paikkakunnalta Saksasta. (Liekö tällä mitään tekemistä ruusun kanssa, tiedä häntä!)

Tähän hätään en löytänytkään näistä ruusuista kuvia. Liitän niitä myöhemmin. 

Pattijoen seurakuntatalon pihamaalla kasvaa eräs ruusu, jonka muistellaan olevan Martta-ruuusu. Siellä otin muutamia kuvia tästä voimakaskasvuisesta ruusupensaasta.


perjantai 5. helmikuuta 2016

Tarinaa Ainolan ruususta

Harmaan talvipäivän ratoksi olen tehnyt ruusutarinoita.

Minulla on puutarhassani kolme Oulun seudun kaunista löytöruusua. Samalla esittelen vähän Ouluakin. Ainolan ruusu ei liity Sibeliukseen, vaan erääseen Ainola-huvilaan Oulussa. Kun toin ruukkutaimen kotiini, oli se jo ehtinyt kukkia, joten lainaan kuvaa Oulujoen Taimiston kuvista, josta taimi on kotoisinkin. Tämä näyttää metsäruusulta, mutta siihen ryhmään se ei kuulu, vaan luumuruusuihin.


Oulussa sijaitsee upea puistoalue, joka kantaa nimeä Hupisaarten kaupunginpuisto. Siihen kuuluu yhteensä 8 eri aluetta. Alue muodostuu Oulujoen kaupungin puoleisista pikkusaarista, joita kauniisti on yhdistetty kaarisilloin ja pyöräilyreitteineen. Se on hyvin suosittu ja kauniisti hoidettu retkikohde.

Siellä on yksi saari nimeltä Pakolansaari (vanha Hanhisaari), missä sijaitsee Ainolan puistoalue. Kauppias nimeltä Johan Franzén perusti sinne muotopuutarhan vuonna 1826. Siellä sijaitsi myös kaunis kaksikerroksinen Ainola-huvila, jota oululaiset kutsuivat nimellä 'Piparkakkutalo”. Sen ympärille kehkeytyi kaunis puutarha. 

Myöhemmin rakennus muuntui museoksi, jonne mm. Samuli Paulaharju keräsi Lapin kokoelmaansa. Valitettavasti rakennus aarteineen paloi 1929. Tämän tilalle rakennettiin tiilirakennus, joka nyt toimii museorakennuksena. Ympärillä on puutarhuri Bengt Schalin suunnittelema puutarhan, joka nykyään on kuuluisa erikoisista puulajeistaan.

Ehkä vanhan puutarhan jäänteenä on alueelta löydetty kaunis pensasruusu, joka saa kantaa nimeä Rosa 'Ainola', tämäkin löytöruusu, joka kuuluu ryhmään Rosa Villosa, luumuruusut. Tämä ruusu eroaa muista ruusuista kiulukkojensa myötä, jotka ovat luumun muotoiset ja karvaiset. Itse ruusunpunainen yksinkertainen kukka on aika iso ja tuoksuva. Pensas on korkea ja runsaasti kukkiva.

Ruusu on talvehtimassa tarhassani ensimmäistä talvea, joten odotan kovasti tulevaa kevättä. Istutin ruusun aivan omalle paikalleen ja odotan jännittyneenä sen kasvua. Minun äitini nimi oli Aino, joten mielessäni olen tämän ruusun pyhittänyt hänen muistokseen.

On Runebergin päivä. Frederiikka Runeberg teki maukkaan leivoksen, jollaisen jo olenkin syönyt. Hän harrasti myös ruusuja puutarhassaan. Hyvää Runebergin päivää kaikille!

Kaunis kooste Runebergin runosta 'Lähteellä', taitaa paikkakin olla Runebergin lähde, taustalla punalehtiruusupensaita.


tiistai 2. helmikuuta 2016

Sofiaruusun tarina

Helmikuu vasta!

Ruusuasioita voi muutenkin hoitaa kuin puutarhassa. Tässä kerron raahelaisesta löytöruususta Sofia.

Sofianruusu, Rosa 'Sofia' (rugosa-ryhmä)

Raahen seudun löytöruusuista; malvaruususta ja viljaminkeltaruususta (sitä ei kuitenkaan lueta varsinaiseksi löytöruusuksi, vaan William Douple Yellow-kantaan kuuluvaksi) olen kertonut. Täältä on myös löydetty ihan omanlaisensa rugosa-ryhmän ruusu, joka on saanut nimekseen Rosa 'Sofia'.

Kun löysin tämän ruusuntaimen Särkän Taimitarhalta, ilahduin ja yhdistin sen heti raahelaiseen nimeen Sofia. Tätä nimeä useimmat tytöt ovat kantaneet vanhaan aikaan. Raahe on alunperin ollut ruotsinkielinen kaupunki. Yhdistin sen myös Sofia Lybeckerin nimeen, joka perusti ensimmäisen suomenkielisen ammattikoulun tytöille. Se toimii vieläkin hyvin elinvoimaisena. Sofia Lybecker oli itsepäinen ja kaunis nainen. Hänellä oli useita kosijoita. Hän laittoi valinnalleen erään ehdon. Hän suostuisi sille miehelle, joka lupaa, että hän saa käyttää perintöään ihan itse valitsemallaan tavalla. Sellainen löytyi. Hääpäivänä Sofia ja hänen miehensä allekirjoittivat köyhille suomenkielisille tytöille tarkoitetun ammattiin tähtäävän koulun perustamiskirjan vuonna 1843.



Olin tulkinnassani täysin väärässä. Jari Särkkä, joka ruusun oli löytänyt ja lähettänyt sen tutkittavaksi edelleen Ukonahon Taimistolle, kertoi siitä minulle toden löytötarinan ja nimen alkuperän.

Ruusu löytyi hänen sukulaisensa Kaarina Joensuun pihamaalta Saloisten Pyynmäeltä. Kun ruusu todettiin ainutlaatuiseksi muiden joukossa, alkoi Jari tutkimaan enemmän ruusun alkuperää.

Sofianruusu oli alunperin kasvanut Saloisten kirkon vieressä olevalla hautausmaalla Kaarinan äidin Sofia Kettukankaan haudalla. Sitä mistä ruusu oli alunperin paikkansa siihen löytänyt, ei kukaan muistanut. Ruusua ei enää löydy sieltä, eikä nähtävästi Kaarinankaan pihamaalta talon myynnin jälkeen. Jari pelasti kuitenkin kauniin ruusulajin, jota saa ostaa taimistoilta. Nimeksi laitettiin 'Sofia 'isomummun Sofia Kettukankaan muistoksi.

Omalla pihamaallani ruusu on muistuttamassa vähän toisista Sofioista. Kummankin mummuni nimestä löytyy Sofia ja siskontyttären nimi Ruotsissa on myös Sofia. Raahessa tästä nimestä kansan keskuudessa käytettiin nimeä Fiia, josta on tehty raahelainen matkamuistonukke yhdessä Jaakon kanssa. Nuken luojana Paula Pirinen, raahelainen ruusujen kasvattaja.

Tässä tuli sekä sofianruusun että Sofia-nimen tarinaa. Emme voi vähätellä nimen taustalla olevaa historiaa kuten emme ruusun taustalla olevaa sukuhistoriaakaan. Hyvä nimi raahelaiselle löytöruusulle!

Oman sofianruusun istutin vasta viime vuonna, enkä ehtinyt siitä kuvaa ottamaan. Tässä Jari Särkän kuva siitä: