maanantai 25. huhtikuuta 2016

Ruusu, salaisuuksien symboli

Nyt kun kaikki odottavat henkeä pidätellen ja melkein suurennuslasin kanssa silmuja etsien ruusupensaistan katalan talven jäljiltä, on aika tuoda esiin ruusun mystiikkaa. Kokoan vähän tuolta vanhoilta sivuiltani ulkomuistista tietoa tähän ruusun eräästä tärkeästä osasta, nimittäin ruususta salaisuuksien kätkijänä.

Jo yllättäen saapunut ruusupuska antaa punan poskille. En tiedä ovatko nykymiehet unohtaneet tämän ikivanhan tavan herättää naisen huomio ruusukimpulla. Vai onko siihen liittynyt jo epäilyttävää anteeksipyynnön kyynistä tuntemusta? 

Kun ruusu, jos sitä katsoo oikein syvälle silmiin, on todella eroottisuuden salaperäinen kätkö.


Se salaisuuksien pyhä kirjo, jonka nyt tässä tuon esille, ei niinkään koske erottisuutta eikä tunteita, vaan on aika maskuliinisella tasolla. Nimittäin kun historia omi ruusun, sen symboliikka annettiin usein miesvoittoisille salaseuroille.

Ymmärtäisin tämän kaiken jo juontavan sieltä tarinasta, jonka luin jostakin nettisivuilta. Egyptin jumalatar Isis sai pojan Horus, joka nimettiin Auringon jumalaksi. Kerrotaan, että kun hän varttui nuorukaiseksi, Isis ojensi hänelle ruusun, joka sisälsi salaisuuksia. Niitä Horuksen piti opiskella, mutta ei kertoa muille. Aleksanteri Suuri Egyptin matkoillaan ja valloituksillaan ihastui tähän salaisuuksia kantavaan jumalaan, adoptoi hänet mukaansa Makedoniaan eli nykyiselle Kreikan alueelle. Sille annettiin kreikkalaisittain nimi Harpokrates, Salaisuuksian Jumala. 

Se varmaan sopi hyvin valloituksia ja valtiosalaisuuksia täynnä olevaan Kreikan historiaan. Harpokrates kuvattiin patsaisssa usein nuorukaiseksi, jolla oli sormi suun edessä. Ruusun salaisuus jatkoi matkaansa kulkien myös roomalaisten tietoisuuteen. Sieltähän taru kertoo, että itse Venus antoi ruusun Harpokratekselle, jotta tämä säilyttäisi Venuksen rakkauden salaisuuksia.  Harpokratekselle annettiin myös uusi symboli. Se oli vakoilijoiden suojelija.

Ruusun salaisuus siirtyi myös aikaan jolloin perustettiin Temppeliherrat ja muut salaseurat. Kerrotaan muun muassa, että salaseurojen vala vannottiin katossa olevan ruusun alla. Vala vannottiin säilyttämään kaikki ne asiat salaisina, jonka seura yhteisissä tilaisuuksissa tiedotti. Ruusu sinetöi huulet. 


Sittemmin ruusun salaisuuden valtaamana on vuodatettu paljon vertakin useissa sodissa ja vallankaappauksissa. Kaikki muistavat historiasta Punaiset ja Valkoiset ruusut Englannin Tudor-suvun sodissa. Minulla on siitä paksu kirja, jonka ensi sivuilta en vielä ole päässyt pitemmälle. Se on valtavaa juonittelua ja vallan halua.

Ehkä vähemmän tunnettu on järjestö Hitlerin ajoilta, jotka kantoivat nimeä Valkoinen ruusu. Sen nuoret opiskelijajäsenet olivat ymmärtäneet natsivallan hirmuisuuden ja vääryyden ja alkoivat levittää kirjoittamalla lehtisissä tietoa heidän väärinkäytöksistään. Tottakai natsijärjestö sai pian kiinni tämän salaperäisen järjestön vetäjät. Tuomio oli surullinen ja jäi varmaan historiaan sen vuoksi, että nämä nuoret olivat ehkä koko Euroopassa viimeiset tuomitut, jotka saatettiin kuolemaan giljotiinin alla.

Mustan ruusun symboliksi on löydetty syfilis-tauti eli kuppa. Alla olevaan lauluun "Musta Ruusu" sisältyy tämä surullinen tunnus.

Näin surullista luettavaa sisältyy ruusuun, mutta enköhän tässä löydä jotain kaunistakin salaisuuksiin liittyvää vielä. Sitä ei vielä kukaan varmaankaan tiedä, miksi juuri ruusunkasvattajat elävät yleensä vanhoiksi, usein yli 90-vuotiaiksi. Jotain ihme-eliksiiriä ruusu levittää ympärilleen!



lauantai 16. huhtikuuta 2016

Ikivihreä nurmikkoni

Olen aina naureskellut pihalleni, kun vieraani ovat siihen lumen sulamisen jälkeen tulleet. -Oi, sinullahan jo viheriöi piha!


Näin he ovat ihmeissään huudahtaneet. Eikö mitä! Sehän on vain sammalta. Tiedän, että joitakin se harmittaisi kauheasti, mutta minua ei. Siinä nurmella, sammal pohjana,  on niin mukava kesälläkin avojaloin kulkea. Ja sammaleesta huolimatta, ruohikko kasvaa niin rehevänä, että ruohonleikkurin kanssa on vaikea pysyä perässä. Ruohoakin riittää aivan runsaasti. Ainakin vielä.

En tiedä mihin vielä joudun tuon pihani kanssa. Ehkä joskus on kuitenkin syytä vähän ripotella siihen kalkkia.

Loppujen lopuksi sammalnurmestakin ollaan kahta mieltä. Toiset kauhistuvat ja uusivat nurmea. Sellaiseen en rupea. Sammaleeseen löytyy positiivinenkin puoli, esimerkiksi japanilaiseen tyyliin TÄSSÄ.  

Kuljin pihamaalla vähän katsastamassa millaista sammalta siinä oikein kasvaa. Talo on aikoinaan rakennettu paikalle, mistä on raivattu metsää,. Tässä on alunperin kasvanut iso sekametsä. Osa mäntytukeista on käytetty talon hirsiin. Joten sammallajeja kyllä löytyy.

        

Oikealla se yleisin sammallaji. Oliskohan se hiirensammalta? Oikealla eräs harvinaisempi ja vähäisempikin laji pihamaallani ei ole sammalta vaan jäkälää. Uskoisin sen olevan jotain nahkajäkälää. Alhaalla myös jäkälää, olisiko hirvensarvijäkälää?




Jopa karhunsammalta on siellä täällä, minusta se kaunein sammal, Alhaalla varmaankin seinäsammalta kiven kyljessä.


Antaa kaikkien kasvaa. Minun tehtäväni on varmaan pitää jonkinlaista järjestystä kuitenkin luonnon rehottamallekin tyylille. Alhaalla saunapiha, jossa on vielä muutakin työtä kuin nurmikko. Kivi- ja tiilipinot odottavat vuoroaan. Saunan kuistikin huutaa apua. Kuuntelen kyllä vähän päätäni puristellen. Tulen auttamaan, mutta pienen viiveen kera.

Ensimmäinen työni keväällä on raapia haravalla tuohon sammaleeseen vähän ilmareikiä ruohollekin kasvaa. Siksi teen pihan haravointia jo ennen kuin maa on edes sulanut tai kuivunut.



Johanna Kurkela ja Kuolevainen - kaunista!


torstai 7. huhtikuuta 2016

Ruusunvarren ylistyslaulu keväälle!

Olen ruusunvarsi. Saan voimani juurieni kautta äiti maan tuotteista. Saan sieltä tarvittavat alkuaineet, tarvittavan kosteuden ja kaiken tarvittavan energian millä varttani kasvatan. Mutta se ei riitä.



Talven ajan on peittonani ja suojanani valkoisen pehmeä lumi. Se suojaa minua kylmältä ja kevätauringon polttavalta ahavalta. Kun se sulaa, se on kuin pitkä lempeä suihku hentoa varttani pitkin kohti juuria, jossa syvällä ne heräävät toimimaan ja tarttumaan äitimaan tarjoamiin mahdollisuuksiin. Sekään ei riitä.

Itse minä kurkotan kohti auringon lämpöä heti kun horroksestani selviän. Jos minulla talven suojalta on hiukkasenkaan jäljellä edellisvuoden voimaa; ruskeassa, ruskeanharmaassa, oranssinruskeassa, ruskeanvihreässä, vihreänvivahteisessa tai kellanvihreässä varressani, niin minä pakahdun siitä riemusta, jossa saan ojentaa kaulaani kohti aurinkoa. Ei liian kuumana, ei kylmänä, vaan sellaisena kuin on isän syli, joka antaa rakkauttansa.

Silloin minä hyristän harteitani, kehrään onnesta olla maan päällä ja elossa. Silloin minä tunnen ihmeellisen voiman itsessäni ja pukkaan ulos pieniä silmuja, kuin pieniä vauvoja. Tai ei oikeastaan vauvoja, vaan itseäni, herättelen, kasvatan ja lihotan silmuja varteeni ja ne värisevät innosta ja elämän halusta.

Näin ei tapahdu ilman äiti maata ja isää aurinkoa. Näin ei tapahdu myöskään ilman hoitajia, enkeleitä, joksi ihmistä voisin kutsua, jos hän tuntee tarpeeni. Mutta näin ei tapahdu myöskään ilman minun omaa tahtoani, itsetuntoani olla ruusu ja ilman rakkauttani elämää kohtaan. Näin ei tapahdu ilman elämän iloa ja kasvamisen tahtoa. Näin ei tapahdu ilman jumaluuden ilmentämistä minussa ja kaikessa ympärilläni.

Sillä ruusunvarrenkaan herääminen ei ole kiinni kohtalosta, ei ulkoisista voimista, ei ympäristötekijöistä, vaan silläkin on oma tahto, kuten kaikella elävällä. Siksi ruusunvarsikin kunnioittaa elämää, kasvamista ja aina uuden luomista. Ja on niin kiitollinen. Ja se uskoo, että koko luomakunta ympärillä tuntee samoin.



keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Miksi vanha maaseutukulttuuri viehättää?

Tein ulkotöitä ennen sadetta. Sateen tullessa siivoilin erästä ulkorakennusta.

Siinä työn lomassa kulkee ajatus. Miksi tällainen vanha maaseutukulttuuri viehättää? Miksi tykkään asua tällaisen vanhan, kuluneen ja osittain jo 'romahtaneen' seassa? Miksi kuitenkin yritän pitää sitä pystyssä?

Ja sitten se oivallus syttyi! Vanhalle annetaan arvo, kuluneellekin. Olkoonpa se sitten rakennus, esine tai olotila. Voisko näin antaa arvoa myös VANHALLE IHMISELLE?  Hänkin on kulunut, kaiken kokenut, paljon ymmärtävä. Hänkin odottaa, että joku vielä arvostaisi häntä.

Vanhassa maaseutukulttuurissa näkyy eletty elämä. Se elää vieläkin! Se elää varsinkin, jos sinä annat sille arvon.



 









Kun katselen vanhoja ovia, joilla on suojattu ladon seinä, huomaan, että vanhan kansan ihminen laittoi kaiken kiertämään, millä arvoa vielä oli. Kuten arvossa ovat nuo vanhat ovet, iloisesti ja ylpeinä suorittamassa vielä tärkeää tehtäväänsä! 

Kuinka paljon meillä vanhoillakin ihmisillä olisi vielä annettavaa! Ehkä toinen ei sitä arvoa huomaa. Se on huomattava ihan itse!





tiistai 5. huhtikuuta 2016

Kevään hyviä juttuja!!

Huhtikuu!! Tällaiselta nämä ensimmäiset päivät näyttävät. Alla ihana pakkasaamun huuru metsässä. 


Tontin vieressä oleva puro pysyy kuosissaan, ei virtaa tieni yli, kuten on joskus tehnyt. Ruusut hymyilevät, kuten tässä 'vuoristorata'-kehikossa 'Linnanmäki'.

                         

Rakas ruusunnuppuni täytti 6 vuotta, mutta ne korvanreiät ovat ovelasti tässä pussissa. Reikähän on tyhjää, sanoi Jusu-pappa.  Ei vielä korvissa, kuten tyttö oli toivonut. Lapsi saa olla lapsi.


Kurkistin Koitelinkoskelle ystäväni kanssa, ja sekin virtaa ihan rauhallisesti.


Sydäntä lämmitti se, että siellä kaikki leiripaikat olivat täynnä retkeilijöitä! Aina vain suomalainen kaipaa luontoon ja leiritulen ääreen.


Rakastavaisetkin ovat löytäneet Koitelin sillan kaiteeseen. Tällaisia kauniita lukkoja oli kaiteen koristeena jo siellä täällä. Rakkautta se!


Raparperi nostaa päätänsä.


Rakas uusi lehmuspuuni puskee meheviä silmuja.


Olen peitellyt arimpia ruusupuskia säkeillä ja pahvilaatikoilla. Vielä on öisin pakkasta ja päivisin aurinko kilottaa tosi kuumasti. Routa vielä lujasti maassa.

Metsätonttu itse pistää vielä tanssiksi oikein kunnolla! Ainakin itämaisittain!