torstai 16. heinäkuuta 2020

Liikuttava kohtaaminen

Ruusutarhassani on ollut vilkasta aikaa. Suuri syy siihen oli Viherpihan kansityttönä oleminen ja ruusutarhani esittely. Rohkea rokan syö! Toinen syy kahvilavieraitteni vilkkauteen oli myös Raahen Fiian lakittaminen. Siis ruusumuorin kesä on ollut yhtä myllerrystä!

Olen voimissani ja niin on ruusunikin. Varmaan upeita puutarhoja kaikkialla Suomessa, sillä jo luontokin on suonut kukkapaljouttaan.

Olen tavannut tässä paljon upeita ihmisiä ja kerronkin eräästä kohtaamisesta, joka liikutti mieltäni.
Minulle esiteltiin erästä ruusua. Mikähän se on? Lupasin käydä heidän pihassaan tutustumassa siihen.
Ja mitä löysinkään!

Suomi on täynnä hyljättyjä taloja, hyljättyjä vanhoja koteja. Se on kamalan surullista! Mutta on myös taaksejätettyjä paikkoja, joiden pihoissa viipyy rakkaus kotipaikkaan. Siellä ei enää asuta, mutta sitä hoidetaan. Ja siellä vietetään hetkiä muistellen, nauttien ja kaipaillen vanhoja hyviä, vaikkakin köyhiä aikoja. Hellyydessä hoidettuja vanhoja mökkejä! Voi kuinka se lämmitti mieltäni. Ja tällaisesta eräästä otin kuvia. 

Se kyseinen ruusukin löytyi pihalta, hoidettuna sekin, kauniisti kukassa ja tunnistin sen Belle Poitevinen sukulaiseksi, ehkä Rudolfiksi, täällä myös Anna-Liisaksi kutsuttu. Tätä ruusua on omallakin pihamaalla ja uskon, että se on kotoisin tuolta Tuohinnon tilan vanhasta ruusutarhasta. Tämä ruusu löytyy melkein kaikilta tämän kylän vanhoilta pihamailta. Tämän postauksen lopussa esittelen sitten yllätyksen, jonka löysin aitan takaa. Nämä kuvat kertovat sitä kaikkea, josta edellä puhuin. Rakkaudesta vanhaan kotipaikkaan.

 



 


 



Olin saanut luvan tulla paikalle katsomaan ruusuja ja sittemmin sain luvan tehdä kuvistani blogisivunkin. Minusta tuo kaikki oli niin kaunista. Kaikessa näkyi, että rakennuksiin ja pihaan olivat koskeneet välittävät, vanhoista ajoista rakastavat kädet. Sitten aitan takaa löysin tällaisen ruusun. Se muistutti metsäruusua, mutta kukka on useampi lehtinen. Se muistutti myös Arnonruusua kovasti. Myöhemmin sain luvan kaivaa siitä juurakon omalle pihamaallekin, jotta voisin paremmin tutustua ruusuun. Tänään sen istutin. Toivon sille elinikää ja viihtymistä pihassani. Toivon myös pihamaan omistajille kauniita hetkiä lisää!


sunnuntai 21. kesäkuuta 2020

Tervetuloa kesän 2020 ruusut!!

Voi mikä ilo on kulkea aamuisin katsastamassa ruusutarhan tapahtumia. Eikä vain ruusuja, vaan myös perennoja, jotka tahtovat aina minulta jäädä vähemmälle.

Siis kuvakavalkadi tästä ruusujen ilosta, jonka aukeamiset alkoivat tässä 16.6 alkaen Rosa rupincolasta, Nilsistä ja Kempeleen kaunottaresta...

Rosa rupincola, jonka kimppuun käy aina hanakasti
kärsäkkäät, nytkin puolet nupuista puonnut, tosin
mustalle muoville, josta kippaan ne pannun pesään.
Ovelaa, eikö vain.

Idän juhannusruusu, nähtävästi Rosa 'Altaica', joka
viime kesänä ei paljoa kukkinut, antaa nyt parhaimpansa.

Edelleen kellarin päällä oleva juhannusruusu on kuin
valkoinen pilvi parhaimmassa kukinnassaan.

Kempeleen kaunotar on vihdoinkin runsaskukkainen. Se
kasvaa aivan liian muhevassa maassa ja on kasvattanut varsia
ja lehtiä, nyt vuorossa tuolla kolmatta metriä korkealla
pensaalle runsas kukinta. En ole antanut sille mitään höystöä,
en tuhkaa enkä kompostia saatikka sitten muuta.

Kiimingin keltaruusu ei ole kukinnaltaan runsas. Siltä
suorastaan paloi kuumassa auringossa juuri enimmät
viime syksyn rehevät versot silmuineen päineen.

Leskelä on tuuheutunut  omalla vapaalla paikallaan,
on runsaskasvuinen, mutta on sillä nyt tilaakin tuolla
parkkipaikan päässä.

lauantai 16. toukokuuta 2020

Sadonkorjuu alkanut!

Toukokuun lumi kasteli mukavasti maata ja sulatti routaa!

Krookukset, sinililjat, vuokot ja esikotkin kukassa. Ruusupensaat silmuille. Hyvin tämä kesä on alkanut. Ei kovia pakkasia eikä auringonpoltteita. Eikä ole liian kuuma työnteossakaan!

Yrttimummona eilen aloitin sadonkorjuun. Kuivassa aamuauringossa oli hyvä poimia talteen ensimmäiset raudanpunertavat nokkoset ja kippuraiset vuohenputken lehdet.

Vuohenputki
Sanotaan, että se rikkakasvi mitä pihassa paljon kasvaa, on juuri sinua varten siinä. Ainakin nokkonen ja vuohenputki pitää siinä paikkansa.

Nuoret vuohenputken lehdet sopii salaattiinkin, antaa sopivasti sitruunaista makua. Maistuu, kuten tuoksuukin. 

Vuohenputkesta voi tehdä kipeille jaloille yrittikylpyä tai murskattua lehteä käyttää hauteena kipeälle paikalle.

Usein keväällä nokkosta syödessä huomasin, että hiukset alkavat kiiltämaan. Kivennäisaineet  sen tekevät.

Yrttikirjat ja netti ovat täynnä keväisten yrttien hehkutusta. Tässä hortoilijan viisi suosikkia:



Hyvin terveellisiä ja kuntoa nostattavia ovat nuo pahamaineiset rikkaruohot! Minulla on raudan saanti ollut aina vähän heikkoa, joten nokkonen on toiminut tervehdyttäjänä. Olen sitä käyttänyt varmaan jo 40 vuotta. Syöpämyrkkypökkelössäkin selvisin hyvine veriarvoineen nokkosen ansiosta. 

Nokkonen
Minulla on pari verkkotelinettä, johon noita luonnonyrttejä kerään. Laitan ne kuivamaan saunan alkulämpöön, otan välillä pois ja laitan ne vielä jälkilämpöön. Sauna on hyvä tila, koska siellä ei ole ikkunaa. Kuivatuksenhan pitäisi tapahtua ilman valoa. Rapean kuivat yrtit puristelen käsin pieniksi ja laitan pahvipurkkeihin. Lasipurkki ei ole hyvä, kun valo pääsee läpi, jos ei sitten niille ole tilaa pimeässä komerossa.
Kun vuosikaudet olen noita yrttejä käyttänyt, milloin leipään, milloin ruokaan ja useimmiten teeruohon sekaan, ei ole minkäänlaiset mahanpurut häirinneet.

Ja kun yrttien kerääminen on tullut joka keväiseksi rutiiniksi, se käy automaattisesti. Näin kerään juuri auenneet koivun hiirenkorvat, vadelman silmut, horsmat ja muut. Syksymmällä kerään monivuotisia yrttejä. Ei hyvistä tavoista voi luopua. Toki minulla on onni asua paikassa, mikä on kaukana suurista teistä ja tehtaatkin ovat tuolla parinkymmenen kilometrin päässä.





keskiviikko 6. toukokuuta 2020

Ruusukyltit muistiani testaamassa!

Viime syksynä poimin kaikki yli sata ruusukylttiä pois ja varastoin ne liiteriin. Useat niistä oli jo aika huonossa kunnossa, joten nyt olen niitä kunnostanut.

Kuten kaikki rakennelmat puutarhassani ovat kierrätystavarasta koottu, myös ruusukyltit on vanhoista laudanpätkistä kyhätty. Käytän nimeämiseen mustaa öljymaalia. Sekään ei aina ole helppoa höyläämättömiin laudanpalasiin raapustaa. Sen verran isosti kirjoitan, että varmasti on löydettävissä ruusujen juurelta ja on helposti luettavissa. Joskus on tympinyt, kun olen joissakin tarhoissa kulkenut ja piikkien seasta olen nimilappusta yrittänyt löytää.

Miksi sitten nuo kyltit? Yhä minulla on kesäinen Ruusumuorin Kesäkahvila tuossa ollut. Vieraani voivat näin ollen rauhassa kulkea tuolla ja tutkailla erilaisia ruusuja. Varsinkin, jos he toivovata löytävänsä jotakin sopivaa itselle, on hyvä tietää ruusun nimi.

Kylteissä on tärkeää tietoa myös minulle itselleni. Olen niihin kirjoittanut ruusun kotimaan ja vuosiluvun, milloin olen sen istuttanut. Näin kahvila-asiakkaanikin, jotka tulevat tutustumaan ruusuihin, voivat siitä nähdä pensaiden kasvun ja kehityksen. Noin viisi vuottahan siinä menee, ennen kuin ruusupensasta voi kutsua "aikuiseksi".




Kun nyt kärräsin noita kylttejä pienen moukarin kanssa, oli se myös testi muistilleni. Onneksi olen ryhmittänyt ruusuni villiruusuihin, harisoninruusuihin, tarhapimpinellaruusuihin ja kurttulehtiruusuihin, joten siten on helpompi muistaa. Löytöruusuja olen sitten pirottanut pitkin pihaa omille paikoilleen. Oma paikkansa on myös kanadalaisilla ja ranskalaisilla ruusuilla. 


 

Hah! Kyllä minä lapseni muistan! Ei tarvinnut pitkään miettiä, mihin kylttini iskin. Laskin syksyllä, että minulla on nyt 114 eri lajia tai lajiketta. Tosin nyt en vielä tiedä aivan pienistä ruusuista, ovatko ne elossa. Siitä varmistun vasta kesäkuussa. Joten ihan kaikkia ruusukylttejä en vielä paikoilleen laittanutkaan. Toivottavasti saan niidenkin viereen vielä ruusukyltin laittaa.


torstai 16. huhtikuuta 2020

Ruusujen kuritusta

Tänään oli niin kaunis tyven päivä, aurinkokin mukana, etten tahtonut sisällä malttaa olla ollenkaan.

Vaikka on lunta ja jäätä, niin yritin haravoida pahimpia paikkoja.

Sitten hain isot oksasakset ja ajattelin antaa vähän kuristusta ainakin Martta-ruusulle, joka on tosi sitkeä pullistelija. Samoin ajattelin leikata Belleä (Poitevine tai Rudolf tai Anna-Liisa). Se kyllä kukkii aina runsaasti, mutta jospa vähän nuorentuisi. Olen lukenut, että rugosa-ruusut tarvitsevat leikkaamista silloin tällöin. Nyt sen tein.

Belle-ruusu on varmaan vuodesta 1970 kasvanut ylhäisessä yksinäisyydessään leviämättä. Nyt kun sitä on rakastettu ja varastettu sen juuritaimia, se näyttää leviävän. Mutta ei se haittaa. Niin moni puutarhavieras sitä mieloo. Viime syksynä istutin erääseen väliaikaispaikkaan useampia juuritaimia, josta kasvavat siirrän ruukkuun kasvamaan.. Juuritaimi ei aina onnistu.

Kuvassa näkyy Bellen korkeus, se on noin 2 metriä. Muistan alussa, kun aloin sitä hoitamaan (sitä ennen se oli hyvin kivuliaskasvuinen), sen korkeus oli pitkään 1,5 metriä.

Nyt olen ollut iloinen sen loistokkuudesta. Ja juuri tästä pensaasta olen poiminut ruusujuomalehdet, tehnyt hilloa ja muutakin kokeillut. Se on yksi tuoksuvimmista ja runsaskukkaisimmista ruusuista.

Nyt leikkasin siitä 1/3 osan pois. Varsinkin vanhat oksat.  Saas nähdä mitä se sanoo!

Alhaalla raakattuna. Eteen jätin juuritaimia, joista voin lisätä niitä purkkeihin.

Sitten Martta, Haukiputaan löytöruusu! Se on yhtä kuriton ruusu kuin keijuruusukin, joka on tosin omalla paikallaan. Mutta kun Martta on valloittanut sammalsohvan edessä olevan kukkapenkinkin kauniine helokkeineen ja tähtikukkineen. 

Ei kai auta muu kuin siirtää perennat muualle ja antaa se tila Martalle. Martta on rugosalajeista ensimmäinen kukkija tuossa joukossaan. Kaunis ja tuoksuva!

Tosin sen harittava muoto on vähän kiusallinen ja joudun sitä keväisin aina leikkelemään. 





Eipä tuosta kuvasta juuri leikkominen näy, vaikka kärryllisen siitä oksia leikkelin. Muut pensaat ovat ihan kiltisti vielä paikoillaan, kuten kuvasta näkyy. Jopa villi nukkeruusu, Rosa nitida, tuossa etualalla ruosteenpunaisine varsineen. Ja pitkä rivistö spinosissimapensaita. Ruskela niistä on vanhin ja on tehnyt joitakin juuritaimia. Mutta silmälläpidon alaisia ovat ruusut! Mitä tapahtuisikaan, jos niiden antaisi ihan rauhassa olla esimerkiksi nurmea leikkaamatta! Sitten oltaisiin helisemässä, kuten kurittomien lapsien kanssa joskus käy.


torstai 19. maaliskuuta 2020

Suurella kunnioituksella, ruusujen äiti Pirjo Rautio!

Tänään on Minna Canthin liputuspäivä. Tällaisena päivänä on hyvä tuoda esille blogissani Suomen ruusujen äiti Pirjo Rautio. Ruusuja hänelle, lippua ei vielä ole.

Pirjo Rautio hänen kotisivultaan

Olen usealla sivulla maininnut Pirjo Raution, esitellyt hänen kirjojaan, kiitellyt sitäkin, kun hän kerran otti  minut vastaan väsyneenä Saksanmatkan jälkeen ja esitteli itse minulle ruusujaan Simolan Rosariossa.

Olen huomannut, että ruusujen kasvattajat tai jalostajat ovat yleensä miehiä. Olen kohdannut vain kaksi naista, joilla on yhtä suuri intohimo ruusujen kasvattamiseen. He ovat Felicitas Svejda Kanadasta ja Suomesta Pirjo Rautio! Kumpikaan ei elä enää, mutta kummatkin muistetaan ja heidän ruusulapsoset valloittavat maailmaa.

Tässä Simolan Rosarion esittely ja ruusut: http://www.simolanrosario.com/

Tässä on Pirjo Rautiosta kirjoitettu muistokirjoitus:


Mutta Pirjo Raution olen maininnut ohi mennen. Hänestä parhaiten kertovat hänen kirjoittamansa kirjat. Tiedän, että hänen jalostamiaan ruusuja on otettu myyntiin muuallakin kuin Suomen taimitarhoilla ja suosio on laajenemassa.

Minulla hänen jalostamiaan ruusulajikkeita on kahdeksan; 'Aila Korhonen', ' Veronica Sundman', 'Viggo', 'Posliinikaunotar', 'Hienohelma', 'Heinrich Ilmari', 'Marzipan' ja 'Liisa'. Tosin olen hankkinut useimmat näistä ruusuista kolmen viimeisen vuoden aikana, joten en ole vielä nähnyt heitä suurimmassa ihanuudessaan. Olen lukenut ja todennutkin, että ruusu on aikuinen pensas vasta noin viiden tai kuuden vuoden vanhana. Tässä omat kuvani pihaltani.

'Heinrich Ilmari'

'Hienohelma'

'Marzipan'
'Posliinikaunotar'

Felicitas Svejda antoi ruusuilleen nimen tutkimusmatkailijoiden mukaan ajatuksena se, että nämä ruusutkin sitten vuorostaan tekisivät tutkimusmatkoja ympäri maailman ja etsisivät paikkoja, missä viihtyisivät. Minulla on niistä neljä; William Baffin, Henry Kelsey, John Cabot ja Martin Frobisher. Täytyy sanoa, että ne eivät ole oikein hyvin ainakaan minun pihallani paikkaansa löytäneet. Ne kukkivat vasta loppukesästä, olisivat  parhaimmillaan syys-lokakuussa, mutta kärsivät kylmistä yöpakkasista ja sateista. Kituvat suorastaan, ainakin minulla. Elossa ne vielä ovat. Niitä vaurioittavat myös tuholaiset.

Minun pihassani Pirjo Raution ruusut ovat myös kärsineet kuivista kesistä. Parhaiten on kasvanut ja kukkinut 'Heinrich Ilmari.' Ruusun nimi luotiin hänen taidemaalarimiehensä mukaan. Kuten muillakin nimillä hän on halunnut kunnioittaa Ruususeuran uranuurtajia ja ruusunkasvattajia. 

Tämä ruusu Rosa 'Merveille' oli Pirjon suurin ja kaunein yllätys hänen jalostustyössään. Minäkin sen sain silloin nähdä kukkivana ja yritin kasvattaa sitä omassa puutarhassanikin. Talven jälkeen sitä ei noussut enää. Yh! Enkä yhtään ihmettele, jos Pirjo itse halusi haudattavan hänet tämän ruusun juurelle. Hän on taivaan suuressa ruusutarhassa, jossa kukkii varmasti kaikki hänen ruusunsa.




sunnuntai 15. maaliskuuta 2020

Arkihommien ristiriitoja

Nyt en juttele ruusuista, en paljoa muutenkaan kukista. Juttelen aivan arkisista asioista, joita puran mieleni päältä.

Tosin sen verran, että vaihdoin pelargonioille mullan.


Mutta haluan purkaa vähän noita arkisia ristiriitoja, joihin olen törmännyt. Ensinnäkin. Koronan vuoksi kulttuuripaikat ovat Raahessakin kiinni, joten ihan tyytyväisenä olen kotisalla, teen kotitöitä ja kirjoitustöitä.

Asiaan: Ristiriitaa löytyy puiden käytöstä lämmityksessä ja ilmaston saastuttamisen välillä. Omaatuntoani on kolkuteltu tuolla syytöksellä, että puilla lämmitetty talo saastuttaa. No uskon kyllä, jos kaikki fossiilinen polttoaine lopetettaisiin, jopa kaikkien talojen puulämmityskin (se pieni osa teollisuuden energiasta), niin voisi vähän ilmaa puhdistaa. Vähän. Ihan pikkuisen.

Se on kuitenkin ristiriidassa sen käytännön ja ohjeen kanssa liittyen sähkönjakelun epävarmuuteen siinä, että kaikissa uusissa taloissa tulisi varalta olla puilla lämmitettävä uuni tai hella. Näin ei tarttisi kyhjöttää aivan kylmissä taloissa, jos sähkökatkoja tulee.

Me elämme kylmällä alueella!

Kyllä meille Pohjolan asukkaille tuollainen lämmitystapa on jo perinteellistä ja kuten edellä mainitsin, tarpeellistakin hengissä selviytymisessä. Ja mehän 'haravoimme' huolella metsiämme, kuten Trump kerran viisaudessaan ilmaisi!  Olen lukenut, että avohakkuista siirrytään pikkuhiljaa harvennushakkuuseen ja osa sinne jäänyttä perkkaamme ja käytämme kotilämmitykseen. Mukavaa ja terveellistä työtäkin. Kuitenkin osa perkkuusta jää luonnollisesti lannoittamaan metsiä. Hoidamme metsiämme ja meitä on vain viisi miljoonaa. Suuri osa saa lämpönsä maalämmöstä ja jopa aurinkopaneeleista ym. järkevästä (tuulivoimaloita en kannatat). Ilmalämpöpumppu auttaa minullakin tässä. Jos olisi varaa, laittaisin minäkin aurinkopaneelit! Mutta ensin tarttis uusia katto.

Minulla on kakluuneita kaksi, hella tuvassa ja keskusuuni, jonka saa sähkölle ja puille. Sähkö on kallista, joten poltan siinä kerran tai peri kertaa puita keskuslämmityksessä. Kovilla pakkasilla laitan kakluuneihin tulen tai keittiön uuniin. Hellassa välillä pidän tulta. Mutta! Savua ja nokea leijailee huoneissa, pakostakin. Kun ovi pannuhuoneeseen menee tuvasta suoraan, niin pöllähtäähän sieltäkin nokea ja savua joskus. Siis asun melkein savupirtissä. Huomaan sen myös siitä, kun vaaleat villasukkani ovat aika nopeasti harmaat pohjasta. Noki ohuena leijailee, vaikka pidänkin pannuhuoneen oven suljettuna, mutta kun siellä on vessaan ja kylpyhuoneeseenkin vievät ovat. Tosi huonoa suunnittelua se on joskus ollut, anteeksi vain rakas edesmennyt mieheni!

Tänään sitten siivoilinkin. Yksi ristiriita siinä on lattian muovimatto. Se laitettiin siksi, ettei mieheni liukastuisi hänen ollessa sairas ja heikko. Muovi on aika huokoista sen vuoksi. Minulle sanottiin, että onpa nyt helppo pitää puhtaanakin (puulattiaan verrattuna), että pyyhkäistä vain! Mutta voi kuinka se imee sitä likaa ja nokea itseensä. Ei siinä pyyhkäisyt auta. Väliin liotan lattiaa ja hankaan juuriharjalla, toisella vedellä sitten viruttelen. Ja nytkin hinkkasin pitkävartisella sitä kaikin voimin, kaksikin kertaa ja harmaja vesi siitä lähtee. Vai luuleeko joku, että päivittäin sitä pesisin? En sellaiseen haaskaa aikaani, kun on tuo luovuuden voima, joka teettää enemmän.

Siis kaikissa asioissa on huonot ja hyvät puolensa.

Muuten hauska ilmiö metsien hakkuusta puheenollen on tuo " halkoholismi', jonka poikani toi esiin, kun tuli puunkaatohommista. On kuulemma oikein sairaus joillekin tuo metsässä työn teko. Tehdään halkoja enemmän kuin mitä itse tarvitsee ja mitä ehkä kaupaksi menee. Hamstraamista sekin. Eihän ne halot ihan parissa vuodessa mätäne. Hyvä homma!