lauantai 20. tammikuuta 2018

Ruusuihmisiäni, osa 3

Aivan kuin ruusut olisivat hiipineet perässäni, tietämättäni, odottaen vuoroaan, kun kuljin maailmaa siellä täällä ja tein sitä sun tätä.

Sitten löysin miehen, sen oikean! Eino oli ehdoton ruusujen ystävä. Kun tulin taloon, kellarissa oli odottamassa vanhoja äitienpäiväruusuja, varmaan jo edellisen vaimon ajoilta, joita mieheni sitten hoiti. Kesää myöten ne kukkivat sisätiloissa kauniisti suuren maisemaikkunan ääressä. 

Minä vähän nolostuinkin, kun yhtenä aamuna kuulin mieheni kysyvän: - No mitenkäs sitä on nukuttanut? - Ihan hyvin, vastasin. - En minä sinulta kysynyt, kun näiltä ruusuilta täällä kysyin, vastasi armas mieheni. 

Sellaista.

Kuva on poikani Aleksin ottama

Myöhempinä vuosina siirsin äitienpäiväruusut ulos pihalle kasvamaan, mutta parin vuoden päästä ne menehtyivät siellä. Kun mieheni huomasi, ettei minusta oikein ruusunkasvattajaksi ole, hän usein ostikin minulle leikkoruusuja. Niitäkin hän hoivasi paremmin kuin minä. Yöksi hän kääri ruusut sanomalehteen ja vei ne kylmempään huoneeseen asettaen ne vesiämpäriin. Aamulla hän jälleen nouti ne sieltä ja laittoi vaasiin. Näin ruusut säilyivät paljon pitempään.

En ollut vielä syttynyt ruusuihin, mutta hymyillen seurasin miestäni, kun saavuimme jonnekin kauniiseen kotipuutarhaan. Siellä mieheni ensi töikseen kävi tervehtimässä ruusupensaat, kosketteli niiden kukkia ja jutteli. 

Hän todella rakasti ruusuja! Kovin vähän niitä omalla pihalla vielä oli, vain juhannusruusu ja Belle Poitevine. Oli aika, jolloin kasvatin mansikoita, juureksia, vihanneksia ja yrttejä. Myöhemmin innostuin perennoista ja vasta nyt mieheni kuoleman jälkeen ruusuista. 

Kun kuljen ruusutarhassani, en kulje siellä yksin. Siellä on äitini ja mieheni kanssani niitä ihailemassa.

Ruusunoksa ja kyyhkynen...


Ruusuihmisiäni, osa 2

Suuri nostatus ruusumaailmaani oli, kun 18-vuotiaana lähdin maailmalle. Olin ruotsinkielenkursseilla Sigtunassa ja näin oikean ruusutarhan. Se jäi lähtemattömästi mieleeni. Lähdin pian kurssin jälkeen töihin kurssini opettajan perheeseen. Heidän isoäitinsä asui Sigtunassa, jossa usein vierailimme. Vierailimme myös hänen Ranskan kesäasunnollaan Bretangnessa. Siellä sattui jotakin kamalaa, jonka ansiosta oikeastaan sitten tutustuin tähän isoäitiin, Harriet Hjortiin, ja jonka kirjoja lukiessani minulle avautui todellinen kukkaismaailma, yrtit ja ruusut.

Sigtunan vanhan luostarin sisäpiha, nykyinen Sigtunastiftelsen
Yleensä lapsenhoitajat eivät tutustu tällaisiin ihmisiin, ei ennen kuin tapahtuu jotakin hirveää. Näin minulle tapahtui.

Koko perhe oli yhden kesäkuukauden Ranskassa isoäidin luona. Perheessä oli neljä lasta, iältään 3-vuotiaasta 13-vuotiaaseen. Heidän kanssaan minulla oli työtä päivät pitkät. Sain erään illan vapaaksi ja sain kirjailija-isoäidin saappaat lainaksi. Olin korviani myöten täynnä lasten tappeluja ja sovitteluja. Kaipasin saada viettää oman hetken.

Oli vasta satanut, joten tarvitsin saappaat, kun suunnistin polkua pitkin meren rannalle. Atlannin mainingit löivät ihanasti rantaan. Illan kajo ja kylän valot valaisivat sen verran, että näin siellä kulkea. Nautin saada olla omassa rauhassa. Yksi aalto oli sen verran iso, että se yllätti minut, huuhteli jalkani niin, että saappaat tulivat täyteen vettä. En antanut sen häiritä iltalenkkiäni, vaan niine hyvine kävelin kotiin. 

Taivas oli tähtiä täynnä ja sirkat sirittivät. Päätin tehdä itselleni kunnon kylvyn ulos pihalle. Merivettä puolillaan olevat saappaat päätin pestä sen jälkeen ja asettaa ne kuivumaan. Keittiön kaasuliedellä lämmitin ison kattilan vettä, jonka sitten kannoin paatipunkkaan, eli pieneen kylpyaltaaseen. Siihen lisäsin räystään alta puhdasta sadevettä. Siinä altaassa pesin itseni ja hiukseni, loikoilin ja nautiskelin lämpimässä yössä kirkkaan tähtitaivaan alla. Kaadoin veden pois ja hiivin vinttiin nukkumaan, missä lapsetkin nukkuivat. 

Aamulla heräsin hirveään meteliin. Isoäiti oli löytänyt ne saappaansa pihalta merivettä puolillaan, eikä siis voinut tehdä joka aamuista kävelylenkkiään ennen kirjoitustyötään. Minä olin unohtanut ne saappaat! Kyllä sain kuulla kunniani. Koko perhe sai kuulla kunniansa. Isoäiti pauhasi jokaiselle ja oli niin kiukkuinen, että sinä päivänä ei hänellä kirjoittamisesta tullut mitään, vaikka lapsetkin olivat ihmeen rauhallisia ja hiljaa, pelästyneinä isoäitinsä kiukusta.

Minä tein nöyränä töitä koko päivän. Siivosin ja pyykkäsin. Kun ripustin pyykkiä narulle, tuli isoäiti siihen jo vähän leppyneenä kyselemään, miksi olin tehnyt sellaista. Itkeä pillitin ja yritin jotakin selitellä. - Tule huoneeseeni, kun olet pyykin ripustanut, sanoi hän ja meni.

Siellä minä sitten selitin isoäidille, että vaikka tykkään lapsista, olen väsynyt joka hetki heitä paimentamaan. Tarvitsin niin kipeästi sen illan itselleni ja nautin siitä. Kerroin kaikki kylpemiseni ja ajatukseni, että pesen siinä saappaatkin ja asetan ne johonkin kuivumaan. Olin unohtanut. Kun isoäiti kyseli vielä, että mitä ihmettä minä yksin merenrannalla, enkö pelännyt pimeässä, kerroin mitä meri ja luonto minulle merkitsee ja se, että saan olla ajatusteni kanssa rauhassa.

Siitä hetkestä syntyi ystävyys ja pitkä kirjeenvaihto, joka jatkui monia vuosia isoäidin sairastumiseen saakka. Hän ja hänen kaikki kukkaiskirjansa, yrttikirjansa, puutarhakirjansa ja matkakirjansa Grassen ruusunlehtien poiminnasta mukaan lukien inspiroivat minua. Monta vuotta harrastin yrttejä ja tutkin niitä kuin olisin ympäri maailmaa matkustellut niiden kanssa. Ja sieltä nousi myös punainen lanka synnyttämään Ruusumuorin roolini.

Musiikissa "Luostarin puutarhassa"




torstai 18. tammikuuta 2018

Ruusuihmisiäni, osa 1

Olen usein miettinyt, miten on tultu tähän ruusujen intohimoon. Mistä se on syntynyt? Ketkä siihen ovat minua olleet ohjailemassa?

Ja ajattelin tehdä pienen sarjan tarinoineen minun ruusuihmisistäni. 

Kun palaan ruusuisen polkuni lähtökohtaan, on se ilmiselvästi minun oma äitini. Hän oli ruusuisen romanttinen ja positiivinen ihminen iloisine nauruineen ja ideoineen. Sitä en tiedä mistä äidille tuli tuo kukkaisinnostus, mutta sen tiedän, että hän oli onnellinen jokaisesta kukasta, jokaisesta ruususta ja luonnosta yleensä. Isä myös. Teimme paljon retkiä yhdessö merenrantaan. Äitini ohjasi meidät lapset retkille metsään. Hän antoi meille viltin, evästä ja mukavaa luettavaa mukaan. Niin opimme harrastamaan retkiä luontoon! 

 

Mustavalkoisessa kuvassa äitini nuorena. Maalauksessa olen itse ollut mallina puoli tuntia, kun tätini mies Antero Keränen halusi koota maalauksia näyttelyynsä. Sen puolituntisen jälkeen hän käytti maalauksessaan mielikuvaansa. Aika osuvaa. Mutta luulen, että hänellä oli mielessään äitini, kun hän kuvaa maalasi. Kuinkahan usein hän tapasikaan äitini kukkia sylissään?

Muistan, että äitini kävi jonkinlaisen kirjekurssin puutarhanhoidosta. Usein selailin sellaista ruskehtavaa, ohutta puutarhakirjaa, jossa oli epäselviä mustavalkoisia kuvia.

Asuimme tuolloin pienessä kylässä, kahden huoneen mökissä, jota isäni laajensi yhdellä huoneella. Sitä mukaa kun isäni rakensi, rakensi äitini pienelle tontille kukkaisloistoa. En ymmärrä mistä hän sai siemeniä tai taimia, kun raha oli tiukassa, mutta lapsuudessani kotipiha oli kukkia täynnä. Niitä oli talon ympärillä, perunapellonlaidassa, tontin ympäröimän kiviaidan päällä, kantojen nokissa ja kaikenlaisissa kehikoissa, mitä äitini sai käsiinsä. Isä sitten harrasti hyötyviljelmää, marjapensaita ja kasvimaata. Hän rakensi myös nätin aidan tontin ympärille, josta pääsi ulos vaaleansinisestä "rintistä" eli portista. Eipä silti, talommekin oli vaaleansininen. 

Muistan, että vieraat ihmisetkin pyysivät lupaa saada tulla katsomaan äitini puutarhaa. Mutta ruusuja ei ollut muuta kuin se ihanan suuri juhannusruusu, joka kukki kesän heleimmän ajan. Sitä äiti perkkasi ja hoiti milloin tuhkaämpärillä, milloin pienoisella määrällä kompostia. 

Täytyi sen kaiken mennä minullakin veriin jo lapsesta, koska muistan kaikki kukat, mitä äiti kasvatti iiriksistä saippuakukkiin, malvasta, leijonankidoista resedaan asti. Ainoa kasvi, jota minulla on tuosta lapsuudenkodistani mukana tässä pihassa, on saippuakukka, rohtosuopayrtti eli latinaksi saponaria officinalis. Hennolle tuoksuva valkoinen kukka, joka minulla tällä hetkellä on huonolla hoidolla, mutta suunnitteilla siirtää parempaan paikkaan. Sitten kokeilen tuota juurien saippuamaista kykyäkin. 

Äidilleni ja miehelleni olen tuon ruusutarhankin omistanut. Itse kuljen siellä varmasti samalla tavalla juhlavin ja iloisin tunnelmin kuin äitini joskus omalla pihamaallaan.





perjantai 12. tammikuuta 2018

Savinen aromikuppi vaihtui digiaikaan!





Sain tämän aromikupin lahjaksi ystävältäni Marjatalta joskus 30 vuotta sitten. Siitä asti se on hoitanut tehtäväänsä milloin torjuen nuhayrityksen, milloin rauhoittanut tai puhdistanut ilmaa. Minulle kun noita aromitippapullojakin on kertynyt maailmalta mukaan jokunen.

Tämä kuppi toimi siten, että täytin ylimmän osan vedellä ja napautin aromapullosta noin viisi tippaa siihen. Alempaan astiaan sytytin lämpökynttilän palamaan. Se toimi hyvässä suhteessa veden kanssa ja eritti aromirikasta vesihöyryä huoneeseen monen tunnin ajan. Tämän kupin laitoin vielä toiseen metalliastiaan siltä varalta, jos kissa sitä tönäisee. Näin se hoiti pienet lentsut jo yön aikana kuntoon esimerkiksi eucalyptusaromilla.

Ja myöhemminhän totesin, että tuossa sinisessä keramiikassa on ruusuja, sinisiä ruusuja. 

Nyt tuli sen loppu. Pikkuhiljaa heikkeni päällimmäisen kupin pohja ja se ei enää pitänyt vettä. Luopumisen tuskaa lisäsi se, että en mistään löytänyt toista tilalle. Netistä sitten juuri pahimpaan flunssa-aikaan tilasin sellaisen. Se tuli eilen Itävallasta asti omalla autokyydillään. Suomen posti ei ota vastaan toisen firman posteja, joten niillä on oma kuljetuksensa ja maksunsa. Olisin toki tarvinnut  tuota hökötintä paljon aikaisemmin.


Sen toimintaperiaate onkin ihan toinen. Se toimii joko pattereilla tai USB-tikun avulla. Pienelle tyynylle tipautetaan noin 5 tippaa öljyä. Sen alla on pyörivät ropelit, jotka samalla lämmittävät tyynyä ja näin öljy erittyy ilmaan. Se näyttää ihan pieneltä ufolta. Väritkin siinä vaihtuvat sinisestä vihreään ja punaiseen. Johtohomma ainakin saa ufon pitämään häiritsevää ääntä. Varmaan pattereilla sama. Haittana on se, etten voi esimerkiksi yöksi sitä jättää pörisemään, kuten pikkuinen elävä tuikkikynttilä teki.

En tiedä tykkäänkö. Ehkä jossakin tulee vastaan kunnon vanhanaikainen aromakuppi. Toivon.

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Maatiaisamaryllis

Maatiaisamaryllis

Minulle jotenkin nuo maatiaislajit eli vanhat lajit ovat arvokkaampia kuin hienot jalostetut.

Olen onnellinen kliiviastani, joka tosin ihme kumma, ei kukkinut viime kesänä ollenkaan. Oli niin pilvistä terassillakin. Maatiaisamarylliksen meinasin melkein kokonaan unohtaa. Pari lehteä siinä oli elossa, kun otin sisälle. Ja aivan kuten viime talvenakin, se kukkii nyt tammikuussa. Viime kerralla oli kaksi upeaa vartta, kummassakin kaksi kukkaa. Nyt vain yksi kukkavarsi, jossa kaksi kukkaa. Mutta sitä herkemmän kauniita ne ovat! 

Yritin löytää siitä hyvää kuvakulmaa, mutta vaikea saada sen kaunis herkkyys esille.




Amaryllis- eli ritarinkukkalajikkeita on melkein 80, mutta tämä kukkani nähtävästi on kanta-aiti, joka on viihtynyt sukupolvesta toiseen puutalojen vetoisilla ikkunoilla ja kukkinut paljon. Moni on huomannut, että vanhat huonekasvit eivät liian tiiviissä talossa viihdy. Näin on pitänyt luopua monista perinteisistäkin kukista. 

Maatiaisamaryllis, pikkuritarinkukka eli Hippeastrum rutilum (punertava), nimi löytyi netistä, mutta vanhasta huonekasvikirjasta löysin sen latinaksi Hippeastrum equestre (tämä viimeisin sana viittaa hevosiin ja ratsastukseen).  

Sain tämän sipulin eräältä kyläläiseltä. Hän kertoi, että on saanut sen eräältä rouvalta 25 vuotta sitten.  Hänen miehensä on saanut sen edelleen pikkupoikana opettajaltaan ja on istuttanut sen multaan. Mikä hieno lahja opettajalta! Siis kuinka vanhaa perua onkaan se sipuli, joka minulla on kasvanut? Ainakin 50 vuotta!

Ohjeeksi sain, että ei kastella liikaa, viihtyy ulkonakin kesän, mutta ei kannata vaihtaa multaa kovin usein. Pitää antaa sen rauhassa tehdä pikkusipuleita. Jostakin luin, että kannattaa antaa niidenkin kasvaa, joten ahtaudessakin voi työntyä montakin kukkavartta. Kuka muistaa tämän suositun vanhan iskelmän.


maanantai 8. tammikuuta 2018

Valtioiden kansalliskukat

Mielenkiintoista oli kurkata, mitä kukkia eri valtiot olivat valinneet omakseen.

Olen nähtävästi ollut ihan pikkuisesta asti kiinnostunut kasveista. Eräs tarina lapsuudestani sen osoittaa:

Nimittäin minut oli jätetty Pekka-setän hoiviin. Olin pian kadonnut hänen silmistään, varmaankin setä keskittyi enemmän hanuriinsa. Ja arvata voi, että minua hätääntyneenä etsittiin joka paikasta. Olin varmaan juuri oppinut kävelemään ja vähän puhumaan. Viimein minut löydettiin keskeltä ruispeltoa. Olin siellä ihastunut ruiskaunokkeihin ja niiden perässä kulkenut. Käteni oli täynnä noita sinisiä kukkia ja kun löytäjä helpottuneena otti minut vastaan, olin ojentanut hänelle sinistä kukkaa ja sanonut: -Taktan kantallitkukka.

Näin äiti minulle kertoi. Sitä en tiedä, kuka oli minulle opettanut, että ruiskaunokki olisi Saksan kansalliskukka. En tiedä, jos joskus on ollutkin, mutta ainakin tämän päivän luettelosta löysin ruiskaunokin kuuluvan Virolle. Kun enemmän selasin nettiä, löysin kyllä Saksankin kansalliskukaksi ruiskaunokin. Ja huomasin, että se oli kilpaillut kielon kanssa arvostaan Suomenkin kansalliskukaksi. 

Monenlaista tunnusta tämäkin salaperäisen sininen kukka on kantanut. Siitä kertoo tämä linkki.

Kuva lainatu Puuraha.net
On muuten sääli, että ruiskaunokkia ei enää tapaa pelloilla. En tiedä kasvaako se yhä luonnonmukaisesti viljellyillä ruispelloilla. Se ei suinkaan ole mikään myrkyllinen haittakasvi, vaan jopa rohdoskasvi, jolla on hoidettu mm. yskää ja päänsärkyä. 

Tässä lista Euroopan maista. Tosin siinä eivät kaikki maat ole mukana, ja liekö kaikilla mailla olemassakaan omaa kansalliskukkaa. Lista on wikipediasta. Huomattavaa myös tuo, että Bulgarialla, Englannilla ja Irakilla on kansalliskukkana ruusu. Bulgarian ymmärrän hyvin, koska siellä viljellään ruusuja ja moni saa elantonsa siitä. Bulgaria on varmaankin kaikkein tuottoisin maa ruusuöljyn tislauksessa. Sveitsi ja Itavalta molemmat omivat alppitähden.

Eurooppa

Etelä- ja Pohjois-Amerikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Afrikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Egypti: neidonkenkäorkidea
  • Etelä-Afrikka: kuningasprotea
  • Etiopia: Zantedeschia
  • Nigeria: Costus spectabilis
  • Zimbabwe: Gloriosa

Aasia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


lauantai 6. tammikuuta 2018

Suomen maakuntakukat

Kun tuossa edellä aprikoin tuota Suomen valtion kansalliskukan kielon paikkaa ja sen vaihtamisen mahdollisuutta, ajattelin tuoda tälle sivulle enemmän esiin sitä millaisia kasveja on valittu kansalliskukiksi ja Suomen maakuntakukiksi/kasveiksi. Sillä aina ne eivät ole niin kutsuttaja kukkia.

Ensin ne maakuntakasvit. Minä olen Pohjois-Pohjanmaalta ja ylpeä meidän kukkasymbolistamme SUOPURSUSTA! Maakuntakukat on etsitty äänten perusteella. Kun etsin siitä tietoa, löysinkin perusteluja, miksi se juuri sopii P-Pohjanmaan maakuntakukaksi: 

Juha Suominen, ‎Sirkka Linnamies - 1983 - ‎Snippet view
SUOPURSU, Ledum palustre Suopursun suosio on kiistaton: sille tuli koko Suomesta enemmän ääniä kuin yhdellekään muulle kukalle ja Pohjois-Pohjanmaalta melkein puolet kaikista. Kolmen ensimmäisen lajin joukossa se oli Suomen koko pohjoisosassa aina Etelä- Pohjanmaata ja Pohjois-Karjalaa myöten. Juuri tämä onkin suopursumme valta- alue. Osaksi on syynä soiden runsaus, mutta osaksi myös se, että maamme pohjoisosissa suopursukasvaa aivan ohutturpeisillakin ...

Kuva Wikipedian sivustolta
Suopursun tieteellinen nimi on Ledum palustre, suoperäinen kasvi. Sen katsotaan kuuluvan kanervakasveihin, mutta on sukua alppiruusuille. Sen toinen latinankielinen nimi todistanee tämän, Rhododondron tomentosum, rhodantha = ruusunpunainen, tomentosum = villava, takkuinen, mikä kuvaus ei kyllä yhtään sovi suopursulle. Hassua.

Minulle suopursu tuolla metsässä on sama kuin Välimeren maissa ihmisille rosmariini. Molemmat ovatkin varpukasveja! Rosmariini on minun suosikkiyrttini ja meinaa minulle äiti-maa-yrttiä, joka rohdoksena auttaa melkeinpä mihin vain. Nytkin on pöydällä pullo, jossa on öljyyn liotettu rosmariiniöljyä. Sillä hieron kipeää nilkkaani silloin tällöin.

Samoin hoitaa suopursu (kuumat suopursujalkakylvyt) kipuja lääkitsevänä. Ja tuoksu yhtä huumaava kuin rosmariinillakin!!

Hyvin ovat valinneet maakunnat muitakin kasveja omakseen. Onhan siellä mukana yksi ruusukin, karjalanruusu, hyvin ymmärrettävää! Mukaan on päässyt pari puutakin. Tässä siitä luettelo napsittuna suoraan Wikipediasta, Kukan nimeä painamalla pitäisi löytyä myös kuva.