sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Ruusun elinikä?

Olipa hyviä ohjeita Ingmar Lindqvistin kirjassa Ruusutarha Pohjolassa ruusujen talvetimisesta.  Pyrin niitä noudattamaan. Hänellä on onnistunut tosi herkkienkin ruusujen talvehdittaminen Vaasassa, minulla esim. Flammentanzin ja Duseche de Montebellon talvehdittaminen Raahessa.

Olen taittanut maahan köynnösruusut, jopa Pohjantähden, mutta en ole vielä peittänyt niitä. Ruukuissa olevat ruusut olen irrottanut ruukuistaan, käärinyt sanomalehteen nimilapun kanssa ja kaivanut mullan alle. Flammentanzin ja Lawinian peitin pensaspeitolla, muiden päälle olen laittanut kuusenhavuja. Syksyn myrsky on lähistöllä kaatanut ikivanhan kuusen ja sen oksia olen käyttänyt. 

Joten hyviä talviunia ruususeni! Tässä kuvassa viimeisin kukkijani ruukussa; Eye of Babylon, Cream Rose, "Kermaruusuksi" kutsun. Kukki ahkerasti, nyt löysin vain yksittäisen kuvan. Tämä ruusu on nyt viettämässä mullan alla käärössään ensimmäistä talvea.


Mutta kuinka kauan saan esimerkiksi ruukkuruusut elämään? Ja saanko ne aina kukkimaan? Näin Pirkon ruusun hänen rappusillaan kerran upeana. Kun hän ojensi sen minulle, en saanut kukkimaan sitä yhtä komeasti. Viime kesänä se kasvatti pitkän varren ja siihen päähän vain yhden ruusun. Tosin en eläissäni ole nähnyt niin suurta ruusua! Se ei kämmeneeni mahtunut. Ehkä juuri viileä kesä pidensi kukan elinaikaa. Tuo kukka, jonka nimesin "Pikku Prinssin ruusuksi", kukki melkein kuukauden päivät. Mutta jaksaako se elää ensi kesänä? Jos se antoi viimeisensä?


Joitakin ruusuja olen menettänyt talven jälkeen, kuten presidentti Kekkosen ja Alain Blanchartin. Mutta suojaamisen ansiosta olen monta herkkää ruusua pitämään puutarhassani. Europeana viihtyi vain kolme vuotta. Nyt kasvatan sen juurivesoa, jonka luulen olevan koiranruusu. Koiranruusunikin kaadoin nyt maahan, en tosin peitä niitä. Pakkanen tai ahava kuolettavat joka kevät koiranruusun  latvat, joten olen nähnyt vain kerran sen herkät kukat.

Kulmakarvani kyllä kohosivat uudesta tiedosta tuossa Lindqvistin kirjassa. Kaikki ruusut eivät kasvakaan tai tuota kukkia ikuisuuksia. Nekin uupuvat, vanhentuvat ja kuolevat kuten ihmisetkin. Nuoret juurivesot kylläkin levittäytyvät hoitamattomina laajojakin alueita. Hukkuihan Prinsessa Ruususenkin linna ruusuihin. Ja olen nähnyt monta hylättyä pihaa, jossa on rugosalaji tai luonnonruusut vallanneet alueen. Mutta niissäkin vanhat pensaat kuolevat? Niinkö?

Lindqvist kirjoittaa kirjassaan: " Miniruusujen elinikä on yleensä vain muutama vuosi ja ryhmäruusuilla 8-10 vuotta" . Mutta maahan hautaamisella hän on esimerkiksi Ingrid Bergmannia onnistunut pitämään elossa jo 19 vuotta! Jotkut lajit eivät elä kuin pari kymmentä vuotta.

Omassa puutarhassani talon vanha ruusu Belle Poitevine (Rudolf tai Anna-Liisa?) on huonosta hoidostanikin huolimatta elänyt pian 50 vuotta! Kuitenkin. Nythän se on komistunut kovasti, kun olen sitä kehunut ja ihastellut, en kummemmin hoitanut. Rakkautta ja huomiota ruusutkin tarvitsevat!


Saksasta on kuitenkin löytynyt villi metsäruusu, jonka ikä on 1000 vuotta. No joo, onkohan sama Rosa canina-pensas vai juurivesoja, ihmettelen. Minun metsäruusuni 8 vuotta!


Ruusun kuolemaan on monta tapaa. Liian kylmä talvi, huono hoito, myyrät tai muut eläimet, hyönteiset tai tauti. Mutta myös se rakkaudettomuus, unohtaminen. Annemarta Borgen suuressa rakkaudessa mieheensä rakensi hänelle ruusutarhan. Kun mies kuoli, suri Annemarta häntä niin, että ruusutkin kuolivat. Minä rakensin miehelleni ruusutarhan hänen kuolemansa jälkeen. En aluksi tiennyt, että ruusut loppujen lopuksi ovat hoitaneet minua itseäni. 

Suremme toisen läheisen ihmisen kuolemaa. Puutarhuri suree kasvinkin kuolemaan. Mutta jokaisella meillä on oma vuoromme. Kuljemme sitä kohti. 

lauantai 26. lokakuuta 2019

Miten onnistun talvehdittamaan "Kultaruusun"?

Sain serkultani Riitalta suuren kukkaruukullisen hyvin vanhaa lajiketta, jolle hän ei tiennyt oikeaa nimeä. Hän tiesi, että sitä on nimitetty Kultaruusuksi, Evakoksi ja Kaarinaksi. Kultaruusuksi?

Kuva Riitta Härönoja


Kuva Riitta Härönoja


Muistan ne kerrat, kun olen ihaillut tätä loisteliasta kukkaa Riitan pihamaallaan. Hän on talvehdittanut kukkaa viileissä paikoissa, kuten kellarissa. Tällaisia paikkoja hänellä ei oikein enää ole, kun asuu nyt kerrostalossa. Siksi hän ojensi pyytävästi ruukun minulle, jotta pitäisin sen elossa.

Tiedän, että kukka ei ole perenna, mutta se siementää juurillensa. Kevään tullen nuo siemenet alkavat itää ja taas on runsas kukinta tiedossa. Mitenkähän minä onnistun tässä tehtävässä?

Otin yhteyttä Jari Särkkään. Hän totesi kuvasta kukan vanhaksi lajikkeeksi. Hän muisti nimen Hyvän Äidin Kukaksi ja apinakukkien heimoon kuuluvaksi. Minulla itsellä tuli mieleen tohvelikukka. Kuten rakkaalla lapsella, ehkä tälläkin on monia nimiä. Serkkuni muisteli, että tämä kukka saattaa olla ihan hänen äitinsä peruja.

Kiitos Jarille, hän antoi hyviä neuvoja! Kuitenkaan en tiedä, miten käy. En onnistu kaikkia pelargonejanikaan talvehdittamaan, kuivuvat tai mätänevä. Pitää olla tarkka veden antamisessa. 



Hajotin kyllä tuota ison purkin sisältöä. Otin siinä kasvavan muratin aivan erikseen ja vein sen koleaan vinttihuoneeseen ikkunalle. Osan jo pienistä taimista käärin sanomalehteen ja kaivoin syvälle multaan. Osan otin toiseen kurkkapurkkiin ja yritän säilyttää sitä viileässä vinttihuoneessa. Ehkä hulluin temppuni oli se, että kaivoin ruukun heikkaläjään ja lapioin hiekkaa ruukun päällekin. Voiskohan osa säilyä näin?

Nämä vanhat lajikkeet ovat kiehtoneet minua aina, vaikka en mitenkään järjestelmällisesti ole niitä etsinytkään. Äidin peruja. Liian paljon tulee markkinoille uusia ja herkkiä lajikkeita, joilla ei ole aina pitempää kestävyyttä. Naapuri kertoi juuri, että heillä oli punaviinimarjapensaita ja niihin tuli heti joku ruoste, ihan vuosien perään ja hänen täytyi raivata ne pois. Ei sellaista minun vanhoissa pensaissa ole ollut. Siksipä kerroin yksi kesä ystävilleni, että saa tulla hakemaan vanhaa, hyvää ja kestävää lajiketta, koska minulla oli noita pensaita aivan liikaa. Pensaita tultiin heti hakemaan ja tyytyväisenä vietiin pois juurakkoine päineen.

Tiedän, että Maatiaiset ry pitää ylllä vanhoja lajeja ja lajikkeita ja yrittää pelastaa ja levittää niitä. Se on hieno työ! Minäkin yritän nyt pelastaa tämän vanhan kasvin.

sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Ruusuruskaa on, mutta missäs kiulukat?

Olen kuivattanut syksyisin ruusunkiulukoita, etupäässä tarhakurtturuusuilta. Nyt näyttää kummalta! Pensaissa on vain muutamia kiulukoita, nekin tällä hetkellä ylikypsiä ja paleltuneita. Mistäs moinen?
Ehkä tämä kylmä syksy?

Ruusujen ruskaa on mukava seurata. Eri ruusut vuorottelevat loistossaan. Ensilumessa värit tulevat hyvin esiin.




Neuvoksettaren ruusu, joka tänä kesänä on näyttänyt kukkaloistonsa ja komeutensa, haluaisi vielä kukkia ja on vihreä kuin kesä. 'Spek's Improved' tähän vielä komeilemaan. Onneksi tein sille jykevän tuen, sillä se kipuaa korkeutta jo tuonne yli kahden metrin ja on vasta kolmatta kesäänsä tuossa talon nurkalla. Sen kukat olivat yllättävän isoja ja se kukki pitkään. Antaapa sen tässä alla vielä komeilla!





 Anneli Saaristo on eräs suosikkilaulajistani.

keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Ruusuisia uutisia

Huh, se on sillä lailla, että kun kirjoittamiseen aika meneekin jokin muu taho, kuten romaanien kirjoittaminen, niin blogijutut jäävät vähemmälle!

Nyt aion kuitenkin palata ruusujen pariin. Ennen kuin kerron omista ruusuistani, tuon esiin minulle kivoja uutisia tai esittelen tässä sellaista, mikä innostaa.

Pirjo Rautio ehti ennen kuolemaansa saada valmiiksi iki-ihanan kirjansa tarhapimpinella- ja harisonruusuista. Aion hankkia enemmänkin hänen luomia ruusujaan ja joitakin olen jo hankkinutkin. Suomalaisuus ennen kaikkea! Ainakin tähän tarhaan, jossa suosin nimenomaan pensansruusuja. Kuvassa on kaikki ne Pirjon kirjat, joita jaettiin ilmaiseksi Suomen Ruususeuran jäsenille. Kuinka hieno lahja häneltä! Päällimmäisenä tuo hänen viimeisin kirjansa. 

Usein puutarhassani vierailleet kysyvätkin, mistä olen saanut ruusutietoni. Yksi suuri tietolähde on ollut Pirjo Rautio. 


Nyt tosin lainasin kirjastosta Ingmar Lindqvistin upean ruusukirjan, jossa on aivan ihastuttavia kuvia ja hyviä neuvoja ruusujen hoidosta. Sitä olen lueskellut ja nauttinyt hyvistä valokuvista.


Tässä jokin aika sitten tuli postista Ruusunlehti, ruususeuran uusin jäsenlehti, jonka yleensä luen kannesta kanteen. Nyt sieltä löytyi mm. Lauri Korpijaakon kutkuttavan mielenkiintoista selkoa siitä, miten ruusuja kannattaisi risteyttää ja kokeilla omien lajikkeiden löytymistä. Tässä uusimmassa lehdessä hän esitteleekin upeita omia ruusujaan. Huh, noita miehiä, kun he ovat ruusuhimoisia! Ei heille riitä ne lajikkeet, mitä markkinoilta löytyy, vaan heidän pitää luoda omiaan. Pirjo Raution lisäksi en ole törmännyt toisiin naisiin, jotka harrastaisivat näin pitkälle ruusuja.

Olen joskus lukenut, että ruusu on antrogyyni kasvi, yhtä lailla feminiinen ja maskuliininen. Alan epäillä nyt kahdeksan ruusuvuoden harrastukseni ja tutkimiseni jälkeen, että ruusu kuuluu enemmän miesten puuhiin kuin naisten. Miehet toimivat intohimolla sen kimpussa, naiset vain ihailevat ja haistelevat. Ja odottavat sitä ruusukimppua miehiltään!


Yksi todellinen ruusu-uutinen tuli koto-Raahesta. Ystäväni Tita Haapajoki möyrii tuolla Raahen puutarhaistutuksissa ja nyt hän rakentaa erääseen puistoon raahelais-aiheisen istutusalueen. Meidän kylän omenapuu "Lasikangas" on sinne myös istutettu. Se puu on kummallinen siitä, että se itse pölyttää itsensä. Olenkin käynyt sen löytäjän Aila Nikolan pihalla poimimassa maasta monta sangollista omenia ja syönyt ne kaikki! Kun ne ehtivät kunnolla kypsyä, ovat ne niin ihanan maukkaita ja raikkaan kirpeitä. Ja voi mikä omenaviini niistä syntyykään!

Lisäksi Tita on istuttanut siihen nyt aidot raahelaiset löytöruusut, kuten Sofian ruusun ja Malvaruusun. Raahelaista keltaruusua, Viljaminruusuakin, siihen vielä istutetaan. Myös Suviruusua, joka on koristellut yleensä kaikki vanhat pihapiirit Raahessa, mutta purkamisien voimasta monelta pihalta on hävitetty tämä ruusukin. Kerta kaikkiaan upea juttu Titalta! 

Jospa siihen löytyis myös muutakin raahelaista... perennoita ja unohtuneita pensas- ja puulajeja.

torstai 8. elokuuta 2019

Pikku Paholainen ja kermaruusu puutarhassani

Niinhän siinä käy kun lähtee vierailemaan taimitarhalla! Että mukaan tarttuu muutakin kuin sitä mitä lähti hakemaan. 

Olen ollut harmistunut nyt jo toista kesää siihen, että mustikoita ei tahdo löytyä. Kymmenien vuosien ajan varma paikka oli Jätinkirkon ympäristö ja kaunis hongikko. Oijoi, kun mustikoita riitti!

Nyt olin sen verran suivaantunut, että jopa ostin pensasmustikoita kaupasta. Ja vielä enemmänkin! Päätin ostaa pari pensasmustikkaa pihaani varmemman mustikkasadon toiveessa. Liekö sekään aina varmaa? Voihan jänikset syödä pensaat ennen kuin ehdin niistä nauttia. Tai ne eivät kasvakaan saati tuottavat marjoja.

Soitin Särkän Perennataimistolle ja kysyin oliko vielä jäljellä pensasmustikkaa. Olihan siellä; Ainoa ja Alvaria. Niinpä lähdin hakemaan heitä. 

Auta armias, kun silmäni sattui erääseen outoon ruusuun. Siinä se hulmusi toimistorakennuksen oven pielessä ja iski minulle salakavalasti silmää. - Mikä tuo on? ihmettelin. Myyjä nimesi sitä Easy Eleganssiksi. Matala ruusupuska pursui vaaleanpunaisia kukintoja purkissaan. 

No pitihän se saada! Eleganssia puutarhaani.





Kotona tutkin ruusua lähemmin. Huomasin, että se taisi kantaa mustaalaikkua, lehdissä siellä täällä, mutta ei paljon. Laitoin sen kunniapaikalle terassin ikkunalaudalle ja lähdin tutkimaan nimilappua. Tahvoset, omajuurinen; kaikki 'Easy Elegance-ruusut ovat omajuurisia', luki lapussa. Mukana jopa istutusohjeet. Hyvä! En kuitenkaan aio istuttaa sitä maahan, vaan pidän ruukussa, sallin sen kukkia rauhassa, höystän ja hoitelen. Syksyllä leikkelen sitä ja kaivan sen maahan, kunnes taas nostan ruukkuun keväällä. Toivottavasti jälleen elinvoimaisena.

Ensin ajattelin, että toki eleganssia tulee löytyä ruusujen joukkoon, ainakin nimenä. Hörähdin nauramaan, kun katsoin nimeä lähemmin. Sen lajikenimi olikin Little Mischief eli PIKKU PAHOLAINEN! Saapas nähdä kuinka tuollaisen kanssa tulen toimeen.

Toinen tulokas puutarhassani on lajikesarja Babylon Eyes, outo ilmestys ruusuksi, jota kahvila-asiakkaatkin ovat ihmetelleet. Keltainen kukinto vanhetessaan on kerman värinen.


Rosa Cream
Eipä silti. Pidän nuo ruukkuruusuina. Mistähän nämä oudot ruusut ovat lähtöisin? En löytänyt netistäkään niiden syntyjuuria.

Pensasmustikat sain istutettua; Aino ja Alvar. Pari päivää siinä meni, kun kaivoin ja putsailin kuoppia sen mitä selkä kesti. Onnea heille!


lauantai 27. heinäkuuta 2019

Kesä on eri mittainen eri ihmisille!


Serkkuni kanssa istuttiin aamuteellä terassilla ja ihailtiin kesän ruusuja ja haisteltiin vasta "niitetyn" rehun tuoksua. Käytiin tällainen keskustelu:

Serkku huokaa: -Voi että kun pian on syksy. Kesä on niin lyhyt!
Minä: - Hei, sinä joka olet yleensä niin positiivinen ja iloinen, miksi tuot kesän esiin noin negatiivisesti?
Serkkuni kiemurteli ja mietti.
Minä ehätin miettimään omaa kesääni: - Minun kesä on pitkä. Miten pitkä on sinun kesäsi?
Serkku: - Heinäkuun.
Minä: - Miksi vain heinäkuu, kun minulle jo toukokuu on kesää.
Serkku: - En osaa iloita toukokuusta enkä kesäkuustakaan, kun on tuo siitepölyallergia. En voi olla ulkona paljoakaan.
Minä: - No nyt ymmärrän. Mutta onhan elokuu!
Serkku: - Silloin on jo niin pimeää (asuu Vantaalla).
Minä: - Mutta onhan päivät kauniita.
Serkku: - En tykkää pimeästä. Oikeastaan minä toivoisin, että olisi heinäkuu 11 kuukautta ja yksi joulukuu.

Näin huomasin, että ihmisille merkitsee ihanteellinen kesäaika erilaisia aikoja. Miten teille lukijoille?

Kevät! Minun kevääni alkaa silloin, kun voin juoda aamu-tai aamupäiväkahvit terassilla ja aurinko lämmittää. Sitten tulevat ensimmäiset krookukset ja kevätkukat.

Kesä! Minun kesä alkaa tulppaaneista ja narssisteista ja siitä kun saan alkaa raivata puutarhaani kesäkuntoon. Tänä vuonna se alkoi toukokuun puolivälissä. Ja minun kesä kestää tuonne lokakuulle asti, ensimmäisiin yöpakkasiin. Siitä alkaa minun syksy!



Eli minun kesäni on aika pitkä; viidettä kuukautta!

Ps. Olin vähällä ilmoittaa savusaunani tämän päivän 27.7. Saunapäivään, mutta pikkuisen on vielä siinä tekemistä ympäristöineen (ne penkit) ja vähän epäilin voimiani, mutta jos ensi kesänä! Hauska seurata miten ympäri Suomea kylvetään. HYVÄÄ SAUNAPÄIVÄÄ!



perjantai 28. kesäkuuta 2019

Tarinaa "Elleninneilikasta"

Kaivoin toissakesänä eräästä kukkapenkistä vähän liian ahtaalla olevan neilikkalajin nimeltä Ellenin- neilikka joutomaahan talvea viettämään. Tänä keväänä laitoin sen ruukkuun kasvamaan. Siitä se on tykännyt. Saa olla komeasti esillä!


Tämän neilikkalajin taustalla on monisäikeinen tarina. Ihmisten polut välillä unohtuvat yksin kulkemaan, välillä risteilevät ja kohtaavat. Tarinani alkaa pienestä punaisesta mökistä, jossa asui eräs Ellen pienen poikansa kanssa. Hänellä oli kutomakone, jonka avulla hän varmaan elätti itseään ja poikaansa. Ellenistä tuli äitini ystävä ja he vierailivat paljon toisissaan. Minullekin Ellen kutoi oikein lampaan pökkimät damaskit, joita oli pakko kovilla pakkasilla pitää ja jotka kutittivat aivan kamalasti. Elleniä ja äitiäni yhdisti käsitöiden ohella myös puutarhan hoito ja kukat.

Ellen meni naimisiin ja muutti pois. Muistelen, että Ellen ja äitini tapasivat joskus sen jälkeenkin.  Mutta sitten äitinikin muutti pois. 

Lähdin kerran katsomaan Titan puutarhaa ja eksyin väärälle puolella jokea. Siellä oli kuitenkin talo, jonka pihamaalta eräs emäntä neuvoi minua pysäköimään autoni metsätien varteen, josta löytäisin pienen kävelysillan Titan puutarhaan. Sitä kävelin ja luulin tulevani aivan satumaahan. Niin kaunista ja mystistä oli siinä paikassa.


Tita kertoikin minulle, että tulin siltaa, jota ei monikaan toinen ihminen ole juuri kulkenut. Tämä "toinen" oli Elsi-niminen tyttönen, jota Tita kutsui melkein omaksi tytökseen. Niin usein tuo tyttö kipitti Titan puutarhaan. Ja juuri tuolle tytölle oli tuo silta rakennettu, jottei hänen tarvitsisi kiertää kaukaa ylittääkseen jokea.

Sattuma oli, että tunsin saman Elsi-tyttösen, mutta nyt jo aikuisena. Mutta Titalta vasta sain kuulla, että tämä Elsi on äitini vanhan ystävän Ellenin lapsenlapsi. Ja talo, mistä Elsi kipitti naapuriin, oli Ellenin piha, missä hänen puutarhansa kukoisti ja oli kuulu kylällä. Nyt Ellen-mummoa ei enää ollut.

Samalla reissulla pyörähdin myös Jari Särkän Perennataimistolla. Näin siellä silloin tuon kauniin valkoisen neilikan ja aloin kysellä sen nimeä. - Se on Elleninneilikka nimeltään, vastasi Jari. 
Minua ihan värisytti, kun kyselin edelleen: - Miksi juuri Ellenin? - No tuolla kylällä eli Ellen, jolla oli kaunis puutarha ja hän kerran toi tuota harvinaista kukkaa minulle. Koska kukka oli ennen tunnistamaton laji minulle, nimesin sen Ellenin neilikaksi.

Juuri samasta Ellenistä, äitini ystävästä ja Elsin mummosta Jari puhui. Ihmeellinen sattuma!!Olihan minun ostettava Elleninneilikka omaan pihaani. Nyt minun on syksyllä löydettävä sille vain sellainen paikka, että se voi yksin omanansa kukoistaa. Onhan se niin kaunis!