torstai 8. elokuuta 2019

Pikku Paholainen ja kermaruusu puutarhassani

Niinhän siinä käy kun lähtee vierailemaan taimitarhalla! Että mukaan tarttuu muutakin kuin sitä mitä lähti hakemaan. 

Olen ollut harmistunut nyt jo toista kesää siihen, että mustikoita ei tahdo löytyä. Kymmenien vuosien ajan varma paikka oli Jätinkirkon ympäristö ja kaunis hongikko. Oijoi, kun mustikoita riitti!

Nyt olin sen verran suivaantunut, että jopa ostin pensasmustikoita kaupasta. Ja vielä enemmänkin! Päätin ostaa pari pensasmustikkaa pihaani varmemman mustikkasadon toiveessa. Liekö sekään aina varmaa? Voihan jänikset syödä pensaat ennen kuin ehdin niistä nauttia. Tai ne eivät kasvakaan saati tuottavat marjoja.

Soitin Särkän Perennataimistolle ja kysyin oliko vielä jäljellä pensasmustikkaa. Olihan siellä; Ainoa ja Alvaria. Niinpä lähdin hakemaan heitä. 

Auta armias, kun silmäni sattui erääseen outoon ruusuun. Siinä se hulmusi toimistorakennuksen oven pielessä ja iski minulle salakavalasti silmää. - Mikä tuo on? ihmettelin. Myyjä nimesi sitä Easy Eleganssiksi. Matala ruusupuska pursui vaaleanpunaisia kukintoja purkissaan. 

No pitihän se saada! Eleganssia puutarhaani.





Kotona tutkin ruusua lähemmin. Huomasin, että se taisi kantaa mustaalaikkua, lehdissä siellä täällä, mutta ei paljon. Laitoin sen kunniapaikalle terassin ikkunalaudalle ja lähdin tutkimaan nimilappua. Tahvoset, omajuurinen; kaikki 'Easy Elegance-ruusut ovat omajuurisia', luki lapussa. Mukana jopa istutusohjeet. Hyvä! En kuitenkaan aio istuttaa sitä maahan, vaan pidän ruukussa, sallin sen kukkia rauhassa, höystän ja hoitelen. Syksyllä leikkelen sitä ja kaivan sen maahan, kunnes taas nostan ruukkuun keväällä. Toivottavasti jälleen elinvoimaisena.

Ensin ajattelin, että toki eleganssia tulee löytyä ruusujen joukkoon, ainakin nimenä. Hörähdin nauramaan, kun katsoin nimeä lähemmin. Sen lajikenimi olikin Little Mischief eli PIKKU PAHOLAINEN! Saapas nähdä kuinka tuollaisen kanssa tulen toimeen.

Toinen tulokas puutarhassani on lajikesarja Babylon Eyes, outo ilmestys ruusuksi, jota kahvila-asiakkaatkin ovat ihmetelleet. Keltainen kukinto vanhetessaan on kerman värinen.


Rosa Cream
Eipä silti. Pidän nuo ruukkuruusuina. Mistähän nämä oudot ruusut ovat lähtöisin? En löytänyt netistäkään niiden syntyjuuria.

Pensasmustikat sain istutettua; Aino ja Alvar. Pari päivää siinä meni, kun kaivoin ja putsailin kuoppia sen mitä selkä kesti. Onnea heille!


lauantai 27. heinäkuuta 2019

Kesä on eri mittainen eri ihmisille!


Serkkuni kanssa istuttiin aamuteellä terassilla ja ihailtiin kesän ruusuja ja haisteltiin vasta "niitetyn" rehun tuoksua. Käytiin tällainen keskustelu:

Serkku huokaa: -Voi että kun pian on syksy. Kesä on niin lyhyt!
Minä: - Hei, sinä joka olet yleensä niin positiivinen ja iloinen, miksi tuot kesän esiin noin negatiivisesti?
Serkkuni kiemurteli ja mietti.
Minä ehätin miettimään omaa kesääni: - Minun kesä on pitkä. Miten pitkä on sinun kesäsi?
Serkku: - Heinäkuun.
Minä: - Miksi vain heinäkuu, kun minulle jo toukokuu on kesää.
Serkku: - En osaa iloita toukokuusta enkä kesäkuustakaan, kun on tuo siitepölyallergia. En voi olla ulkona paljoakaan.
Minä: - No nyt ymmärrän. Mutta onhan elokuu!
Serkku: - Silloin on jo niin pimeää (asuu Vantaalla).
Minä: - Mutta onhan päivät kauniita.
Serkku: - En tykkää pimeästä. Oikeastaan minä toivoisin, että olisi heinäkuu 11 kuukautta ja yksi joulukuu.

Näin huomasin, että ihmisille merkitsee ihanteellinen kesäaika erilaisia aikoja. Miten teille lukijoille?

Kevät! Minun kevääni alkaa silloin, kun voin juoda aamu-tai aamupäiväkahvit terassilla ja aurinko lämmittää. Sitten tulevat ensimmäiset krookukset ja kevätkukat.

Kesä! Minun kesä alkaa tulppaaneista ja narssisteista ja siitä kun saan alkaa raivata puutarhaani kesäkuntoon. Tänä vuonna se alkoi toukokuun puolivälissä. Ja minun kesä kestää tuonne lokakuulle asti, ensimmäisiin yöpakkasiin. Siitä alkaa minun syksy!



Eli minun kesäni on aika pitkä; viidettä kuukautta!

Ps. Olin vähällä ilmoittaa savusaunani tämän päivän 27.7. Saunapäivään, mutta pikkuisen on vielä siinä tekemistä ympäristöineen (ne penkit) ja vähän epäilin voimiani, mutta jos ensi kesänä! Hauska seurata miten ympäri Suomea kylvetään. HYVÄÄ SAUNAPÄIVÄÄ!



perjantai 28. kesäkuuta 2019

Tarinaa "Elleninneilikasta"

Kaivoin toissakesänä eräästä kukkapenkistä vähän liian ahtaalla olevan neilikkalajin nimeltä Ellenin- neilikka joutomaahan talvea viettämään. Tänä keväänä laitoin sen ruukkuun kasvamaan. Siitä se on tykännyt. Saa olla komeasti esillä!


Tämän neilikkalajin taustalla on monisäikeinen tarina. Ihmisten polut välillä unohtuvat yksin kulkemaan, välillä risteilevät ja kohtaavat. Tarinani alkaa pienestä punaisesta mökistä, jossa asui eräs Ellen pienen poikansa kanssa. Hänellä oli kutomakone, jonka avulla hän varmaan elätti itseään ja poikaansa. Ellenistä tuli äitini ystävä ja he vierailivat paljon toisissaan. Minullekin Ellen kutoi oikein lampaan pökkimät damaskit, joita oli pakko kovilla pakkasilla pitää ja jotka kutittivat aivan kamalasti. Elleniä ja äitiäni yhdisti käsitöiden ohella myös puutarhan hoito ja kukat.

Ellen meni naimisiin ja muutti pois. Muistelen, että Ellen ja äitini tapasivat joskus sen jälkeenkin.  Mutta sitten äitinikin muutti pois. 

Lähdin kerran katsomaan Titan puutarhaa ja eksyin väärälle puolella jokea. Siellä oli kuitenkin talo, jonka pihamaalta eräs emäntä neuvoi minua pysäköimään autoni metsätien varteen, josta löytäisin pienen kävelysillan Titan puutarhaan. Sitä kävelin ja luulin tulevani aivan satumaahan. Niin kaunista ja mystistä oli siinä paikassa.


Tita kertoikin minulle, että tulin siltaa, jota ei monikaan toinen ihminen ole juuri kulkenut. Tämä "toinen" oli Elsi-niminen tyttönen, jota Tita kutsui melkein omaksi tytökseen. Niin usein tuo tyttö kipitti Titan puutarhaan. Ja juuri tuolle tytölle oli tuo silta rakennettu, jottei hänen tarvitsisi kiertää kaukaa ylittääkseen jokea.

Sattuma oli, että tunsin saman Elsi-tyttösen, mutta nyt jo aikuisena. Mutta Titalta vasta sain kuulla, että tämä Elsi on äitini vanhan ystävän Ellenin lapsenlapsi. Ja talo, mistä Elsi kipitti naapuriin, oli Ellenin piha, missä hänen puutarhansa kukoisti ja oli kuulu kylällä. Nyt Ellen-mummoa ei enää ollut.

Samalla reissulla pyörähdin myös Jari Särkän Perennataimistolla. Näin siellä silloin tuon kauniin valkoisen neilikan ja aloin kysellä sen nimeä. - Se on Elleninneilikka nimeltään, vastasi Jari. 
Minua ihan värisytti, kun kyselin edelleen: - Miksi juuri Ellenin? - No tuolla kylällä eli Ellen, jolla oli kaunis puutarha ja hän kerran toi tuota harvinaista kukkaa minulle. Koska kukka oli ennen tunnistamaton laji minulle, nimesin sen Ellenin neilikaksi.

Juuri samasta Ellenistä, äitini ystävästä ja Elsin mummosta Jari puhui. Ihmeellinen sattuma!!Olihan minun ostettava Elleninneilikka omaan pihaani. Nyt minun on syksyllä löydettävä sille vain sellainen paikka, että se voi yksin omanansa kukoistaa. Onhan se niin kaunis!


tiistai 18. kesäkuuta 2019

Isäni Matti Tuhkalan muistolle

Isäni Matti Tuhkalan syntymästä on nyt kulunut tänä päivänä 100 vuotta. Koska emme sisarusten kesken saaneet aikaiseksi suurempaa muistelojuhlaa, kirjaan hänen elämäänsä tänne muisteltavaksi.

Isä oli kansanpelimanni, itse oppinut, mutta intohimo musiikkiin oli niin kova, että hän ylsi myöhemmin jopa klassisen musiikin tasolle sävellystöissään. Hän oli tietynlainen veturi Raahen musiikkielämässä opettaen kanteleensoittoa, kansanmusiikkia, keräten myös sitä. Hänellä oli myöhemmin virka Raahen musiikkiopistossa viulunsoitonopettajana. Nuorempana hän soitti lavatanssimusiikkia useimmissa kokoonpanoissa, enimmäkseen veljiensä Pekan ja Ension kanssa. Myöhemmin hänellä oli erilaisia kokoonpanoja kansanmusiikissa (Raahen Kansanpelimannit ry) ja viihdemusiikissa mm. Raahen laulu ja Soitinyhtye, joka jatkaa vieläkin.

Isani toinen oikealta. Kuvan ottajaa en tiedä, mutta kuva on ollut heidän
tanssijulisteissaan.
Meille lapsille (kolme sisarusta) hän oli isä, joka ohjasi meitä musiikkimaailman ohessa terveellisiin elämäntapoihin ja ennen kaikkea ymmärtämään ja arvostamaan luontoa. Luonto oli isälle itselle ainainen ihmetyksen aihe kauneudellaan. Musiikin lahjoja sai sitten nuorin siskoni meidän vanhimpienkin edestä ja on pitkälle päässyt viulunsoiton opettajana ja virtuoosina Kajaanissa. Tidoksi, että tulevana kesänäkin hän vetää siellä Barokkimusiikkifestivaalit.

Linkki tässä. 

"Minä olen taiteili-Matti, oli isäni sanonut siskolleen 3-vuotiaana, kun hänet vihdoin löydettiin illan pimeässä makin (ulkohuussin) katolta istumasta. Hän oli istunut siinä hiljaa ja ihaillut taivaan tähtiä, yhdistänyt niitä pienillä kätösillään ja viis välittänyt huudoista ympärillä.

Tiistai-iltaisin (jos muistan viikonpäivän oikein) oli radion sinfoniaorkesterin tunti. Silloin meidän tyttöjen piti mennä ajoissa nukkumaan, jotta hän sai kuunnella sitä rauhassa. Se oli hänelle viikon tärkein tapahtuma. Nyt minä vuorostaan sängyssä ilman unta maaten, piirtelin kädellä tanssia sen musiikin tahdissa. Olenkin sitten myöhemmin saanut tanssia ihan tarpeeksi asti erilaisia tanssimuotoja jazzbaletista flamencoon asti ja kaikkea siitä väliltä. Mutta vain nautiskellen, en ammattitasolle koskaan yltäneenä.

Isäni vilahtelee tuon tuostakin blogikirjoituksissani, mutta tällaisena päivänä haluan korottaa hänet esille jälleen. Emme unohda isä Sinua koskaan. Olet meidän kehossa, muistissa, sydämessä aitona ihmisenä heikkouksinesi ja taitoinesi. Ja sinun geeniperintösi jatkuu, kulkee omia teitään, jättäen omia muistojaan ja taitojaan. Isä, olet viivähtänyt minulle eräänlaisena henkenä kuolemasi jälkeenkin olkani takana lausuen pari tärkeää lausetta kahdessa elämäni vaiheessa. Yksi oli: -Hyvinhän se menee. Ja toinen hetki: - Eikö olekin maailma ihmeellinen! 

Näissä lauseissa on kaksi viisautta. Ensimmäisessä kiitos ja uskon luonti, että ihminen osaa tehdä oikein, kun sydämellä tekee. Toinen, että ei koskaan tule lakata ihmettelemästä tätä maailmaa. Ihmettely antaa voimaa elämän jatkuvuudelle.



Varmasti tämä ruusu villiruusun ohessa oli isän lempiruusu, Suomen valkoinen ruusu, juhannusruusu. Se kukkii nytkin kellarin katolla valtoimenaan.


Ja vielä kerran isäni iki-ihana melodia "Romanssifantasia".



lauantai 8. kesäkuuta 2019

Vuorotellen, hyvässä järjestyksessä

Olen innolla ja suurella uteliaisuudella seurannut kukkimisien järjestystä ja vuorottelua tänä keväänä. Olen kirjannut niitä puutarhapäiväkirjaani, verrannut niitä edellisiin keväisiin. Nyt ollaan taas aika aikaisessa kukintojen kanssa. Eiköhän vielä tule kylmätkin?

Melkein uskon jopa siihen, mitä olen oppinut esimerkiksi puiden kommunikaatiosta, että juuri puut kukkiessaan ilmoittavat kukkimisvuoroistaan myös puutarha - ja luonnonkukille sinne alas maahan. 

Näin olen nähnyt tänä keväänä. Tästä vuorottelusta kerron ensin erään tarinan kanervasta. Sehän on viimeisiä kukkijoita luonnossa:

Kun Jumala oli luonut kaikki luonnonkasvit, Hän pyysi ne jonoksi eteensä, jolloin hän kertoisi mihin paikkaan Maan päällä ne voisivat asettua. Siitähän syntyi aikamoista hälinää. Jotkut kukat ajattelivat, että jos ehtivät jonon ensimmäisksi, pääsee parhaimmille paikoille. Jumala osoitti vuorotellen heille oman paikkansa. Eräs kasvi oli niin ujo ja nöyrä, että oli jäänyt jonossa viimeiseksi, kanerva. Kanerva oli niin ujona suuren Luojansa edessä, että ihan punastui ja siitä johtuu nuo kauniin punaiset kellokukat. Jumala katseli hyvillään nöyrää kanervaa ja sanoi: - Maan päällä on paljon Pohjoisessa vielä tyhjiä paikkoja, joihin ei kukaan toinen kasvi halunnut. Ne eivät tienneet, kuinka laajalle voisivat levittyä. Joten annan sinulle kaikki mahdolliset viimeiset paikat, jotka voit täyttää kauniilla kukillasi. - Siispä kanerva kasvaa siellä missä muut kukat eivät kasva, mutta hyvin onnellinen on kanerva paikoistaan, missä se voi yksinään loistaa kauneuttaan.

En muista mistä tämän tarinan luin, ehkä ruotsalaisen "isoäitini" kirjoista. Huolimatta kärsimättömista krookuksista, jotka jo lumen alta kurkistavat halusta olla ensimmäisiä kukkiji, Suomessa määräävät puiden kukinnat myös sitä, mitä kukkii heidän kanssaan. Näin olen huomannut.


Vaahteran kukkiessa se kutsuu mukaansa kevään ensimmäiset pikkuiset, kuten kevätlinnunsiipi, kevätkaihonkukka yms. Tuomen kukkiessa tietävät kukkia myös pääsiäisliljat ja esikot, luonnossa leskenlehdet. Varmaan etelässä myös luonnon vuokot ja täälläkin puutarhojen vuokot. Kirsikkapuiden kukkiessa heräävät myös tulppaanit. Omenapuiden kukkiessa heräävät metsässä ketunleipä ja metsätähti, ennenkaikkea kultaiset voikukat, jopa niittylienikit ja osin puna-ailakit avaavat silmiään. 


Sitten herää loistoonsa syreenit ja angervot, omassa pihassa morsiusangervo ja voi niiden kauneutta!



Pihlaja herättää nämä viimeksi mainitut viimeistään eloon, kuten monet punaiset kukat puutarhassa, kuten tulikellukat, kärhöt, Pihlaja herättää eloon keskikesän ja luo kutsun kaikille kukille herätä aurinkoon! Siitä heräävät myös ruusut pikkuhiljaa puutarhassa.

Mutta niin kauniissa, sulassa sovussa kaikki kasvit nostavat päätään. Olisihan surullista, jos ne kaikki yhtäaikaa kukkisivat. Ja varsinkin ruusuille olen kiitollinen siitä, että niiden lajikkeet kohteliaasti vuorottelevat kesäkuusta marraskuulle asti. Siinä niiden suuri runsaus ja rikkaus!




tiistai 28. toukokuuta 2019

Toiveita ruusuilleni!

Ei se ihan niin saa olla, että puutarhan ruusut, perennat, puut ja pensaat ovat aina vaatimassa sitä ja tätä ja että puutarhurilla olisi yksin velvollisuus hoitaa heitä kuin lapsiaan. Kyllä heiltäkin voi pyytää omia toiveitaan! Heilläkin on velvollisuutensa; näyttää kauneutensa! 

Näin tein tänä aamuna kun tutkailin ruusujani ja poimin niitä kääriytyneitä ruusupaholaisia pensaista. Taas kourallisen, pesään laitoin. Eihän niistä enää kukkia kuitenkaan tule, vaikka puristelisikin niitä. 

- Toivon, että edelleenkin tänä kesänä Ilo ja Onni kukoistaisivat pihani kesässä! Kiitos edellisis'ä!

- Olkkala, kaunis olet, mutta toivon, että työnnät noita juurivarkaita muualtakin kuin nurmikolta. Katsos, kun lähellä pääjuuria on tilaa vaikka kuinka. Ja häätäisit pois sen viime kesän oksienkatkojan. Toivon nyt runsaampaa kukintaa.


- Ruustinna, sinä siellä kirkontornituessasi, olet kasvanut ja tuuheutunut, mutta olet ollut aika laiska kukkija. Kerro minulle, mitä pitää tehdä, että kukkisit enemmän.
- Ranskalaiset ja kanadalaiset ruusuni, ettekö kuulu tänne näin pohjoiseen? Nyt näen Anais Segelasin juurella uusia versoja, kiitos. Samoin toivoisin, että Alan Blanchart, Adeleide Hoodles ja Peace nostaisivat päänsä myös. 

Adeleide

- Duchesse de Montebello! Ilahduin kovin, että kestit viime talvenkin, mutta et ole vielä kukkinut minulle. Nyt hartain toiveeni olisi, että saisin ruusutarhassani nähdä SATALEHTIRUUSUN  kukkivan.

- Viggo, tiedät että sinun luojasi Pirjo Rautio on mennyt taivaalliseen ruusutarhaan. Viime kesän olit varmaan yhtä sairas kuin hän ja minäkin. Nyt olet voimistunut. Tiedän runsautesi ja kauneutesi. Näytä se jälleen tänä kesänä!

Viggo

- Ja te salaperäiset ruusupensaat, joita olen jo muutaman vuoden hoitanut, ette vielä ole kukkineet, jotta näkisin millainen kauneutenne on ja voisin etsiä lajinimen. Utelias kun olen! Tuokaa kukka silmiini!

- Ja te rakkaat ruusuni, joita olen kaivanut ulos ja siirtänyt, mielestäni parempaan paikkaan, kuten Ainolan, Alavanhovin ja Nankin-ruusun. Toivon, että ette siitä panisi pahaksenne, vaan osoittaisitte, että löysin teille jotain parempaa maata ja tilaa.

Luumuruusu 'Ainola' Oulun löytöruusuja
- Ja te pienet vauvaruusuni; William II, Suzanne, Posliinikaunotar, Marzipan ja Huldra! Ette kukkineet viime kesänä lainkaan. Anteeksi, en jaksanut kastella teitä tarpeeksi, en hoivata. Nyt olen pitänyt teitä tarkemmin silmällä, joten hymyilkää minulle tänä kesänä.

Posliinikaunotar, Pirjo Rautio

- Yksi toive myös keltaruusuilleni; Viljami, Hesperia, Aurora! Ette ole kukkineet vielä. Anteeksi Viljami, tiedän, että loukkaannuit siirrostani, mutta olet jo varmaan kotiutunut. Ja Aurora, näytät olevan voimissasi ihan kukkaankin asti. Paimio tuossa rivin päässä, näytät upealta, joten odotan sinulta runsasta kukintaa! Viime kesän olit allapäin.

Paimio 2017


Voi, voi, toivoinko liian paljon?

maanantai 27. toukokuuta 2019

Näin syntyi minun puolivilli puutarhani

Olen luonteeltani villi ja vapaa, vähän boheemi, mutta joissakin tilanteissa tarkka kuin porkkana ja hyvä organisoimaan. Minulla on kartalla Mars Neitsyessä.

Joskus kun tuossa oli perunamaa, vihannesmaa, mansikkamaa ja muutama kukkapenkki, mieskin apuna, olin tarkka rikkaruohojen kanssa. Nautin nyhtää ja harventaa.

Sitten kun jäin pienelle eläkkeelle ilman miestä, ilman koneita ja ilman muutakin puutarha-apua (pojat kyllä muuten auttavat ja remontoivat), ja halusin kuntoon koko tontin, oli pakko ajatella miten ehdin ja pystyn kaikkeen niin että saan välillä laiskotella, kirjoitella, lukea, viettää aikaa ystävien kanssa ja vähän matkustaakin. Olisin ehkä vieläkin lojaalimpi puutarhani suhteen, jos ei olisi tuota kahvilaa ja asiakkaitani, jotka tulevat nauttimaan luonnon rauhasta ja katselemaan jotakin kaunista. Ruusuja! Asiakkaat antavat pontta!

No joku fiksumpi olisi jättänyt koko vanhan talon ja pihapiirin ja muuttanut kaupunkiin! Mutta minkäs teet, kun tarvitset luontoa, tekemistä ja tilaa. Ihminen tekee aina valintoja ja yrittää hoitaa parhaan kykynsä mukaan valitsemaansa ja selviytyä. Eikö?

Harrastan jonkun verran katteiden käyttöä, mutta aika vähän. Laitan ruusujenkin juurelle maanpeittokasveja. Ja kun olen seurannut tiettyjä penkkejäni, huomaan että luonto hoitaa omansa, niin villit ja ihmisen luomat.

Tässä muutama esimerkki, miten säästän itseäni. 


Edessä villi verikurjenpolven ryhmä, tuotu Ruotsista

Vanha ihanan känttyrä omenpuu ei pane pahakseen tästä penkistä. Se kukkii ja tuottaa omenoita. Keväällä sen juurella on krookuksia ja sitten tulee nuo kirotut vuohenputket. Annas olla. Joskus yritin perkata niitä pois, katkoin syksyisinkin kuolleet kukkien rungot pois. Nyt monet vuodet olen vain tallannut kuivat rungot keskelle penkkiä höysteeksi. Keväällä annan vuohenputken rauhassa rehottaa. Mutta kun se on tarha-alpin penkki, niin sieltä ne nousevat voimakkaasti ja voittavat vuohenputken. Keskikesällä penkki loistaa kuin aurinko keltaisine kukkineen! Tällä hetkellä alla olevassa kuvassa näkynee jo kuinka tarha-alpi nostaa vaalean vihreitä päitään. Penkin reunassa kasvaa myös kultapiiskua.


Samoiten alla oleva penkki on yks sekasotku. Joskus istutin kauniisti jalolupiinia ja jaloritarinkukkaa, itse siemenestä asti. Oi kun ovat kauniita. Sitten en ehtinyt penkkiä hoitamaan. Joten olen tallonut penkin keskelle komeat kukanvarret nokkosineen ja juolaineen. Keväällä yleensä olen polttanut sitten koko penkin. Nytkin laitoin siihen tammenlehtiä, jotka palaisivat samalla. Eikö mitä! Aina tuuli niin, etten tohtinut kulotusta tuossa pitää. Ja krookuksia nousi niin kauniisti siellä täällä, nyt tulppaaneja. Tuolta nousee jälleen komeasti lupiinit, jotka kukkivat ensin ja sitten ritarinkannukset. Jopa yhden mesiangervopuskan tuossa edessä olen antanut kasvaa. Se on kaunis sinisten kukkien joukossa. Ja näin on ollut nyt ainakin 15 vuotta. Eivätkä ne ole siitä mihinkään levenneet, paitsi ritarinkukkia löydän joskus toisaaltakin. Nykäsen pois jos on tiellä. Lupiinin kukinnot katkaisen pois sitä mukaa, kun ne ovat kukkineet.

Tuolla kuvan taustalla kasvaa aitaa vasten myös ritarinkannuksia mesiangervojen kera. Etualalla on päivänliljoja, joiden ympäriltä nykin enimmät vuohenputket. Iloisesti siinä aloittavat rivistön kukinnat. Aita tukee hyvin 2-metrisiä ritareitani. Mutta huomaa, ettei minulla ole lähinaapureita tontin vieressä kiroamassa siementen tai rikkakasvien levittäytymistä. Olen onnekas siinä. Muuten lähistöllä mitä parhaimmat naapurit.




Ja tässä alla vuohenputken valtaama kivikkoryhmä, jolle alunperin istutin ruttojuuren, noin 20 vuotta sitten, kun muuten juolas valtasi muut kukkani. Multa jonka sain, oli rikkakasveja täynnä. Nyt siellä nousee esiin jo komeat ruttojuuren lehdet. Ylinnä on siihen löytänyt ritarinkukkakin ja saa siinä kasvaa. Aidan edestä nousee sitten Suomen tatar, josta olen kyllä huolissani. Se valtaa liikaa alaa ritarinkukilta. 




Näin pärjään ja iloitsen puolivillin puutarhani kanssa. Kunahan jaksan vain työskennellä ruohonleikkurini ja trimmerini kanssa. Nuo mainitsemani penkit eivät paljoa lannotteita tarvitse. Joskus annan tuhkaa sinne. En edes vettä niille kanna.