maanantai 11. helmikuuta 2019

Haaste Kevään kaipuusta!

Sain Titalta Unelmia ruusuista-blogista haasteen vähän haaveilla kevään tulosta ja kertoa mitä mielessä liikkuu. Tämä haaste on lähtenyt liikkelle Tiiulta Puutarhahetki-blogista. 

Olen viime vuotena niin vähän blogeja päivittänyt, että jäin miettimään, osaanko enää. Tulikohan nuo linkitykset oikein?

Minulla on haasteena saada eräs kirjani valmiiksi huhtikuulle. Kirjoitin juuri myös pitkän listan niistä toimista, joita olisi hyvä tehdä nyt helmikuun aikana. Kevään kaipuussa pitää olla hiukan itsekuria myös. Se keväthän tulla tupsahtaa aina liian aikaisin.

Pakkasten päätteeksi ostin ison nipun ruusuja, eikä maksanut kuin vähän yli 3 euroa, ale-juttuja, mutta pitkään kestävät. Olen hajoittanut niitä keittiön ikkunallekin, kun viimeinkin luovuin jouluverhoista ja muusta sellaisesta. Amarylliksen leikkasin vaasiin myös. Ikkunasta se kevätaurinko ensimmäiseksi lämmittävästi kurkistaa!


Katsoin puutarhapäiväkirjastani, että ensimmäiset terassikahvit on juotu viime vuonna 23.2, kun edellisenä vuonna se oli peräti jo 7.2. Sitä odotan kovasti Ruusa-kissani kanssa. Tietenkin haaveilen jopa, että Majuri olisi seuranamme myös. Hän on ollut kadoksissa jo yli kuukauden. Huolestuneena olen kuunnellut naapureiden huomiosta kotkasta ja huuhkajasta. Kun musta iso kissa kävelee keskellä tietä, on se helppo saalis. Petoeläinten jälkiä ei ole näkynyt. Kuvissa viime kesän terassinautinnoista.



Voimme kiittää suojaavasta lumesta tänä vuonnakin. Näin on vielä maisemat. Katto tosin ääntelehtii putoavan lumen kanssa kevättä vihjailevasti.



Se on sitten kumma, kun itse sairastaa, sairastaa huone-
kasvitkin. Jopa vanha rahapuu henkäisi viimeisen kerran. Ja moni muukin huonekasvi on jostakin kummallisesta syystä kuolleet.

Viereinen vanhan ajan amarylliskaan ei ole vielä alkanut kukkimaan, kuten viime vuonna tähän aikaan. Sipuli on sentään vielä elossa. Samoin odotan kliiviasta jotakin kukkivaa, kun se saa aurinkoa. 

Muutamat pelargoniat ovat onneksi talvehtineet hyvin viileässä vinttihuoneessa.

Mutta kevään kukkasia saan odottaa. Viime vuonna krookukset  avautuivat 27.4.

Ruusut, jolle tämän bloginikin olen omistanut alottivat kukintansa 15.6. viime kesänä. 

Siis miten tulevana keväänä? Olen luottavaisella mielellä sekä itseni että puutarhani kanssa, kuten myös tulevan kesän kahvilakaudesta. Olen voinut hyvin ja mielenkiintoa riittää vaikka mihinkä. Olen aloittanut myös tanssin. Eilen joogasin aamulla ensimmäisen kerran ja tänään kävin hiihtämässä. Leikattu käteni jaksaa ihan hyvin, kunhan en kiihkoile! Malttia muori, malttia!

Toissa syksynä istutin posliinihyasintteja. Haaveilen, että ne nousevat omenapuun juurella. Olen usein huomannut, että puhun melkeinpä ruusuista. Mutta on minulla perennojakin kertynyt joka puolelle. Avoimina puutarhapäivinä sitä ihan sadatteleekin, kun pitää noita nimikylttejä laittaa ympäriinsä. Huh! Tulppaaneja löytyy myös hyvin monenlaisia. Ihania nuo kevätkukat! Jotenkin niiden kanssa ehtii seurustella enemmän.

Posliinihyasintti



valkoinen esikko

Ja näin unelmani etsii maalin. NE RUUSUT! Testasin tässä yksi päivä, ruusujani ikövöiden, että muistanko jokaisen ruusuni ja missä ne sijaitsevat. Järjestelmällisesti kirjoitin niitä ylös. Muistin kaikki! Jokaisen 107 eri ruusupensasta. Muistan jopa, mistä ne ovat lähtöisin. 

Tuossa ylhäällä on mukana punalehtiruusu, jonka vartta vasten olen istuttanut omalle paikalleen siten, että se näkyy tiellä tulevalle ensimmäisenä. Ja varsinkin keväällä, sen punaiset lehdet herättävät huomiota ja ihastusta. Se on koristepensas jo lehtineen!

Ja tässä ne kevään ensimmäiset ruusut, jotka avautuvat kesäkuun puolivälissä, toivottavasti kesäkuun lopulla tänä keväänä, toivon! Sillä mitä on juhannus ilman ruusuja!


Nils on korea ihan vaalean heleänvihreine lehtineen. Ainakin tuossa punaista kahvilan seinää vasten ne tulevat hyvin esiin. Ihana ruusu kaikin puolin!



Jotta juhannuksen aikaan on muutakin kuin valkoista juhannusruusua ja sen sukulaisia, niin punaistakin olla pitää. Kempeleen kaunotar, vasemmalla, on kaunis ja kukkii aika pitkään kesäkuussa, kuten monet metsäruusunikin. Ja keltaisena tai kermankeltaisena tuo Kiimingin keltaruusu on upea kukkiessaan!

Näitä kevään ruusuja suosittelen!

Ja unelmoin, että kaikki nuo minun 107 lajia ovat hengissä, kun pensaat pukkaavat silmuja!

Minä taidan haastaa ystäväni Liisan haaveilemaan keväästä! Ruusu-Liisan myös sekä Ritavuoren juurella-blogin.

Toivon kaikille mukavaa unelmakevättä! 

Kirjoittaessani minä usein etsin youtubesta musiikkia taustalle. Tähän ihastuin eilen! Ja ilmanko, kun nimi on Rosalia!













tiistai 15. tammikuuta 2019

Mieleni puutarhasta

Jo aivan blogikirjoitukseni alkuajoista tajusin, että olen rakentamassa kahdenlaista ruusutarhaa. Toinen on fyysinen ruusutarha luonnon helmaan. Ja toinen ruusutarha synnyttää nuppujaan ja kukintaansa oman mielen puutarhasta, sisimmästäni.

Nyt kun olen seitsemän vuotta rakentanut ruusutarhaani, huomaan, että yhtälailla olen rakentanut mieleni puutarhaa. Tarkoitan sillä sitä, että kun kerrankin olen saanut aikaa ja tilaa itselleni tällaisiin "turhamaisuuksiin", niin niitä on helpompi luoda nyt. Tosi kuitenkin on, että monen ihmisen arvoissa ruusutarhakin on turhamaisuutta ja turhaa yhtälailla kuin mielen kuvat; mielikuvitus, intuitio, sisäinen oma luovuus. Maailman turhuuksia, voisivat realistiset ihmiset sanoa! He eivät ymmärrä. He eivät tiedä. Ja siinä heidän tasapainonsa.

Fyysinen ruusutarhani on ruokkinut mieleni puutarhaa ja päinvastoin.

Yli sata ruusulajia tuolla pihallani kasvamassa! En olisi uskonut! Mutta mitä kaikkea voi kasvaa mielen puutarhassa?!

Kaksi Ruusutarinakirjaa siitä on syntynyt osittain faktana, mutta myös iloisesti mielikuvistani. Kolmaskin melkein valmis. Odottelen vielä, miten selviän kanadalaisten, ranskalaisten ja muidenkin arempien ruusujen kanssa. Turha niistä olisi mitään kirjoittaa, jos ne huonosti tässä menestyvät. Kun kuitenkin tarkoitus on kirjoittaa oman tarhan ruusuista.

Ja vihdoin syntyi mieleni salaisista sopukoista esikoisromaanini, Thelban tarina, jonka alkukappaleessa kerron unestani, jonka näin kauan sitten niin selvänä ilmiönä, että se jäi kummittelemaan mielessäni. Ja siitä oli helppoa jatkaa koko tarina!

Nyt olen kirjoittanut oikolukua vailla siihen jatkon; Audetan, jättölapsen tarinan.

Ja tämä mielen puutarha on runsauden lähde, pohjaton, olen todennut. Mutta kuten ruusutkin, mielen puutarhassakin kasvatan kaikenlaista. Ideoita tulee ja ideoita menee. Niin kuin ruusujakin puutarhassa.

Se, että synnyttää ruusutarhan, pitää omata jotakin: rohkeutta, hulluutta, päämäärää, unelmia, tietoa, taitoa, työtä, kärsivällisyyttä ja luovuutta.
Se, että mielen puutarhasta syntyy jotakin, pitää myös omata paljon rohkeutta, hulluutta, päämäärää, unelmia, tietoa, taitoa, työtä, kärsivällisyyttä ja luovuutta, jos tekee sen fyysisesti esille. Olen uskaltanut tehdä sen.

Kumpaakaan ei synny "sitku-menetelmällä" eikä "eihän minusta-ajatelmalla". Eipä silti, kyllä itsekritiikki on hyvä ystävä mukana. Mutta jos aina on pinnalla se, että "en kai minä osaa", "en ole tarpeeksi" ja  pahimmillaan voi löytyä häpeää, niin elämättä elät ilman puutarhoja!

Tässä siis näitä mielen puutarhan tuotteita:

Thelban tarina    Tätä kirjaa saa netin kautta tilaamalla Adlibriksestä tai Suomalaisesta kirjakaupasta . Kansikuvassa Thelba nuorena ja vanhana, oma piirros.


Näitä kirjasia voi vain tilata minulta. Mukana omia kuvia puutarhastani.

 

Tänä vuonna on isäni Matti Tuhkalan syntymästä 100 vuotta. Hänen muistolleen, isäni tyttärenä tämä ihana kappale Romanssifantasia, jonka hän sävelsi elämänsä tuskaisessa tilassa, mutta rikkaasta sisimmästään!







torstai 3. tammikuuta 2019

Ruusun kutsu ja lumovoima!


Ympärillämme on olemassa paljon ilmiöitä, joille olemme sokeita. Maailma on täynnä asioita, eikä kaikkea jaksa tai osaa nähdä. Mutta kun jotakin napsahtaa ja iskee tajuntaan henkilökohtaisesti, näkee yhtäkkiä ympärillä jotakin aivan uutta!

Esimerkkinä tästä kerron ruusut. Onhan niitä kautta aikojen ollut, kaikkialla, puutarhoissa, maalauksissa, kankaissa jne. Oli aika jolloin en ollut vielä havahtunut ruusujen olemassaoloon, en nähnyt ruusuja. Sitten kun HERÄSIN näkemään ne, niin huomasin, että niitähän oli aivan kauheasti ympärilläni. Myös itsellä. Yhtäkkiä näin kotonani paljon esineitä, joissa oli ruusuja. Vaatekomerostani huomasin, että jukra vie, minullahan on paljon ruusukuvioisia vaatteita. En ennen ollut huomannut sitä. Miten ihmeessä? Olen ostanut tuotteita näkemättä mitä ne sisälsi. 

Siis minulla nousi aivan karvat pystyyn. Onko ruusu yrittänyt minua kutsua vuositolkulla, lumota minua tosi ahkerasti? Enkä ole huomannut sitä. Tai vasta vanhana olin tarpeeksi herkkä näkemään ne?

Ystäväni nauroivat minulle seitsemän vuotta sitten, kun puhuin, että nythän ruusukuosit ovat trendikkäitä. Näin niitä joka puolella. He sanoivat, että ainahan ne ovat olleet. Mutta kun nytkin vielä kaupat ovat pullollaan ruusuaiheisia tavaroita ja vaatteita! Onko nyt sitten SE trendi kuitenkin?

Viime vuoden sairastellessani ystävilläni oli helppoa valita minulle vahvistuslahjoja. Niissä kaikissa on ruusuja! Olen hengittänyt jokaisen lahjan kautta voimaa ja tuntenut sen, että ystäväni haluavat minun vahvistuvan ja selviävän. Kyllä! Ruusun voimalla!

Maailmassani "ennen ruusuja" ajattelin, että kun ruusu on kukkien kuningatar, on se ylhäinen ja arvokas, niin arvokas, että en tuntenut olevani sen arvoinen hoitajana. Mutta nyt tiedän, että ruusu on myös lempeä kuningatar, hoitava ja nöyrä, rakkautta täynnä. Niin ovat kaikki ne esineetkin, joita olen vuosien varrella saanut. Ne ovat luoneet minut kiitolliseksi ja nöyräksi. Niistä on syntynyt linkki minun sieluuni. Näkymätön yhteys, jota ei voi selittää. 

Olen usein miettinyt sitä omakohtaisestikin, kumpi on parempi; 1. Ottaa lahjoja iloisena ja kiitollisena vastaan ja arvostaa niitä omassa hiljaisuudessa?   vai   2. Miettiä heti, mitä keksisi vastalahjaksi? 

Minä luulen, että me kaikki tiedämme kumpi on parempi, mutta usein valitsemme sen toisen. Kun lahjoja on niin ihana antaakin! Vai onko niin, ettei velkaa saa jäädä?

Aloitin uuden ruusuvuoden 2019 tällaisella pähkäilyllä. On niin kova halu tuoda esiin ruusuista jotakin muutakin kuin sen fyysisen loiston. Olen ihan varma, että ruusun taustalla on jotain mystistä, jotain jota voi miettiä filosofisesti, psykologisesti ja jopa sosiaalisesti. Ja ennen kaikkea romanttisesti kaipuussa jostakin jota emme osaa nimetä.  HYVÄÄ VUOTTA 2019!

Laitan kuvia, joita noin yhtäkkiä napsin lähinnä niistä muutamista ruusuesineistä, joita ympäriltäni 
löysin. 

Korea englantilainen astiasto muistuttaa kuninkaallisuudesta! Aion ensi kesänä
istua tämä kädessäni aamukahvilla puutarhassani.

Tämä kuvaa mummumaista lempeyttä ja rauhaa, vanha lautanen ystävältäni.

Tämä kuppilahja sisälsi ruusuteetä kun sain sen.

Vähän mahtipontinen ruusukuppi, jopa miehekäs!
Tämä huopa on lämmittänyt päiväuniani jo vuosia!

Tämä ei ole taulu vaan tarjotin, joka on pehmustettu toiselta puolelta
ja pysyy hyvin polvilla, vaikka tietokoneen alla.


Tätä sivuani tehdessä kuuntelin laulukilpailuja ja sieltä kuului raahelaisen runoilijan Auni Marjut Karin sanoitettu laula. Tässä on Kaj Chydeniuksen sävel.

sunnuntai 23. joulukuuta 2018

Runollinen joulukalenteri 24.12.18

Vanha koulukaverini, hyvä ystäväni ja kirjallinen tukijani Pirkko Böhm-Sallava lähetti minulle jouluterveiset kuten monille muillekin oppilailleen. Se oli kuin nakutettu päätös tälle kauniille runokavalkadille joulukalenterissa. Tämä polun varresta ottamani valokuva on jotenkin ihmeellinen. Suomalaista maisemaa. Runo edustaa itämaista maisemaa.


JOTAKIN TAPAHTUU

Keto nukkui. Uneensa kukkanen kuuli
miten ylitse hulmahti yöllinen tuuli
ja kuiskasi: JOTAKIN TAPAHTUU.
Vähän kukkanen raotti umppunsa terää:
Sydänyöhän nyt on. Ei, vielä en herää.
Vaan heikosti värähti öljypuu.

Joku lammas kedolla päätään käänsi
ja mättään juuressa sirkka äänsi
ja silmät pienien eläinten
kuin lyhdyt syttyivät siellä ja täällä.
Jokin levottomuus oli nurmikon päällä,
jokin sanaton sanoma, ihmeellinen.

Ja katso: kaikki ne valvovat tässä,
kedon pienet oliot pimeässä -
joka ylitse mustana kuin meri lyö.
Ja se uninen kukkakin toisten lailla
on äkkiä auki, pelkoa vailla.
Ja siinä se on: valo!
JOULUYÖ.

Runon on kirjoittanut Aila Meriluoto,
julkaisuvuosi 1959

Toivotan kaikille lukijoilleni kaunista aattoiltaa ja aikaa valoa kohti! Metsätonttu Leila

Runollinen joulukalenteri 23.12.18

Yllätys, yllätys! Vieläkö jaksatte runoja lukea? Tämä ei ole pitkä ja oli nimittäin viimeisellä sivulla Suomen kansan toiverunokokoelmassa. Aivan ihana runo!

Jos ei muuta ole jaksanut siivota tai tuulettaa, niin nallet pitää ehdottomasti pölyttää ulkona. Vielä ehdit!


Vanhuksen silmissä hymyilevä lapsi.
Kurtturuusu kukkii pakkasiin asti.

Sanon silti, 1982

Helena Anhava

perjantai 21. joulukuuta 2018

Runollinen joulukalenteri 22.12.18

Olen huomannut, että minä olen liiallinen energiapakkaus jäämään eiliseen. no joskus sekin on tapahtunut ja muutun sulkeutuneeksi tiiliskiveksi. Siis tiedän, mitä on kun suruun jää kiinni.
Kauan kuitenkin, liian kauan, niinkin kauan, että SE mikä odottaa sinua, väsyy odottamiseen ja sinä jäät paikallesi suru seuranasi.

Tässähän melkein innostuu runoilemaan. Tämän sivun runossa kuitenkin tiivistyy kaikki se, mitä halusin tuoda esiin.

Kuva on vanha ja otettu yksinkertaisella kameralla Jokelankylän sillasta ja koulusta. Tuollaista maisemaa ei enää ole. Koulu on. Siinä opiskelivat sekä isäni että äitini. Mutta kuva on kuin joulukortti, tonttu vain uupuu tuolta tieltä. Mutta jos uskot tonttuihin, myös näet heidät.



Kaksi vuotta meni
surin rannalla kuin kansanlaulu
istuin vesikivellä kuin murmeli.
Kasvatin uutta nahkaa, aavistin
etten näihin suruihin menehdy.
Löin poikki turhat kahleet,
ja vaikeimman, sen mikä sisuksia jäyti
solmin siististi ja pistin
pakastimeen. Ehkä joskus? Ehkäpä joskus.
Ja kun nousen ja käännyn muita kohti
ne ovat odottaneet minua 
verannalla, avanneet pullon.

Ruusu, ruusu tämän lumisen maiseman keskelle, 1985
Arja Tiainen

Arja Tiainen on tuottoisa runoilija.  Kaikki varmaan tietää, minä en tiennyt, että Rauli Badding Somerjoen kuuluisa, suorastaan Suomen kansan lauluna tunnettu "Paratiisi" on Tiaisen käsialaa.

torstai 20. joulukuuta 2018

Runollinen joulukalenteri 21.12.18

Tehdään jännitystä...

Senhän voi itsekin tehdä ihan pienestä asiasta. Minulla on tapana ostaa viiden euron arvoinen Onnensanat-arpa, kun käyn ottamassa bensaa autooni. Arpa on vähän kuin ristisanatehtävää raaputtaisi. Jännittävää! Joskus saan sen viiden euron takaisin, useimmiten en mitään, mutta kerran sain jopa 500 euroa! No, tänä vuonna olen aika harvoin ottanut bensaa.

Lapsen mieleni jännitystä täynnä avaan nyt paksun runokirjan summa mutikassa. Osuin sivulle 165 ja siellä runoilijaan Satu Marttila. Minulla olikin tässä jännitysoperaatiossa yksi sääntö: ei samaa runoilijaa, joten tämä kävi hyvin. Tykkään!


 Pimeä kehtolaulu

Tässä yön suvannossa, myrskyn jälkeen
haluaisin kertoa sinulle, miten menen
laineita pitkin lapsuuteen,
käyn rannan kiviä, rautakalojen linnakkeita
kauas, sinne missä kerran omistin
kokonaisen tuulen, suuren veden,
haluaisin kertoa sinulle
että vedestä minä olen kotoisin,
sen silkkisestä kätkyestä, sieltä
missä vihreät aallotarhiukset lainehtivat,
ja vielä haluaisin kertoa
että sieltä missä musta nilja peittää
yläpuolelta kivet ja missä nuoliaiset
ja kivisimput elävät onkaloissaan,
sieltä mihin ei päivä pääse
ja missä salatut vedet huokaavat,
sieltä jo löysin sen pimeän kehtolaulun
joka minua nyt sylissäsi tuudittaa.

Tornihuone, 1989
Satu Marttila

Totean samoin kuin eräs lukijani, että useat runot täälläkin ovat niin kaihoisia, Ne ovat tummia ja syvälle ihmisluontoon meneviä. Kaamosko sen tekee vai se sama melankolia, mikä suomalaisissa lauluissakin mollissa soi.

Satu Marttila yhdistää taitavasti luonnon ja rakkauden. Kuuluukohan rakkaus luontoon vai onko se vain ihmiselle ominainen tunne? Luonnossa kulkiessa tuntuu siltä, että siellä on jotakin paljon suurempaa rakkautta kuin mihin ihminen pystyy.