sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Miksi toinen katsoo ylös taivaisiin ja toinen alas maahan?

Aina ei huomaa noita puutarhan ihmeellisyyksiä. 

Ja joku päivä yhtäkkiä huomaa. Kummia juttuja. Luonnon ihmeellisyyksiä!

Kuljimme tässä tänään katsomassa 7-vuotiaan pojantyttäreni kanssa puutarhan kukkia; erivärisiä krookuksia ja sinililjoja. Nehän nyt kukkii näin pohjoisessa ihanasti, ei muut. 

Huomasimme ihmeellisen jutun sinililjoja katsellessamme. Toisessa paikassa skillat eli sinililjat katsovat ylös taivaaseen ja toisessa vain alas maahan. Kyllä ihmettelimme. Muistinkin, että nuo toiset ovat kotoisin Tampereen läheltä eräältä ihanalta puutarhaihmiseltä Airalta (kuten ruusumalvatkin) ja nuo toiset laitoin kaupan sipulipussista.

Nämä katsovat maahan. Niiden herkät heteet näkyvät vain jos katkasen kukan ja
käännän sen. Nimi on Idänsinililja.

Nämä sinililjat katsovat suoraan ylös taivaaseen ja ovat
nimeltään pikkusinililjat.

Siis tottakai pengoin nettiä. Löysin sieltä kaksi muutakin lajia sinililjoja. Isosinililja näyttää tosi kauniilta. En tiedä selviäisivätkö täällä pohjoisessa V-vyöhykkeellä. 

Sitten löytyy vielä kiintoisa hyasinttisinililja, jonka kasvutapa on paljon hyasintin näköistä. 

Hauskaa sekin, että skillat kuuluvat parsaheimon sukuun, kuten hyasintitkin. 

Eläköön ihana kevät!! Tuntui niin mukavalta, kun pojantyttäreni hyrisi onnesta, kun sai koko päivän viettää ulkosalla. Siellä syötiin ja juotiin. Siellä jopa piirrettiin. Ja kaikkea muuta mukavaa! Voi kun kaikilla lapsilla olisi maalaismummola!



keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Harvinainen nahkaruusu

Olen tutustunut lähemmin ja syvemmin kotometsäni puulajeihin. Ennenkuin alan tonkia enemmän tietoa noista pihani jalopuista, haluan tuoda esille jotakin ruusuista. Tunnen ihan kutkuttavaa iloa taas tarttua ruusujen salaperäiseen maailmaan.

Tuo otsikon nimi on vähän omaani. Nahkaruusun, josta haluan nyt kertoa, on oikeastaan nimeltä Rosa 'Nankin'. Matti Kulju ehdotti minulle tuollaista epätavallista ruusua, ja minähän taas innostuin. Taitaa Matti tuntea aika hyvin asiakkaitaan.

Jos etsii netistä tietoa Rosa 'Nankin'-nimellä, ei sitä löydä. Nyt löysin eräästä taimitarhasta ruusun nimeltä Rosa pimpinellifolia 'Nankin'. Ja sieltä löytyi myös ruusun kuva. Kuva ei siis ole vielä omani vaan kopioin sen tältä sivustolta. Täälläkin sitä hehkutettiin suurena harvinaisuutena. Ruusu oli löydetty sattumalta Lontoon lähettyvillä olevasta ruusutarhasta nimeltä Rose Society St. Albans, jonne on tallennettu vanhoja ruusuja.



Nythän on ainakin Suomessa siirrytty tuosta nimityksestä pimpinella-ruusut nimiryhmään Spinosissima. Nämä nimitykset sekoittavat tätä ruusuryhmää. Kerron tästä toisella blogisivullani, sillä tämä sivun kuningatar on Nankin!

Tottakai olen hoitanut sitä kuin silmäterääni. Ja on se kiittänytkin. Pienen harsopeitteen alla se on selvinnyt hyvin talven koitoksista ja kasvattanut siellä suojassa jo vireät lehdytkät. Ruusu on vielä pieni, mutta jännityksellä odotan näkeväni sillä ensimmäiset kukat tänä kesänä.


Nankin kuuluu historiallisiin ruusuihin. Jossakin vaiheessa se on melkein kadonnut ruusutoreilta ja ihme onkin, että vielä sen alkuperäistä lajia on löytynyt. Tuo nahkaruusu-nimi juontuu siitä, että sen kukka on nahan tai säämiskän värinen. Nankin on ranskankieltä ja tarkoittaa parkitun nahan väriä. Sen vuoksi olen antanut sille lempinimen Nahkaruusu.

Ruusupensas ei kasva korkeaksi,  vain noin yhden metrin. En tiedä vieläkään, onko tuo paikka sille sopiva, sillä vieressä kasvaa Flammentanz. Voihan se olla ihan kaunis väriyhdistelmä, mutta luulen ,että kukkivat hyvin eri aikaan.

Nankin kuuluu vanhaan pimpinella-sukuun ja sitä on löytynyt Englannista, missä alunperin 1800-luvulla innostuttiinkin tämän suvun erinäisiin lajeihin ja jalostustyöhön. Sitten on tullutkin muotiin Rugosa-lajiin kuuluvat ruusut ja ranskanruusut niiden kukinnan pitkäkestoisuuden vuoksi.

Sain Kuljun Matilta lisää tietoa tuosta ruususta. Sitä aion nyt tähän tallentaa, ainakin itselleni ja muillekin, joita historialliset ruusut kiinnostavat. 

Matti on käynyt kirjeenvaihtoa ruusuasiantuntijoiden kanssa tästä ruususta Amerikkaa myöten. Tai ainakin Ari Hyvärisen välityksellä, jolta Matti tämän ruusun on saanut. Sieltä ruusututkija Brent C. Dickerson kirjoittikin Nankin-ruususta, jonka oli tunnistanut Vibertin jalostus-työksi. Hänellä itsellään on samasta ruususta kerrannaislajike, sekin Vibertin kasvattama. Nähtävästi tuo piirretty ruusu on juuri tällainen laji. Dickenson oli kehottanut Mattia pitämään ruususta huolta. Ja niin yritän minäkin.

Lisään tähän vielä tiedot tuosta piirroksesta.
Nankin rose, tearose rased by Monsieur Ducher at Lyon 1871
piirros kirjasta F.Grobon: Hippolyte Jamain (ruusunkasvattaja) and Eugene Forneys's (piirtäjä) Les Roses, Paris, J. Rothschield 1873  

Ruusu kuuluu pimpinellifolio-jaloisteisiin vuodelta 1817. Rosa 'Nankin' on sittemmin pelastettu Englannin Royal National Rose Society Gardenista St. Albansista. Ehkä tuo pelastaminen tarkoitti sitä, että ruusu oli vaarassa jäädä unholaan.

Jean- Pierre Vibert, 1777-1866 tuli Britteissä kuuluisaksi ruusujen kasvattajana ja erityisesti ruusujen värejä ihailtiin. Vibert aloitti ruusujen jalostamisen vasta 1816, joten tämä Nankin-ruusu oli ensimmäisiä kaupalliseen arvoon nousseita lajeja. Sittemmin hän kehitteli satoja eri ruusulajeja vuoteen 1851 saakka. Vibertiä pidetäänkin kaiken ruusujalostuksen suurena esi-isänä.

Vibertin elämästä olen kertonut Minette-ruusun yhteydessä. Sekin on Vibertin luomus ruusujen joukossa. Tässä tuo "Uskomaton tarina" hänestä.

Haluan tähän lisätä vielä Vibertin englanninkielisen tekstin, joka niin hyvin kuvaa miehen rakkautta ruusuun:


"See, my child, a man knows truly what he has loved best on earth only when in his last days he finds it still in his heart. Like the rest of the world, I have thought that I adored and detested many men and many things. In reality, I have loved only Napoléon and roses. Today, after nearly a century of rebellion against all the evils which I have suffered, there remain to me only two objects of profound hatred: the English, who overthrew my idol, and the white worms that have destroyed my roses'."

En halua pilata tekstiä huonolla käännökselläni, mutta kerron pääpiirteittäin. Vibert löysi kuolinvuoteellaan elämästään kaksi suurta rakkautta; Napoleon ja ruusut. Hän vihasi kahta asiaa; englantilaisia, jotka aiheuttivat hänen idolinsa lopun ja valkoisia matoja, jotka tuhosivat hänen ruusunsa.

Tähän sopii niin hyvin Eila Pellisen Novgorodin ruusu, Eilan ja Vibertin muistolle!

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Mitä yhteistä on pajulla ja aspiriinilla?

Kerron sen heti. Ne molemmat sisältävät salisiinia. Aito salisiini on pajun kuoressa, jolla on kuumetta alentavaa ja tulehduksia hillitseää vaikutusta. Sen pohjalta on valmistettu aspiriinia.

Aspiriini eli asetyylisalisyyttihappo mikä ymmärtääkseni on synteettinen valmiste. Sen sisältöä ja vaikutusta voi tutkia Wikipedian sivulta enemmän tässä. Vanha tuttu kipulääke, joka voi vaurioittaa vatsaa.
Tämä kevät on niin myöhässä, että äiteinpäivänä ei edes paju vielä kuki.

Se mitä en tiennyt, että tuo aspiriini-sana tulee eräästä tutusta kasvista, nimittäin mesiangervosta (Filipendula vulgaris), jonka vanhempi nimitys on Spiraea vulgaris. Eli aspiriini on tullut tuosta sanasta spiraea, Salisiini eristettiin ensimmäiseksi mesiangervosta jo vuonna 1826.

Ja sitäkään en tiennyt, että sitten kolme vuotta myöhemmin löydettiin salisiinia pajun kuoresta enemmänkin. Kerrotaan myös, että salisiinin puhdistaminen pajun kuoresta oli niin hankalaa ja kallista, että alettiin etsiä siitä synteettistä (keinotekoisesta) johdannaista vuonna 1859. Bayerin lääketehdas sitten vasta kehitteli salisyylihapolle korvikkeen 1899, josta syntyi meille tuttu aspiriini.

Nyt ollaan ehkä palaamassa aitoon pajunkuoreen, sillä viimeaikaisissa kokeissa on havaittu, että pajun kuori on todella tehokasta ja vatsalle siedettävämpää kuin synteettinen aspiriini. Minusta tämä olisi toivottavaa, kun paju kerran on todettu kivun lääkitsemisen ihmeeksi ja sitä on ylenpalttisesti saatavilla.

Nämä tiedot poimin edelleen Sinikka Piipon kirjasta Elinvoimaa puista. 

Sinikka antaakin hyvän reseptin nivelkipuihin: Kourallinen pajunkuoren kappaleita, 200 g kirkastettua voita (ghee). Kuoret ja ghee kuumennetaan kattilassa, sekoitetaan ja annetaan hautua yön yli. Aamulla lämmitetään ja siilataan kuoret pois. Vain ulkoisesti käytettävää!

Muuten pajua ei kannata syödä! Lampaille niitä lapsena kuitenkin kerättiin. Ja eräs lapsuuden herkku oli seuraavanlainen: Keväinen paju kuorittiin. Paljas oksa pistettiin muurahaispesään ja annettiin muurahaisten käydä sen kimppuun. Sitten oksasta ravisteltiin muurahaiset pois. Oksaa imettiin suurella nautinnolla, makean kirpakka yhdistelmä pajusta ja muurahaisen pissasta.

Yksi juttu, mikä pitäisi oikaista virpojille pääsiäisen alla. Niillä pajunkissaoksilla pitäisi todella todella virpoa, eli koskettaa ympäriinsä virvottavaa. Uskottiin, että pajunkissat vetävät sairauden ja pahan ihimisestä täten pois. Siis ei riitä pelkkä huiskuttelu!

Minä olen melkein joka kevät tehnyt jos jonkinlaisia tukia ja koristetta tavallisesta kuoripajusta. Ruusuaitakin pihalla on osittain pajusta tehty. 

Siis sikiävä pajummehan on tosi ihana juttu!!!

Tässä tietenkin kuuntelemme uuni- eli pajulintuamme. Hassu nimi tuo pajulintu, sillä ei lintu pajukkoon tee pesää. Uunilinnun ymmärtää, sillä tämä tekee uunimaisen pesän ojien reunuksiin, ehkä sinne pajukon kätköön kumminkin. Lähtiessä pesästä uunilintu peittää suuaukon näkymättömäksi. Tämän olen nähnyt, kun olen seurannut pajulinnun pesimistä jo lapsena.

Pajulintu eli uunilintu laulaa tässä niin haikeasti!


perjantai 12. toukokuuta 2017

Jahas, tännekin änkesit!

Eräs kukka, jonka sain Salmelta, tuli pihaani jäädäkseen. Kasvi on kaksivuotinen ruoho, mutta on kotiutunut pihamaalleni oikein pysyvästi, koska sen siemenet leviävät vähän sinne tänne, usein yllättäviinkin paikkoihin. Kuten tässä ruusun juurille.  Koska se vie voimaa maasta vain pari vuotta, ei se varmaankaan ehdi pahaa tehdä. Ja aina sen voi nykäistä pois, jos ei tykkää. Ensimmäisen vuoden kasvuston lehdet ovat kuitenkin niin hellyyttävän pehmeänkarvaisia, etten juuri koskaan raski sitä hävittää.

Kasvin nimi on ukontulikukka, Verbascum thapsum. On kaksi versiota tulikukka-nimelle. Sen keltaista liekinkaltaista korkeaa kukintaa voi verrata tulenliekkeihin. Luontoportin-sivustolta luin, että tulikukkaa on käytetty soihtuna pimeällä. Antiikin ajoilta sen kukan nimi onkin ollut Gandela regia, mikä tarkoittaa Kuninkaan kynttilää. Piipussakin sitä on poltettu, mutta ehkä enemmänkin karhean kurkun tai yskän vuoksi, sillä tulikukalla on hoidettu kaikkea keuhkoon liittyviä sairauksia.


Ja on toki paljon muitakin jotka siementen kera levittäytyvät pitkin puutarhaa. Kuten kaunis keto-orvokki, Ruotsin saaristosta kotoisin, siellä nimetty äitipuolenorvokiksi. Samoin löytyy puistolemmikki. Ja sallin niiden lennellä ja lisääntyä. Joskus nyhdän noita orvokeita tiiviimmäksi ryhmäksi johonkin. Yksi mitä olen kaivannut mukaan, on pudasruoho eli kurkkuyrtti, jota minulla oli monia vuosia. Sittemmin hävinnyt, kun ei ole tuota juurikasmaatakaan enää. Nyt löysin sitä kaupasta ja aion istuttaa johonkin olemaan ja lisääntymäänkin.



Mitä tällaisia sinne tänne tupsahtavia kasveja teillä on puutarhassanne?

torstai 11. toukokuuta 2017

Miten erottaa harmaalepän ja tervalepän?

Minulle on aina ollut vaikeaa erottaa näitä kahta puuta. Siksi laitan ihan itselleni ylös tähän sen eron. Jospa muistaisin nyt ja löytäisin ihan lähimetsästäkin sen tervalepän, josta eräs tietävä minulle kertoi. Haluan löytää sen. Näillä seuduilla tervalepät ovat vähän harvinaisimpia.

Kas tässä molempien puiden kuvat lehdestä. Kuvat eivät ole omiani. Niitä piti etsiä nettisivuilta.

Tässä tervalepän tylppä lehti
Ja tässä tavallisen harmaalepän terävä lehti.

Leppä puuna on niin tuttu ja joka puolella kasvava, että tuskin sitä "näkee"! Lepikosta tietää, että siellä on jotakin kosteaa. Lepän vasta sahattu puu on hauskan punainen ja siitä juontaa sen nimikin. Nimittäin leppä-sana tulee suomensukuisesta kielestä, jossa se on tarkoittanut verta. Vahingoittunut lepän pintä näyttää verestävältä.

Leppä tärkeimmillään minulle on savusaunapuuna. Kerään erilleen kaikki leppä- ja haapapuut muiden polttopuiden joukosta tuonne savusaunaliiteriin. Olen oppinut, että vain niitä on hyvä käyttää savusaunapesässä. Ne eivät tuota kitkua, kuten pihkaiset ja tuohiset puut!

En ole syönyt koskaan leppääkään enkä rohtona käyttänyt. Nyt kuitenkin luen Sinikka Piipon kirjasta, että jopa sen lehteä voi käyttää vähän samoin kuin ratamonkin lehteä. Vanhan kansan kulkiessa työnnettiin kenkään tai käärittiin rohdokseksi turvonneille jaloille lepän lehtiä. Kyllä vanha kansa on osannut! Ruusutautia on hoidettu seuraavanlaisella keitteellä: Lepän ja pajun kuorta on jauhettu ruisjauhojen sekaan ja tästä on tehty käärre paikkaan missä ruusu sijaitsee. Lepänlehtiä on ripoteltu lattialle ja karkoitettu siten syöpäläisiä. Enkä tiennyt sitäkään, että harmaalepän kuoresta, lehdistä ja urvuista saa keltaista, ruskeaa tai mustaa väriä värjäykseen!

Leppäkin sisältää antioksidanttia ja siten parantaa vaikka mitä! Leppätee on hyvää ientulehduksiin.

Tuntuu, että leppäkin parantaa kaikki taudit, syövänkin sen uskottiin parantavan.

Roskapuunahan yleensä leppää pidetään. Nyt halusin sen arvoasteikkoa nostaa. 

Leppälintu pesii tässä lähellä. Siksipä kuunnellaan sen laulamista!  Se on vähän yhtä suruvoittoista kuin on pajulinnunkin ääni.



tiistai 9. toukokuuta 2017

Helisevä haapa!!

Pysähdyn aina ihailemaan haavan ihmeellistä runkoa väreineen! Siinä on niin outoja muista puista poikkeavia rungon värejä. Ja se syysväritys! Yhteen aikaan haaveilin haaparivistöä tuonne tontin päähän parkkialueen viereen. Yritinkin kaivaa taimia ja istuttaa. Ei se onnistunut. Sitten huomasin, että aivan kotini metsätien toisella puolella liplattavat haavan lehdet niin kauniisti. Huokasin ja tyydyin siihen! Kotometsästä löytyy kaikki puut.

Olen aina ihaillut myös haavan lehtien sitkeyttä. Haavan lehti on vahva ja kovapintainen. Sen vuoksi sen ei tarvitse piiloitella myrskyjä eikä kaatosadettakaan. Se vain nöyränä ottaa kaiken vastaan eikä ole moksiskaan. Maalasin kerran haavan lehdet sateen jälkeen. Työ on tehty liitupastelliväreillä, tässä alhaalla. Tykkäsin itsekin tuloksesta. Se on maailmalla jossakin.


Haapa kuuluu Populuksen suureen sukuun poppelien kanssa. Niin kutsuttu lakritsapoppelikin, olisiko sama kuin balsamipoppeli, kasvoi ennen tässä pihalla. Keskellä nurmea se levitti ihanasti emikukintojansa, joita sitten sain rapata irti poikien ja mieheni avoimista jalkapohjista. Ja se poppeli nousi esiin kaikesta, mihin vähänkin jokin esine teki koloa maahan. Halusin poppelin hiivattiin! Sainkin sen katoamaan pihaltani. Samoin se on saatu katoamaan Raahesta Ouluntien reunuksilta, johon Neuvostoliitto joskus niitä lahjoitti. Eivätköhän nekin tuottaneet päänvaivaa, koska ne kaivettiin ylös ja pois. Kuulinkin jostakin, että entisessä Neuvostoliitossa Stalinin käskystä poppelia istutettiin joka paikkaan, koska se oli niin nopeakasvuinen. 

Suomalainen haapamme on yhtä sikiävä. Se saattaa valloittaa metsiä taimillaan. Onneksi se on suurta hirvien herkkua, joten taimet häipyvät aika äkkiä.

En ole koskaan syönyt haapaa millään lailla, kas kummaa, kun yleensä olen maistellut kaikkea.. Nyt tiedän, että esimerkiksi haavan silmutee on hyvää verenpuhdistuskuurina tai jopa pissa- ja eturauhasvaivoihin auttavaa. Niitä silmuja on vain kuitenkin keväällä. Tosin nykyään niitä voisi esim. pakastaa. Samaan hyötyyn voi käyttää nuorten haavanoksien kuoriainesta. 

Kyllä intiaanit ovat osanneet hyödyntää luontoa! Luin monenlaista haavanparannuskeinoa Sinikka Piipon teksteistä kirjassa Elinvoimaa puista. Ja millainen hoitola on suomalainen metsä puineen!! Milloin voisimme käyttää sitä kaikkea lääkkeenä ja jättää synteettiset vähemmälle? Se taitaisi olla aika mullistus lääketeollisuudessa. Ei onnistu ilman suuria taistoja!

Löytyiskö tähän haavanlehtien ihanaa musiikkia?



Rastasryhmä apuna vai haittana?

Joka keväinen ilmiö on punakylkirastaiden vierailu pihamaallani. Niitä on iso parvi. Nehän tunnistaa tuosta ruosteenpunaisesta rintaläikästä, joka läikähtää heidän lentäessäänkin.

Kissojaniko he käyvät tervehtimässä ja kiusaamassa? Onhan siinä kissoille vähän vaihtelua. Istua nököttävät ja ihmettelevät. Eivät uskalla edes lähestymään.

Minusta tuntuu, että jotain hyvää nuo rastaat käyvät pihamaallani tekemässä. Vai olenkohan väärässä? Ainakin he jättävät ikävät jäljet.




Isoimmille ruusupensaille nimittäin en anna syksyisin mitään tyvimultaa, kompostia tuhkaan sekoitettuna vähän ja senkin peitän puiden lehdillä nätisti. Pitäisköhän nekin sitten harata pois, en tiedä? Vierestä olen harannut. Mutta auta armias minkä näköistä kaikki on rastaiden jäljiltä!

Täytyyhän sieltä jotain elävää löytyä, kun kaikki nokitaan ja levitetään hujan hajan. Ne tonkivat kaiken pitkin pihaa. Toivottavasti rastaat nokkivat sieltä suuhunsa myös ne haitalliset pieneläjät. Tähän tuuditun. En mene poiskaan niitä ajamaan. Muutaman päivän ne tässä oleilevat ja sitten jatkavat muuttomatkaansa.

Onnenruusun juuristo on  vasta aloitettu.

Kempeleen kaunottarella on tehty perusteellista työtä, laidasta aloitettu.

Onko teillä tällaisesta kokemusta? Mitä ne rastaat sieltä nokkivat? Onko hyvä näin?

Punakylkirastaiden laulu ei ole pelkkää räkättämistä, vaan kaunista livertelyä. Tässä sitä!