keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Puutarhafilosofointia, luonto

Luonto on meidän jokaisen. Suuri ihana puutarha, jonka äiti Maa omistaa. Ei ihminen, vaikka luuleekin niin.


Suomen luonnon helmassa on hyvin vähän yksityisalueita. Onneksi. Useissa maissa ihminen kun pyrkii omistamaan yksin senkin, eikä päästä sinne muita. Suomessa on jokamiehen oikeus kulkea luonnossa ja käyttää sen hedelmiä hyväkseen.

Kaikilla ei ole mahdollisuutta tulla luonnonkaan helmaan ihailemaan sen aikaansaannoksia. Monella on jopa pelko sitä kohtaan. Usea löytää sieltä vain sen haitan; hankala maasto, hyttyset, käärmeet, petoeläimet ja tuntematon alue.

Eipä silti. Eräs keski-eurooppalainen ystäväni, joka on asunut Suomessa noin 40 vuotta, sanoi minulle kerran. - Kun olen oppinut tuntemaan Suomea ja sen asukkaita, uskon, että jos suuri katastroofi tulisi maapallolle ja tämä kulttuuri tuhoituisi, suomalaiset selviäisivät. He ovat vielä niin lähellä luontoa, että tuntevat ja osaavat toimia siinä.

On myös sairaita ihmisiä, jotka eivät omin voimin voi mennä luontoon. On myös paljon köyhiä ihmisiä, joilla ei ole välineitä mennä luontoon. Ei ole oikeita kenkiä, ei edes saappaita, ei pyörää, ei reppua, ei karttoja, ei älypuhelinta eikä asusteita mennä ja kulkea luonnossa. Ei edes rahaa kulkuneuvoihin.

On paljon nuoria, joilla on kaappi täynnä retkeilyvälineitä, rinkka, teltta ja vaelluskengät. Ja näin he pääsevät elämysmatkoille luontoon. Ei kaikilla ole varaa sellaisia hankkia. Heillä voi olla TV ja sohva, jossa he istuvat ja haikaillen katsovat kauniita luonto-ohjelmia. Mutta onko varaa tai uskallusta kulkea edes lähimpään metsään samoilemaan? Kaupallinen maailma melkein suorastaan vaatii tai ainakin luo sen kuvan, että luontovaellukseen tulee kuulua joukko arvokasta tavaraa vaatetuksineen.

Ehkä suurin köyhyys on kuitenkin ihmisen omassa päässä, halussa ja mielessä. Luonto on unohtunut. Monella uupuu myös perinteinen rituaali kulkea luonnossa, tottumukset, perinteet ja käytäntö. Kun ei vanhemmatkaan kulkeneet luonnossa. Nyt onneksi sen tervehdyttävää voimaa pyritään tiedotusvälineitten kautta tiedostamaan.

Kaikkinensa, luonnosta puheenollen, emme omista edes omaa kehoamme. Luonto sen omistaa. Luonto antaa ja ottaa taas omansa. Miksemme olisi sitten iloisia sen hetkellisestä olemassa olosta. Aivan kuin kukkasetkin ovat.

Tämä on eräs Fredin kauneimmista lauluista:






tiistai 18. huhtikuuta 2017

Puutarhafilosofointia, ihmiskeho

Kun istuskelin päiväkahvini kera tuossa terassilla ja katselin kissojeni kanssa lumen peitossa olevaa puutarhaani, hoksasin jotakin. Nyt kun minulla ei ollut kirjaa nenän alla, ajatukset lentelivät vapaammin.

Mietin nimittäin sitä, miltä sellaisesta ihmisestä tuntuu, jolla ei ole mahdollista pitää puutarhaa, ei edes sitä parveketarhaa, eikä edes sisällä sisäkukkia allergioiden vuoksi. Uskon nimittäin kivenkovaan, että ihminen kaipaa aina puutarhaa, ainakin luonnon puutarhaa. Hyvä! Aina on mahdollista mennä puistoon ja tehdä retkiä luontoon. Onkohan?

Mutta eikö IHMISEN KEHO OLE JO JONKINLAINEN PUUTARHA? Todistelen tämän huomioni.

Uskon, että ihminen on enemmän kuin keho kuitenkin. Keho eli ruumis on samaa ainesosaa kuin maa allamme. Siitä keho on rakentunut ja maaksi jälleen muuttuu. Keho on ihmisen lähin omaisuus, oma maa ja väitän, myös oma puutarha. 


Omaa kehoa ihminen pikkuhiljaa oppii huoltamaan, kun pääsee äitinsä helmoista. Olemukseltaan se on aina ihmeellinen, luonnon luoma ja kaunis. Ihminen elää sen kautta tässä maailmassa ihmeellisenä olentona ja yksilönä. Kasvaa, synnyttää jatkumoa ja kuolee. 

Ihminen on mieleltään, mielikuviltaan ja luonnoltaan LUOJA. Ihminen haluaa aina jotakin muuttaa, luoda ja hallita. Siksi ihminen on enemmän kuin keho.

Kuinka monella tavalla ihminen voikaan kasvattaa omaa kehoaan. Ihmiselle usein riittääkin se syntymäpuutarha kehossaan ja hän tyytyy siihen. Hän ruokkii sitä, lannoittaa, kastelee, putsaa, perkkaa ja hoitaa kykynsä ja ymmärryksensä mukaan. Aivan kuin puutarhassa tehdään. Nypitään rikkaruohoja pois, siloitellaan, leikataan koneilla, pöyhitään, annetaan pintasiloittelua ja milloin mitäkin kaunistetaan ihoa leikkauksista pitäen.


Ihminen tarvitsee kuitenkin aina huomiota, olla nähtävilla, olla olemassa. En usko täydelliseen vaatimattomuuteen. Ihminen tarvitsee täällä kylmässä ilmastossa myös vaatteet. Ja siten ihminen alkaa muovata kehoaan ja vaatettaa sitä omalla laillaan. Voin hyvin ymmärtää ihmisen, jolla ei ole käden ulottuvilla ulkoista maailmaa muovata, hoitaa tai muuntaa, kuten puutarhureilla on, niin hän kiinnittää enemmän huomiota itseensä, oman maa-alueensa hoitamiseen ja muovaamiseen. 

Hän muotoilee hiuksiansa, maalaa kasvojansa ja kehoansa tatuoinneilla, Hän opiskelee ilmeitä ja eleitä peilin edessä miellyttääkseen maailmaa kuin kukka mehiläistä. Hän muotoilee kehoaan liikuntahalleissa, kuntosaleissa ja erilaisissa urheilulajeissa. Hän arvioi toisten kehopuutarhaa yhteisissä tilanteissa, TV:ssä ja netissä. Luonteesta riippuen hän sitä kaikkea ihailee, kiittelee, kannustaa, arvostelee, kadehtii ja jopa turmeltuu väheksymällä oman kehon puutarhaansa. 

Ei voi tuomita, moittia tai edes arvostella toisen kehopuutarhaa vähemmäksi tai vääränlaiseksi. Jokainen hoitaa sitä tavallaan, haluaa olla kaunis ja erilainen kuin jokainen kukkanenkin, komea ja huomattava, Siihen upotetaan rahaa, taito, energia ja luovuutta. Ja kaikki se on vain pieni hetki tässä maailmassa olemista.

Jos rakastaa luontoa, on helppoa hyväksyä heidät, joilla ei ole resursseja hoitaa kehoaan. he ovat kuitenkin osa luontoa. Heillä on sama arvo. Jos rakastaa ulkoista puutarhaa, johon hukuttaa rahavaroja, huomiota ja energiaa, niin eikö ole helppoa rakastaa myös ihmisen kehoa, johon on hukutettu rahaa, energiaa ja huomiota.

Kun kaikilla ei ole maata mitä raivata, ei ole edes parveketta tai mahdollisuutta sisäkukkiin. Jokainen haluaisi ehkä sitä. Jokaisella on kuitenkin keho. Ja sitä voi hoitaa, muovata ja luodakin.

Tässä pohdinnassani en halua mennä siihen, mitkä ulkoiset voimat ja houkutukset sitten painostavat, 
kahlehtivat, estävät ja jopa tappavat sitä omaa kykyä hoitaa tätä ihmisen arvokkainta omaisuutta.


sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Pääsiäisretki hangilla!

Tarkoitus oli tehdä aivan muuta. Tarkoitus oli purkaa savusaunan kuistia ja lattiaa.

Mutta kun kaikki paikat ovat jäässä ja lunta tulvillaan. Se jätettiin tältä kertaa ja vietettiin rennompaa pääsiäisaikaa syöden, pelaten ja retkeillen.

Valkeat kestohanget kutsuivat retkelle. Kuvassa koko minun perheeni pääsiäisretkellä.


Kestohanget
Pienet poikani laskivat aikoineen riemuissaan pulkilla mäkeä Kiviojankankaalla. Nyt mentiin katsomaan vieläkö siellä voi laskea. Aikaa on kulunut melkein 30  vuotta. Ei voinut! Siellä kasvoi 30 vuoden vanhoja mäntyjä!

Kuitenkin pojat ovat poikia aina vain! Toinen laskee minisuksilla vaarasta huolimatta. Ja toinen kuvaa sitä!


Me tytöt tyydyttiin sentäs pyllymäkeen. Viisaampia kun ollaan.


En voi olla pysähtymättä näiden keväisten varjojen viereen.





 Malena piirsi hankeen varmaankin kiitokset mukavalle retkelle ja auringolle!


Kiitos pääsiäinen! Mummu on aina onnellinen, kun saa läheisimmät luoksensa.




Jänöjussin mäenlasku - Georg Malmstén, Lajos ja Peppina, 1953

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Kaija kävi täällä maalaamassa sielun muotokuvia

Juurikkalan Kaija oli bongannut minut joltain blogisivulta, koska sain häneltä kyselyn viime syksynä, voisiko hän saapua maalaamaan sielunkuvia tiloihini. Rohkastuin toivottamaan hänet tervetulleeksi ja lupasin järjestää tilaisuuden kutsumalla mukaan ystäviäni.

Se tilaisuus oli tänään kotonani. Lähes parikymmentä uteliasta ja ihmettelevää sielua oli tullut odottamaan ja katsomaan miltä heidän sielunmaisemansa näyttäisi. Kaijan silmillä näkeminen ja sivellintä ohjaava käsi loihti ihmeellisiä kuvia väreineen paperille avoimella intuition voimalla. Noin kolme tuntia istuimme ja henkäilimme hänen tekniikkansa saavutuksia. Tunnelma oli erittäin tiivis ja energiaa täynnä.

Kaijan ympärillä väreili jotenkin outo valo, jota en saanut esiin salamalla, joten tyydyin näihin vähän epätarkkoihin kuviin hänen työskentelystään. Paremmin näette hänet hänen kotisivuillaan tässä.




Tässä muutamia näistä sielun maisemakuvista!









Ruusumuorikin sai oman siulunkuvansa lintuineen ja keijuineen.


Se oli sielua kohottava tapaaminen! Kiitos ihmeelliselle Kaijalle!

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Mänty, metsän ylilääkäri!


Kävin juuri äsken metsässä vähän samoilemassa ja metsätien jäällä liukastelemassa.. Keräsin nuorista männyistä hopealle hohtavia havunoksia sieltä täältä, tiheiköistä, joissa kuitenkin tapahtuu harvennusta. Täytyy muistaa, ettei liikaa nuoria puita veloita.

Tulin kotiin, jossa laitoin puuhellaan tulet ja vesikattilan siihen kiehumaan. Samalla oli hyvä polttaa kaikki roskat puulaatikosta. Huuhtelin männynoksat ja saksin niistä parhaat havut oksanpätkineen toiseen kattilaan. Kaadoin kuuman melkein kiehuvan veden (n. 80 astetta) havujen päälle ja laskin kannen siihen tiiviisti. Hellan laidalle jätin sen muhimaan. Aion yön yli sitä siinä pitää. Silloin havuista liukenee kaikki mahdollinen C-vitamiini ja muut eliksiiriset tuotteet veteen. Siivilöin sen aamulla, juoksutan mukaan vähän hunajaa ja juon sitä kahvikupillisen päivässä. Jos se on liian vahvaa, lisään vettä. Oi sitä tuoksua, mikä hellalta leviää tupaan!

Tällaisella kuurilla pidin itseni kerran terveenä nuorena, kun raha oli tiukassa, eikä ollut varaa tuskin hedelmiä ostaa. Männynhavujuomalla intiaanitkin ennen selvisivät kovan talven yli ja pystyivät vastustamaan flunssia. Onneksi minulla oli jo tuolloin lahjaksi saatuna Toivo Rautavaaran kirja, jossa oli tuostakin ohjeet.

 

Ympärilläni on pohjoisessa ja idässä laajat metsät. Aivan vieressä se metsä kohoaa etupäässä nuorista männyistä, mutta kauempana Kastellin jätinkirkon ympärillä ne nostavat itseään honkina taivaisiin. Postiluukun luokse on jätettu pieni uljas mäntymetsikkö, jota moni on ihaillut. 

Mänty on metsän viisaus. Sen monimuotoisuus männystä, hongasta pystyyn keloon asti sen kertoo. 

Meillä on kirjoituspiirissä ollut aiheena puut. Puiden tarinoiden ja symbolien kautta olemme syventäneet tekstejämme. Radion yleohjelmissa olen kuunnellut mielenkiintoisia ohjelmia puista. Mänty herätti kaikkien tekstissä voimaa. Se liitettiin voimakkaisiin ihmisiin ja usein miehiin.

 

Olen poiminut työpöydältäni pois kaikki ruusukirjat. Puuaiheiset kirjat tulivat tilalle. Puiden salainen elämä-teos on pian luettu. Siellä kerrotaan puiden kommunikoinnista keskenään. Jos oikein tarkalla kuulokkeella voisi kuunnella, siellä kuuluu pieni naksahtelu, kun puut juttelevat keskenään, varsinkin jos ne haluavat varoittaa toisiaan vaarasta. Toinen pojistani painoi aina päänsä puun runkoon ja sanoi kuulevansa puun puheen. Minäkin olen aina halannut ja kuunnellut puita, tunnustellut niiden energioita.

Asun hirsirakennuksessa, jonka rakennusaines on kaadettu tästä samalta paikalta mäntymetsiköstä. Kuollut puu on saanut jäädä kotipaikalle. Siksikö tässä on hyvä olla?

Mediassa on ollut esillä paljonkin metsän rauhoittava ja parantava voima. Hyvinkäällä oppaana ollessani kerroin Hyvinkään vanhasta parantolasta. Hyvinkään harjun laajat mäntymetsät erittivät keuhkoja vahvistavaa eteeristä öljyä. Kuten ne tekevät kaikkialla.

Sveitsin alpeilla hoidettiin raumapotilaita männynhavuilla täytetyillä patjoilla. Mäntytyyny niskakipuun  voisi olla mukava!

Sinikka Piipon kirja Elinvoimaa puista on täynnä tutkittua ja varteenoettavaa tietoa. Tulee mieleen, että mänty on suorastaan luontomme ylilääkäri!

Mäntytuotteista tunnistamme tärpätin (sekin on jopa haavoja desinfioiva), mäntysuopa, terva, pikiöljy ja pinjansiemenet. Tuli mieleen meripihkakin, joka on metsiemme suuri tuote muinaisjäännöksenä.

Suosittelen tuota Sinikka Piipon kirjaa. Siinä on kaikki mahdollinen tieto puista ja niiden hyödyllisyydestä terveyttämme kohtaan. Mänty lääkärinä on aivan huikea!

Mietin muuten tuossa vanhana yrttimummuna, että jos jättäisin kissablogini pois ja ottaisin uuden yrttimummun blogin. Mutta liika on liikaa. Tähän väliin, kun odotamme aikaa päästä ulos puutarhaan, on sopiva hetki käydä läpi vähän puita omien kokemusten kautta.

En Sång för Träden och Skogen

torstai 6. huhtikuuta 2017

Ruusutarhan tarinoita, osa 2

Huh, kuinka minua jännitti painaa entteriä ja lähettää taas yksi sydämestäni revitty luomus painoon!

Mutta toissa iltana sen tein. Hirveästi töitä pienessäkin eepoksessa on! Vaikka minulla oli kolme oikolukijaa, niin sittenkin, kun selasin, tein vielä muutoksia ja virheitä löytyi.

Sydämestä revitty se on sen vuoksi, että olen niin hulluna ruusutietouteen ja siksi, että oma jälkihän siinä sanoissa on. Sieltä se tulee, omien sormien ja ajatusten takaa.

Mutta sitä tuntee olevansa sitä rikkaampi, mitä avoimempana on luovuuuden sisin ilmaisukanava. Ei sen tarvitse olla jotakin upeaa, ei täydellista, ei edes täydellisyyden hakuista. Se on jotakin NYT ja TÄSSÄ. Ja sitten se kulkee omia polkujaan ja häipyy ajan usvaan.

Tässä se on.

Kun ensimmäisessä tarinakirjassa kerroin Suomen villiruusuista, löytöruusuista ja tarhapimpinellaruusuista, niin tässä jatkan tarinoita Rugosa-ryhmän lajikkeista, suomalaisesta jalostustyöstä ja uusista moderneista ruusuista, sekä muistakin ruusuista, mm. ryhmäruusuista. Eli ruusuista omassa tarhassani.

En kertonut vielä kanadalaisista ruusuista, en Pirjo Raution ruusuista, enkä ranskalaisista ruusuista. Joten varmaankin ensi talvena kirjoitan vielä kolmannenkin osan. Ei siinä muu auta! 

Tämä taiteilija on yksi suosikeistani! Ja oi mikä musiikki!

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Huhtikuun pieni piriste

Kaikki puutarhurit kilvan laittavat siemeniä itämään ja koulivat kaikenlaisia taimia. Kyllä minäkin  jonkin verran, mutta en innostu nyt niistä juttelemaan.

Jotenkin upposin Pinterestin kuvamaailmaan. Viime jouluna keräsin sieltä joulumerkkejä. Sittemmin kissamerkkejä. Ja nyt yksi ilta aloin etsiä ruusupostimerkkejä. Ihan vain tehdäkseni jotakin hyödytöntä. Tartteeko elämässä kaiken olla niin toimivaa, järjellistä ja hyödyllistä? Ihminen haluaa joskus myös leikkiä. Aikuinenkin.

Laitan tähän muutamia hellyttäviä ruusupostimerkkejä.


 


 




Tämä viimeinen postimerkki jotenkin hätkähdytti. Mitähän se sympolisoi? Rauhaa?

Israeli song - 'Someone' (israeli music israeli songs hebrew beautiful jewish songs music)

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Onko Hollanti unohtanut erään maailman kauneimmista ruusuistaan?

Uusi kirjani "Ruusutarhan tainoita, osa 2" on lähdössä painoon. Laitan tähän kirjani erään ruusu-tarinan yhdestä ruususta, joka minua ihmetyttää. Onko tämä ruusu niin yleinen Suomessakin, että se on ihan tylsä ja liian tavanomainen? Ei sitä sen synnyinmaa Hollantikaan yhtään hehkuta. Ja se on yksi yleisin ruusulajike puutarhoissa ja puistoissa. Maailman valloittaja! Vai mitä mieltä olette?

Onko Hollanti unohtanut oman kauniin hansaruusunsa?

Netissä kulkiessani törmäsin tällaiseenkin ilmaukseen maailman kaunein ruusu saksalaisen kuuluisan Kordes-taimiston sivuilla. Näin mainostettiin myös lajiketta nimeltä Rosa 'Hansa'.
Kulmakarvani kyllä vähän nousivat. Minun oli katseltava ja tutkittava tätä kaikille suomalaisillekin tuttua ruusua vähän enemmän. Voiko juuri tuo tuttu ruusu olla yksi maailman kauneimmista ruusuista?
    Juuri modernien ruusujen, usein matalampien jaloruusujen tai ryhmäruusujen joukossa on tosi kauniita ruusuja. Niissä on monta sellaista puutetta, joita ei löydy hansaruusulta. Ensinnäkin jaloruusut eivät yleensäkään tuoksu. Ne ovat kylmän arkoja ja herkkiä taudeille. Ne vaativat myös erityishoitoa tai niiden kasvu heikentyy. Usein ne tarvitsevat talvihoidon jossakin kellarissa tai muuten suojatussa paikassa tai ulkona hyvin peiteltynä. Ne eivät tuuheudu pensaaksi, joka saattaa olla täynnä näitä kukkia. Modernit jaloruusut eivät usein kuki niin pitkään kuin juuri rugosa-ryhmän ruusut.
     Hansaruusua nämä heikkoudet eivät koske. Kun kaikki tämä otetaan huomioon, niin voin melkein ymmärtää, jos juuri hansaruusulle annetaan kauneuden kruunu päähänsä. Rosa 'Hansa', kumarran ja niiaan. Mutta en kumarru eteesi sen kummemmin kuin muidenkaan pensasruusujen edessä.
     Hansa-ruusu on meille suomalaisille suorastaan itsestäänselvyys. Olen huomannut, että jos jotakin Rugosa-lajiketta ei tunneta, heilautetaan kättä ja sanotaan: - Kai se joku hansaruusu on.
    Usein kaikki rugosaruusut ovat kai hansaruusuja. Tämä johtuu siitä, että se on niin yleinen suomalaisissa puutarhoissa ja puistoissa.



       Mistä tällainen kaunotar on Suomeen näin yleiseksi tullut?

   Jos lukee edellä mainituista jaloruusujen heikkouksista, voi niitä verrata missiehdokkaiden heikkouksiin kävelemisessä, ryhdissä, puheessa ja asenteissa. Hansaruusu on sitkeä, helppohoitoinen ja varma kukkija. Varma kaunotar kansainväliseen mittelöön! Silmä on liian tottunut sen kauneuteen ja runsauteen joka puolella. Näin sen jopa usein ohittaa. Silmä ilahtuu oudoimmista ruusuista.
    Eipä silti. Tuntuu, että maa ja kaupunki, jossa se alunperin on jalostettu, on unohtanut jopa kokonaan kauniin ruusunsa. Ihmettelin kamalasti, että vaikka ruusu on kasvatettu Hollannin kuuluisassa tarhakaupungissa Boskoopissa, joka kauppasi taimiaan jo 1700-luvulla, niin en sen kotisivuilta löytänyt mitään mainintaa tästä ruususta. Olisin vähintäänkin kuvitellut sen löytyvän kaupungin vaakunasta. Ei. En löytänyt sitä miltään kaupungin sivuilta, en edes mainintaa siitä.
  Tykkään huonoa hansaruusun kasvattajien puolesta. Tämän jo klassisen ruusun maineen saavuttaneen eli historiallisiin ruusuihin kuuluvan pensaan ovat jalostaneet henkilöt nimeltä Schaum ja van Tol Boskoopissa vuonna 1905. Näin olen lukenut ja tulkinnut. Kunnioitettu ruusuvanhus on jo 112 vuoden ikäinen ja levinnyt ihailtuna ja suosittuna ruusuna ympäri maailman. Ainakin eurooppalaisissa taimitarhoissa sitä myydään kiitettynä ja suosittuna lajikkeena. Paljoa muuta tietoa en sitten löytänytkään. Henkilötkin ruusun jalostuksen takana ovat unohtuneet.
Nyt ei ole rugosaruusujen trendiaika.

    Mielikuvitukseni lähti liikkeelle. Tämän hetken Boskoopin kaupungissa on väkiluku 15 000. Joka tapauksessa se nimetään rikkaan maaperänsä ansiosta vanhaksi kuuluisaksi taimitarhakeskukseksi, josta on myyty taimia. erityisesti omenapuun taimia, jopa Pariisiin ja Saksaan saakka. Koska Hansa-liike oli voimakas 1600-luvulla, saattaisi olla, että Booskopilla oli kaupankäyntiyhteys Saksaan. Hansa-yhdistyksiähän perustettiin ympäri Itämerta ja Pohjanmerta. Olisikohan tämä syynä ruusun nimeen: Rosa 'Hansa'? Tulipahan mieleen tällainenkin kysymys: miksi eräs Raahen kuuluisa ravintola nimettiin Hansaksi? Sitä ei enää ole.
    Joka tapauksessa hansaruusu on kaunis, tuoksuva, upea, kukkii heinäkuusta jopa marraskuulle asti ja tekee paljon ravinteikkaita kiulukoita. Väriltään hansaruusu ei ole vaaleanpunainen, kuten jotkut valokuvat narraavat. Minäkin olen todennut, että tuota tummaa magentaa tai violetinpunaista on vaikea saada kameran linssin kautta oikeanväriseksi kuvaksi.
   Hansaruusua, kuten kaikkia Rugosa-ryhmän lajikkeita on syytä kurittaa välillä. Ne kukkivat sekä vanhoihin että samana kesänä kasvaviin uusiin versoihin, toisin kuin monet muut ruusut. Tällöin ne voidaan keväällä leikata aika ronskisti alas. Samalla on hyvä antaa muutakin hoitoa, esimerkiksi perata rikkakasveja juurilta ja antaa pieni annos tuhkaa ja kompostia. Mitään vahvempaa lannoitusta ne eivät tarvitse.
    Soisin näille tarhakurtturuusuille yleisempää suosiota.



Samaa mieltä on Tapsa keskellä tulppaanimerta. Yksi ruusu löytyi!

torstai 23. maaliskuuta 2017

Luontotarkkailua Paskarämeellä!

Nyt pystyi jo kulkemaan metsätielläkin. Sinne suunnistin.

Huomasin, että jäniksillä on kissojen kuukausi eli kosiotanssit meneillään. Niitä oli hypellyt pitkin metsätien reunoja. Oravan jälkiä näkyi myös. Mutta ei myyriä tai hiiriä! Harmi! Sillä silloin ei näe pöllöjäkään eikä kissoillanikaan ole mitään jännitystä.

Suden, ilveksen, ahman ja hirvenkin jäljet uupuivat tyystin. Ihmiset siellä olivat kulkeneet: traktorilla, suksilla, poneilla, jalan ja jopa autollakin. Jätinkirkollekin meni kulunut polku. Talvivierailijoitakin liikkuu.


Oravilla on näköjään syötävää ihan riittämin, sillä kuusen latvat notkuvat kävyistä.


Tämä on se kohta metsätietä, jossa ei saa enää puhua. Hyvin hiljaa pitää lähestyä Paskarämettä. Siellä nimittäin olen nähnyt hirviä, kauriita, tanssivia jäniksiä ja pöllöjä. Ja mitä vielä voikaan silmiini osua, sillä tuo pelto on omassa rauhassaan metsän suojassa.


Tästä lähtee polku Liekokankaalle. Vasemmalla on kyltti, jossa kerrotaan Paskarämeen tarina.



Hiljaa tulin pellon päähän. Ei ristin sielua. Ei huuhkajaa eikä muutakaan pöllä puiden oksilla! Ladossakaan ei ketään eikä mitään.


Kun aikoinaan oli hyviä myyrävuosia, tämänkin männyn oksistossa nukkui jos minkäkin lainen pöllö päiväunillaan. Kun ilta tuli, oli pöytä katettu. Eli myyrät nousivat esiin pellolle. Joskus pelto oli täynnä leveitä siivenjälkiä, kun pöllöt hyökkäsivät saaliinsa kimppuun.






En ole kuullut helmipöllönkään puputusta. Tässä ääni, jota kannattaa kuulostella iltahämärässä.

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Kotiseutuni talvimaisemaa

Innostuin vähän kuokkailemaan. Se tarkoittaa, etten saanut haastetta, mutta tartuin siihen ihan omin luvin. Olen nyt kuokkavieras blogimaailmassa.

Asun kasvivyöhykkeen V:llä alueella noin 20 km Raahen meren rannoilta sisämaahan päin pienessä maalaiskylässä. Taloni takaa aukeavat laajat asumattomat marjametsät lapinraunioineen ja jätinkirkkoineen.

En lähtenytkään joogaamaan, vaan laitoin sukset jalkaan ja lähdin hiihtämään peltoja pitkin nyt toisaalle, On ihanat kestohanget, ja aurinko porottaa. Tosin kun en viitsinyt voidella suksiani, ne ovat liian liukkaat ja useat ojien ylitykset tekivät vaikeuksia. Puhelin oli mukana! Mutta tässä pohjoispohjalaista talvimaisemaa:

Kylässäni oli vielä 70 vuotta sitten kaikissa taloissa lehmiä ja omavaraistaloutta. Mutta ajat muuttuivat. Ihmiset lähtivät Rautaruukille palkkatyön perään, pellot laitettiin pakettiin ja lehmät vietiin pois. 

Sittemmin peltoja on jälleen raivattu, osaksi salaojitettukin, mutta pieniä ovat peltotilkut metsien keskellä verrattuna johonkin Tyrnävän maisemaan. 

Tälläkin kylällä on kaksi suurempaa tilaa lehmineen, joten he ovat ostaneet tai vuokranneet talojen peltoja hyötykäyttöön. Kuten kuvassakin oleva.

Mukavasti naapurin poika on ajellut moottori-kelkalle ja tehnyt minulle latuja kulkea. 




Oletteko huomanneet, että kun nuo ufopallot ovat ilmestyneet pelloille, latomeri maisemasa on häviämässä? Tässäkin naapurustossa on monta latoa kauemmilta niityiltä siirretty pihaan puu- tai varastotiloiksi. Tässä ladossa oli joku aika sitten kasa heinäseipäitä, mutta uskon, että ne ovat nyt käytetty puutarhajuttuihin.




Tyypillinen talo täällä on rintamamiestalo, ympärillä navetta, sauna ynnä muut ulkorakennukset puiden suojassa,  ikäänkuin saareke peltojen keskellä. 

Vielä kurkistus latoon, jossa nykyisen säilötään vähän modernimpiakin tavaroita.


Puut ovat kasvaneet suojaamaan ladon sisältöä.



Usein niittyjen reunoille on jätetty kasvamaan lehtipuita. Metsä tarvitsee molempia ollakseen tasapainossa. Lehtipuut varastoivat vettä kesällä. Alla kaunis haavikko.

Eräässä metsänreunassa otin sukset pois jalasta ja lähdin etsimään metsän kätköstä lähdettä. Minua janotti. Tämä seutu on täynnä lähteitä siellä täällä, suurempia ja pienempiä, jotka metsässä samoillessa ovat minulle tulleet tutuksi. Sieltähän tämäkin löytyi vanhan koivun juurelta.

Hyvää vesi olikin, kun kouralla sitä lipposin suuhuni! Vaikka veden rautapitoisuus on niin suuri, että se värjäyttää helposti lähialueen ruosteenruskeaksi, itse vesi on kirkasta ja puhdasta. Raudan maku siinä kyllä on, aivan kuten kuuluisan Runnin vedessä.

Maan alta hiljalleen pulppuava vesi virtaa sitten ympäristöönsä tai puroon, kuten tässä ja pitää sen sulana.  


Metsän pohja näytti nytkin tällaiselta, joten siellä ei hiihdellä.

Jälleen laulelin tuolla hangilla vanhaa Eino Leinon runosta Yksinhiihtäjä tehtyä laulua; Minä hiihtelen hankia hiljalleen.... Nyt kevätpäiväntasauksen kunniaksi voisi kuunnella koko pitkän runon. Sen lausuu Seppo Kolehmainen. Sieltä löytyy suomalainen!