tiistai 27. lokakuuta 2015

Linnanmäen Kaunottaren tuki tuli valmiiksi!

Linnanmäen Kaunotar voi kasvaa yli kahden metrin korkeuteen, on iso pensas, kertoo kirja (Blomqvist, Rosor i Norr).

Minun Linnanmäkeni on pimpinella-rivistössä (spinossissama-ryhmä) ja on jo nyt kasvamassa ylitse muiden. Muut kun ovat nättejä pyöreähköjä palleroita, niin tämä havittelee yläilmoihin. 

Siksipä rakensin sille tuen. Uskon, että muut ruusut siinä rivistössä pärjäävät ilman.

Tietenkin Linnanmäen tuki pitää olla jotain, joka muistuttaa huvipuisto Linnamäen muotoja vauhtihirviöineen. Yritin siis rakentaa sen ympärille jotain vuoristoradan näköistä. Vuoristoradan silmukoihin punoin pieniä pajupalleroita keikkumaan tuulessa. Otapa ruusunoksa siitä sitten kiinni!! Tuki on tarpeen senkin vuoksi, että ruusu tekee edellisvuodenkin oksiin kukkia, joten sitä ei juurikaan tarvitse leikata.

Toivon, että nyt tämä ruusu tuntisi jotakin kodinomaista tekeleestäni.



Ps. Kun aikaa tuosta tuen teosta on kulunut kaksi vuotta, niin liitän tähän kesän 2017 kuvia samasta ruususta. Kuinka upeasti se kukkikaan! Huomaa, tuo korkeus on yli metrin, joten kuvasta näkyy kuinka suuret, upeat kukat sillä on. Mihin se ehtineekään seuraavassa kahdessa vuodessa?




Näin tehtiin: Linnanmäen karusellin urkumusiikki soi jälleen!


sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Tehtyjä ja tekemättömiä!

Olisi helppoa syyttää kesän sateita, kylmyyttä ja harmautta, koska monta asiaa jäi tekemättä.

Mutta monta asiaa tein! Katsopa mikä muuttui, mutta minkä olisi voinut enemmänkin muuttaa. Kaivan esille pihani rumat pihanurkkani, josta tässä viime talvinen näkymä.

Liitän näkymät tähän ja sen mitä on nyt ja mitä vielä jäi tekemättä:


Ruma kohopenkki jota tuin vanhoilla laudoilla, antoi tänä kesänä suuren kurpitsasadon. Tosin kohentelin vähän sen ulkonäköäkin humoristisella tavallani. Ensi keväänä voin ottaa tuet pois ja kasvattaa siinä kurkkuja.




Talon puuttellinen vanha rakentaminen (raha- ja ainespuute alkujaan) näkyi kivijalassa, jota on nyt avitettu kaivamalla ympärille salaoja- ja ränniputket. Suurin työ tänä kesänä, mutta jopas muuttui ulkonäkö ja turvallisuus!



Tosin olen nyt tehnyt sepelille kunnon tuen ja osaksi jo kantanut siihen päälle pyöreitä kiviä. Toivottavasti näky entistään kaunistuu ensi kesäksi.



Vanhasta kesäkeittiöstä oli vielä jäljellä vanha muuripata ja hellan torniosa. Ne olen nyt saanut ne raivattua pois, ja tilalla kasvaa jo komeasti valkoinen rugosaruusu Nyveldt. Se raukka olisi tarvinnut pitemmän ja lämpimämmän kesän. Eiköhän ruusu näytä voimansa ensi kesänä!


Tämä navettapiha on puhdistanut kasvonsa täysin! Pajut on kaivettu pois! Vanha jäteläjä poltettu! Maapohja sai uutta maata ja tasoitettiin (kiitos tästä naapurille). Kylvin heinän ja istutin puita ja pensaita. Kesän toinen suuri työ! Ja ruusuillekin löytyy lisätilaa!


Pellon pää neljä vuotta sitten. Yhtä pajukkoa. Poika pani sen matalaksi. Siitä sen siistiytyminen alkoi. Osa alueesta tuli Jätinkirkon parkkipaikaksi.




Monet jo harppoivat parkkipaikalta pihalleni tuon ojan yli. Nyt kannoin vanhan ulkoeteisen lattiajäännöksiä siihen, joista on tarkoitus tehdä väliaikainen silta. Toivon, että voin sitä vielä tänä syksynä kaivella. Miten lie sillanrakennustaitojeni?


Kesäkeittiön kivikkopohjan sain tehtyä. Istumakehikko odottaa navetan varastotiloissa. Aina siirtyi tuo muuraushomma, usein sateidenkin vuoksi. Toiseksi siksi, että en vain ole osannut tarttua siihen, vaikka olen saanut monenlaisia ohjeita. Tämä alue saa odottaa ensi kesää. Suunnitelmana on siirtää myös kylpyhuoneen amme siihen. Mitenkähän se toimisi? Huh!


Köynnösruusu Pohjantähti jutteli minulle syksyn aikana tarpeistaan. - Tämä seinä ei riitä minulle! se sanoi. Ja totta. Sen oksat kasvoivat varmaankin sateen ansiosta korkeuksiin ja roikkuvat pitkin pituuttaan siellä täällä. Olen eräänkin kerran sen piikkeihin tarttunut ja huulenikin se kerran jo rikkoi.

Ruusu tarvitsee aivan erityistä tukea. Aloin miettiä mitä ja päässä kasvoi suunnitelma ruusuportista navettarakennuksen ja kahvila-aitan välille. Naapuri tulikin hätiin ja tarjosi jo värkkiä siihen. Mutta siitä kerron ensi keväänä! Nyt tuen noita jättioksia muuten ja katson mitä ne keväällä sanovat. Etualalla olevan kärhön olen tukenut ylemmäksi.


Näin se elämä puutarhassa menee eteenpäin! Ei ole taantumaa, eikä pysähdystä! Ainakaan vielä!

Anssi Kela ja Levoton tyttö!

perjantai 23. lokakuuta 2015

Syksyn ruusut herättelevät minua filosofoimaan!

Jotenkin syksykin oli lohduton, varsinkin tämä lokakuu. Harmajaa, sateista, sumuista, mutta kuitenkin aika lämmintä. Meidän seudulla ruska jäi harmaanruskeaksi monilla lehtipuilla. Myös puutarhani värityksessä. Ne joiden piti loistaa kultavärityksillä, roikottavat lehtiä ruskean ruttuisina. Useat ruusutkin vain pudottivat lehtensä, aivan liian aikaisin.

Näin on vuodenajat erilaisia, joskus yllätyksellisiäkin.

Muistan, että viime syksyn värityksessä oli Nukkeruusu kaikkein kaunein. Nyt valitsin kauneimmaksi Raahen seminaarin ruusun, jonka alkuperä on osin arvoitus. Kauniin herkkä oli myös metsämökin ruusu. Tuo seminaarin ruusu on minulle hyvin merkityksellinen. Minä itse en koskaan mennyt seminaarin oppiin, vaikka moni ystäväni minua sinne usutti. Nyt seminaaria ei enää ole. Sieltä on kulkeutunut itse ruusu minun luo. Kerron tämän tarinan vielä tässä, kun ehdin. 



Jos jotain ruusua kaipaa pihamaalle oikein kevättä, kesää ja syksyä kaunistamaan ja omalle yksityiselle paikalleen, niin siihen kannattaa istuttaa punalehtiruusu. Näin sen kerran suurena yksittäisenä pensaana erään maatalon pihamaalla Etelä-Suomessa ja ymmärsin heti, ettei sitä pidä istuttaa ryhmiin. Sen aina punertavat lehdet ovat kauniit ja herkät punaisine varsineen, ja sen kiulukat todella kuin pieniä rubiineja. Minulla se kukki vielä aika harvakseltaan, mutta auta armias tuota rubiinipensasta, kun se oikein innostuu.


Poimin viime syksynä keijunruusun kiulukat, jotka kuivuivat hyvin halkaistuina ihan paperin päällä ilmalämpöpumpun alla ja olivat todella hyviä. Nyt kun Valamonruusu kukki niin ahkerasti, toivoin, että siltä saan kiulukat. Ne eivät vain ehdi kypsyä kunnolla. Joten taidan poimia nyt Olkkalan kiulukoita (alla), joita nyt on paljon. Kiitos Olkkalalle!


Olkkala-ruusun kiulukoita
Monet rugosat olisivat halunneet kukkia todella paljon, mutta näin rutisti syksy monet runsaat nuput märkyydellään ja yhden viikon hallaöillä. Toivon, että rugosaruusuni eivät siitä loukkaantuisi.

Nyveldt White 
Samoin matala maata pitkin kasvava Rosalina työnsi innokkaasti nuppuja ja ehti kukkiakin koko syksyn, mutta ei tarpeeksi. Huomasin, että se oikein innostui tuosta sepelistä ympärillään. Se on tällä hetkellä vehrein ruusu ja jatkaa kasvamistaan. Se onkin mukavasti loivalla kasvupaikallaan rugosaryhmän nurkassa, takana iisoppia. Polun viereen istutin punaisia tulppaaninsipuleita yhdessä harjaneilikan kanssa. Toivon, että Rosalina hyväksyy ne kaikki kaverikseen. Rosaliinan juuret ovat kuitenkin syvällä, kun taas iisoppi ja harjaneilikka kasvavat pienillä juurillaan lähellä maan pintaa.


Huokaan itselleni. Huomaan, etten ole totellut kaikkia hienoja ruusunkasvatuskirjoja enkä niiden neuvoja. Myönnän, että kasvatan ruusuja usein omalla intuitiollani. Kuitenkin minun on pakko ottaa huomioon monta asiaa: kasvuvyöhyke, lajike, maalaji (hapan multa 20 cm, sitten savi), paikka (kalteva, kuiva ja aurinkoinen, ehkä liiankin, kun puusto ei ole vielä kasvanut), lannoitus (tuhka ja komposti), omat tiedot, kirjojen tiedot, puutarhassa vierailijoiden tiedot, muiden puutarhureiden tiedot, kevään ja kesän sää, talvi ja lämpötila.

Kaikkein eniten kuuntelen kuitenkin itse ruusua. Ruusupensas joskus vain ohimennessäni tai sitä katsellessani pyytää minua kuuntelemaan. Pysähdyn ja juttelen ruusun kanssa. Usein vaistonvaraisesti hoitelen sitä. Ihan totta! Eikö ole niin, että vuorovaikutussuhteet ovat maailmassa tärkeimmät, niin perheen, ystävien, yleensä ihmisten, eläinten ja kaikkien kasvien kanssa! Kaiken, millä on oma värähtelynsä, energiansa ja geeninsä, sekä kaikki menneet elämät! Tuota viimeksi mainittua voi hyvin monet epäillä. Mutta kun olen tutustunut esim. ruusujen historiaan, niiden kulttuuriin ja vaeltelemiseen, uskon, että ne kantaa tätä kaikkea muistoa, myös vanhempiensa muistoa ja ympäristötekijöitä. Kuten me ihmisetkin! Usein tiedostamatta.

Olen aina tuntenut vetoa alkuperäiskansojen musiikkiin, kuten intiaanimusiikkiin. Toivon, että lukijani pysähtyisi kuulemaan tätä. Kannattaa katsella myös alla oleva linkki Roses of Time!

Nautitaan tästäkin ajasta, jolloin voi pysähtyä hoitamaan myös itseä, kehoa ja ennen kaikkea sydäntä.

lauantai 17. lokakuuta 2015

Ruusuista luovuutta

On se kumma, että sellaisen tavallisen puutarha-aherruksen lomassa tekee aina mieli tehdä jotakin hassua. Vaikka luulen, että tämäkin hassu vielä kiittää minua. 

On nimittäin ruusuja, jotka joko lamoavat tai sitten kasvavat korkeutta ja ovat talvella lumen painosta vaarassa katkeilla. Metsätonttu rientää apuun.

Liiterissä on vielä heinäsiepäitä ja navetassa monet niput kuivatettua pajua. Pajun liotan pienessä lammikossani päivän tai pari. Ja johan on mukava leekata!

Ainoa mistä en tykännyt, niin kiiltävä rautalanka. En löytänyt tällä kertaa muuta. Niitäkin on monta lajia, yksi sellainen huomaamaton ruskeahko.

Toinen hankaluus on aina saada rautalanka kierrettyä lujalle yksin käsin. Mutta kun äheltää niin jotenkin se onnistuu.

Ensin tein Herttoniemen Helenalle tällaisen ihan tavallisen tuen. Herttoniemi on korkea, kauniisti kukkiva löytöruusu, jonka olen istuttanut Minetten viereen, jotta se 'katteuksillaan' katsoisi, kun toinen vaaleanpunainen kaunotar kipuaa korkeuteen. En voi olla laittamatta kesän kukkaa tähän blogisivulleni. Sen lehdistö tammen suojassa on vielä täysin vihreä, suorastaan vehreän vehmas. Se ei välittänyt pikkupakkasista, kuten monet rugosa-ruusut, joiden lehdet ovat jo ruttusen ruskeita.

Kukka vieressä on kuitenkin kesän muistoja.

Mutta auta armias, kun pääsin Sointu-ruusun kimppuun. Sekin on kasvanut aika vauhdikkaasti ja ojentelee oksiaan laajalle sinne tänne. Hullussa päässäni kuvittelin, että osaan tehdä sille musikaallisen tuen pajusta, nimittäin nuottiavaimen. Höh! Eihän minulla niin pitkiä pajuja edes ollut, joten tyydyin ruusuiseen 'puolinuottiavaimeen'. Ensin toiselle puolelle ja sitten toiselle.


Kuten kuvasta näkyy, Sointu on jo pudottanut osaksi lehtensä. Oikealla hetkellä taiteilin varmaan tukea, koska pensaassa on hirveän piikkiset varret. Se katsotaan rugosaryhmään kuuluvaksi, vaikka onkin ristetetty toisenlaisen ruusun kanssa  (Joy & Kahilan kaunis ruusulapsi). Puuosa on tuossa vielä tuoretta, mutta harmaantuu jo ensi kesänä.





Saan olla varovainen, että en innostu liikaa tukien kanssa. Onneksi esim. tarhapimpinellaruusut luovat niin kauniita pyöreitä ja pystyjä pensaita, että niitä ei tarvitse tukea, eikä monia muitakaan. Eikä olisi kaunistakaan, jos heinäseipäitä törröttäisi pitkin tarhaa. Olenkin pyrkinyt siihen, että löytöruusut, jotka ovat etupihalla siellä täällä, ovat harmaine tukineen, mutta tuossa rugosatarhassa olen käyttänyt pajua. Jonkinlainen kokonaisuus sentään pitää olla.

Mitenkähän käy, kun pääsen Linnanmäen kimppuun, joka on myös korkea pensas. En voi mitään sille, että mielikuvitus alkaa naurunhyrähdyksin liikkua.



perjantai 16. lokakuuta 2015

Voiko ilman karpaloita elää?

Ihan samoin voisi kysyä: Voiko suomalainen elää ilman metsiä ja soita?

Minä en voi. Huolestuin jo tilanteesta, jotta jäänkö tämän talven ilman karpaloita. Lempipaikastani ei saanut kuin pari litraa ja annoin sen pienen ystävälleni, joka voi elää ilman karpaloita, mutta harvinaisena herkkuna piti sitä.

Nyt minua vietiin karpalosuolle! Kiitos ihana Ritva!


Suo oli tosi vetelä. Ei siellä olisi voinut liikkua ilman Nokian Kontioita. Kaikki muu hyvin, mutta varpaita alkoi palella kylmässä suovedessä. Marjoja oli yllin kyllin. Nyt vain haaveilen sinne toista reissua. 


Minä olen aina viihtynyt soilla. Siellä se tuoksu ja energia on aivan toisenlaista. Ja ne värit silmien edessä kun löntystän mättäältä mättäälle. Aina vain ihailen noita eri sammallajeja, joita en osaa nimetä kaikkia.




Ritva ohjasi minut metsän syvyyksiin, josta löytyi kota! Kun siellä nuotion sytytti, niin johan varpaat lämpeni ja kahvi maistui. Yhä ja yhä uudelleen suomalainen rakentaa noita 'piilopirttejä' metsiin. Vaikka vainoja ei olekaan, niin sitä henkistä vainoahan sinne paetaan kiireen keskeltä. Tietenkään en kerro karpalopaikkaani saatikka sitten tätä kodan paikkaa. Heh! 


Perkaaminen vielä edessä, se ikävin homma. Miten te käytätte karpaloita? En ole vielä koskaan raskinut tehdä niitä mehuksi, hilloksi tai sopaksi. Olen aina syönyt ne siltään hunajan kanssa, tai karpalorahkana. Jouluisen ehdoton numero on karpalojäädyke! Muistan erään bloggaajan kertovan kuinka siitä saa hyvää tuoremehua. Kas tästä löytyy resepti! Löytyy kommenttien joukosta!

Boheme - Deep Forest


Suuri ruusuinen urakka valmis!

Minulla on 10 matalahkoa rugosapensasta kivipolun ympäröimässä tilassa. Tila on ollut aika työlästä ruohonleikkauksessa ja trimmauksesaa, varsinkin kun pensaat alkavat levetä.

Olen kuunnellut mielipiteitä puuhakkeesta ja muusta, mitä käytetään ruusujen ympärillä. Joku kertoi, että varsinkin sateisena kesänä niihin kertyy hometta ja sieniä.  Kokeilin Ilo-ruusulle ja Tove Jansson- ruusulle sepeliä jo pari  vuotta sitten. Ei ruusut ole siitä huonoa tykänneet. Päinvastoin. Ruusut ovat kasvaneet lujaa vauhtia. Sepeli läpäisee vettä sopivasti ja lämmittää maata.

Niinpä tein siltä pohjalta ratkaisun koko rugosa-alueelle, kun sepeliä jäi sopivasti kivijalkaremontin jälkeen. Ei kannata luulla, että se syntyi tuosta vain! Viikon verran työskentelin siinä, kun tuli pakkasyöt ja maa jäätyi. Tuli viikon tauko. Kunnes maa suli jälleen.  Nyt olen rakennellut  tuota tilaa lisää viikon verran, ja tänään se tuli vihdoin valmiiksi.


Esimerkiksi Roselina, joka on jaksanut kukkia koko syksyn, on melkeinpä maanpeittoruusu. Nyt olen toki ottanut nuo kivet jokaisen ruusun juurelta pois. 

Siis olen lapiolla laattoina ottanut nurmikon pois ja täyttänyt niillä pihani kuoppia. Niitä piisaakin!
Sitten olen noukkinut rikkaruohot pois ja tasoittanut maan. Ruskean maanpeittokankaan olen laittanut jopa kaksinkerroin alle ja siihen kipannut sepeliä. 


Sepeliä tarvitsee vielä ajaa vähän lisää. Ehkä ensi keväänä, kun näen miten se talven aikana painuu. Puukepeillä olen vähän suojannut noita tuoksukurjenpolvia. Pensaat näyttävät nyt pieniltä, kun osa lehdistä on jo pudonnut ja noukin jo paleltuneet samettiruusut pois. Myös piparmintun olen leikellut parin ruusun juurelta kuivatettavaksi. 


Sammalsohvan puolella on kukkapenkki, jossa on mukulakasveja ja eri aikaan kukkivia perennoja. Kukkikoon siinä niin kauan kuin ruusuilta saavat tilaa!

Urakan päätteeksi lähdin tanssimaan vanhaa tangoa tanssiklubille! Nyt sitten olen venyttänyt jalkojani, kaulinut säären päällyslihaksia ja ottanut magnesiumia. Selkähän tuo on vähän väsynyt.

Jospa ensi kesänä pääsen rugosien kanssa vähän vähemmällä. Tietenkin minun piti vähän sotkea ruusutilaa istuttamalla sinne tänne valkoakilleijoja ja reunaan tuoksukurjenpolvia, jota kuulemma pitäisi olla joka puutarhassa pitämässä pahimmat ötökät loitolla. 

Aika näyttää miten rugosat valtaavat alan. Jospa sinne piikkiviidakkoon ei juurikaan tarttisi nokkaansa tai kättänsä enää pistää! Uskon, että muori teki hyvin!

Johanna Kurkela, Sun särkyä anna mä en, Marmoritaivas

tiistai 13. lokakuuta 2015

Mitähän tapahtuu vaahteranlehdille säkissä?

En ole varmaankaan ainoa joka kiroaa noita isoja vaahteranlehtiä, joita tuuli sitten lennättelee pitkin pihaa. Ja kun ne ovat niin hitaita maatumaankin. En oikeastaan kiroa. Vaahterapuuni on niin kaunis. Noukin 33 vuotta sitten sen pienen alun Lammin metsistä. Muistin äitini, joka 15-vuotiaana karkasi kotoa sinne piikomaan ja kirjoitteli päiväkirjassaan lämpimistä kesäöistä ja kuutamoista. Hän oli onnellinen ja vapautunut siellä. Mutta vanhimman poikani puu se on. Hän täytti silloin Lammilla vieraillessamme yksi vuotta.


Harmi, kun puu ei nyt ehtinyt ruskakukoistukseen. Suuri osa lehdistä vaappuu maahan ruskeana ja ruttuisena. 

Sain jännän vinkin juuri tuolta samaiselta ystävältä, jonka luona vietettiin 1-vuotisjuhlia Lammilla, ja joka juuri vieraili luonani (ympyrät kummasti joskus sulkeutuu). Hän vihjasi, että laittaa vaahteranlehdet säkkiin, jonne sitten kaadetaan päälle kuumaa vettä vähän muhimaan ja tehdään reikiä pussin pohjaan, että liika vesi pääsee pois. Vuoden tai kahden päästä pussista löytyisi multaa!

Onkohan tuo totta? Kunpa joku muukin olisi kokeillut ja tietäisi tästä kertoa. Pitääköhän sinne laittaa onkilieroja mukaan? Tai kompostivauhtia jotenkin muuten?

No minähän hullu kokeilin sitä. Vanhoja multasäkkejä löytyi sopivasti. Voi kun ne onkin hyödyllisiä moneen paikkaan! Ei kai kukaan visko niitä menemään, kun niillä on niin monta käyttöä?




Ptiäiskin kysellä, mihin kaikkeen niitä voi käyttää? Tai mihin kaikkeen toiset niitä käyttävät?

Noissa säkeissähän on jo pienet reiät pohjissa. Nyt vain täyttelen niitä lopuillakin lehdillä, kaadan vielä kerran kuumaa vettä mukaan ja vien ne liiteriin muhimaan. 

Räppiä tähän: Raappana, Maasta maahan ja maassa maan tavalla!

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Lapsi, luonto ja puutarha


Kun muistelen itseäni äitini puutarhassa, en muista nautintoina muuta kuin kauneuden ja tuoksut. Enemmänkin muistan sen pakon, millä piti perkata, poimia ja kastella. Haravointi ja juolaitten kuokkiminen tuli tutuksi myös.  Opin kyllä jotakin puutarhuroinnista, joskus hyvinkin pitkin hampain. Kiitos vanhempieni kurin.

Tosin he sitten opettivat luonnon tuntemusta aina siinä sivussa. Teimme paljon retkiä, usein meren rannalle. Retkelle lähtö keväällä olikin yksi hauskimpia hetkiä eväskorin kanssa. Naapurin lastenkin kanssa niitä tehtiin ihan vain lähimetsään jonnekin aurinkoiselle paikalle viltin kanssa. Mukavaa oli!

Omille pojille ei ole tullut opetetuksi mitään puutarhasta. Puuhommat rantteella he kuitenkin osaavat, ja pienenä jo puita kantelivat sisälle. Sieniä ja yrttejäkin poimittiin pienenä ('uono tieni, uono tieni, äiti, löytin yvän tienen' ). Mutta ei se heitä sitten isompana kiinnostanut. Nyt taas enemmänkin. Marjoja tosin poimittiin joka kesä metsästä. Metsäretkiä tehtiin paljon ihan pienestä pitäen. Maastokartasta katsoimme aina jonkin mielenkiintoisen paikan ja sinne suunnistimme. Joskus ajoimme autolla sellaisen alueen lähelle ja suunnistimme metsään. Aina pojat olivat yhtä innokkaita. Myöhemmin he innostuivat suunnistuksesta ja olivat täkäläisen seuran kasvatteja.

Olen korjannut puutarhatietoutta lapsenlapseni kanssa. Puutarhassa pitää olla jotakin ihmeellistä ja hauskaa, ei vain työtä. Olemme kulkeneet haistelemassa eri tuoksuja ja opiskelemassa yrttejä. Ja varsinkin ruusujen nimet ovat niin hauskoja, että lastakin naurattaa. Syrjästä seurasin kerran, kun pikku Malena kaatui, niin jopa löysi ratamonlehden siihen paikaksi. Nopsasti hän sylkäsi lehdelle ja kiinnitti sen arkaan kohtaan. Mummun tyttö! Hän osaa metsässä erottaa ketunleivän ja popsii niitä suuhunsa. Samoin kuusen kerkän.  Hän tietää myös minkälaisesta heinästä voi tehdä pillin ja tietää siperian 'pillipuun' hedelmäkodan mikä soi. Paljon hän osaa! 

Olen itse ollut puiden ystävä siinäkin mielessä, että ne piti päästä halaamaan kiipeämällä, oksilla keikkumalla, runkoa pitkin käppäämällä ja jopa latvasta kiinni ottaen huijaamalla alas. Omat pojat saivat kiipeillä puissa ja kallioilla. Ja saman tempun olen opettanut pikku Malenalle myös. Puussa pitää olla aina hyvä ote käsillä, jos jalka lipsahtaa. Ja kivi pitää kiertää ja katsoa mistä on parasta kiivetä. Alas voi sitten tulla vaikka pyllymäkeä. Voi voi mummua! Mutta lapsi nauttii.

 

Yksi puutarhaleikki on ollut tosi hauska! Joskus olen napannut jonkun alennusmyyntieläimen kaupan hyllyltä puutarhaani ilostuttamaan. Keväällä se leikki sitten jo alkaa ja kertaantuu silloin tällöin kesällä. Nimittäin noiden puutarhaeläinten piilottelu ja etsiskely. Kilpaa on juostu niitä piilottelemassa ja etsimässä. 



Viime viikolla tämä leikki päättyi noiden puutarhaeläinten etsimiseen ja keräämiseen laatikkoon talviteloille. En ole varma, onko kaikkea nytkään löydetty. Yhdeltä tosin jo katkesi jalkakin, mutta sen saattoi liimata. Mukavia puutarhaystäviä nämäkin ovat! 

Katselin aivan äsken dokumentti Edwin Collins´sta. Tähän voisi sopia A girl like you! 

torstai 8. lokakuuta 2015

Kuuratarha


Kummallinen on ollut tämä kesä. Erilainen. Kevään kylmät, kesän sateet, syksyn lämpimät ja nyt jo maa melkein jäässä.

Mutta aamun kuura on kaunis. On kuin kulkisi satumaassa.



 

 

           

Ronnie Dove - Autumn Rhapsody