torstai 31. joulukuuta 2020

Luovia voimia vuodelle 2021!

Lipsuttelin menemään aika liukasta Linnalanperäntietä kynttilälyhty kädessäni. Läksin viemään sitä tuonne tienpäähän Kastellintien varteen. Näin halusin toivottaa kyläläisille hyvää uutta vuotta, pienellä elävällä lyhdyllä.

Tie oli kaunis kulkea, sillä naapurit ovat laittaneet parastaan eri värisiä jouluvaloja pihoillensa, jopa eläviä lyhtyjä sinne tänne. Toivoin näkeväni myös ilotulitusta. Ympärillä paukkui kuin sota olisi. Valoja välähteli kuin elosalamoita, mutta ilotulitusta en nähnyt. Taivas oli sankassa pilvessä. 

Kun pääsin kujan päähän ja asetin siihen kynttilälyhtyni, kuulin hiissaavaa ääntä ja laulun hyrinää isommalta tieltä. Enhän voi ihan hiljaa olla, joten kysyin tulijoita. Isä ja äiti potkurilla olivat liikkeellä, kummankin kyydissä lapsi. Iida-tyttö se laulaa hyräili. Toivotimme uudenvuoden tulevaksi ja pyysin Iidan jatkavan hyräilyä. Sen hän tekikin. Oli mukava tavata!

Tulin kotiin ja iltapalaksi tein nuudelista ja kinkun viimeisestä palasesta, kuinkas muuten, vähän arkisen aterian, mutta taidan ottaa siihen päälle brandylasin ja pohjalle vähän kullan väristä. Näin toivotan uuden vuoden tulleeksi! Hyvää Uutta Vuotta kaikille lukijoilleni! 

torstai 24. joulukuuta 2020

Jouluinen runokalenteri 24.12.20

Olen tehnyt hurjan matkan ympäri Eurooppaa tavoitellen runoilijoita eri maista. Se on ollut hyvin mielenkiintoista. Valitettavasti suomennos on ollut aika puutteellista. Oli vaikea löytää suomennettuja kirjoja. Ne, jotka jäljitin eri kirjastoista ympäri Suomea, ilmestyivät parin kolmen päästä kotikaupunkini kirjastoon. Kiitän kirjastopalvelua siitä! Oli helppoa netin kautta tilata kirja ja hakea se valmiina nimelläni hyllystä! Miten upea kirjastopalvelu meillä onkaan!

Nyt palaan runojen parissa takaisin Suomeen ja ihan Raaheen asti. Löysin kotoisan ja jouluisan runon paikallisesta vuoden 2020 Joululehdestä Raahe-Seuran toimittamana. Kiitos siitä ja kiitos Hely Kokolle, joka lupasi avata runonsa tähän viimeiseen kalenteri-luukkuun.

Ja tämän vuoden postimerkki on oikein kotoinen suomalainen, jopa runoon sopiva.

Jutta Luukkonen, "Joulutupa"

Mukava katsella suomalaisia joulumerkkejä. Ne löytyvät seuraavasta linkistä vuodesta 1973 lähtien :

https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_suomalaisista_joulupostimerkeist%C3%A4


Eräs lapsuuden joulu


Muistan erästä lapsuuden joulua
ei lapsilla enää ollut koulua.

Me pipareita leivoimme, torttujakin.
Teki äiti pullaukot, joululimputkin.

Jouluaattona sauna kun lämpeni
tuumasi äiti, jospa kylpemässä kävisi.

Kun pirtinoven jälkeensä oli sulkenut,
oli joulupukki pihalle jo kulkenut.

Se ovelle koputti ja pirttiin tuli,
vaikka äitimme saunan löylyssä suli.

Jakoi säkistä sukat, kintaat ja leluja.
Saimme hältä myös paljon kiitoksia ja kehuja.

Läks' pukkikin matkaansa jatkamaan
muille lapsille lahjoja jakamaan.

Hetken päästä kun hän oli lähtenyt,
kas kummaa oli äitikin jo pirttiin ilmestynyt.

Tuli sisälle hän ihan ihmeissään,
miten ihmeessä oli pukki jo ehtinyt lähtemään.

Mutta eräs arvoitus pikkutytön mielen täytti:
Kuinka joulupukin kädet niin äidin käsiltä näytti?

Hely Kokko
Raahen Joulu 2020
Raahe-Seura ry

keskiviikko 23. joulukuuta 2020

Jouluinen runokalenteri 23.12.20

Tällaisena aikana tarvitaan rohkaisevia ja sanoisinko positiivisesti ja kuitenkin järkevästi rakennettuja sanoja. Uskoisin, että tähän sopisi myös Carl Jung, yhtä lailla parjattu kuin rakastettukin sveitsiläinen tiedemies (1875 - 1961). 

Jotenkin tunnen samaistuvani hänen ajatuksiinsa.


Olen hämmästynyt, pettynyt,
ilahtunut itsestäni.
Olen surullinen, masentunut,
innostunut. 
Olen kaikkea sitä,
enkä osaa laskea sen loppusummaa.
En pysty määrittelemään
sen lopullista arvoa
tai arvottomuutta,
en voi arvioida itseäni ja elämääni.
Mistään en ole täysin varma.
Minulla ei ole mitään
ehdotonta vakaumusta -
ei oikeastaan mistään.
Tiedän vain että olen syntynyt
ja olen olemassa
ja minusta tuntuu
kuin minua kannettaisiin.
Olen olemassa jonkin sellaisen
perustalla, jota en tunne.
Kaikesta epävarmuudesta huolimatta
tunnen olemassaolon kiinteyden
ja oman olemisentapani jatkuvuuden.

Carl Jung

Elämän viisauden kirja
koonnut Hannu Tarmio

WSOY 1991


maanantai 21. joulukuuta 2020

Jouluinen runokalenteri 22.12.20

Nyt on sellainen aika, että ihan tarkoituksella pyrin etsimään positiivisia runoja, sellaisia, jotka osoittavat toivoa ja jotakin, jota kannattaa odottaa. Ukrainalainen joulupostimerkki kuvaa jotenkin odotusta. 

Jaroslav Seifert on tsekkiläinen runoilija Prahasta. Hän ilmaisee pienillä sanoilla odottamisen tuskan, toivon ja sitten täyttymyksen, kun jotakin tapahtuu.


Elämämme etenee
kuin sormet hiekkapaperilla,
päiviä, viikkoja, vuosia, vuosisatoja.
Oli aikoja, jolloin itkimme itsemme
pitkien vuosien yli.

Kierrän yhä sitä pylvästä
jonka juurella niin usein odotin 
ja kuuntelin veden solinaa
apokalyptisista kidoista,
joka kerta ihastellen
kuinka lemmekkäästi vesi keimaili
ryöpytessään pisaroina altaan pintaan,
kunnes pylvään varjo lankesi kasvoillesi.
Se oli Ruusun hetki.


Elämän viisauden kirja
koonnut Hannu Tarmio
WSOY 1991



sunnuntai 20. joulukuuta 2020

Jouluinen runokalenteri 21.12.20

Itävalta, enkä löytänyt suomennoksia sen runoudessa. Luulisi kyllä, että noin kauniista maasta olisi löytynyt runoilijoiden suomennoksia. Löysin kuitenkin erään mielenkiintoisen seikan liittyen maan kansallislauluun ja runouteen.

Ennen vuotta 1938 itävaltalaiset  lauloivat Haydnin sävelmään hymniä "Sie gesegnet ohne Ende". Samalla sävelmällä laulettiin Saksassa "Deutschlandlied". 
Toisen maailmansodan jälkeen pidettiin mahdottomana, että lauletaan samaa melodiaa kuin natsi-Saksa on laulanut. "Tonava kaunoista" oli pidetty kansan salaisena kansal-lislauluna, mutta haluttiin löytää muuta.

Päätettiin pitää sanoituskilpailu, joka sopisi Mozartin erääseen kantaattiin. Kilpailun voitti runoilija Paula von Preradovic runollaan "Land der Berge, Land am Strome".

Naisjärjestöt, vihreä liike ja liberaali ryhmä kritisoivat laulun sanomaa "olet suurten poikien kotimaa". Vuonna 2005 se muutettiin tasa-arvon vuoksi "Suurten poikien ja tytärien kotimaa" .

Jotta näin!

Se tunnelma, jonka Wien minulle rauhallisuudellaan, kauneudellaan ja viihtyvyydellään vuosi sitten tehdyllä matkalla koin, loi kauniin kuvan Itävallasta. Siksi nämä laulun sanat tai runo suomeksi tähän. Käännös on nettisivuilta ja on epävirallinen (ja vähän hankala).

Vuorten maa, maa virran äärellä 
peltojen maa, tuomiokirkkojen maa,
vasaroiden maa, tulevaisuuden toivo.
Suurten poikien ja tyttärien kotimaa,
kansa, joka on armoitettu kauneuteen,
kuuluisa Itävalta,
kuuluisa Itävalta!

Ankarasti hyökätty, tuimasti sodittu,
on sinusta, joka olet keskellä maanosaa
niin kuin sen vahva sydän.
Jo esi-isien muinaisista päivistä
olet kantanut korkean kutsumuksen taakkaa,
kovin koeteltu Itävalta,
kovin koeteltu Itävalta!

Katso meidän astuvan uuteen aikaan,
rohkeasti ja luottavaisina,
iloisina työtä tehden ja 
tulevaisuuteen uskoen.
Vannokaamme riemukuoroissa sinulle
yksimielisesti uskollisuutta, oi isänmaa!
Rakastettu Itävalta.
Rakastettu Itävalta. 




Jouluinen runokalenteri 20.12.20



Koska kaikista Euroopan maista ei löytynyt suomennettuja runoja, laitan postimerkin tilalle,.


Arvasin, että useat lukijani ihastuvat aika konstikkaidenkin runojen jälkeen keveämpiin ja huumorilla höystettyihin Sandor Petöfin (1823-1849) runoihin. Lupasin ammentaa hänen tekstejään lisää. Tuon sivulleni sunnuntaipäivän ratoksi erään tarinamaisen, jopa opettavaisen runon.

Sandor jakoi eläessään unkarin runoja lukevan kansan kahteen ryhmään; he, jotka eivät pitäneet hänen runoistaan ja he jotka ihastuivat niihin. Poimin tähän Sandorin omia ajatuksia: "Suuri osa yleisöä minua ehdottomasti puolustaa, suuri osa arvostelijoita minua ehdottomasti vastustaa... Kertoelen sellaisella avomielisyydellä, mikä teeskentelijäin maailmassa niin monelle on  vastenmielistä - mutta siitäpä minä en suuria välitä. Mieluummin hankin itselleni suoruudellani sata vastustajaa kuin teeskentelyllä kymmenkunta ystävää. Toden totta - suoruus ja vilpittömyys on minulle suuriarvoinen, sillä se on hyvän haltiattaren lahja; kehtooni hän sen pani minulle kapaloksi, ja ruumisarkkuuni minä sen vien silmieni peitinliinaksi... Monta katkeraa hetkeä on ollut, mutta nyt minä jo, Jumalan kiitos, olen parantunut tästä heikkouden tilasta ja osaan makeasti nauraa, kun näen näiden uusien titaanien, voimiaan ponnistellen vyöryttelevän vuoria päälleni."

Hän kuoli 26-vuotiaana vapaustaistelijana. Hänet kohotettiin Unkarin kansallisrunoilijaksi. Franz Liszt sävelsi hänelle omistetun pianokappaleen. Budabestissa on hänestä patsas.

Kolme poikaa

Kielsi esikoistaan taatto: "Poika nuori,
suitsiin, satulaan äl' orhiasi suori!
Laske hepo jälleen syömään nurmen nukkaa,
älä lähde, älä hylkää taatto-rukkaa!"

Poika vastaa; "Taatto, en voi jäädä kotiin,
saamaan nimen, maineen riennän suuriin sotiin!"
Satulaan jo sinkoo, polkee jalustintaan;
kiitää ratsu, kantaa taajan taiston rintaan. 

Ratsu palaa, tyhjän satulan se tuopi;
portilla se seisoi, hirnui, maata kuopi.
Miss' on isäntänsä? Pään jo poikki listi
vihollinen, ilkkuin piikkihinsä pisti.

Kielsi poikaa toista taatto: "Poika nuori,
suitsiin, satulaan äl' orhiasi suori!
Laske hepo jälleen syömään nurmen nukkaa,
älä lähde, älä hylkää taatto-rukkaa!"

Poika vastaa: " Taatto, kuinka jäämään joudan?
Kullat kukkuraiset maailmalta noudan!"
Satulaan jo sinkoo, polkee jalustintaan;
kiitää ratsu, katoo synkän metsän rintaan.

Ratsu palaa, tyhjän satulan se tuopi;
portilla se seisoo, hirnui, maata kuopi.
Miss' on isäntänsä? Monta ryösti, riisti -
tuot' ei enää siedä piirikunta siisti.

Viiniä joi kerran huoletonta huima,
siinä kiinni pantiin, peri tyrmä tuima.
Märkä tyrmän seinä, tihkui selkään vesi,
niinpä hirteen vietiin, jotta kuivuis kesi.

Käski nuorintansa taatto; "Poika nuori,
lähde, satulaan ja suitsiin orhia suori!
Hanki kullat, maineet, veljiäsi matki,
hylkää sinä myös jo taatto-raukka ratki!"

Mutta poika vastaa: "Taatto, täällä pysyn.
Kultaa, mainetta, mä vähät niitä kysyn.
Oman kylän mailt' ei pyri aatos pakoon, 
niiltä muutan pois, kun muutan mullan rakoon!"

Sai kuin pyhä vala sana työssä ponnen.
Kultaa, mainett' ei hän saanut, vaan sai onnen,
saman haudan sai kuin taatto. Nurmen nukka
päälle nousevi ja kevään kirjokukka.

Sandor Petöfi
Runoja
suomentanut Otto Manninen
WSOY 1956

ps. Löysin kuin löysinkin samaisen vanhan kirjan netistä ja tilasin sen itselleni. Ei paljoa maksanut. Otto Manninen, saman aikansa sukupolvea, on hienosti suomentanut näitä runoja! Kiitos hänelle!



perjantai 18. joulukuuta 2020

Jouluinen runokalenteri 19.12.20


Kuvassa on monacolainen joulupostimerkki toivottamassa teille HYVÄÄ JOULUA! 

Tämä joulu jää historian kirjoihin, niin erilainen, niin raskas monille, mutta toivon, että kaikki löytävät toivoa parempaan.

Eurooppalaiset runoilijat ja runot ovat jo olleet hakusessa. Mutta löysin Alexsandre Dumasin, ja hänellä on puolensa, muutakin kuin muskettisoturit ja seikkailukirjallisuus.

Mieheni Eino voitti kerran tietovisan ja sai lahjaksi Elämän viisauden kirjan, johon Hannu Tarmio on kerännyt ajatelmia, lausahduksia ja tekstiä ympäri maailman. Sieltä poimin Dumasin ajatuksia, jotka laitan tähän runomuotoon, en proosana, kuten kirjassa lauseet ovat: 


Tässä maailmassa

Tässä maailmassa 
ei ole täydellistä onnea
eikä onnettomuutta,
vain olotilan vertausta toiseen,
siinä kaikki.

Vain se, joka on kokenut 
suurimman onnettomuuden,
pystyy tuntemaan ylimmän onnen.
On välttämätöntä joskus tahtoa kuolla,
ennen kuin todella tietää,
miten hyvä on elää.

Eläkää siis onnellisina,
sydämeni rakkaat lapset, 
älkää koskaan unohtako, 
että siihen päivään saakka,
jolloin Jumala havaitsee hyväksi
paljastaa ihmiselle tulevaisuuden salaisuudet.
koko inhimillinen viisaus sisältyy näihin sanoihin:

Odota ja toivo! 

Alexandre Dumas


Jouluinen runokalenteri 18.12.20

Nyt minä taisin ihastua tosissani. Tapasin kirjojen joukosta (Kuusamon kirjasto) unkarilaisen kansallisrunoilija Sandor Petöfi ja olin myyty. Pitää yrittää löytää hänen runokirjansa jostain antikvaarista. Tuo ihastus ei johtunut pelkästään unkarilaisuudesta (itse Unkarin politiikasta en pidä lainkaan), vaan hänen runoilunsa terävästä huomioinnista ja huumorista. 

Muistiini mukavassta Unkarin matkasta on elävästi jääneet joen toisen puolen korkeat kummut. Siellä oli ilma raikasta, toista kuin alhaalla kaupungissa. Siellä linna ja ympärillä lentelevät lepakot. Ja sen kerran olimme päässeet kaksisten matkustamaan, Einoni ja minä! Vaikka opimme sen, ettei enää koskaan ilman poikia. Voi voi kun he olisivat tykänneet siitä ja siitä... tuli ääneen sanottua monta kertaa.  

Mutta nyt unkarilaiseen runouteen! Lausukaa runot ääneen, niitä on kaksi, oikeastaan kolme. Ja niissä on rytmi!

Jos

Jos lakki ei jo karvaa loisi,
ei joka suuntaan lurpass' oisi,
niin pulska poika olisin
ja kensti keikariksikin.

Jo ei jo parin vuoden verran 
siit' ois, kun liivit ostin kerran,
niin pulska poika olisin
ja kensti keikariksikin.

Jos ei ois sama takki päällä
niin kesällä kuin talven säällä,
niin pulska poika olisin
ja kensti keikariksikin.

Jos lahkeensuut ei partaa saisi,
ei housunpolvet pompottaisi,
niin pulska poika olisin
ja kensti keikariksikin.

Jos saappan korot, pohjat pysyis,
ei suutaria hätään kysyis,
niin pulska poika olisin
ja kensti keikariksikin.

Jos veis jo lempo liukkahasti
nuo jos-jos-jossit loppuun asti, 
niin pulska poika olisin 
ja kensti keikariksikin.


Ja toinenkin lisää:

Luonnon villikukka

Mitä haukut, mitä näykit,
koiraparvi kehno! Luun 
kitahanne lyön, mi teiltä
tukkee nalkuttavan suun.
Kasvihuoneen kitutaimet 
taiten leikkaeltakoon:
minä rajattoman luonnon
vapaa villikukka oon.

Opettajan keppi minuun
runoutta piessyt ei,
koulun sääntöjä en kuullut,
kuljin, kunnes vaisto vei.
Vapaana ken vaeltaa ei 
tohdi, sääntöön turvatkoon:
minä rajattoman luonnon 
vapaa villikukka oon.

Kuki en mä sulle, nirso
joutojoukko, puiki pois!
Arat, heikot herkkuvatsat
kohta mullin-mallin ois.
Tervehtii mua moni, joll' on
terve maku maisteloon:
minä rajattoman luonnon
vapaa villikukka oon.

Kiltisti siis minut rauhaan
ainiaaksi jättäkää;
heittää hernehiä seinään,
mitäpä se hyödyttää!
Vaan, ken kinastella mielii,
tulkoon, kiinni tarratkoon:
piikillinen, pistäväinen
luonnon villikukka oon.

Eihän ihme, sillä kirjan motto on tämä:

VAPAUS, LEMPI!
KUMPI KULTAISEMPI?
LEMMELLE HENKENI
UHRIKSI KANNAN.
VAPAUS JOS VAATIVI, 
LEMPENIKIN ANNAN. 

Sandor Petofi
Runoja
suomennos Otto Manninen
WSOY 1956

Mutta enemmän hänestä toisella kertaa!








keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Jouluinen runokalenteri 17.12.20

Löysin Kontatantinos Kavafisin (1863-1933) nettiä penkoessani. Häntä voisi nimetä melkein kansainväliseksi runoilijaksi, sillä hän kasvoi aikuiseksi Konstantinopolissa ja Englannissa, mutta päätyi Egyptiin virkamieheksi. Siellä hän kiinnostui antiikin sankareista. Ei siis Kreikkaa ilman antiikkia!

Kavafis on yksi tunnetuimmista kreikkalaisista runoilijoista. Hän kiinnostui Antoniuksen tunnoista Egyptin Kleopatran aikana. Runo kuvaa mielestäni urheaa luopumista. Runossa on mukana tarua siitä, kuinka ihmeellinen musiikki liittyi Egyptin traagiseen kohtaloon.


Jumala hylkää Antoniuksen

Kun keskellä yötä yhtäkkiä kuulet
näkymättömän seurueen kulkevan ohi
soidessa ihmeellisen musiikin ja äänten soiden - 
älä turhaan murehdi onneasi, joka jättää,
älä epäonnistumisia, älä kokonaisen eliniän
suunnitelmia, jotka kuvitelmiksi muuttuivat.
Kuin kauan sitten valmistautuneena, rohkeasti
sano jäähyväiset Aleksandrialle, joka lähtee.
Varsinkaan älä mitään uskottele itsellesi,
älä sano, että se oli unta, että kuulit väärin;
älä alennu sen kaltaisiin turhiin toiveisiin.
Kuin kauan sitten valmistautuneena, rohkeasti
kuten sopii sinulle joka olit tällaisen kaupungin arvoinen,
mene vakain askelin ikkunaan
ja kuuntele liikuttuneena, mutta
älä rukoile, älä valita niin kuin pelkurit,
vaan viime nautinnoksesi kuuntele
salaperäisen seurueen ihania soittimia
ja sano jäähyväiset Aleksandrialle, jonka menetät.


Suokaa anteeksi, mutta en enää löytänyt nettisivua, josta tämän runon poimin, joten suomentaja jäi huomiotta.

Jouluinen runokalenteri 16.12.20


Postimerkki on Valkovenäjän, mutta runo on edelleen venäläisen Vysotskin. En löytänyt Valkovenäläistä runoutta suomeksi käännettynä, vaikka sielläkin on omat runoratsunsa. 

Luonani on edelleenkin tuo kaunis kirja valokuvineen "Valkoinen hiljaisuus", en raskinut vielä sitä palauttaa. 

Sieltä otan esiin runon, joka symbolisesti kuvaa meidänkin nykyelämän kiirettä. Mihin ihmeessä meillä on kiire?








Vauhkot hevoset

Pitkin jyrkännettä, kuilun partaalla, aivan reunalla
minä piiskaan hevosiani, hoputan niitä...
On jotenkin vaikea hengittää - juon tuulta, nieleksin sumua, -
Turmionomaisessa kiihtymyksessä vaistoan; tuhoudun, tuhoudun!

Hiukan hitaammin hevoset, hiukan hitaammin!
Te ette mitenkään suostu tottelemaan piiskaa!
Minulle jotenkin sattuivat vauhkot hevoset -
En ehtinyt elää loppuun, enkä laulaa.

Minä juotan hevoseni, Minä laulan säkeen loppuun -
Vaikkapa vaan hetken vielä seison jyrkänteellä...

Ja reki vetää minut aamuiseen lumeen, 
Siirtykää hitaampaan askellukseen, oi hevoseni,
Vaikka vain hetkeksi, mutta jatkakaa matkaa
viimeiseen suojapaikkaan!

Hiukan hitaammin hevoset, hiukan hitaammin!
Ei teitä kukaan ruoski, eikä piiskaa,
Minulle jotenkin sattuivat vauhkot hevoset -
En ehtinyt elää loppuun, enkä ehtinyt laulaa.

Minä juotan hevoseni, Minä laulan säkeen loppuun -
Vaikkapa vain hetken vielä seison jyrkänteellä...

Me ehdimme; Jumalan luota vieraat eivät myöhästy, -
Miksi tuolla enkelit laulavat niin vihaisella äänellä?!
Onko tuo kello jämähtänyt kolisemaan jatkuvasti,
Vai minäkö huudan hevosiani vetämään hitaammin rekeä?!

Hiukan hitaammin hevoset, hiukan hitaammin!
Rukoilen teitä, laukatkaa, älkää lentäkö!
Minulle jotenkin sattuivat vauhkot hevoset -
En ehtinyt elää loppuun, enkä laulaa.

Minä juotan hevoseni, Minä laulan säkeen loppuun- 
Vaikkapa vain hetken vielä seison jyrkänteellä...


Valkoinen hiljaisuus
runot Vladimir Vysotski
Valokuvat ja suomennos Vesa Harinen 

maanantai 14. joulukuuta 2020

Jouluinen runokalenteri 15.12.20


Pidättäydyn tämän kalenterin tyylille uskollisena postimerkkeineen ja eu-rooppalaisine runoilijoineen. 

Vladimir Vysotsky tuli minulle tutuksi Kajaanin Teatterin tuottamassa musiikkiesityksessä, missä siskoni Minna Tuhkalakin oli mukana laulamassa. Se oli upea konsertti Vysotskin suomennetuista lauluista! 

Vysotsky oli kansan mieleen, heidän tuntojensa ilmituoja. Kerrotaan, kun Vysotsky kuoli, hänen hautaan-saattojononsa oli maailman pisin.

Vysotsky, venäläinen runoilija, eli 1938-1980.

Löysin aivan ihastuttavan kirjan hänen tuotannostaan. Haluaisin sen itselle-nikin, mutta ymmärrettävästi vähän hintava. 

Valkoinen hiljaisuus, jossa on venäjän-kielisen runon rinnalla suomalainen käännös ja kirja on kauttaaltaan kuvitettu valokuvin.

Sieltä tämä upea runo, joka kuvaa niin hyvin tämän miehen rakkautta musiikkiin ja ihmisen luovuuden voimaan:

Hopeiset kielet

Minulla on kitara - väistykää muurit!
Vapauden vuosisata ei tunne huonoa onnea!
Katkaiskaa kurkku minulta, leikatkaa suoneni -
Älkää vain katkaisko hopeisia kieliä!

Minä kaivaudun maahan, häivyn kokonaan -
Oi, kuka puolustaisi nuoruusvuosiani!
Ne ryömivät minun sieluuni, repivät sen palasiksi -
Kunhan eivät vain katkaisi hopeisia kieliä.

Mutta kitarani kannoin - sen kanssa on vapaus, -
Minä panin vastaan, ja huusin; "Ryökäleet, paskiaiset!
Polkekaa minut lokaan, heittäkää minut veteen -
Mutta älkää katkoko hopeisia kieliä!"

Mitä nyt, veljet! Minua ei näy, vai mitä,
Ei valoisina päivinä, ei kuuttomina öinä?!
Särkivät minun sieluni, ottivat pois tahtoni, -
Ja niin katkoivat hopeiset kielet...

Valkoinen hiljaisuus

Saarijärven Offset Oy 2015

Käännös suomeksi Antti Torvinen

Valokuvat Vesa Harinen








Jouluinen runokalenteri 14.12.20

 Aivan ehdottomasti hakeuduin bulgarialaiseen runomaailmaan. Se sen vuoksi, että tuoreessa muistossa on vielä 10 vuotta sitten tehty Bulgarian matkani Ruusulaaksoon, jossa sain seurata, kuinka ihmeellinen ruusuöly syntyy ja jopa itsekin osallistua siihen. 

Toisekseen, kun käyn tässä kalenterissani läpi monia sodanaikaisia runoilijoita, kuten tätäkin Bulgarian vapaussodan tiimoilta, niin sain Bulgariassa nähdä ja kuulla kiitoksia siitäkin, että suomalaisiakin sotilaita kunnioitettiin. Siellä niitä makasi sankarihaudoilla, olivat osallistuneet taisteluun turkkilaisia vastaan. Sain ihailla kummulle rakennettua kaunista rakennusta, joka oli rakennettu muistomerkiksi kaikille Bulgarian vapaussotaan osallistuville monikansallisuuksille.

Aina suomalainen röyhistää, kun löytää tällaista.

Sain Kuusamon kirjastosta kaukolainana kirjan Hristo Botov, Runot. Hän eli köyhänä tehden erilaisia hanttihommia ja eli vuosiana1848 - 1863. Hän omistautui varhain kirjallisella urallaan vapaus-taistelijoihin. Lopulta hänkin marssi taisteluun saaden surmansa osallistuessaan kansannousuun turkkilaisia vastaan. Häntä pidetään tämän vuoksi Bulgariassa kunnioitettuna sankarina ja martyyrinä.

En tuo fyysistä sotaa hänen runoissaan esille, mutta eräänlaisen henkisen sodan kylläkin ja kyse on rakkaudesta:


Naiselle

Kyselet miksi nyt näin
yön hetkin tulin ja jäin;
aidasta miten puikin
ja varkaisiinko luikin.

Ei vanha miehesi voi
öin nähdä, on pimeää,
turvani ystävä toi,
ei veitsi kotiin jää.

Kuin käärme yö oli maan,
luikersin kuin käärme vaan;
kaikki on hiljaista nyt, 
nukuit, on miehes väsynyt.

Tarhassanne istuin tovin,
tunnustelin veistä kovin;
pian hän tulee, miehes sun, 
tunteepa kostoni mun.

Katselin: kynttilä paloi,
nukuitte, tunsin liekin
kurkussa, vimmaa se valoi, 
kai viha pian hengen viekin.

Tuijotin kyttilään pitkään,
en näe; yöt ei jää mitkään,
yö pois jo liukuu ja kulkee, 
sarastus taas sen sulkee. 

Satakielipä laulaa;
riemulla aamun se kohtaa;
pää ikkunasta näkyy
ja hymyä se hohtaa.

Tunsinhan sinut heti,
se näky luokseen veti:
"Toiste", linnuille haastoin,
loikin, pensaikko raastoi.

Se on syy tulooni näin,
yö kurjin, synkin hetkin jäin:
käy meistä toinen kuolemaan -
sun miehes - tai minä vaan!

Hristo Botev
Runot
Kirjayhtymä1976

suomentanut Tarmo Malenius

 

lauantai 12. joulukuuta 2020

Jouluinen runokalenteri 13.12.20

Kaikkien korvissa on varmaankin singahtanut joskus runoilija Garcia Lorcan nimi, minunkin, vaikka en koskaan ole lähemmin tutustunut hänen tuotantoonsa. Hän eli Espanjassa 1898-1936,
runoilija, näyttämötaiteilija, taidemaalari, pianisti, säveltäjä, siis taiteilija läpikotaisin. Hän oli yksi tuhansista teloitetuista kansallismielisten partioiden uhreista Espanjan sisällissodan aikana. 

Mitä hän olisikaan vielä ehtinyt luoda, jos olisi saanut elää!?

En voi olla huomioimatta esille ottamista runoilijoista tuota sotien aikaa. Sitähän he runoissaan paljon purkavat. Tämän ajan runous johtuu varmasti siitä, että sen ajan runoilijoiden tuotantoa on käännetty suomeksikin, kun taas uudempi runous on vielä kääntämättä. Mutta ovat taiteilijat eläneet muutakin kuin sotaa ja sodan jälkeistä aikaa.

Minä löysin yhden Lorcan runoteoksista Pattijoen kirjastosta; Mustalaisromansseja, josta otan esille runon Uskoton vaimo. Nyt voisi maistua erotiikkakin!

Uskoton vaimo

Niin vein hänet joen rantaan
kun uskoin tytöksi vasta,
vaikka hän olikin nainut.

Juhannusiltana tuona 
olin melkein velvoitettu.

   Kun lyhtyjen valo sammui
sirkkojen sirinä syttyi.
Viimeisen talon luona
kosketin rintojen terää.
Kuin hyasintin kukka
heti rinnan nuppu herää,.
Ja tärkätty alushame
kahisi kuin silkki
jota kymmenen pientä veistä 
repi viilloksille, rikki.
Ei ollut hopeaa puissa,
ne nousivat valoa vailla,
ja taivaanrannan koira
haukkui kaukaisuuden mailla.

                *
   Ohi karhunvatukoiden, 
taa orapihlajien:
hiussykerölle kuoppa
oli ensimmäinen työni.
Minä riisuin solmioni.
Hän riisui leninkinsä.
Minä revolverivyöni.
Hän liivejänsä neljä.
Ei etanan, ei liljan
niin ole iho heljä,
ei kristalli kuutamossa
niin ihanasti loista.
Väistivät minua reidet
kuin kalat säikkyväiset,
puoliksi tulen kuumat,
puoliksi kylmän jäiset.
Sinä yönä ratsastelin
parasta tietä täällä,
suitsitta, kannuksitta
helmiäistammen päällä.
En miehenä voi kertoa
mitä minulle hän haasti.
Nämä asiat viisas mies
sivuuttaa vaiteliaasti.
Hänet peitti suukot ja hiekka
kun vein hänet joelta pois,
kun yöllistä tuulta vastaan
taisteli liljan miekka.

Toimin kuin mies mikä olen,
kunnian mustalainen:
Lahjoitin ompelulippaan,
silkillä vuoratun, suuren. 
Ja varoin rakastumasta.

Sillä hän oli nainut nainen,
vaikka uskoin tytöksi vasta
kun vein hänet joen rantaa.

Federico Garcia Lorga
Mustalaisromansseja 

WSOY 1999
suomentanut Kirsi Kunnas




Jouluinen runokalenteri 12.12.20

 

Suuri on Venäjän maa, suuri sen runous, taide ja kirjallisuus.

En voi olla tarttumatta Aleksandr Puskinin Jevgeni Oneginiin. 

Se senkin vuoksi, että yksi suuri taiteellinen elämykseni nuorena oli päästä katsomaan oopperabalettia "Jevgeni Onegin" Ruotsin kunin-kaallisen oopperataloon ja istumaan sen tummanpunaisen sametin päällys-tettyihin tuoleihin. 

Kirjoitetaan, että Puskinin oma elämä oli lähinnä kuin Oneginin elämä, päättyen jopa kaksintaisteluun, kuten hän tässä runoromaanissaan sen kuvasi.

Puskin syntyi varakkaaseen aatelisperheeseen 1799. Hän vietti suuren maailman humuista elämää, kuten hänen runosankarinsakin tutustuen Chateaubriandiin ja Byroniin ja muihin taiteilijoihin. Oneginissa Puskin kuvaa lahjakasta, hyväsydämistä, mutta luonteeltaan heikkoa henkilöä, joita Venäjällä tapasi tusinoittain, kirjoittaa Lauri Kemiläinen esittelyssään. Puskin kuoli kaksintaistelussa vuonna 1837, johon hän oli haastanut ranskalaisen emigrantin Dantes'in. Onegin jäi elämään!

Tässä pieni ote koko kirjallisesta runoromaanista. Se löytyi mm. Raahen kirjastosta.

38.39

Vois niinkin käydä: runoilijan
myös arkipäiväin virta vies.
Kun nuoruusvuodet menis pian,
niin sielun kiihko kylmeneis.
Hän runon jättäis, parhaimmissa
ois, sarvet päässä, naimisissa,
maall' onnellisna olis vaan
ja eläis aamutakissaan.
Hän elon tuntis tosiansa:
nelissäkymmenissä ois
lihava, sairas, söis ja jois
ja vihdoin viimein vuoteessansa
parissa akkain, lääkkeiden
hän vetäis viime henkäyksen.

40.

Mut turhaan vaivaa ajatustaan,
kuink' olis käynyt, kuinka ei,
kun hautaan kesken vaellustaan
jo ystävänsä käsi vei!
Lähellä kylää rantamalla
petäjän kahden oksain alla
runoilijamme uinailee. 
Purossa vesi solisee.
Myös kyntömies, jos töiltä joutaa,
käy sinne hetkeks lepäämään, 
ja leikkajatkin mielellään
purosta kannuin vettä noutaa.
Siell' luona puron varjoss' on 
myös hautapatsas koruton.    

Aleksanteri Puskin
Jevgeni Onegin
Runoromaani 

Otava 1936
Suomentanut Lauri Kemiläinen

torstai 10. joulukuuta 2020

Jouluinen runokalenteri 11.12.20

Olin iloinen, kun löysin Nuori Voima-sivuilta suomennoksen hollantilaisen runoilijan Anneke Brassingan runo-ja novellikirjasta.

Anneke on syntynyt samana vuonna kuin minäkin eli 1948 ja uskon, että luovissa voimissaan yhä. 

Ymmärsin, että tämä teos on suomennettu lähiaikoina.

Vaihteeksi verevää maanläheistä rakkausrunoa!




Rakkausruno
 
 
Minä vedän sinut lähelleni jättimäisen elämänehtooni tulipesäkkeeseen
vai oliko se elämänhenkeni? Kiihkeän tuhon joka tapauksessa
 
taivas muuttuu korkeammaksi ja laajemmaksi kuin uuden valon koittaessa,
josta sinä vielä puutut; se kurkottaa kohti sinua liian virkeästi,

itsepintaisesti, luulihattomilla, epäkohteliailla haparoivilla raajoillaan
 
joita et voi pitää loitolla koska sinä et ole olemassa, olet
tämä vanha päivä ja myös tuleva nykyhetki, sinä olet
minun laajuuteni, minun venynyt eloonjäämiseni
 
sisäelinten pitkillä juoksuhaudoilla.
 
Eläimellinen kukka, sydänlihani sydänsiro
avautuu ja sulkeutuu täydellä voimalla, niin, että aika verissään
kaatuu pitkin pikaista lakaisemista tarvitsevaa pimeää suonta.
 
Ihminen on veitsi. Leikkaavilla silmillään, veitsenterävillä kynsillään
kuten aavikkokasvin lehtireunat, ihminen on pesusieni,
iltahämärässä juovan siilin pehmeä vatsa
 
lähteensuulla tai lähdesammaleella
 
”järjen säilyminen on etuoikeus, joka voidaan ottaa pois”.
 
    Olet minun laajuuteni, minun eloonjäämiseni
    Anneka Brassinga
Suomentanut Lieven Ameel ja Maria Matinmikko

Jouluinen runokalenteri 10.12.20




Varmasti jossakin yhteydessä jokainen on kuullut englantilaisesta maailmankulkijasta ja runoilijasta Lordi Byronista. Mutta kuinka moni on kuullut hänen tyttärestään Ada Byronista, myöhemmin Lovelace, josta tuli mainetta kylvävä matemaatikko ja tiedenainen Englannissa, ja jonka ajatuksista syntyi pohja digitaaliseen aikaan?

Luin Adasta kertovan henkilöhistorian ja kiinnostuin. Huikentelevainen isä ehti tuntea tytärtään vain muutaman viikon, kun vaimo karkasi lapsen kanssa vanhempiensa luokse. Isä Byron taas karkasi velkojiaan milloin mihinkin maahan ja etsi itselleen suojelijoita, joita kumma kyllä komealle ja hyvästi käyttäytyvälle naistensankarille ja keikarille aina löytyi. 

Minua jäi kiinnostamaan, missä oli isän tunteet tytärtään kohtaan. Oli niitä, ainakin runon muodossa, mutta kirjeenvaihdosta huolimatta hän ei koskaan enää tavannut tytärtään, vain sen kaksi viikkoa tyttären syntymän jälkeen. Siitä piti äiti huolen, joka etsi tyttärelleen hyviä opettajia, jottei tyttären villi mielikuvitusmaailma pääsisi pinnalle isänsä tavoin. Äiti onnistui siinä. 
    Vaikka Ada meni naimisiin ja sai lapsia, hoiti velvollisuutensa vaimona ja äitinä, hänen suurimmaksi intohimokseen tuli matematiikka, tiede ja tekniikka. Ymmärsiköhän isä koskaan tyttärensä saavutuksia? Ehkä ei, sillä Lordi Byron, oikealta nimeltänsä George Gordon Byron (1788-1825)  eli lyhyen elämän Hän kuoli keuhkotautiin Messolonghissa, Kreikan vapaussodassa. Häntä surtiin laajasti ja hänestä tuli legendaarinen hahmo.

Suruni tyttären ja isän kohtaamattomuuden vuoksi tuonkin esiin sitä runoutta, jolla isä eli Lord Byron toi esille ajatuksiaan tyttärestään. Hänen kerrotaan huoahtaneen lapsen syntyessä: "Voi! Minkä kidutusvälineen olenkaan sinussa saanut!" Tuon voi kyllä tulkita myös henkiseksi kärsimykseksi, sillä kyllä isä maailmalla ollessaan ajatteli ja suri lastaan. Hän kirjoitti: "Rakastan suuresti Adaa, ja odotan hänestä vanhuuteni tukipilaria, jos koskaan saavutan tuota ikävää ikäkautta, toivoakseni en. " Myöhemmin hän kirjoitti: " En ole kuullut pikku Adasta, Mykenen Elektrasta, mutta tilinteon päivä on tuleva, vaikka en eläisi näkemään sitä." 

Childe Harolden kolmannen laulun viimeisiltä riveillä Byron puhuttelee tytärtään: 

Vaikka velvollisuudeksesi opetettaisiin vihaa
turta, 
Tiedän, että rakastat minua; vaikka nimeni hiisi
Sinulta kiellettäisiin, pelosta, että muka sinut
murtaa
Kuin loitsu onneton - tai yksinäinen, lohduton
piisi;
Jos konsanaan hauta väliimme sulkeutuisi - ei
mikään muuttuisi:
Tiedän, että rakastat minua ja jos joku vielä 
pieksää
Sinusta pois vereni, se turhuudeks' 
osoittautuisi,
Tavoitteeks' tyhjäks' kerta kaikkiaan - vain se
täsmää,
Että silti minua rakastaisit, vertani enemmän 
kuin elämää.


Adan algoritmi
James Essinger

Kuinka lordi Byronin tytär
Ada Lovelace käynnisti digiajan

Vastapaino, Tallinna 2016
Suomentanut Tapani Kilpeläinen

keskiviikko 9. joulukuuta 2020

Jouluinen runokalenteri 9.12.20

Saksalainen Bertol Brecht on tunnettu näytelmistään. Sodan aikana hän joutui pakenemaan ja oleskelemaan hyvin monissa maissa, mm. Suomessakin. 

Valitsin hänen runoistaan sen, jossa hän kertoo itsestään. 



BB-poloisesta

Minä, Bertol Brecht, olen mustista metsistä.
Minut äitini kaupunkiin toi ruumiissaan.
Ja mustien metsien kylmyys
on pysyvä minussa hamaan kuolemaan.

Minä viihdyn asfalttikaupungissa. Alusta asti
sen kuolinsakramenteilla itseni varustin.
Ne ovat: Tupakka. Viina. Sanomalehdet.
Epäluuloinen olen ja laiska ja tyytyväinenkin.

Olen suopea ihmisille. Heidän muotinsa mukaan
panen päähäni knallinkin, jos tarvitaan.
Sanon heistä: elukkalaji, jossa on outo haisu.
Ja: Olkoon, parempi ei ole omanikaan.

Joka aamupäivä keinutuolissa istun
parin naisenpuolen kanssa. Se huvia tuottaa.
Minä katselen heitä suruttomasti ja sanon:
Kas tässä on kaveri, johon ei kannata luottaa.

Vaan illan suussa kokoan miehisen seuran,
ja gentelmannien tyyliin keskustellaan silloin.
Jalat pöydälläni he istuksivat ja 
sanovat: Jahka me tästä ... enkä
minä kysele: milloin?

Kun aamu on harmaa ja kuuset kusevat vettä
ja niiden loiset, linnut, heräävät kirkumaan
minä kaupungissa juon lasini pohjaan ja viskaan
pois sätkän ja putoan uneen levottomaan. 

Me olemme kevyttä sukua, pesinä talot
joita ei tuhoa mikään, niin arveltiin.
(Tämä unelma Manhattanin pilvenpiirtäjät nosti
ja upotti ohuet kaapelit Atlantiin.)

Jää kaupungeistamme vain mikä lävitse kulki: tuuli!
Talo iloksi sille, joka sen tyhjentää.
Ohimenevää olemme itse, tiedämme kyllä,
ja jälkeemme tulee: ei mitään merkittävää.

Kun tulevat mullistukset, toivottavasti
en anna sikarin sammua silloinkaan,
minä, Bertol Brecht, jonka mustista metsistä varhain
toi äitini kaupunkeihin ruumiissaan.

(tämän runon suomentanut Elvi Sinervo)

Bertol Brcht
Runoja 1914-1956
Tammi 1965

Suomentanut ja valikoinut Brita Polttila
suomentanut Brita Polttila

maanantai 7. joulukuuta 2020

Jouluinen runokalenteri 8.12.20

Postimerkkijä omaan nettiluettelooni keräten, olen huomannut, että katolisissa maissa on postimerkkien aiheena usein juuri jouluevankeliumi. Tässä tapauksessa kuvattuna lasten kautta. 

Irlannista löysin runoutta minulle raskaimman kautta. William Butler Yeats (1865 - 1939) Nobel-kirjailija ja suuri symbolisti. En ymmärrä häntä paljoakaan, kehtaan tunnustaa. Kirja, jota olen selaillut, sisältää myös tulkintoja eri runoille. Otan sen esiin ennen kuin kirjoitan tämän runon, jonka valitsin. 

Valitsin runon Maailman ruusu, sen nimen mielenkiinnosta, kuinkas muuten. Mitä voi olla maailman ruusu? Minkä mittavan työn suomentaja Aale Tynni onkaan tehnyt, kun hän myös selittää Yeatsin runoja, kuten tätä: Ruusu on yleisesti irlantilaisten runoilijoiden käyttämä runokuva. Yeats on itse selittänyt ruusulla tarkoittavansa sielullista kauneutta ja yhdistää siihen myös teosofista mystiikkaa. Se ehkä on myös Maud Connelille (= Troijan Helena)  kohdistettu rakkausruno. Usna; liian suuri kauneus.

Ymmärtäisin, että ihmisen kauneus ja elämä on katoavaista, hetken kukoistavaa kuin ruusu. Mutta luonto pysyy. Mitä lukijani tuosta löytää?


Maailman ruusu

Ken uskoi: kauneus häipyy niinkuin uni?
Ylväiden huulien vuoksi, suruisain,
suruisain, koska ei uutta ihmettä näy,
menehtyi Troia suureen hautaloimuun,
kuolivat Usnan lapset. 

Me häivymme ja kamppaileva maa:
sieluissa, jotka huojuen väistyvät
kuin talviset kalvaat vedet tähtien alla,
taivaan häipyvän vaahdon, elävät yhä
nuo yksinäiset kasvot.

Oi arkkienkelit, hämyssä kumartakaa:
kun ei teitä ollut tai sydän ei sykkinyt,
eräs väsynyt, lempeä viipyi Istuimen luona:
niin Jumala loi maan ruohoiseksi tieksi
hänen vaelluksensa alle. 

William Butler Yeats
Runoja
suomentanut Aale Tynni
WSOY 1968

sunnuntai 6. joulukuuta 2020

Jouluinen runokalenteri 7.12.20

 

Nuorena kirjoittelin paljon kirjeitä, mm. serkkuni Ulla-Maijan kanssa. Eräässä kirjeessä hän kertoi runoilijasta, jonka nimen olin unohtanut, mutta tämä runo jäi mieleeni.

Varmasti monella muullakin!

Jokainen yksinään maan sydämellä
auringonpaisteen lävistämänä:
ja äkkiä on ilta.

Nyt sen löysin!!

Salvatore Quoasimodo!!!

Runokirja löytyi aivan läheltä, Raahen kirjastosta!

Nyt haluan tutustua häneen vähän lähemmin ja poimin häneltä toisenkin runon. 

Nobelkirjailija, tottakai, syntynyt Sisiliassa 1901 ja kuoli Napolissa 1968. Nobelpalkinnon hän sai 1959 ollen Italian tunnetuimpia kirjailijoita.

Hän haaveili tekniikan urasta, kunnes Milanossa eksyi kirjallisuuspiirien yhteyteen ja innostui runoista.

Quasimodon tuotannon jakaa sota; ennen sotaa ja sodan jälkeen. Hän on kirjoittanut: " Filosofit - runoilijoiden luonnolliset viholliset - ja ne jotka alati luetteloivat kriitillistä ajattelua, väittävät ettei runous (eikä mikään taide) läpikäy muutoksia sodan aikana tai sen jälkeen. Tämä on illuusio, koska sota muuttaa kansan henkisen elämän. Kun mies palaa sodasta, hän ei enää löydä varmuuden mittoja sisäisestä elämänmuodosta, jonka hän on unohtanut tai johon suhtautunut ironisesti, kun kuolema häntä koetteli."

Tuo yllä oleva runo on hänen alkutuotantoaan. Entä sitten sodan jälkeen? 

Harakka, nauraa, musta, appelsiinipuissa

Ehkä juuri tämä on elämän merkki;
ympärilläni lapset kevein 
päänliikkein tanssivat rytmien
ja äänten leikkiä kirkon
kentällä. Illan hartaus, varjot
taas hohtavat vihreällä ruoholla
niin perin kauniina kuun tulessa.
Lyhyen unen muisto teille suo,
nyt havahtukaa. Katso, lähde kuohuu
jo ensi nousuvettä. Nyt on se hetki:
ei enää minun, palaneiden 
etäisten muistumien. Ja sinä,
etelätuuli, appelsiininkukista raskas,
aja kuu sinne missä ilkosillaan nukkuvat
lapset, vie varsa niityille, 
kosteille tammojen kavionteistä, avaa
meri, irrota pilvet puista;
haikara etenee jo vettä kohti, 
haistelee laiskasti korsien luona mutaa,
harakka nauraa, musta, appelsiinipuissa. 

Salvatore Quasimodo
Ja äkkiä on ilta

Karisto 1988
Esittely (ja käännös?) Elli-Kaija Köngäs


lauantai 5. joulukuuta 2020

Jouluinen runokalenteri 6.12.20

Hyvää itsenäisyyspäivää ja syntymäpäivää 

Suomelle!

Puolalainen joulumerkkikin sattuu olemaan jotenkin suomalainen. Ei poroa mutta hevonen.

Puola on esiintynyt tiedotusvälineissä negatiivisena, mutta minulle se on hyvä muistojeni maa. Olen siellä joskus tanssinut kansantansseja ja viettänyt ikimuistoisen viikon. 

Löysin netistä ihastuttavat vanhemman naisrunoilijan kasvot; Wislawa Szymborska (1923-2013), nobelin palkitsema runoilija. 

Löysin myös Brita Polttilan omia runoja käsittelevän kirjan, johon hän oli kääntänyt Szymborskan muutamia runoja suomeksi.

Otin runon, joka muistuttaa meitäkin tänä tärkeänä syntymäpäivänä, ettemme ole eläneet ilman sotia ja jälleenrakentamista Suomemme itsenäisyyden aikana.  


Loppu ja alku

Jokaisen sodan jälkeen
jonkun on siivottava jäljet.
Ei edes kohtalainen järjestys
synny itsestään.

Jonkun on raivattava
rauniot teiltä
että vaunut pääsevät 
rahtaamaan ruumiit pois. 

Jonkun on vajottava
liejuun ja tuhkaan, 
sohvan joustimiin,
lasinsirpaleisiin
ja verisiin rääsyihin.

Jonkun on kiskottava paikalle
hirsi tukemaan seinää,
jonkun on pantava lasit ikkunoihin
ja nostettava ovi saranoilleen. 

Tämä ei ole kuvauksellista
ja se vaatii vuosikausia.
Kaikki kamerat ovat jo
poistuneet toiseen sotaan.

Sillat on taas rakennettava
asemat korjattava.
Hihat kuluvat riekaleiksi
käärimisestä.

Joku muistelee vielä luuta käsissään
millaista oli silloin.
Joku kuuntelee ja nyökyttää
päätään joka on tallella.
Mutta aivan lähellä
alkaa jo pyöriä niitä
joita kaikki tämä kyllästyttää.

Joku kaivaa vielä toisinaan
pensaan alta esille
ruostuneet perustelut
ja kantaa ne roskaläjään.

Niiden jotka tiesivät
mistä oli kysymys
on jätettävä paikkansa niille
jotka tietävät vähän.

Ja vähemmän kuin vähän. 
Eikä lopulta mitään. 

Ruohossa joka nyt peittää
syyt ja seuraukset
on jonkun maattava
ruohonkorsi hampaissaan
ja tuijoteltava ylös pilviin.

Brita Polttila
Yksinäisyys ja kirkas lyhty

Tammi, Karisto Oy 1998


perjantai 4. joulukuuta 2020

Jouluinen runokalenteri 5.12.20

Antiikki - Italia - Kreikka - viinilaulut                     

Tarvitseeko tästä kertoa enempää?

Vähän sentään: 
Käsissani on kirja nimeltä Lainehtiva malja 
Raahen kirjastosta.
Arto Kivimäki ja Sampo Vesterinen
ovat valikoineen, suomentaneet ja selityksin
varustautuneet kirjan runoihin. 



Valitsin vähän summassa erään runon, jonka roomalainen Quintus Horatius Flaccus (65 - 8 eaa.)
on kirjoittanut. Henkilön tekee mielenkiintoiseksi sekin, että hän on vapautetun orjan poika ja keisari Augustuksen ystävä. Mutta ihmettelen.... onko maailma tästä mihinkään muuttunut?

Talvilaulu

Katso, hohtaa hangen peittämä Soracte-vuori,

lumitaakan alla metsät painuvat,

joet ovat jääksi jähmettyneet.

Nyt kylmästä tee loppu,
pistä lieteen puita paljon
ja vielä runsaammin
kaada viiniä, Thaliarkhos,
vahvaa, nelivuotiasta
sabiinilaisesta ruukusta, kaksikorvaisesta.
Jumalten huomaan usko kaikki muu. 
Ulappaa riepottavat puhurit he asettavat,
eivät enää taivu sypressit,
ei edes vanha saarni.
Mitä tuo huominen, älä sitä mieti.
Olkoon voitto
jokainen uusi päivä
jonka Kohtalo suo. 
Älä makeaa rakkautta ylenkatso
kun nuori olet, 
älä tanssia kun olet voimissasi
ja kaukana on vielä
 äreys valkohapsinen.
Nyt sinun ovat aukiot ja torit,
ja sovitulla hetkellä, illan suussa,
kuuluu vieno kuiskaus,
petollinen, suloinen nauru
paljastaa piileksivän tytön hämärässä,
häneltä pantiksi sieppaat jotakin,
tyttö hiukan vastustelee,
näön vuoksi.

Leinehtiva malja, Antiikin runoja viinistä
Gummerus  2004


torstai 3. joulukuuta 2020

Jouluinen runokalenteri 4.12.20

Olen usein kuullut puhuttavan Rainer Maria Rilkestä, Prahassa syntyneestä runoilijasta (1875-1926) ja törmännyt hänen runoihinsa kirjoissa. Ne kertovat yksinäisyydestä, köyhyydestä ja kuolemasta. Tuskin tohdin kirjaa avata! En halua vajota hänen synkkyyteensä. Mutta kuitenkin se on suuri osa ympäristömme todellisuutta ja jotakin osaa itsessämmekin. 

Tämä runo kosketti minua.

Rakastan pimentoja sisälläni,
hetkiä, joina aistin syvemmin;
kuin kellastuneet kirjeet löytäisin
ja niistä nykyhetken, elämäni
kuin legendan, jo taakse jättämäni.

Saan tiedon, että tila valmistuu
jo toiseen elämääni, ajattoman laveaan.

Ja usein tunnen olevani puu, 
kohoan oman latvukseni kohinaan
eräällä haudalla ja täytyn unelmasta,
jonka se poika, jota juurillani lämmitän,
kadotti lauluihin ja huoliin elämän.

Raine Maria Rilke
Henkien kirja
Runoja vuosilta 1899-1908
Wsoy 1992

Toimittanut ja saksankielestä kääntänyt 
Anna-Maija Raittila