Koska kaikista Euroopan maista ei löytynyt suomennettuja runoja, laitan postimerkin tilalle,.
Arvasin, että useat lukijani ihastuvat aika konstikkaidenkin runojen jälkeen keveämpiin ja huumorilla höystettyihin Sandor Petöfin (1823-1849) runoihin. Lupasin ammentaa hänen tekstejään lisää. Tuon sivulleni sunnuntaipäivän ratoksi erään tarinamaisen, jopa opettavaisen runon.
Sandor jakoi eläessään unkarin runoja lukevan kansan kahteen ryhmään; he, jotka eivät pitäneet hänen runoistaan ja he jotka ihastuivat niihin. Poimin tähän Sandorin omia ajatuksia: "Suuri osa yleisöä minua ehdottomasti puolustaa, suuri osa arvostelijoita minua ehdottomasti vastustaa... Kertoelen sellaisella avomielisyydellä, mikä teeskentelijäin maailmassa niin monelle on vastenmielistä - mutta siitäpä minä en suuria välitä. Mieluummin hankin itselleni suoruudellani sata vastustajaa kuin teeskentelyllä kymmenkunta ystävää. Toden totta - suoruus ja vilpittömyys on minulle suuriarvoinen, sillä se on hyvän haltiattaren lahja; kehtooni hän sen pani minulle kapaloksi, ja ruumisarkkuuni minä sen vien silmieni peitinliinaksi... Monta katkeraa hetkeä on ollut, mutta nyt minä jo, Jumalan kiitos, olen parantunut tästä heikkouden tilasta ja osaan makeasti nauraa, kun näen näiden uusien titaanien, voimiaan ponnistellen vyöryttelevän vuoria päälleni."
Hän kuoli 26-vuotiaana vapaustaistelijana. Hänet kohotettiin Unkarin kansallisrunoilijaksi. Franz Liszt sävelsi hänelle omistetun pianokappaleen. Budabestissa on hänestä patsas.
Kolme poikaa
Kielsi esikoistaan taatto: "Poika nuori,
suitsiin, satulaan äl' orhiasi suori!
Laske hepo jälleen syömään nurmen nukkaa,
älä lähde, älä hylkää taatto-rukkaa!"
Poika vastaa; "Taatto, en voi jäädä kotiin,
saamaan nimen, maineen riennän suuriin sotiin!"
Satulaan jo sinkoo, polkee jalustintaan;
kiitää ratsu, kantaa taajan taiston rintaan.
Ratsu palaa, tyhjän satulan se tuopi;
portilla se seisoi, hirnui, maata kuopi.
Miss' on isäntänsä? Pään jo poikki listi
vihollinen, ilkkuin piikkihinsä pisti.
Kielsi poikaa toista taatto: "Poika nuori,
suitsiin, satulaan äl' orhiasi suori!
Laske hepo jälleen syömään nurmen nukkaa,
älä lähde, älä hylkää taatto-rukkaa!"
Poika vastaa: " Taatto, kuinka jäämään joudan?
Kullat kukkuraiset maailmalta noudan!"
Satulaan jo sinkoo, polkee jalustintaan;
kiitää ratsu, katoo synkän metsän rintaan.
Ratsu palaa, tyhjän satulan se tuopi;
portilla se seisoo, hirnui, maata kuopi.
Miss' on isäntänsä? Monta ryösti, riisti -
tuot' ei enää siedä piirikunta siisti.
Viiniä joi kerran huoletonta huima,
siinä kiinni pantiin, peri tyrmä tuima.
Märkä tyrmän seinä, tihkui selkään vesi,
niinpä hirteen vietiin, jotta kuivuis kesi.
Käski nuorintansa taatto; "Poika nuori,
lähde, satulaan ja suitsiin orhia suori!
Hanki kullat, maineet, veljiäsi matki,
hylkää sinä myös jo taatto-raukka ratki!"
Mutta poika vastaa: "Taatto, täällä pysyn.
Kultaa, mainetta, mä vähät niitä kysyn.
Oman kylän mailt' ei pyri aatos pakoon,
niiltä muutan pois, kun muutan mullan rakoon!"
Sai kuin pyhä vala sana työssä ponnen.
Kultaa, mainett' ei hän saanut, vaan sai onnen,
saman haudan sai kuin taatto. Nurmen nukka
päälle nousevi ja kevään kirjokukka.
Sandor Petöfi
Runoja
suomentanut Otto Manninen
WSOY 1956
ps. Löysin kuin löysinkin samaisen vanhan kirjan netistä ja tilasin sen itselleni. Ei paljoa maksanut. Otto Manninen, saman aikansa sukupolvea, on hienosti suomentanut näitä runoja! Kiitos hänelle!