sunnuntai 23. joulukuuta 2018

Runollinen joulukalenteri 24.12.18

Vanha koulukaverini, hyvä ystäväni ja kirjallinen tukijani Pirkko Böhm-Sallava lähetti minulle jouluterveiset kuten monille muillekin oppilailleen. Se oli kuin nakutettu päätös tälle kauniille runokavalkadille joulukalenterissa. Tämä polun varresta ottamani valokuva on jotenkin ihmeellinen. Suomalaista maisemaa. Runo edustaa itämaista maisemaa.


JOTAKIN TAPAHTUU

Keto nukkui. Uneensa kukkanen kuuli
miten ylitse hulmahti yöllinen tuuli
ja kuiskasi: JOTAKIN TAPAHTUU.
Vähän kukkanen raotti umppunsa terää:
Sydänyöhän nyt on. Ei, vielä en herää.
Vaan heikosti värähti öljypuu.

Joku lammas kedolla päätään käänsi
ja mättään juuressa sirkka äänsi
ja silmät pienien eläinten
kuin lyhdyt syttyivät siellä ja täällä.
Jokin levottomuus oli nurmikon päällä,
jokin sanaton sanoma, ihmeellinen.

Ja katso: kaikki ne valvovat tässä,
kedon pienet oliot pimeässä -
joka ylitse mustana kuin meri lyö.
Ja se uninen kukkakin toisten lailla
on äkkiä auki, pelkoa vailla.
Ja siinä se on: valo!
JOULUYÖ.

Runon on kirjoittanut Aila Meriluoto,
julkaisuvuosi 1959

Toivotan kaikille lukijoilleni kaunista aattoiltaa ja aikaa valoa kohti! Metsätonttu Leila

Runollinen joulukalenteri 23.12.18

Yllätys, yllätys! Vieläkö jaksatte runoja lukea? Tämä ei ole pitkä ja oli nimittäin viimeisellä sivulla Suomen kansan toiverunokokoelmassa. Aivan ihana runo!

Jos ei muuta ole jaksanut siivota tai tuulettaa, niin nallet pitää ehdottomasti pölyttää ulkona. Vielä ehdit!


Vanhuksen silmissä hymyilevä lapsi.
Kurtturuusu kukkii pakkasiin asti.

Sanon silti, 1982

Helena Anhava

perjantai 21. joulukuuta 2018

Runollinen joulukalenteri 22.12.18

Olen huomannut, että minä olen liiallinen energiapakkaus jäämään eiliseen. no joskus sekin on tapahtunut ja muutun sulkeutuneeksi tiiliskiveksi. Siis tiedän, mitä on kun suruun jää kiinni.
Kauan kuitenkin, liian kauan, niinkin kauan, että SE mikä odottaa sinua, väsyy odottamiseen ja sinä jäät paikallesi suru seuranasi.

Tässähän melkein innostuu runoilemaan. Tämän sivun runossa kuitenkin tiivistyy kaikki se, mitä halusin tuoda esiin.

Kuva on vanha ja otettu yksinkertaisella kameralla Jokelankylän sillasta ja koulusta. Tuollaista maisemaa ei enää ole. Koulu on. Siinä opiskelivat sekä isäni että äitini. Mutta kuva on kuin joulukortti, tonttu vain uupuu tuolta tieltä. Mutta jos uskot tonttuihin, myös näet heidät.



Kaksi vuotta meni
surin rannalla kuin kansanlaulu
istuin vesikivellä kuin murmeli.
Kasvatin uutta nahkaa, aavistin
etten näihin suruihin menehdy.
Löin poikki turhat kahleet,
ja vaikeimman, sen mikä sisuksia jäyti
solmin siististi ja pistin
pakastimeen. Ehkä joskus? Ehkäpä joskus.
Ja kun nousen ja käännyn muita kohti
ne ovat odottaneet minua 
verannalla, avanneet pullon.

Ruusu, ruusu tämän lumisen maiseman keskelle, 1985
Arja Tiainen

Arja Tiainen on tuottoisa runoilija.  Kaikki varmaan tietää, minä en tiennyt, että Rauli Badding Somerjoen kuuluisa, suorastaan Suomen kansan lauluna tunnettu "Paratiisi" on Tiaisen käsialaa.

torstai 20. joulukuuta 2018

Runollinen joulukalenteri 21.12.18

Tehdään jännitystä...

Senhän voi itsekin tehdä ihan pienestä asiasta. Minulla on tapana ostaa viiden euron arvoinen Onnensanat-arpa, kun käyn ottamassa bensaa autooni. Arpa on vähän kuin ristisanatehtävää raaputtaisi. Jännittävää! Joskus saan sen viiden euron takaisin, useimmiten en mitään, mutta kerran sain jopa 500 euroa! No, tänä vuonna olen aika harvoin ottanut bensaa.

Lapsen mieleni jännitystä täynnä avaan nyt paksun runokirjan summa mutikassa. Osuin sivulle 165 ja siellä runoilijaan Satu Marttila. Minulla olikin tässä jännitysoperaatiossa yksi sääntö: ei samaa runoilijaa, joten tämä kävi hyvin. Tykkään!


 Pimeä kehtolaulu

Tässä yön suvannossa, myrskyn jälkeen
haluaisin kertoa sinulle, miten menen
laineita pitkin lapsuuteen,
käyn rannan kiviä, rautakalojen linnakkeita
kauas, sinne missä kerran omistin
kokonaisen tuulen, suuren veden,
haluaisin kertoa sinulle
että vedestä minä olen kotoisin,
sen silkkisestä kätkyestä, sieltä
missä vihreät aallotarhiukset lainehtivat,
ja vielä haluaisin kertoa
että sieltä missä musta nilja peittää
yläpuolelta kivet ja missä nuoliaiset
ja kivisimput elävät onkaloissaan,
sieltä mihin ei päivä pääse
ja missä salatut vedet huokaavat,
sieltä jo löysin sen pimeän kehtolaulun
joka minua nyt sylissäsi tuudittaa.

Tornihuone, 1989
Satu Marttila

Totean samoin kuin eräs lukijani, että useat runot täälläkin ovat niin kaihoisia, Ne ovat tummia ja syvälle ihmisluontoon meneviä. Kaamosko sen tekee vai se sama melankolia, mikä suomalaisissa lauluissakin mollissa soi.

Satu Marttila yhdistää taitavasti luonnon ja rakkauden. Kuuluukohan rakkaus luontoon vai onko se vain ihmiselle ominainen tunne? Luonnossa kulkiessa tuntuu siltä, että siellä on jotakin paljon suurempaa rakkautta kuin mihin ihminen pystyy. 

keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Runollinen joulukalenteri 20.12.18

Kun hoitaja tänä aamuna nouti minut sädetykseen odotussalista, menin hänen perässään tanssiaskelin! Se oli tässä hommassa sitten viimeinen päivä, se 25. päivä. Jätin jouluntoivotukseksi heille pienen enkelin ja lupasin hoitaa itseäni niin kuin ovat ohjeistaneet.

Taksikuskille tarjosin kahvit. Juhlapäivä!

Tällaiseen hommaan on helppoa täyttää lupaukset, itsekkäistä syistä. Mutta kaikki lupaukset eivät ole yhtä helppoja. Onneksi ihmisellä on taito unohtaa lupaukset tai viitata niille kintaalla. Vaarallisinta on luvata "iäti". Siitä  tämä mainio runo! Ja kuvanikin!


Iäti

Ja ritari, kuin jalohaukka,
näin tytölle kuiskasi:
"Nyt juo tämä tulinen tuoppi,
jossa ui minun sydämeni."

Ja tyttö tuliseen liemeen
punahuulensa upotti.
Hän joi siitä ensi kerran
ja siirtyi lähemmäksi.

Kun tyttö toisen kerran 
tulilientä kokeili,
hän ritarin syliin siirtyi
ja kuiskasi: "Iäti".

Vaan tarinan jatkon jos kerron,
on mielenne haikea.
On tuoppi jo viilentynyt
ja liemikin laimea.

Lauluja, 1970
Marja-Leena Mikkola

Marja-Leena Mikkola tunnetaan hyvin laulujen sanoittajana. 





tiistai 18. joulukuuta 2018

Runollinen joulukalenteri 19.12.18


Isoäiti Maria

Pitkän käytävän päässä
huoneessa numero satakaksitoista
asuu isoäiti Maria
- ja odottaa kirjeitä ja kesää.

Jo toistakymmentä vuotta
on isoäiti Maria
- odottanut samassa huoneessa.

Ja kesät tulevat ja menevät.
- Ja isoäiti Marian kaapin päällä
kasvaa kuvapostikorttien määrä
- korttien ,
jotka on lähetetty
-  Firenzestä
- Floridasta
- Sveitsistä
- Espanjasta
- Kanadasta
ja Nuubiasta.

Jokaisen kortin kirjoitukset
isoäiti Maria 
- muistaa jo ulkoa:
Ihana matka.
- suuremmoinen loma.
En ehdi kirjoittaa nyt 
- on kiire.

Kun tulee kesä
- tulemme käymään.
Kirjoitan joskus myöhemmin.

Mutta isoäiti Maria
- on oppinut odottamaan.
Neljä vuosikymmentä hän kantoi
- vettä joesta
karjalle ja ihmisille.
Ja odotti kaivon rakentamista.

Hän synnytti kaksitoista lasta
ja tunsi kipua
- vasta silloin
kun lähetti lapsensa kouluun
- ja maailmalle.

Kolmastoista lähtijä
oli oma aviomies
- vuodekumppani,
jonka kuolema korjasi.
- Mies, joka oli luvannut 
kaivaa kaivon
- omalle maalle
heti kun talo saadaan valmiiksi.

Kaksitoista työntekijää
- yhteiskunnalle
synnytti isoäiti Maria
- päästäkseen asumaan
pitkän käytävän päähän
- huoneeseen numero satakaksitoista.
Ja tullakseen unohdetuksi.
Ei kaksitoista kertaa vuodessa
- vaan kaksitoista kertaa 
vuoden jokaisena päivänä.

Isoäiti Maria täytti
- kahdeksankymmentä vuotta
kaikessa hiljaisuudessa
- koska juhlien järjestämisestä
olisi tullut vaivaa niille
- joilla on kiire.

Mutta kaikesta huolimatta 
isoäiti Maria
- on onnellinen ja toiveikas ihminen.
Huoneessa yksinäisyydessä
- hän lukee kirjojen kirjaa
Pyhää Raamattua
- ja ristii työn kovettamat sormensa
rukoukseen
ja rukoilee kaikkien niiden puolesta
- joita rakastaa,

Joka päivä hän suorittaa
- pienet askareensa.
Järjestelee kuvapostikortit.
Ja pyyhkii huolellisesti tomut
lastenlasten 
- ylioppilaskuvista.
Ja 
- muovikukat
unohdettujen ihmisten kukat
"kukkivat" maljakossa.


Tunnustelen tätä päivää,
Pohjoisten kirjailijoiden antologia, 1975
Terttu Hyttinen

maanantai 17. joulukuuta 2018

Runollinen joulukalenteri 18.12.18

Huomasin, että kädellä kirjoittaminen on minulle nyt hankalaa. Kun oikeasta kainalosta tyhjennettiin imusolmut, niin käsi ei ole vielä sama. Se on vieras, vapisee ja tekee harakanvarpaita. Ehkä ensi jouluna parempi.

Joten päätin, että tänä vuonna en kirjoittele joulukortteja. Vain heille, jotka todella niitä tarvitsevat ,jotka ovat vuoteen omana tai eivät omista nettiä. Tässä koneella tuo käsi ei haittaa. Hyvää liikuntaa sormille ja koko kädelle kun näpyttelen. Minulla on kauppaopistosta vanha taito, joten ei tarvitse muuta kuin laskea kädet tuohon koneen päälle ja antaa mennä. Niitä ei tarvitse nostella.

Mutta surullista on se, että yhteydenpidot ovat usein netin kautta, usein samat kiertokirjeet sielläkin. On helppoa kirjoittaa ryhmäsivuille joulutervehdys. Se ei säily muualla kuin tuolla bittiavaruudessa. Ei sitä voi säilyttää laatikoissa, kuten minulla vanhat kortit ja kirjeet ovat. Ei niitä tervehdyksiä jaksa sen kummemmin enää ottaa tarkkailuun. Kortit ja kirjeet ovat toista maata!

Kuvassa olevat maalaisrakennukset ovat postiluukkuni vieressä. Olen aina ihaillut niiden väriä, vanhanajan punaista ja siihen sointuvaa vihreää. Tosin tuo väri kuvassa ei ole sama, kamera narraa.

Mutta kuka tuntee Väino Kirstinän?



Huolestuneena jostain ja tietämättä mistä
tai hyvin tietäen monet syyt mietin, soittaisinko,
vai istuisinko täällä ja raaputtaisin kutinaani itse,
vai lähettäisinkö vain yhden rivin tervehdystä 
kaikille.
Vain yhden kauniin lauseen. Vaikean. Yhden.
Ja kuuntelisin, tuleeko vastausta.
Tiedän, että se ehkä tulee viiden vuoden kuluttua,
jokin huomautus, vitsi ehkä, ystävällinen tönäisy.

Hiljaisuudesta, 1984
Väinö Kirstinä

Kirstinä eli 1937-2007. Hän oli tuottelias runoilija ja monien palkintojen vastaanottaja. Ajatella miten moneen taidetyyliin yhdistetään runouskin. Ihmettelen aina missä kulkee modernin runon ja vanhan tyylin raja. Millaista on surrealismin ja dadaisimin tyylisuuntaus runoudessa? En tiedä.

Mutta luonnonlyriikan tiedän. Ja tunteet runossa, kuten ylhäällä. Kirstinä on muuten Oulusta lähtöisin!

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Runollinen joulukalenteri 17.12.18

Ihmeellinen on ihmisen tie tässä elämässä! 

Varsinkin silloin kun sairastuu pitempiaikaisesti, on todella pysähdyttävä sitä ihmettelemään. On myös aikaa miettiä sitä, mitä minä olen, mitä varten, mitä minun ympärilläni tapahtuu, mitä maailmalla? Kaikki se vaikuttaa kaikkeen. Ja se on hyvä tiedostaa!

Vihreä on elämän väri!

Sanotaan, että digitaalinen maailma on valloittamassa ihmisen elämää, joten hän kadottaa minuuden, merkityksensä ja sen mitä lähistöllä oikeasti tapahtuu, millaisia ihmisiä siinä lähellä on. Ei kiinnosta. Paetaan jonnekin helppoon ja valmiiseen. 
t
No minä olen nyt kiittänyt digitaalimaailmaa! Älypuhelin on pieni, kevyt kädessä ja sieltä aukenee perhe ja ystävät,.On whatsupryhmät, facebook-sivut ryhmineen ja vertaistukineen, Hyvä maailma silloin, kun ei jaksa keskustella. Muutama sana riittää pienestä valon luukusta ja rakkaat ihmiset tuntuvat olevan lähellä ja tukena (kun muuten asuvat niin kaukana).

Löysin Uuno Kailakselta mieleiseni runon vähän edellä olevaan kiinnittyneenä. Tämä runo oli paksussa "Elämän viisauden kirjassa", minkä Hannu Tarmio on toimittanut ja on kaikenlaista viisautta täynnä. Sen kirjan mieheni Eino muuten voitti tullessaan ykköseksi jossakin tietokilpailussa!


Tien lapsia olemme, matkaan syntyneitä,
karavaani-heimoa retkellä elämän.
Ja ei tule koskaan loppua matkallemme,
vaelsimmepa auringon alla tai pimeän.

Yli ikuisuuden hietikon valkenevat
monenkaltaiset päivät, paahtein ja keitahin;
me nauramme, juomme ja suutelemme - vaikka
sudet tuskan saartavat meitä laumoin nälkäisin.

Vaan eteenpäin, ohi päivien kaikenlaisten
karavaania vie iänkaikkinen kaipaus.
Ei, ei tule koskaan loppua matkallemme,
ja sen määränä lienee vain jokin kangastus.

Tosin loppuvat kerran askelet vaeltajilta,
kukin vuorostaan on nukkuva syliin maan. 
Vaan katso; kaikki he kuitenkin mukana ovat,
nekin, joiden tomu on uupunut vaeltamaan.

Mit' on parhaintamme syntynyt rakkaudesta, 
rikastuttaen, kaunistaen elämää
tomustamme se erkanee ja ikuisesti 
karavaani-heimon sielussa kimmeltää.

Uuno Kailas

Uuno Kailas eli vain 31 vuotta, kuoli 1933 Ranskassa. Aivan kuin hän olisi runossa kirjoittanut oman kulkunsa. Syntymäkaupungissa Heinolassa on pystytetty hänelle Tulenkantaja-patsas ja katukin on nimetty hänen mukaansa. Hän sairastui skitsofreniaan 29-vuotiaana. Syyksi kerrottiin lapsuuden traumat ja hänen homoseksualisuutensa, jota hän yritti tukahduttaa. Hän sairastui lisäksi keuhkotuberkeliin, johon hän sitten menehtyi.

Toivon, että tulitte uteliaaksi tämän runoilijan elämästä, helppoa se ei ole ollut. Kaunista hän jätti kuitenkin tähän meidän karavaanimatkalle luettavaksi.

Runollinen joulukalenteri 16.12.18

Muistan kuinka pitkiä ja moninaisia lapsuudessa olivat päivät. Nuoruudessa istuin taas kuin pikajunassa enkä ehtinyt nähdä kaikkea ympärilläni, kun sisällä mylläsi omat tuntemukset. Nyt huomaan, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä nopeammin aika menee, mutta ehdin pysähtyä arjen pieniin yksityiskohtiin, joista osaan iloita.

Ihastuin tähän runoon, sen pieneen hetkeen, pieniin yksityiskohtiin ja kuitenkin se kertoo paljon. Minulle on kerrottu, että vanhassa iirin kielessä on sana "poet", joka on sittemmin omittu englanninkieleenkin tarkoittaen runoilijaa. Oikeasti tuo sana "poet" tarkoittaa "hän joka näkee". Sellainen on runoilija!


Lummelampia huoneet

Lummelampia huoneet
kaduilla sataa, mutta me istumme

kahvilassa lasin takana
sukelluspallossa syvällä vesien sisällä

pisarat tanssivata auton punaisella katolla
sinun huulesi ovat punaiset nekin

niin suuri onni pienissä asioissa
katseessasi joka jälleen viivähtää

Iloisen neekerin katu, 1992
Jarkko Laine

Minun täytyy tunnustaa, etten ole ennen lukenut Jarkko Laineen runoja. Kuka hän on? No voi minua tietämätöntä tyhmää! Jarkko Laine on ollut vaikka mitä! Kirjailija, runoilija, kääntäjä, Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja ja saanut useita kirjallisuuden valtionpalkintoja. Ja hän sanoitti useita Rauli Badding Somerjoen lauluja, Hän eli 1947-2006. Nyt olen tutustunut häneen!

perjantai 14. joulukuuta 2018

Runollinen joulukalenteri 15.12.18

Tulee niin paha mieli, kun kuuntelee uutisia terrorismista ja ilmaston muutoksista. Monta läheistä suru-uutistakin olen kuullut viime päivinä.

Tarvitsen jotakin ylevää tähän kalenteriin lisää, jotain mieltä nostattavaa. Niin paljon meillä on hyvää ja kaunista, surussakin.

Siksi hakemalla oikein löysin Aleksis Kiven runon Kaukametsä. Nimestä tuli mieleen pikkusiskokin ja hänen lukemattomat konserttinsa Kajaanin Kaukametsän salissa. En tiedä, onko tällä salilla ja Aleksis Kiven runolla mitään yhteistä, mutta kauniin nimen he ovat konserttisalille löytäneet!




Kaukametsä

Alas kalliolta lapsi riensi,
Äitins luoksi riensi hän,
Lausui loistavalla katsannolla:
Nähnyt olen taivaan maan.

" Mitä haastelet, mun pienoiseni,
Mitä taivaan kaukamaast'?
Missä näit sä autuaitten maailman?
Sano, kultaomenain."

Vuoren harjanteella kauan seisoin,
Katsahdellen koilliseen,
Siellä näin mä nummen sinertävän,
Honkametsän kaukaisen.

Puitten kärjill' näin mä kunnaan kauniin,
Armas päivä paistoi siell',
Ylös kunnaan kiirehelle juoksi
Kultasannotettu tie.

Tämän näin ja sydämeni riutui,
Kyynel juoksi poskellein,
Enkä ymmärtänyt miksi itkin,
Mutta näinhän taivaan maan.

"Ei mun lapsein; sineydess' ylhääll'
Taivaan korkee sali on,
Siellä lamput, kultakruunut loistaa,
Siell' on istuin Jumalan."

Ei, vaan siellä, missä ilmanrannall'
Kaukametsä haamottaa,
Siellä ompi onnellisten maailma,
Siellä autuaitten maa.

Kirjallinen kuukauslehti, 1866
Aleksis Kivi

Tätä runoa voi tulkita itse kukin omalla tavallaan. Minne siirtyvätkään rinnaltamme rakkaat ihmiset?
Missä on Maan taivas? Tai taivaan Maa?

Runollinen joulukalenteri 14.12.18

En voi ohittaa runoilijoiden joukossa Aaro Hallaakoskea, joka on tämän seudun runoilijoita, juossut joskus pikkupoikana jopa tuossa naapuritalossa.

On mielenkiintoista lukea kuinka joku runoilija on "se meidän kylän oma poika", kuten eräs blogiystäväni kertoi Einari Vuorelasta. Me omimme kuuluisuuksia, lennämme vähän kuin heidän siivillään ja siitä saamme jopa voimaa ja ylpeää olotilaa.

Hiihtokilpailuja on pidetty. Hiihtolatuja laitettu kuntoon ja useat suomalaiset ovat jo olleet suksien päällä. Minunkin pienellä perukalla oli jo sopivasti luminen ja jäinen tie potkukelkalla potkutteluun, mutta kun etsin sitä, se oli niin hankalasti navetan vintillä, että en hämärissä tohtinut mennä sitä alas nostamaan. 

Hellaakoskelta löysin kauniin hiihtorunon, joka tietenkin päättyy romanttisiin tunnelmiin. Aaro nimittäin kirjoitti paljon runoja rakkaimmastaan. 

Onko tämän päivän hiihtelyssä romantiikkaa, ihmettelen?


Suksilaulu

Suksien sihinä hangen
rytmissä riemukkaassa
puoleksi ilmassa
puoleksi maassa
käärmeenä lentäin
lintuna matain
tuolle puolen 
tuttujen ratain

hankien veistos
marmorimattona mailla
valon ja varjon 
herkkyys vertoja vailla

suksi sen tuntee
hangen pintojen sulon

hangen neitseys tuntee
suksimiehen tulon:

liukuva käsi 
iholla valkealla
ystäväsi 
hengityksen alla

Jääpeili, 1928

Aaro Hellaakoski

Aaro Helaakoski eli vuosina 1893 - 1952. Häntä pidetään Pispalan "runoilijamiehenä". Huomasin erään seikan hänen runossaan. Se kuulostaa aika modernilta. Enpä sitten ihmetellytkään, kun Wikipedia kirjoittaa hänestä, että hän oli aikanaan luomassa modernia runotyyliä.


keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Runollinen joulukalenteri 13.12.18

Polut ovat nousseet aivan uuteen arvoonsa. Se on hieno juttu! Vanhoja polkuja raivataan esiin, uusia tehdään kylien välille, tehdään kulttuuripolkuja ja luontopolkuja. Niitä kuljetaan aivan uudella innolla. Kuulinpa eräästä avioparista, jotka ovat haastaneet toisensa ensi kevääksi polkumaratoonille! Nyt on keksitty polkujuoksu. Hienoja juttuja nekin!

Kehon koordinaatisto ja tasapaino kehittyy aivan eri tavalla poluilla kulkiessa kuin tasaisella maalla. Ja mikä kiehtovinta: Polku mutkittelee eikä koskaan tiedä mitä siellä mutkan takana on tai mitä polun päässä. Nyt vähälumisessa metsässäkin on ollut mukava kulkea polkuja pitkin ja katsella metsäneläinten jälkiä. Tosin valokuvani esittää vähän lumisemman metsän polkua.

Polku kuuluu myös runoilijoiden maailmaan. Rakel Liehukaan ei ole mikään yksinkertainen runoilija. Hänen runonsa kuvastaa syvää ajattelua, filosofisia tuokiokuvia, mutta ne ovat hyvin maanläheisiä.



Olen rakastanut polkua
ja tuulen sykähtelyä,
taivaan vilkkaita tähtiä
ja myrskyn ääntä.
Askel
ja putoat nuoruudesta
ja kysymykset alkavat sädehtiä moninaisuuttaan.
Ei enää mitään laskuperusteita.
Kuiskaat köydän ylistyksesi elämälle.
Hiljaisuus kulkee lävitsesi kuin valo,
linnun pyrähdys pajuun
nostaa kyynelet silmiisi.

Savikielellä minä ylistän, 1975
Raakel Liehu

Rakel Liehu on sanonut: "Maailma on suuri Ehkä ja ihminen sen pyhä kärsimysnapa." Vuosia myöhemmin hän sanoi eräässä radio-ohjelmassa: "Pieni lintu lentämässä ohjuksen yli, mitä se merkitsee? Sitä on vaikea mitata. Mutta jos se ei lennä, se on täyden välinpitämättömyyden, täyden kuoleman merkki."

Runollinen joulukalenteri 12.12.18

Mummous! Ja sen ihmemaailma, kun saa asettua lapseksi jälleen, leikkiä, askarrella, ihmetellä, hölmöillä, lukea, laulaa, tanssia ja nauraa!

Tämä runo on omistettu mummoudelle. Sekin on jotakin hyvin jouluista.



Kun lapsenlapset syntyvät
sinkoutuvat mummot viimeinkin syrjään
äitiyden pyörremyrskystä
ja ovat vapaita rakastamaan häikäilemättömästi
niinkuin ei koskaan aikaisemmin .
Viimeinkin he näkevät lapsen
oikean välimatkan päästä.
Lapsi ei ole osa heistä,
he ovat osa lasta,
maailmaa, jonka luulivat kadonneen,
ja siinä se avaa ja sulkee silmiään
kuin jokin muinaisaikojen eläin,
äkkiarvaamatta syvänteistä löytynyt,
pieni sipuli joka meissä yhä kätkee kukan
ja kasvun mahdollisuuden.
Niin mummotkin itävät
ja heidän aavikkonsa puhkeaa villiin kukkaan
kun lapsenlapset ratsastavat yli
kuusijalkaisilla hevosilla hiukset hulmuten,
ohjaksitta, valjaitta.
Runojen kapseessa ei yksikään kukka taitu.


Animalia, 1987
Eeva Kilpi

Tässä kokoelmassaan Animalia Kilpi etsii mummoustunteita huumori silmäkulmassa. Yhdyn tähän;
"Eeva Kilvellä on lempeästi laulava maammonääni."

tiistai 11. joulukuuta 2018

Runollinen joulukalenteri 11.12.18

Suomalaisten yksi rakastetuimmista runoista on Aale Tynnin Kaarisilta. Tunnetko muita hänen runojaan? Minun täytyy myöntää, että itse en juuri ollenkaan. Raotan vasta unesta rähmäisiä silmiä niille.

Nyt korjaan tämän seikan. Valitsin hänen runoistaan erään runon, jota en ymmärrä kuin hiukkasen. Mutta sitä lukiessa tulee vahva tunne jostakin salatusta, toivosta, surusta ja rakkaudesta. Kuten ei musiikkiakaan, ei runojakaan tarvitse ymmärtää. Vain kuunnella, lukea ja antaa sen kaiken koskettaa jotakin sisimmässä...




Linnut

Älä luule, etten tiedä, älä luule, etten näe,
kuinka tahtomattaan kääntyy rakas, itsevarma pää,
kuinka koko sydämesi täyttää liike levoton,
hiusten verkkoon pyrkimässä katseen kaikki linnut on.
Sidon paulan, panen ansan, panen ansaa tuhannen,
joilla teidät, lintu raukat, kipeämmin kahlitsen.
Koko olentos on kohta pelkkää suurta ikävää,
kohta tuska salpaa suusi, tuskin jaksat hengittää.
Älä luule, etten tiedä! Tiedän kaiken mitä teet,
tunnen rakkaat rauhattomat, lähestyvät askeleet.

Niinkuin kerjäläinen saavut kohta leipää anomaan,
ja kun olet kaikkein köyhin, sinusta teen kuninkaan.

Soiva metsä, 1947
Aale Tynni

Toimittaja Satu Koskimies on runokokoelmakirjaan kirjoittanut ylös Aale Tynnin sanoin runon syntymisen ihmeestä näin: "Kaikki mitä näemme, koemme, kuulemme ja luemme, uurtaa alitajuntaamme jälkiä ja jättää meille alitajuista materiaalia. Mutta sen runoiksi muodostuminen on arvaamatonta. Elämämme merkitsevimmätkään tapahtumat eivät välttämättä kehkeydy runoiksi, eivät suinkaan: runoilija ei useinkaan ollenkaan runoile siitä, mistä sivullinen luulisi. Hän tekee maailmanympärimatkan eikä kenties saa tästä komeasta aineksesta säettäkään runoon. Kävellessään puuliiteriinsä hän jonakin päivänä huomaa tiellä oksan varjon, sata kertaa nähdyn: tänä erityisenä päivänä siinä on runon alku."

maanantai 10. joulukuuta 2018

Runollinen joulukalenteri 10.12.18

Romantiikkaa pitää aina olla! Ainakin haaveilla siitä! Olkoon sitten joulusiivot, leipomukset tai muut kiireet ja vahatkoot tontut ikkunoiden takana.

Tästä runosta tykkäsin kovasti!



Jääruusut

Halvassa hotellissa
kaupungin laidalla
Vihdoinkin kahden sun kanssa, Maria!
Älä välitä, mull on sukat

eri paria
tuli kiire lähtö, ja tulee taas
jos on tullakseen

Tuu tänne vähä, ja lämmitä mua,
ihan vähän vaan!
Ku mereltä blosaa, ja jäiset ruusut
puhkeaa ikkunaan!
Halvassa hotellissa
kaupungin laidalla
On aamu, ja eka spra
jo kiljuu kaarteessa

Tuu tänne vähä, älä vielä
vedä sun vetoketjua kii!
Kato, mun kynnet tarttuu 
sun pukusi veluriin!

Tuu tänne vähä, ja lämmitä mua,¨
ihan vähän vaan!
Kun mereltä blosaa, ja jäiset ruusut
puhkeaa ikkunaan!
Halvassa hotellissa 
kaupungin laidalla

Vihdoinkin kahden sun kanssa, Maria!
Älä välitä, ollaan vielä
vähän aikaa näin,
aamulla mulla on kummiskin
kalsarit väärinpäin.

Johnny B. Goethe, 1988
Arto Melleri

Arto Mellerin runoilusta sanotaan, että se on rosoista, ryöppyävää ja elämänmakuista. Totta!
Lisäksi kerrotaan, että hän on käynyt Teatterikorkeakoulun ja ehkä tältä pohjalta omaa näkijän lahjan, sen mitä elämän näyttämöllä tapahtuu.

Selasin vähän nettiä. Löysin samalla Johnny B. Goethe-nimellä Juice Leskisen levyn, ei sama runo kuitenkaan. 

Tähän ei pidä kuitenkaan sekoittaa Johan Wolfgang Goetheä, yleisneroon, joka eli Saksassa 1700-luvulla. Sehän minulla tuli mieleen, kun näin tuon runokirjan nimen. Ihmettelen vain... Mistä tuollainen nimi runokirjalle? Sille on varmasti oma tarinansa.

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Runollinen joulukalenteri 9.12.18

Lapsilla jännitys jo kutkuttaa vatsan pohjalla. Onhan joulukuu ja paljon jouluvaloja, lauluja ja puhetta.

Niin se pitää olla. Eikä sitä tarvitse vain lapsi. Aikuinenkin tarvitsee joskus salaperäisyyttä, joulun odotusta ja jännitystä. Jonkin jännitystä. Jos sitä ei ole, tehdään se! Blogisivuakin tehdessä on jännä nähdä, lukeeko sitä kukaan. 



Kuun paisteella

- Voi äiti, miksi en unta saa?
Sano, äiti, ken ovella kolkuttaa?

- Tytär, nuku! Kohta on puoliyö!
Vain tuuli ovellesi lyö.

- Ei, äiti, ei tuuli se olla voi,
se kummallisemmasti soi.

- Nuku, nuku! Oven takana on
vain kumottelu kuutamon.

- Siellä liikahti joku ihminen!
Voi äiti, kuulitko askelen!

- Lapsi kulta, siunaa itses vain;
kävi rakkaus ovella kolkuttain.

- Oi, äiti, kuinka on ihanaa!
Kuu paistaa, paistaa, - ja nukuttaa.


Silkkikauppias, 1926
Einari Vuorela

Runo on vanha, sanoisimme, kun vuosilukuja silmäilemme.  Runo on useimmiten ajaton ja yleispätevä. Einari  Vuorela eli vuosina1889-1972.

lauantai 8. joulukuuta 2018

Runollinen joulukalenteri 8.12.18




Äidit ovat aina olleet jouluisen tunnelman taustalla. Kyllähän ne isätkin yrittävät ja söhlivät ainakin kaikenlaisen tekniikan kanssa, kuten jouluvalojen, kuusen ja ehkä kinkunkin kanssa. Mutta äidit korjaavat jälkiä. Meneeköhän se nyt näin?

Joka tapauksessa haluan nostaa jollakin runolla äidit esiin, korokkeelle ja arvoonsa. Löysin tällaisen runon:


Alfhild

Äidit vain, nuo toivossa väkevät,
Jumalan näkevät.
Heille on annettu voima ja valta
kohota unessa pilvien alta
ja katsella korkeammalta.

Alfhild, hän joka synnytti minut,
jo joka yö sinne purjehtinut,
missä nyt Eemeli tullen ja mennen
murahtaa vain, kuten täälläkin ennen.
Siellä he kulkevat tähtien rivissä
kirkasta vanaa,
isä ja äiti, peräkanaa.
Sieltä he katsovat kotoista mäkeä,
kissoja, koiria, tuttua väkeä,
viittoen, luikaten parhaansa mukaan,
ettemme loukkaisi Pispalan kivissä
jalkaamme kukaan.
Siellä he jollakin planeetalla
puutarhakeinussa pihlajan alla
viipyvät ääneti nuoruudenmuistoissa
morsiusparina Tampereen puistoissa -
ostaen kahvit ja pullat kai,
jos sattuu olemaan perjantai. -
Ja sitten kun Pispala aamun saa,
äitini vuoteen valmistaa
ja linnut, linnut heleää - - .

- Oi kuinka on ihana elää
ja tuutia lastenlapsiaan
ja kertoa kauniita uniaan!
Niin suuri on Jumalan taivas ja maa, 
oi lapseni, rakastakaa!

Betonimylläri, 1947
Lauri Viita


Satu Koskimies, joka on Runon maa - suomalaisten toiverunot,  toimittaja sanoo, että Alfhild on suomalaisen lyriikan suuria äitirunoja, kaikessa realistisessa karheudessaan ja arjenlämmössään puhutteleva. Oma äiti oli Lauri Viidalle runotar, "ainoa todellinen nainen". Näin luonnehti häntä puoliso Aila Meriluoto myöhemmin.

Me tarvitsemme runoilijoita kertomaan äideistä. Osaavatko kaikki lapset ilmaista sitä, kuinka paljon kunnioittavat ja rakastavat äitiään? Minä uskon, että kaikilla nuo tunteet ovat jossakin syvällä, mutta usein vaikea nostaa ne pintaan. 

torstai 6. joulukuuta 2018

Runollinen joulukalenteri 7.12.18

Kun tuossa edellisessä runossa oli mukana lapsi, niin etsin runoa nuoruudesta.

Ja edelleen, kun selasin tätä uhkean rikasta runokirjaa Runon maa - suomalaiset toiverunot, josta useimmat tiedot olen poiminut, niin törmäsin Nuoruustangoon.

Olen aina tykännyt tuosta kappaleesta, jota olen kuullut tanssilavoilla ja radiossa laulettavan  erilaisilla sovituksilla. Sen tiesin, että Kaj Chydenius on sen säveltänyt omalla kauniilla ja vähän surumielisellä tyylillään. Mutta sitä en tiennyt, että runo on Anu Kaipaisen! 

Jotenkin tämä voisi olla itse Suomi-neidon tango, sillä ei meidän maamme vielä mikään vanha ole monen muun valtion rinnalla. Suomalaisuus jo itsesään on aika nuori ilmiö. Tämän maan sijoilla asuvien ihmisten tietoisuus suomalaisuudesta heräsi aika hitaasti.


Nuoruustango

Lämpöni, lempeni annan,
kaunis on nuoruutein.
Nää suven ruusut kannan, 
itseni yksin tein.

Ei ole muuta antaa
kuin tämä nuoruutein.
Sulle sen tahdon kantaa, 
en ota itsellein.

Muuta en koskaan tahdo
kuin sinun olla vaan.
Elämä ympäriltäin
kaikkoaa kokonaan.

Huominen päivä ei meitä 
vaaranna varjollaan
kun sinun saan vain olla
täysin ja kokonaan.

Nuoruudenruno 1940-luvun lopulla
Anu Kaipainen

Liikutuin kovasti tiedosta, mitä kirjassa tästä kirjoitettiin, joten liitän sen kokonaisuudessaan tähän:
Nuoruustangolla on yllättävä tausta. Anu Kaipainen on sanonut, että hänen ei olisi oikeastaan tarvinnut elää koko pitkää kirjailijauraansa ennen muuatta onnenpotkua, jos hän olisi tiennyt sen tulevan. Tämä onnenpotku on Nuoruustango, jonka sanat kirjailija löysi omasta, 15-vuotiaana kirjoittamastaan päiväkirjasta, kun Jouko Turkka 1970-luvun alussa tilasi häneltä Olavi Virran elämästä kertovan näytelmän Tangokuningas, johon tarvittiin paljon tangoja. Kaj Chydenius sävelvi näytelmän musiikin. Sittemmin Nuoruustango ikuistui Peter von Baghin elokuvassa Kreivi.

keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Runollinen joulukalenteri 6.12.18

Suomi täyttää nyt 101 vuotta! Paljon onnea toivon sille; sen luonnolle, sen politiikalle, sen uskonnoille, sen kaikille ihmisille kasvaa viisaudessa! Viisaan villiruusun oksan sille kaikelle ojennan.


Mietin pitkään, minkä runon valitsisin tällaiseen juhlaan. On kunnia saada valita! En valitse mitään tavanomaista, en sellaista, jonka joku toinen valitsisi. Löysin tämän runon ja heti tiesin! Tämä on oikea!

Poikani, suomalainen pystykorva
rymistelee vielä sängyssään
ja höystää pihamaan ruusujen juuria.
Mutta uskon hänen tulevaisuuteensa
kuin pihkan tuoksuun männikössä,
kuin veneeseen, joka terhakkaana
nousee vastaan tulevan aallon päälle.
Häntä isänmaa tarvitsee
ja se sana lausutaan silloin hartaammin
                                                           kuin tänään,
silloin kun hänen ajatuksensa ja kätensä
työskentelevät uusissa metsissä,
jotka nyt vielä ovat keskenkasvuisia -
sana lausutaan hartaammin,
avoimemmin
ja se kulkee lapsesta lapseen
niin kuin aurinko kulkee
yli kaikkien järvien.


Valossa näkyy kirjoitus, 1977
Niilo Rauhala

Niilo Rauhala kertoo itse, että ilman sairaalapapin virkaansa ei ehkä tällaiset runot olisi syntyneet. Elämässä on paljon kipua, mutta vastapainona toivo. Kun hän sai Pro Finlandia  -mitallin, hän sanoi: Runo kulkee oman sieluni ja elämänkokemukseni läpi. Runossa on voimaa, vaikka se ei huido eikä huuda. Runon puhetapa on hiljainen, mutta silti se voi olla voimakas ja vangitseva.


tiistai 4. joulukuuta 2018

Runollinen joulukalenteri 5.12.18



Joskus tuntuu, ettei luonto millään taivu talven muotoon. Yhä sinnittelevät lehdet pensaissa ja ruoho viheriöi ympärillä. Puutarhassani kasvaa jo neljättä vuotta löytöruusu nimeltä Katri Vala. Tuo yllä oleva ruusunlehti ei ole tämän pensaan. Katri-pensas on kuumassa paikassaan ja ehkä ilman tarpeellista vettä kasvanut hitaasti ja kukkinut vain vähän. Mutta nyt syksyllä se yhtäkkiä rojahti pituuttaan ja leveyttäänkin kuin murrosikäinen lapsi jäsenillään ja toivon sen ensi kesänä kukkivan komeasti!

Katri Vala on runoilija, jonka usein luontoon liittyvät runot liikuttavat tunteita, ainakin minun. Valitsin tähän hänen runonsa Valkeat aamut ehkä sen vuoksi, että toivon todella aamut valkeiksi lumesta kun herään. Naurattaa kyllä tuo valkea aamu tähän aikaan. Sehän on vasta tuossa klo 9.00 jälkeen, minulle usein kello 10.00 jälkeen. Ymmärsin kyllä, että runo sisältää kesän valkeita aamuja. Nyt on kuitenkin täälläkin valkeahko maa!

Valkeat aamut

Valkeat aamut tulevat
ihanassa saatossa
peittäen kasteisilla hiuksillaan
maan heräävät kasvot.
Hypähdellen nousevat metsistä
pienet helmenkirkkaat laulut
taivaan siniseen kelloon.

On liian onnellista 
elää näinä valkeina aamuina,
kosketella elävin sormin rakastetun kasvoja,
tuntea huulillansa elämän maku.
Riemu on palannut sydämeeni
kuin muuttolintujen parvi.
Tahtoisin särkyä kasteen lailla
heläjävään, siniseen kelloon!

Maan laiturilla, 1930
Katri Vala

Katri Valan esikoisteos ilmestyi 1924 nimellä Kaukainen puutarha. Katrin runoissa 'minällä' oli voimakas oikeus ja halu elää. Runot kertovat suuresta elämänkaipuusta. Hän kuoli 43-vuotiaana 1944. Liian nuorena!


Runollinen joulukalenteri 4.12.18

Einolle ja minulle syntyi kaksi poikaa. He ovat omilla teillänsä maailmalla. Tämä paikka metsineen on heille kuitenkin rakas ja sen metsäiset maisemat kutsuvia. Usein he ovat tässä vierailemassa, auttamassa ja nauttimassa luonnosta ympärillä.

Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita saapumaan kotiin. Löysin liikuttavan runon, jonka uskallan tuoda esiin vielä näin kaukana joulun tunnelmasta. Tässä runossa on myös kaksi poikaa, veljekset, mutta aivan eri tilanteessa kuin omani aikoinaan. Jospa tämä herättäisi kiitollisuuden mieltä.




Muistoja Bogotásta

Hän on päivän leikeistä väsynyt
Hän päättää ruveta nukkumaan.
Hän painaa pään veljensa reittä vasten
ja veli painaa päänsä hänen reidelleen.
Vain muutama pikkuliikahdus
ja mukavin asento on löytynyt.
Hän vetää päällensä sanomalehden
ja veljensä päälle toisen:
lauantaipäivän El Tiempo -lehden,
paksun ja lämpimän.
Sitten hän sulkee silmänsä,
kuusivuotiaat silmänsä,
tunnustelee vielä, että veli on siinä,
ja veli, viisivuotias, unessa jo,
haparoi pienellä kädellään,
varmistaa vielä että veli on siinä.
Sitten ovat molemmat unessa jo.
Se kaikki kävi heiltä niin tottuneesti.

He nukkuvat keskellä Bogotán katua.
Ei kukaan lue heille iltasatua.
Yö syö heidän äitinsä tuhruiset meikit
sen sivukadun toisessa päässä.
Mutta aamulla jatkuvat kung-fu-leikit
Bogotán sunnuntaisäässä.

Mitä näenkään, 1979
Pentti Saaritsa


Pentti Saaritsa on itse sanonut, että kun rakkaus alkaa ja loppuu, se näkyy runoissa. Ja kun elämään ilmaantuu lapsia, ne ilmaantuvat myös runoihin.

Ja mikä voi olla sen liikuttavampaa! Liikuttavaa on jotenkin myös se, miten täällä lapset selailevat  innolla joulumyyntilehtiä, joissa on esillä mitä ihmeellisimpiä leluja. He kirjoittavat joulupukille pitkiä toivelistoja. Kaikki eivät saa mitä toivovat, tuskin mitään siitä. Suomessakaan.

maanantai 3. joulukuuta 2018

Runollinen joulukalenteri 3.12.18

Pimeä aika vie mielen usein muistoihin, mielen valoisuuteen.

Muistelen miestäni Einoa tämän seuraavan runon parissa. Einokin oli kiinnostunut runoista, jopa lausui niitä joissakin juhlissa. Uskon, että hän olisi tykännyt tästäkin runosta, vaikka tämä on vähän modernimpaa laadultaan.



  Koti

Meidän katseemme
on kurkihirsi.
Meidän ihomme on
kattohuopa ja ovi.
Meidän sormemme, 
limittäin puristuneina,
ovat seinät ja pihapuu.
Meidän hiljaisuutemme 
on pehmeä vuode, sanamme 
nauloja, rintojemme
lyönnit vasara.
Meidän epävarmuutemme
ja pelkomme on myrsky,
tulva, korppilauma
ja tallaamaton polku.
Meidän halummme olla
liesi, polttopuut ja
lämpö, toisillemme
on lattiamme.
Meillä on talo,
meillä on koti.
Silmästä silmään
kulkevat kurkihirret.
Kämmenpohjista 
kämmenpohjia vasten,
huulista vasten huulia
kohoavat meidän
kartanomme.

Anna minä kumoan vielä tämän maljan, 1977
Tommi Tabermann

Kerrotaan, että Tabermann on niitä harvoja lemmenrunoilijoita miesrunoilijoiden joukossa, jotka uskaltavat taistella tunteilla maailman kovuutta, kylmyyttä ja tehokkuutta vastaan.

Siksi Einokin olisi pitänyt hänen runoistaan. Kiitos Eino, sinä ojensit minulle kerran kauniin kotisijan, jossa viihdyn vieläkin!

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Runollinen joulukalenteri 2.12.18

Taidan tietää kuvataiteilijoita enemmän kuin runoilijoita. Olen käynyt nuorena Hyvinkään Taidekoulun ja luin jonkun verran taidehistoriaa kuten olen jatkossakin lukenut ja tutkinut.

Hyvinkäällä asuessani tutustuin myös Helena Schjerfbeckin tuotantoon. Hän asui loppuelämänsä Hyvinkäällä. Silloin vielä oli pystyssä hänen kotitalonsakin. Ehkä ei enää. Hänen maalaustyylinsä lumosi minut kertaheitolla! Minulla on yksi kirja, jossa on hänen maalauksiaan, kulunut kovasti käsissä. Siihen kirjaan on liitetty Edith Södergranin runoja. Edith eli samaan aikoihin kuin Helenekin, mutta ei ole varmaa ovatko he koskaan fyysisesti kohdanneet.



Tämä runo sopii niin minunkin elämäntilanteeseeni:

OLEMISEN  RIEMU

Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.
Olen osa kaikkeuden suurta voimaa,
yksinäinen maailma miljoonien maailmojen parissa,
niinkuin ensiluookan tähti, joka sammuu viimeksi.
Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa!
Riemu tuntea ajan jäisen - kylmänä valuvan suoniansa pitkin
ja kuunnella yön hiljaista virtaa
ja seisoa vuorella auringossa.
Käyskelen aurinkoa pitkin, seison auringolla.
en tiedä mistään muusta kuin auringosta.
Aika - muuntajatar, aika - hävittäjätär, aika - loihtijatar,
tuletko uusin juonin, tuhansin kavaluuksin tarjoamaan
minulle olomassaolon
niinkuin pienen siemenen, niinkuin kehään kiertyneen
käärmeen, niinkuin merellisen luodon?
Aika - sinä murhaajatar - väisty luotani!
Aurinko täyttää rintani suloisella hunajalla ääriä myöten
ja sanoo: kerran sammuvat kaikki tähdet,
mutta ne loistavat aina pelkoa vailla.

Kohtaamisia
Edith Södergran  -  Helene Schjerfbeck
Toimittaja Karri Kokko
Wsoy  1982

Tämä runo myös oli mukana Suomalaisten toiverunoissa eikä ihme. Edithin kotikieli oli ruotsi. Hän julkaisi tämän runon 1916 esikoiskokoelmassaan Runoja. Sen on suomentanut Uuno Kaila 1942. Edith kuten Helenekin Hyvinkäällä asui köyhänä äitinsä kanssa Karjalan Kannaksella Raivolassa. Hänen kuvallisia runojaan vieroksuttiin pääkaupungin piireissä. Vasta myöhempi aika on antanut hänelle arvoa. Onneksemme! Tällaisista runoista saamme voimaa!

lauantai 1. joulukuuta 2018

Runollinen joulukalenteri 1.12.18


Viime jouluna tein tätä runollista joulukalenteria, tykkäsin tehdä sitä itsekin ja se oli hyvin luettu. Silloin kirjoitin ystävieni ja etupäässä raahelaisten runoilijoiden runoista.

Nyt keskityn yleensä suomalaisiin runosuosikkeihin ja kerron hieman itse runoilijasta. Runoilijoiden maailma on minulle itsellekin aika vierasta, joten monen muun lukijani kanssa tutustun siihen näin paremmin. Minulla ei montaa runokirjaa ole Eino Leinoa ja muutamaa muuta lukuunottamatta. Mutta käsiini tarttui kerran divarista tällainen Valittujen Palojen kirja "Runon maa - suomalaisten toiverunot" painettu 1994. Sitä olen ilolla nyt lukenut. Kirja on täynnä tunnettuja runoilijoita ja runoja, jotka ovat monelle tuttuja, mutta nyt ne tallentuu blogiini. Niitähän voi käyttää sitten vaikka joululahjoihin tai lukea itselle tai perheelle ääneen kalenteriluukkuna, kun muut nutustelee suklaata.



Suomi on runon maa ja sellaisena haluan sitä tuoda esiin Suomen täytettyä 101 vuotta! Siinä numero 1 edustaa runoilijoitten maata!

Ensimmäinen runoni on hyvin tuttua Eino Leinoa. Usein olen ajatellut elämäni tilanteita, joissa on hyvä kätkeä sellaista, mitä muut ei tarvitse tai ei halua jakaa, mutta mikä itselle on kultaa kalliimpi. Sillä usein käy, että jos sen tuo julkisuuteen, siihen tulee pahan leima. Näin voi käydä lottovoitolle, komelle autolle tai hyvälle ystävälle, jota toiset voivat kadehtia tai muuten näkevät pahana.

LAULU ONNESTA

Kell' onni on, se onnen kätkeköön
kell aarre on, se aarteen peittäköönn,
ja olkoon onnellinen onnestaan
ja rikas riemustansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseit' ihmisten.
Kell' onni on, se käyköön korpehen
ja eläköhän hiljaa, hiljaa vaan 
ja hiljaa iloitkohon onnestaan.

Eino Leino
Hiihtäjän virsiä, 1900


Runo on alunperin kirjoitettu vuonna 1898 näytelmään nimeltä Lyydian kuningas. Sitä ovat säveltäneet Armas Maasalo, Väinö Raitio ja Lauri Parviainen.

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Mielikuvatiedolla rakennettu ruusutarhani

Kuljeskelin tuossa kuuraisessa, vähän lumisessakin, ruusutarhassani. Kun ruusupensaissa ei ole enää lehtiä, saatoin nähdä paljaasti miten uudet versot nousevat pensaiden keskelle. Komeita, vahvoja versoja.

Siinä minut havahdutti eräs asia. Tämä tyttö lähti rakentamaan ruusutarhaa ilman mitään tietoa siitä. Minulla oli vain mielikuva siitä.

Eräs minun suosikkifilosofini on Spinoza. Muistiini on jäänyt eräs hänen tietoteoriansa, noin karikatyyrisesti, yksinkertaisesti näin:
1. Alin tieto on mielikuvatieto
2. Käsitetieto, jossa nimetään yhteisesti asioita.
(Tässä välissä oli ehkä kokemustietokin, en ole varma.)
3. Ylin tieto on intuitiivinen tieto

Ymmärrän, että mielikuvatieto lähtee usein menneeseen liittyen ja tunteiden pohjalta. Mielikuvissa näemme jonkun ihmisenkin ensimmäisenä. Tunneperäisesti minäkin lähdin rakentamaan ruusutarhaa mieheni ja äitini muistoksi. Ja vain sillä tiedolla (pakkotyölläkin) mitä äiti ja isä antoivat minulle patistaessaan puutarhatyöhön. Oi sitä kukoistavaa tarhaa mielikuvissani!


Sitten opin vuosi vuodelta kirjoja lukiessa tuota ruusumaailman käsitemaailmaa. Olen oppinut mitä on ruusulaji ja mitä on ruusulajike. Mitä on spinosissimat ja mitä rugosat. Mitä on omajuurinen ruusu jne. Myös eri ruusujen nimet ovat yhteisesti hyväksyttyjä käsitteitä eri ruusuista. Mutta en aina jaksanut/ehtinyt/viitsinyt lukea kaikkea puutarhaoppia. Oli vain kiirus istuttaa ruusuja. Hätäinen, malttamaton melkeinpä lapsen mieli!

Ristinummen suuri kukka!

Mutta jotakin syntyi intuitiivisesti. Joku sanoisi sitä sattumaksi. Se, että rakentelin ruusuryhmiä niiden pohjatiedoilta. Se, että istutin joitakin pensaita yksiksensä sinne tänne, jotta ne eivät pääsisi hulvattomasti leviämään. Käytin ympärillä ruohonleikkuria. Usein kuljin ruusupensaspurkki sylissäni ja kyselin, mihin se haluaisi. Ja usein sille löytyi hyvä paikka. Kuinka Sävel-ruusu osasi mennä Sointu-ruusua lähelle? Tai Nukkeruusu Keijuruusun viereen? En minä sitä järkeillyt ainakaan.

Vielä pieni, mutta sisukas Sävel

Sävel

Nyt katselin eräitä tosi vahvoja uusia varsia, jotka kohosivat juuresta muita paksumpina noin neljä viisi vuotta vanhoilla ruusupensailla. Joku voisi sanoa, että ne ovat saaneet syyssadetta. Mutta minulla on mielikuva ruususta, että sen juuret ovat päässeet tunkeutumaan multaisen maaperän läpi syvään siniseen saveen, josta ne saavat ravinteita ja voimaa. Usein raskas savimaa on kirous ruusun kasvattajille, mutta tässä on vanha merenpohja ja savi on sinistä, melkein muovailuun sopivaa. Minulla on mielikuva, että se on hyvää ruusuille. Minä en kuitenkaan kasvata niinkään noita ryhmäruusuja, vaan enimmäkseen pensasruusuja, suuri osa niistäkin löytöruusuja.

Löytöruusu Toukoniitty

Viime kesän kuivuudessa ehkä liikaakin odotin, että kun ne eivät pinnalta saa vettä, niin juuret lähtevät kurkottamaan syvemmäs. Mielikuvissa uskoin, että jos ne sen tekevät, niiden kasvu on taattua. Ei ne pienetkään pensaat kuolleet. Onneksi syyssateet niitä vähän auttoivat. Mutta tipalla oli, että olisin menettänyt monta ruusupensaan alkua. 

Esimerkiksi Iitin Tiltun

Mielikuvissani ajattelen myös, etten halua myrkyttää tuolla puutarhassa mitään, jotta ruusupensaani saisivat alkuperäistä immuniteettia ja vahvuutta. Käsin poimin viime kesänäkin vattukärsäkkään katketuneita nuppuja tai käärisäisen viottamia kärkiä. Tosin ei niitä niin kauheasti nyt ollutkaan. Minulla on mielikuva, että omien käsieni kosketus on ruusulle hyväksi. 

Wasagaming

Ja minulla on mielikuva siitä, että kun rakastan niitä ja juttelen niille, ne kiittävät minua kukinnoillaan. Ei ehkä joka kesä, mutta sitten kun niiden aika on.

Scubrosan kuvittelen tuottavan ihanaa tuoksuaan
suoraan terassini edessä, mutta pieni se vielä on.

Kyllä se niin on, että olen rakentanut ruusutarhani alimman tiedon pohjalta, johon olen sisällyttänyt paljon muistoja, tunteita ja illuusiotakin. Mutta kiitos suomalaisten ruusuihmisten, olen oppinut parempaakin tietoa! Enkä unohda intuitiotakaan, mitä Spinoza nimitti jumalalliseksi tiedoksi, jota ihminen ei pysty selittämään.