Seraphine Louis, ruusutarhani 'muusa'

Viime kesänä minulla oli taideihastukseni tässä. Tämän kesän taideihastukseni on Seraphine Louis. Hänen maalauksensa on uskomattoman kaunis ja energinen. Lainasin kuvan tuolta The Freeman Project sivulta, jossa esitellään muitakin 'sunnuntaimaalareita'.

Tämä kuva ei vain millään muotoa halunnut tulla tähän pystypäin. 

Tuossa on nyt jotain taikaa, kun kuva tahtoo 'maata'. Ehkä minun puutarhanikin on vielä vähän makuuasennossa, kovin korkealle se ei vielä kurota.

Tässä Seraphinestä vähän lisääkin ja suomenkielellä.

Taiteilija itse maalasi ensin salaa illan hämyissä päivät siivoten muiden huusholleja. Häntä pidettiin vähän yksinkertaisena. Ilman oppia, ilman malleja, ilman tekniikkoja hänen luovuutensa sykki suoraan hänen sydämensä ja sielunsa ytimestä. Ihan vahingossa saksalainen taidekauppias huomasi hänen harrastuksensa ja toi hänet julki maailmalle. Valitettavasti Seraphinen hermot eivät kestäneet sitä julkisuutta ja viimeiset vuodet hän eli mielisairaalassa.

Mutta minä itkin melkein koko elokuvan ajan, minkä näin hänen elämästään TV:ssä. Luova voima vaikuttaa nyt juuri syvimmin minuun.

Tässä lisää Seraphinen töitä musiikin kera! Kaunista!

Ruusut ainakin voivat hyvin!

Maailma voi pahoin monella lailla. Suomi voi pahoin. Ystävät valittavat masennusta. Peipponen, joka vasta oli tehnyt hirvittävän rankan matkan takaisin syntymäsijoilleen, oli kohdannut loppunsa. Haukka-paha on pelotellut kaikki linnut pois, ehkä saanut kynsiinsä peipon. Tai sitten kissa. Hassua vain, että se oli jäänyt maahan. Minä taisin säikäyttää raatelijan pois. Lähellä pihapolkua onneton, mutta kotona.

Maa puhkuu kevään intoa. Kukkien varret ojentuvat lumenkin läpi. Maan pikkuiset hymyilevät.

Ruusujen varsia haluaisin halata. Jälleen näkemisen ilosta. Mut ku ne piikit! Oi! Nina Weibull näyttää aivan odottavalta äidiltä. Niin on varsi paksu ja pullea. Siellä ja täällä loistavat väristen eriväriset ruusunvarret ja minä iloitsen niiden mukana. Ne ovat elossa! 

Ei maailma ihan niin pahoin voikaan. Kevät sitä silittää. Ja aurinko. Nuotiossa palaa vanhaa maailmaa pois ja haltijakiveä hymyilyttää. Lumi ei paina enää harteita.

 Saanko esitellä, ystäväni ja naapurini Raakel tässä! Olen onnellinen!

Odotellessa

Odotellessa lumen sulaamista ja haravan varteen pääsemistä olen järjestellyt nurkkia ja kapsinut risusavottaa läheisessä metsässä, jonka puunlatvat naapurin isäntä lupasi karsia. Ostin jopa ihkauuden vesurinkin. Kokeilin mieheni vanhoja, vaan nehän olivat niin raskaat ja tylsät, ettei hommasta mitään tullut. Huomasin, mistä metsurit varmaan aikoinaan ovat nauttineetkin hikisen aherruksen lomassa. Metsän rauhasta, sen tuoksusta ja äänistä. Siellä on myös itsensä herra. Siitä ei nykyään tiedä mitään, paitsi herruudesta, kun istuu koneen kopissa. Jospa siinäkin on jotakin; tekniikassa ja jäljen saamisessa helposti ja pian.

Odotellessa olen myös kurkistellut kirpputorien pöytiä. Olen etsiskellyt pieniä pyöreitä tarjottimia kahvilaani. Ja kas, löytyi yksi ruusukirjakin, jonka äkkiä nappasin syliini.

Odotellessa olen kutonut sukkia, katsellut vähemmän ja enemmän mielenkiintoisia dokumentteja televisiosta.

Äsken katselin Grace Kellyn elämää. Dokumentissa vilautettiin Gracen taiteellisestakin puolesta ja nimeenomaan mielenkiinnosta puutarhoihin ja kukkiin. Olispa ihana saada tuo kirja jostakin...

Minun löytämässäni ruusukirjasessa, jossa on kirjallisuuden ja kuvataiteen helmiä, löysin myös Monacon ruhtinatar Gracen sanoja ruusuista, siis otteita tästä hänen kirjastaan.

"On omituista, etteivät kemistit kaikesta tieteellisestä viisaudestaan huolimatta ole kyenneet tuottamaan suloisempaa aromia kuin ruusuntuoksu kuumana kesäpäivänä."

"Mikä ruusussa on niin  erityistä, että se tuntuu olevan paljon enemmän kuin pelkkä kukka? Ehkäpä se on se mysteeri, jonka ruusu on koonnut ympärilleen aikakausien saatossa. Ehkäpä se on se ilo, jonka ruusu yhä antaa. Ihmiset ovat aina käyttäneet ruusua kertomaan tunteistaan, joiden ilmaisemiseen heiltä puuttuu sanoja, sillä ruusu on erilainen. Se on yksi ihmiselämän suurista silmäniloista. Sen kauneus on tavaton - villiruususta aina kerrotun teeruusun virheettömään kauneuteen asti."

Ja sitten vielä eräs tarina, jonka ruhtinatar Grace kirjoitti kukkakirjaansa:

"Kuningatar Kleopatra halusi kerran tehdä vieraisiinsa vaikutuksen sirottelemalla ruusun terälehtiä kokonaisen järvenpinnan täydeltä. Kun hän järjesti kohtausta Marcus Aureliuksen kosintaa varten, koko huoneen lattia oli peitetty ruusun terälehdin kahdentoista tuuman korkeuteen asti. (jotkut tutkijat puhuvat jopa kahdeksastatoista tuumasta), ja kaiken ylitse oli pingotettu verkko. Päästäkseen Kleopatran ruusuilla peitetyn seslongin ääreen miehen oli kuljettava varovaisesti tämän jumalaisesti tuoksuvan terälehtimaton ylitse. Tämän järjestelyn vaikutuksia ei kuitenkaan ole jäänyt historiaan."

Aavistelenpa, ettei niistä olekaan haluttu kertoa, sillä uskoisin että niin Kleopatra kuin Aureliuskaan ei ihan selväpäisenä tuosta selvinnyt. Tuollaisen ruusuntuoksun täyttämässä huoneessa ei olla kauaa pyörtymättä, luulisin. Liika on liikaa!

A kiss to build a dream on...

Muokattu seuraavana päivänä:

Kesäperhon linkki tähän vielä Ruusuja Gracen muistoksi, oi kuinka paljona ja kauniita! Hieno idea!
Jestas sentään, niitä ruusuja riittää, toinen toistaan kauniimpia valokuvia ruusuista.

23.4 on myös Kirjan ja Ruusun päivä! Mikä voisi siihen paremmin sopia kuin muistella Gracea.
Olen aiemmin kirjoittanut tämän päivän merkityksestä tällä sivulla vuosi sitten.

Ihmeellistä oli kun luin, että vuosi sitten olin jakamassa jo naapureille juhannusruusun taimia ja nyt ne ovat vielä lumen alla...

Kummallista

Kaksi asiaa ihmetyttää.

Ensinnäkin tämä hidas lumen sulaminen. Poika tuli Oulusta vaihtamaan tänne talvirenkaita ja oli ihmeissään kun piha olikin vielä lumen peittämää.

Katsoin viime vuoden puutarhapäiväkirjamerkintöjä. Olen huutanut hurraata vapun aattona, että 'piha on haravoitu'!! Nyt ei tule kuuloonkaan, että vapuksi valmis. Siis näyttääkö tämä keväältä?

Toinen hassu ilmiö on taimilaatikossani. Pienet kuukausimansikan taimet taistelevat tilastaan kummallisten otuksien kanssa. En ole ennen tuollaista nähnyt! Nuo ovat jotakin maljasieniä, mutta mistä ihmeestä ne ovat tulleet taimilaatikkooni?!

Portugalissa näyttää olevan ihan erilainen huhtikuu! Olavi Virta

Syntymäkartta Ruusumuorin Kesäkahvilalle

Nyt se on sitten todentunut! Tänään täytimme perustamisilmoituksen kaupungin yrityspalvelun projektipäällikön kanssa. Olin tosi iloinen, että sain asiantuntevaa apua ja neuvoa.

Ja kun tapanani on tehdä näitä syntymäpäiväkarttoja, niin tein sen myös kahvilallenikin.

Vielä en tohdi tuosta paljoa muuta sanoa kuin että Aurinkomerkki eli horoskooppimerkki on aloitteellinen ja tarmokas Oinas, joka on oppositiossa rajoitteisen ja kriittisen Saturnuksen kanssa. Varmaan hyvä noin. Rajat kaikella pitää olla! Aurinko paistattelee myös tuolla 10. huoneessa; uran, ammatin, aseman ja elämäntarkoituksen huoneessa. Johan passaa!

Sekä Nousumerkki eli askendentti on estraadille usein nousevassa Leijonassa. Mikä kahvilan synnyssä on varmasti paikallaan.  Kuu on viisaasti Kaloissa, 9. huone siellä filosofian ja matkojen huoneessa. Mitähän se meinaa? 

Mielenkiintoinen on myös tuo 2. huone (voimavarojen ja taloudenpidon huone), jossa sijaitsee jo minulle itsellenikin tuttu Mars Neitsyessä sijaitsee Rosengard-asteroidin kera. Siellä ovat myös Horus ja Leyla Leijonan merkissä. Itse Rosa-asteroidi myhäilee yksikseen tuolla alitajunnan 12. huoneessa. 

Siis mielenkiintoista! Jännittää vähäsen tämä homma, mutta...

Tässä kahvilani vastaanotto, vaikka itse koko puutarha ja piha on kahvilaani!

Luotan sydämen ääneen!

Surun pyyhit silmistäni pois...

Nyt tuli sellainen hetki, että haluan kertoa enemmän rakkaasta harrastuksestani, tanssista.

Tämä liittyy myös siihen suruuni, jota olen yrittänyt hälventää tanssinkin avulla. Mieheni ei juuri paljoa tanssinut. Ehkä kerran kesässä käytiin jollakin lavalla katselemassa ja pyörähtämässä vähän. Hänen sukunsa ei yleensä tanssinut. Kuten ei minunkaan suku, he vain soittivat. Äitini taas rakasti tanssia. Muistan aina, kun saunasta tullessa hänellä oli ne vaaleanpunaiset osaksi lahkeelliset alushousut jalassa ja vähän reikiintynyt puhdas laamapaita päällä. Ja lauantaitanssit soi. Hän mennä viiletti iloisesti tuvan lattiaa ja opetti minulle tanssin alkeita.

Koko talven olen potenut surua ja ikävää, en ehkä niinkään yksinäisyyttä. Koko talven on myös Syyriassa melskattu ja ihmisiä kuollut. Tätä on surrut tanssinohjaajamme, jonka kotimaa Syyria on. Ei siis ihme, että hän oli tämän kevään tanssiksi valinnut Kirkan ’Surun pyyhit silmistäni pois’. Miten ihmeessä suomalainen iskelmä voi taipua itämaisittain!? Kyllä se voi. Hänen käsissään. Melkein itkien olemme sitä tanssineet ja välillä on ohjaajakin itkenyt. Kuinka kaunis tanssi siitä tulikaan!

Eilen sen esitimme täydelle salille avaralla estraadilla. Päätimme, että keskitymme siihen koko sydämellämme. Siinä tanssissa ei naureta, siinä kyynelehditään, pieni hymyn häive vasta lopussa. Se on vakava, sulavaliikkeinen ja vaikuttava tanssi ja täysin itämaiseen tyyliin muokattu, huolimatta Kirkan suomalaisesta tyylistä. Yleisö katsoi täyden hiljaisuuden vallitessa ja arvasimme mitä muistoja se toi jo laulullaan monen mieliin. Kun lopetimme, oli vielä hetken hiljaa ja sitten raikuvat aploodit huutojen kera. Vaikutti se. Näimme että ohjaajamme oli tyytyväinen. Menimme ja halasimme häntä sanoen ’Tanssimme sen sinulle ja Syyrialle’. Juhlan päätteeksi veimme hänelle vaaleanpunaisia ruusuja.

Mutta myös omalle surulleni tanssin. Helpottaa se. Ehkä viimeinkin pystyn siitä irtaantumaan ja katsomaan tulevaan. En ennen ole kokenut tätä säveltä niin syvältä kuin nyt.

Unen harso piirteet luo, ja hämärtää.             
Olet siinä hetken, lämpö häneen jää.
Sua tahdon turhaan tuntein koskettaa.
Jää yö tumma tyhjyys, lämpö katoaa.
Tule vielä kerran, aamu sarastaa.
Anna mulle voimaa kestää tulevaa.
Jätä vielä päivään lämpö tämän yön,
että jaksan jälleen kestää arjen työn.

Aa-a, aa-a, aa-a...

kertosäe:
Sä surun pyyhit silmistäni pois,
kuin totta olla kaunis uni vois.
Mä kesken kiireen hellän hymyn nään,
vain siksi vielä uskon elämään.
Aa-a, aa-a, aa-a.

Sanat tunnen, vaikken niitä kuulekkaan.
Sanot mulle varmaan, uskot tulevaan.
Sillä kaikki säilyy aina ennallaan.
On vain aika harhaa vielä tavataan.

Toki tanssimme toisenkin tanssin, täysin vastakkaisen luonteeltaan. Tyynytanssin. Arvaa, kun naiset heräävät kauneusuniltaan ja rivakka rytmi soi. Siinä sai nauraa ja ilakoida ja hiki tuli!

Vuosien varrella mieheni näki, kuinka tärkeää tämä rytmitysmuoto oli minulle.

Ensimmäisen kerran mieheni näki meidän tanssimme täytettyään 75 vuotta, kun porukan kanssa hänelle synttärilahjaksi tanssimme. Samalla hän tutustui tanssitovereihini, jotka useinkin vierailivat tuvassani. Melkein saman tanssiporukan kanssa olemme sitten iloisesti ketkutelleet nämä 13 vuotta saman syyrialaisen ohjaajamme kanssa. Siinä on opittu tuntemaan tanssin ihmeellisen kauniita kuvioita, sillä ohjaajamme on  koreografioiden mestari. Ihastuneena muokkaudumme hänen ideoittensa maalaamana aina vain toinen toistaan kiehtovampaan ’tanssimaalaukseen’. Me olemme hänen (on toki monta muuta ryhmää) pensselinsä ja maalinsa ja taulunpohjansa. Sitä hän sitten arvioi, muokkaa ja parantelee sen mukaan mihin ryhmä pystyy. Ja meille se on usein hyvän musiikin kera sisäistettyä iloa, tunteiden maailmaa, kehon ja mielen parantajaa. Ohjaajamme on meistä maalannut sellaisia luomuksia monta kymmentä kappaletta, usein kaksi vuodessa.

Olen ollut vähällä lopettaakin, koska tupani on aika kaukana, harjoituksia on ollut usein, puvustus vie rahaa ja aikaa…huhhuh, paljon työtäkin se vaatii. Mutta mieheni sanoi aina, että ’ei sinun saa sitä lopettaa’. Hän näki kuinka virkistynyt kuitenkin olin harjoitusten ja esitysten jälkeen. Ja kuinka selkäni pysyi kunnossa. Eipä silti, ohjaajammekin tulee pitkän matkan takaa. Ei hänkään ole voinut meitä jättää. Liekö vieläkään, vaikka olemme jo mummuja ja juuri ja juuri pystymme nousemaan ylös sen tyynyn kanssa estraadillakin, minä viimeisenä sieltä kömmin, hehheh! Mutta niin kauan ehkä kuin jalat kantavat. Tanssin.

Ei ole Kirkaakaan enää…

Kukka-arvoitus 2

Se tulee, se tulee!! Hanki ei enää kanna, se laskee, laskee ja poistuu!

Sitä odotellessa piristykseksi, toinen kukka-arvoitus:

Annan tällaisen kuvan, aika pieni yksityiskohta ihan tutusta kasvista. Mikä se on?

Tervetuloa Kevät!!  Laitanpas seuraavan kuvan. Auttaisiko se?

Tässä koko kuva! Vähän toisesta näkökulmasta kuvattuna.

Kaktuksessakin on piikkejä. Sekä ruusu että kaktus suojelevat itseään samoin tavoin. Kauneuttaan!

Beautiful people!

Blogi - mitä se oikein on?

Ensinnäkin kirjoittaja on blogiohjelman varassa. Sekin voi välillä tökkiä, en tiedä miksi. En voi valittaa, en kritisoida, en arvioida ohjelmaa, koska se ilmaiseksi tarjotaan ja olen siihen omasta vapaasta tahdosta tullut. Oma valinta. Olen valinnut olla esillä, olemassa tässä maailmassa! Nettimaailmassa.

Kuvia liittäessä törmäsin jo toisenkin kerran viestiin: - Tallennustilasi loppui. Osta lisää tilaa. Lue ohjeita…..No onhan siellä ohjeita, roppakaupalla, englanninkielellä. Vaikka jotakin ymmärtäisinkin, en niin paljoa, että jaksaisin sitä kaikkea lukea ja kääntää. Kun kuitenkin on olemassa tätä ohjelmistokieltä, jonka kaikkia kapuloita ei ymmärrä. Siis nytkö loppuivat kuvien laitot?

Toiseksi törmäsin tällaiseenkin mielipiteeseen blogista: - En jaksa niitä kiertokirjeitä lukea.

Jotenkin se loukkasi, en tiedä miksi. Jäin sitä aprikoimaan.

Onko blogi kiertokirje? Päiväkirja? Keskustelufoorumi? Tutkimuskenttä? Mainos? Estraadi? Mikä se on?

Ymmärrän kiertokirjeet, joita varsinkin jouluna lähetetään ja itsekin olen siihen ’syyllistynyt’, koska niissä voi kertoa esim. perheen elämäntilanteesta enemmän kuin kortissa. Ja jos niitä lähettää esim. 50 kappaletta, on toki helpompi monistaa sitä, kuin kirjoittaa käsin. Jotkut ovat niistä tosi kiitollisia, jotkut pitävät, että se ei ole henkilökohtainen, eli pelkkä korttikin on sitä enemmän.  Kun tietokone tuli, ei enää jaksa kirjoitella kirjeitä. Ennen kirjoittelin niitä melkein päivittäin. Eikä puhelimessa puhua. Vaikka sitä en ole harrastanut oikein koskaan.

E-mailipostiakin olen saanut kiertokirjeinä, jopa yksityisiltä ystäviltä, joita on kivakin alkuunsa lukea. Siinä on vain se ongelma, että jos niihin itse vastaa henkilökohtaisesti, ei edes kysymyksiin vastata henkilökohtaisesti. Silloin se turhauttaa. Puutarhurilta esim. tulee kiertokirjettä, mutta hän on kohtelias ja vastaa jos kysyn häneltä henkilökohtaisesti jotain. Arvostan sitä suuresti!

Päiväkirja pidettiin ennen lukkojen takana ja lukko oli itse päiväkirjassakin. Olen itse kirjoittanut kymmeniä päiväkirjoja. Ne ovat niitä itsesäälin purkupaikkoja, jopa todellisten kipeitten salaisuuksienkin paikkoja. Yleensä nämä päiväkirjat sitten hävitetään.

Keskustelufoorumiin olen tutustunut lähinnä astro.fi-sivuilla. Ja se on ollut tosi antoisaa, enemmän kuin mikään keskustelu ehkä tavallisessa arkipäivässä. Se on rikastuttanut aikoinani elämääni tosi paljon, varsinkin kun asuu keskuksista kaukana maalla ja metsämökissä.

Sittemmin en olekaan uskaltautunut erikoisfoorumeille, kuten filosofiaan tai muualle, missä tutkijat keskustelevat keskenään ja missä todella käydään erikoisalan keskustelua ja tutkivaa sanailua. Uskaltanut, sen vuoksi, että se veisi paljon aikaa ja ajatusta. Liian paljon.

Huomaan, että monissa blogeissa mainostetaan tiettyjä asioita, eikä sitä nähtävästi ole kukaan kieltänyt. Jokainen saa kehua itseään tai sitä mistä on kiinnostunut. Blogeihin voi myös antaa luvan ulkopuolisille mainoksille, ja siitä voi saada rahaakin,  varsinkin jos on kovin luettu blogi.

Blogi on 2000-luvun ilmiö. Se on toisenlainen päiväkirja. Muistan kun (tosin jo 1990-luvulla) kirjoittelin ensimmäistä blogiani. Sen neuvoi minulle poikani, joka pyysi minua sen laittamaan nettiin ja sanoi, että hänkin voisi seurata vähän mitä täällä kotona tapahtuu. Kirjoittelin sitä vuorotteluvapaavuotenani. Poikani ei kuitenkaan koskaan kommentoinut sitä. Silloin jo huomasin, miksi kirjoitella, kun lukija ei ilmoita lukeneensa. Sain toki sielläkin ystäviä, ihan tuntemattomista nuorista, joiden blogeja luin. Nyt en edes muista miten sinne mentiin ja missä se on. Ainakin nettimaailmassa jossakin seilailee.

Blogi on siis jotakin, jonka toivoo jonkun lukevan, tietävän, että ’hei minä olen täällä, olemassa, elämässä, kokemassa maailmaa’. Se on tietyllä lailla estraadi, jonne haluaa mennä näyttämään jotakin, kertomaan jotakin. Uskon, että jokainen ihminen haluaa olla olemassa, näkyvillä. Uskon, että syvin ahdistus ihmisellä tulee siitä, kun he ovat ’näkymättömiä’, tarkoituksettomia, ympärillä on täysi välinpitämättömyys heidän elämästään. Jos olet vaikka vain blogissa, olet olemassa sähköisillä verkostoilla, saat äänesi, elämänhetkesi näkyväksi ja varmasti siinä kaikessa on olemassa toivo, että joku näkiai, lukisi ja ’vastaisi’.

Että joku huomaisi sinut! Tiedän ihan oikeasti estraadilla olon, koska olen ollut monenlaisissa näytöksissä tanssin ohella. Se on ihanan narsissista ja elävänä olemista! Muistan kun bändissä soittava poikani kerran sanoi, että olla esiintymässä, se on huumaa, jota haluaa vain lisää. Isäni nautti soittaa yleisölle, vaikka oli niiiiin vaatimaton ihminen.

Blogit ovat siitä hauskoja, että siitä voi lukea, onko siellä vierailtu ja mitä on luettu, mistä maasta ja mitä asiaa on etsitty googlettamalla. Se jo kertoo, että ’ihanaa, minut on huomattu, minua luetaan, minun antamaa tietoa tarvitaan’. Siinä se. Ja ne ’tykkäämiset’ joilla politiikot kilpailevat!  Se menee minulla jo jotenkin yli…

Totta kai kommentit ovat niitä päivän piristyksiä. Ja jos syntyy keskustelua, niin se on jo suurta.

Joillakin on paljon noita kehumisia. Tärkeintä niissäkin on ehkä se, että ilmoitetaan, että on luettu ja ihasteltu jotakin.

Mutta en vieläkään tiedä, mikä ’pointi’ on blogissa. Onko se ’tauti’?

 

Nyt kokeilen jotain kuvaa... Haa, se tuli. Ja se on mainos tanssiesityksestä, jossa olen mukana.

En ymmärrä. Tähän tuli kuva, mutta ei tuonne ylös eikä Marsin kyytiin...

Kakka-Aasin pääsiäisvierailu

Se on totta. Yksin olisin muuten viettänyt kaikki pääsiäispyhät. Sitten tuli Kakka-Aasi kyyteineen! Ihan uskomaton juttu ja pakko kertoa tähän.

Kaikki alkoi oikeastaan pitkänäperjantaina, jolloin aamusta jo tunsin pitkien pyhien rankan ja murehtivaisen olotilan. Keskipäivällä soi puhelin: -Naapurin kanssa ajateltiin, että kun on vielä nuo kestohanget, niin lähettäisiin sinulle tekemään puusavottaa tuonne tuulenkaatometsään. 

Äkkiä keitin kahvia termospulloon, onneksi oli piirakkaa. Päivä pelastettu! Painelin metsään. Siellä oli minua vastassa neljä miestä ja naapurin rouva, joka oli koko idean kantavana voimana. Metsästä ei sitten lähdetä ennen kuin viimeinenkin tuulenkaatopuu oli kaadettu, oksittu, katkottu ja raahattu liinojen avulla tien varteen, oli hän päättänyt. Nöyrästi virnistäen teimme kaikki hommia. Yksi mies tuli hiihtäen hankia siihen mukaan, kun ihmetteli jäätelöauton torven kuulosta soittoa (=naapurin traktori, joka veti raskaimmat tukit) ja auttoi meitä viimeisten runkojen kanssa. 

Olinhan minä naatti, mutta onnellinen, kun tulin kotiin. Tuntui, että muutkin olivat viihtyneet siinä hommassa, yhtä pitkä se heidänkin perjantai yksinänsä olisi ollut. 

Kiitokseksi kutsuin heidät kaikki kotiini syömään toisena pääsiäispäivänä.

Varmaankin se, että olin vähän purkanut raskasta oloa muistoineni (mieheni kuolemasta kulunut vuosi), kun nämä naapurit olivat miettineet muutakin, mikä voisi piristää. Piristäisi heitä kaikkia. He hankkivat Kakka-Aasin. Kakka-Aasi osoittautui vanhaksi traktoriksi, joka oli saanut uuden roolin. Mutta oli muutakin.

Pääsiäismaanantaina tyytyväisenä ruokaluomuksiini, pöytä katettuna, aloin katsella ikkunasta naapureita tulevaksi. No pitihän hieraista vähän silmiä!! Niin hullulta se näytti!

Siellä kedoilla hankia myöten oli tulossa mitä ihmeellisin kulkuneuvo. Pojat (=eläkkellä olevia naapurin miehiä ja nuorempaa väkeä) istuivat vanhassa kirkkoreessä, josta meni köysi vanhaan traktoriin. Yhdellä oli kädessä kauko-ohjain, jolla hän ohjasi traktorin kulkua ja paineli napeista päästellen välillä tuota kamalaa kurkimaista äänimerkkiä. Hanki kesti nuo kapistukset jopa ojan ylittää. Näin saavuttiin ruusutarhaani! Naurattihan se kovasti.

Lähtiessä miehet sanoivat, että tule nyt kameran kanssa vähän kuvaamaan. Tottahan menin ja otin Kakka-Aasista lähikuvia. Mutta miksi se on Kakka-Aasi? Kohta näkisin, kunhan he käynnistäisivät traktorin. Se pärähti rupsutellen käyntiin ja kas, pakoputkesta putkahti savun kera iloisia keltaisia palloja. Ja kun traktori nytkähti liikkeelle, se jätti jälkeensä jotakin. Mitäs muuta kuin kakkakokkareita! Oikeasti ne olivat kalapyöryköitä, jotka paremman ruoan toivossa olivat saaneet nyt esittää tällaista kakkamaista rooliaan.

 

Näin häipyivät naapurin miehet nauruni saattelemana kotiinsa hankea myöten ylpeän suoraselkäisinä reessä istuen. 

Siis, onko minulla naapurissa täysin pähkähulluja asukkaita!? Ei suinkaan! Minulla on naapurissa poikamaisen huumorin omaavia tyyppejä, joilla on varsinaisen voimakas luovuuden vimma, silloin kun sitä tarvitaan. Kyllä tässä murheet unohtuivatkin. Lämmin kiitos!

Aika symbolista muuten tuo 'kakka'. Voisi ajatella, että pojat ilmaisivat sillä ruokavarantojaan, jättivät sen peltoani ravitsemaan toivossa, että saisivat tuvassani vähän parempaa herkkua. Toisaalta kakkaaminen symbolisesti ilmaisee myös vanhan murheenkin ulostamista. Psykologi Freud yhdistää tämän myös luovuuteen. Oikein!

Tämä rytmi voisi sopia tähän vireeseen.

Taikajuomia

Minä rakastan vettä! Joka ikinen kerta, kun täytän lasini tai kannuni, otan sen käsiini kiitän sitä. Saan nauttia maailman parhaimmasta vedestä! Täällä se ainakin on hyvää, jääkautisten soraharjujen suodattamaa pohjavettä.

Kannun täytän sen vuoksi, että se kannussa hapettunut vesi on paljon pehmeämpää juoda ja sanovat että terveellisempääkin. Eikä juomaveden pidäkään olla kylmää. Minun mielestäni. Minulla on myös aivan erityinen kannu, sillä se on ’siunattu’, ystävältäni lahja. Pohjaan on koverrettu kaunis veden symboli, kylkeen enkeli ja kannun suussa lukee ’Ilo, Valo, Rakkaus’. Voiko siis vesi sen paremmassa paikassa olla ja valmiina palvelemaan kiitollista juojaa?! Lisäksi siinä on mukana magneettipuikko, jolla pyöräytän muutaman kerran vettä. Sanovat, että sen koostumus pehmenee ja paranee. Ja kuinka paljon vesi paraneekaan kiitollisuuden saattamana. Kumma juttu, en kovinkaan usein pese kannua, vaan lisään vain vanhaan veteen uutta, enkä ole nähnyt sen limottuvan ollenkaan pohjasta, niin kuin tavallisesti vesi astiassa tekee.

Toinen taikajuoma minulla on sitten sinisessä pullossa. Ystäväni sen oli jostakin lukenut ja jakeli niitä sinisiä pulloja lahjaksi. Oli kirpputorilta niitä keräillyt. Puhdas pullo täytetään vedellä ja se asetetaan auringonpaisteeseen keräämään auringon salaperäistä energiaa. Sitten sitä juodaan. Se ehkä maistuu pikkuisen erilaiselta, ainakin siinä auringon lämmön samettinen pehmeys.

 

No kolmas taikajuoma on tietenkin pakurikääpäjuoma. Tämän otan aamulla. Keittelen pakurikäävän palasia silloin tällöin sen varttitunnin vedessä, siilaan ja säilytän pienessä pullossa jääkaapissa. Sitä sitten vähän sekoitan tuon ’siunatun’ veden sekaan. Ei se pahalta maistu, kauniin ruskeaa. Olen sitä nyt kohta vuoden verran käyttänyt. Ainakin olen huomannut, että kynnet ovat vahvemmat kuin ennen.

Neljäs taikajuoma on sitten iltajuomaksi mukava. Se on ruusujuoma. Tilasin kolmenlaista ruusuenergia-tippapulloa Ruusupuusta. Yksi oli Peace-ruusutipat, jonka vein lohdutukseksi serkulleni hänen isänsä kuoleman vuoksi ja joka kärsi unettomuudesta. Kerrottiin että nämä tipat auttavat rentoutukseen ja rauhoittavat sisäistä taistelua hyvään uneen. Toista pulloa, Minette ruusuenergiatippoja olen käyttänyt iltaisin. Tippakin riittää, mutta olen ahminut toisenkin tipan veteen sekoittaen. Minette auttaa eheyttämiseen, vanhasta irtipääsemiseen ja avautumiselle uuteen elämää. Sitä olen tarvinnut. Kesän tullen taidan sitten ottaa kaveriksi edelliseen Juhannusruusutipat, jotka auttavat onnistumista, tuovat iloa, avoimuutta ja lämpöä ihmissuhteisiin, hengen ja kehon tasapainoa ja sisäistä iloa…’ei minulta mitään puutu’.

On vielä viideskin taikajuoma jota käytän. Teen FitLine - pulverista jugurttia punaiseen maitoon erityisessä lämpöastiassa. Jugurtissa pitäisi olla kaikki mahdolliset hyvät bakteerit vatsan tasapainoiselle toiminnalle. Tätä paksua hyvältä maistuvaa jugurttia nautin desilitran aamuisin.

Nämä ovat niitä taikajuomia, lisäravinteita, oheistuotteita kaiken muun juominkisen lisäksi. Joku voisi torjua ne tosiaan taikajuomina. Mutta minä luotan niiden kykyyn terveyden ja henkisen tasapainon säilymisessä.

En ole siinä laboratoriokoekani, joten en tiedä, miten ne tehoaa. Voisi ajatella niin, että miten sairas ja masentunut olisinkaan ilman niitä.

Muistatteko Metrotytöt ja Taikayö!?

Ps. Kahvilassani en aio tarjoilla pullojuomia, en minkäänlaisia. Mutta tarjoan ilmaiseksi tätä maailman parasta vettä. Ja voihan olla että jonkinlaisen taikajuomankin siihen mukaan keksin. Mutta siitä en kerro vielä.

Pääsiäinen, pajunkissat ja munat

Hyvää pääsiäistä metsätontulle ja lukijoille!

Nappasin aamulla kuvan, joka kertonee aika lailla suomalaisen pääsiäisenvietosta. Siinä näkyy aurinko, osin sulanut lumi, lintujen syöttöpönttö ja edessä ikkunassa keikkuu pelastava enkeli, voimaa puhkuvat pajunkissat vaasissa ja kristallipallo. Ehkä tuo kristallipallo muistuttaa suomalaisuuden mystiikasta, vanhasta pääsiäisestä rulleine, noitineen ja tulineen. Kaikki se on meissä vielä.

Noista pajunkissoista tulee mieleen kissanpoikaset. Voi kun kaipaan kissoja taloon!!! Kyselin jo eräältä jos olis syntynyt poikasia. Tiedän että löytöeläinkodissa on kissoja, mutta kun tahtoisin, että pieni pojantyttäreni oppisi kasvamaan pienten kissanpoikasten kanssa, oppisi näkemään  kasvua ja eläimen luonnetta ja ymmärtäisi jotain enemmän. 

Kaipaan myös suklaamunia! Täytyy mennä lauantaina kauppaan niitä ostamaan.

Munista on kuulemma pulaa. Pääsiäismunista minulle tutuksi tuli kaksi muutakin tapaa kokea muniminen kuin se mitä Suomessa. Suomessahan lapsuudessani 'Kukko muni tyynyn alle' jos olin ollut kiltti. Samaa tapaa pidin yllä omien lasten kanssa. Usein he katsoivat tyynyn alle aamuisin turhaankin. Eihän se kukko aina muni. Pääsiäisenä varmasti.

Ruotsissa oli tapana nuo kauniit pahviset suurikokoisemmat munat, jotka sai auki. Siellä sain kerran sellaisen, ja sisällä oli suklaata ja sukkahousut. Olin siitä kauhean onnellinen. Säilytin sitä kaunista munaa vuosikausia. En ihmettele, jos se vieläkin olisi jossain laatikon pohjalla.

Saksassa koin taas vähän erilaisen 'muninnan'. Siellähän nurmi jo viheriöi pääsiäisen aikaan, krookukset ja narsissit jo värittivät puutarhaa. Lasten piti mennä pääsiäisen aattona kiltisti ja aikaisin nukkumaan. Jotta pääsiäispupu tulisi puutarhaan 'munimaan'. Helppoahan se ei ollut, sillä muistissa jo oli, mitä tulee tapahtumaan. Varkain he hiipivät ikkunaan, jos pupua jo näkyisi. Aamulla aikaisin vanhemmat menivät puutarhaan piiloittelemaan kirjavia suklaamunia. Ja sitten herätettiin lapset. Kyllä he pukivatkin kiireesti ja juoksivat ulos. Siinä seisoivat vanhammat ja minä, au-pair tyttö, katselemassa naurusuin, kun lapset riemunkiljahduksin löysivät noita munia. Niitä laskettiin välillä ja jostakin kumman syystä tiedettiin, että jossakin on vielä munia. Kyllä se oli lapsista hauskaa! 

Viime viikonlopulla kävin helssaamassa pojantytärtäni ja vein sellaisen suuren pahvimunan, mutta annoin sen äidille. Sisällä oli niitä kauniita höyheniä. Jos vaikka askartelisivat niistä pääsiäisoksia yhdessä.

Minä taidan viettää hiljaisen pääsiäisen muistot mukanani.

Ehdottomasta tätä kuuntelen. Olen kerran ollut sitä kuulemassa Upsalan tuomiokirkossa istuen lattialla pylvääseen nojaten, kun ei muuta tilaa ollut. Upeaa!

Retki Vaivankalliolle ja matka mielikuvitusmaailmaan

Vielä hanget kestivät, vaikka jossain paikoissa vähän jo jalka upposi. Mutta juuri suolla ja suo-ojissa oli nyt mukava vielä kulkea. Tein retken soille löytääkseni Vaivankalliot. Täällä päin kun juuri ei kallio maasta kohoa, niin niitä usein mennään oikein ihmettelemään. Ja kun sinne kuljin, alkoi mielikuviin nousta tarina mistä nuo kalliot ovat nimensä saaneet. Tähänpä sen nyt omasta päästäni kirjoitan:

” Kaapo oli erämies. Hän ei juuri vesille mennyt kuin siinä tapauksessa, että pääsi porukassa veneellä jokea pitkin syvänmaille, missä riistaa oli paljon. Hänelle oli tullut tutuksi kaikki jokirannan maisemat ja suo- ja korpimaastotkin, sillä aina syvemmälle metsiin hänen mielensä oli tehnyt. Hän tiesi mäkikumpareiden jätinkirkot ja tiesi pienet hautarauniot. Jätinkirkoilla hän hiljentyi toivomaan metsän haltijoilta hyvää saalista.

Samoillessaan hän oli löytänyt suojaisan näköiset kalliomuodostelmat, joiden kupeessa hän usein sytytti nuotion ja viivähti pitempäänkin. Siellä hän kuivatteli  kenkiään ja vaatteitaan, sillä soiden ylitykset olivat aina työläitä ja joskus hän kasteli jalkansa.

Kuinka kaunista graniittia, vaaleanpunaista ja valkoista!

Tervamatkoilta tulleilta miehiltä hän oli kaupungissa kuullut tietoa idästä saapuvista vainoajista, jotka olivat surutta tappaneet, ryöstäneet,  polttaneet kyliä ja jopa kaupunkeja. Hyväkuntoiset he olivat orjiksi ottaneet. Hän tiesi monta kaveriaan, jotka olivat rakentaneet piilopirttejä näille seuduille, jopa peltoja sinne raivanneet maanomistajien luvalla. Nyt kun hän katseli ympärilleen, hän näki, kuinka turvallinen piilopirtti tässäkin olisi paikallaan. Jos saisi lehmänkin tänne kuljetettua, niin suoniityiltä saisi heinää. Marjoja oli kovasti ja riistaa yli tarpeen.

Syksyllä hän pani toimeksi. Hän oli kahden vanhimman poikansa kanssa kantanut työkaluja ja muuta tarvetta mukanaan. Koska yöt olivat lämpimiä eikä sade kastellut, viipyivät he usean päivän paikalla kaivaen maata ja kaadellen puita. Sopivaa lujaa kiveäkin löytyi uunia varten. Kallioiden lomasta oli löytynyt suojaisa paikka, mihin ei vesikään juuttuisi, ja jota ei helposti huomaisi maisemasta. Pieni yhden huoneen tupa valmistui pian. Hyvä vesipaikkakin löytyi suohetteiköiltä. Vielä muutaman reissun miehet tekivät paikalle syksymmällä ja laajensivat tiloja niin että lehmällekin löytyisi suoja ja ruokavarastoille tilaa. Myrskyn murjomia puita löytyi kuivanneena ympöristöstä ja polttopuita saatiin kokoon. Kyllä siinä hädän hetkellä kahdeksan henkinen perhe voisi ainakin yhden talven viettää.

Jäkäläasu on saanut olla rauhassa näillä kallioilla.

Keväällä huhut levisivät vainoajien liikkeistä ja lähestymisestä tähänkin kaupunkiin. Viholliset tuhosivat ja polttivat kaiken minkä tieltään olivat löytäneet. Jopa tiettömiltä taipaleilta olivat tuhonneet asujaimistoa. Kotikaupungista osa oli paennut Ruotsiin, osa sukulaistensa luo maalle, osa piilopirteillensä. Myös Kaapon perhe lähti kulkemaan jalan yhden lehmänsä ja vasikan kanssa, oli repussa Liisassa ja äidillä kolme kanaakin ja kukko mukana. Aamulla aikaisin lähdettiin ja yhdessä talossa matkalla yövyttiin. Pienimmät lapset eivät jaksaneet koko matkaa kulkea kerralla. Ja vaikein osa oli vielä edessä. Soiden ylitys. Kun saavuttiin Jätinkirkon liepeille, levähdettiin ja rukoiltiin Luojalta apua. Pienemmät lapset olivat jo tosi väsyneitä. Onneksi lehmältä lypsetty lämmin maito antoi lisävoimia.

Kaapo oli kierrellyt soita ja etsinyt parasta ylitystä soiden läpi. Perheelleen hän selitti, että näitä soita ei vihollinenkaan lähtisi ylittämään. Tosin metsiäkin myöten sinne pääsisi, mutta se tekisi kymmenien kilometrien mutkaa. Sade yllätti retkueen ja suo kasteli jalkoja. Kaapo otti pienimpänsä syliin ja pari vanhempaa poikaa mukaansa ja sanoi, että näin osa pääsisi nopeammin perille. Pojat voisivat laittaa jo tulen takkaan, että olisi lämmintä muille tulla. Kaapo palasi tuvalta takaisin suolle. Siellä osa perhettä ja eläimet olivat hitaasti edenneet yrittäen kulkea Kaapon jälkeensä jättämiä merkkejä myöten. Lehmällä oli ongelmat suurimmat, sillä sen sorkat vajosivat syvemmälle ja välillä äiti oli saanut itkien vetää sitä mukanaan. Suuri oli helpotus, kun Kaapo siihen ehti auttamaan. Hän lohduttikin, että enää ei ole pitkästi matkaa.

Vihdoin viimein saapuivat kaikki tuvalle. Mikä helpotus oli tuntea jalka kiinteällä maalla ja haistaa sieraimissa savun tuoksua. – Kyllä tämä oli vaivan väärti, sanoi äiti, kun pääsi tuvan lämpöön kuivattelemaan vaatteita. Onneksi tuvalla olikin jo iso joukko vanhoja vaatteita tuotuna etukäteen, jotka nyt oli tarpeen vaihtaa. – Siinäpä hyvä nimi tuvallekin. Vaivantupahan tämä on, ja kalliot Vaivankalliot, tuumasi Kaapo.

Näin Kaapon perhe säilyi hengissä vainolaisilta.”

Tässäkin on käytetty mielikuvitusta; Olavi Uusivirta ja Sydänmaa

Keväthangilla ja piilopirteillä

Sinne pitää päästä ja jättää siivoamiset sun muut hommat toisiin päiviin! Siis noille keväthangille, jotka kestävät nyt vaikka potkurilla kulkea. Siellä täällä lapset ovat löytäneet hanget jalkapallokentikseen ja hauskaa piisaa. Tällaisia kestohankia ei joka talvi olekaan. Olen niitä hiihdellyt ja jalankin kulkenut.

Siellä ajatus lentää, ja huomiot syvenevät. Kiertelin varsin noita metsänsopukoita ja kurkistelin piilomökeille, mitä on rakennettu siellä sun täällä puron varteen taipaleiden taakse.

Tämä kylä nimittäin on satoja vuosia sitten ollut piilopirttien asuttamaa. Monet vielä nykyäänkin säilyneet paikannimet kertovat siitä, kuten Piilopirtin neva, Vaivainkallio jne. Vainojen aikana oli opittu, että varsinkin kaupunkilaisilla ja kyläläisilläkin on hyvä olla jossain metsien kätköissä maja ja ruokavarastojakin, jonne hädän tullen voivat tulla. Sellaiset oli hyvinkin tärkeitä ison- ja pikkuvihan aikoina, jolloin kyliä ja kaupunkejakin poltettiin ja ihmisiä tapettiin. Pirttien ääreen oli aina hyvä raivata peltoakin. Täällä varmaankin huomattiin, että mäkisten kankaiden (muinaisten saarien) ympäristöt ja jokirannat olivat hyvin viljavaa maata, ja niin alkoi maanviljely pikkuhiljaa levitä. Ihmisiä muuttivat vakituisesti tänne olemaan.

Mutta eivät ne piilopirtit ole siitä mihinkään kadonneet vieläkään. Piiloon mennään vieläkin, mutta ei fyysistä uhkaa, vaan henkistä uhkaa. Sitä kai ne ovat nuo suomalaisten kesämökitkin. Sinne paetaan henkistä ahdistusta, jota vilkkaissa liikekeskuksissa koetaan. Ja siellä luonnon keskellä sielu lepää. Se ei monellekaan ole mikään statussymboli, vaan totinen tarve.

Tuolla metsässä samoillessa huomasin, että usein näillekin metsäkämpille eli nykyajan piilopirteille tullaan nuolemaan elämän murjomia haavoja, etsimään omaa hetkeä selvitellä ajatuksia ja hälventää henkistä tuskaa. Oma kotikin voi joskus olla ahdistava. Joskus pitää saada olla yksin ja yksinkertaisesti. Vain ihminen ja luonto siinä ympärillä. 

Puro siellä mökkien vierellä virtasi jo vapaana, kevättä kohisten. Sitä lirinää ja kohinaa ja veden kieputusta ja iloista pulputusta jäin pitkäksi aikaa kuuntelemaan.

 

Jotenkin tähän piti löytää jotakin juhlavaa...Jordi Savall, kuin jäiden rikkoutuminen ja vapautuminen