torstai 30. kesäkuuta 2016

Kesäyö

Puutarhurin tuntee myös siitä, että se kumman usein hiippailee hiljaa puutarhassaan nenä väristen ja silmät tarkkana pysähdellen tutkimaan, ihastelemaan ja juttelemaan. - Ah, sinäkin olet herännyt! - No voi, mitä sinulle on sattunut! - Voi kun sinä olet kaunis!

Eikä tämä homma riitä vain aamuisen eikä päivittäin, vaan myös yösyvännä! Onko tuttua? Pihalta löytyy seurakunta, ystävät ja se suuri perhe.

Tällaiselta näytti puutarhani yöusvassa viime öisessä valossa klo 11.00 aikaan.









Pariisin kevät - Kesäyö

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Kiitokset Dr. Frank Skinnerin upeille ruusuille!

Koska Dr Frank Skinner risteytti ja koekasvatti enimmäkseen tarhapimpinellaruusuista ja rugosaruusuista omia ruusuihanuuksiansa ja jo koetun kestävyytensä vuoksi eivät liity kanadalaisten ruusujen kokeeseen, en liitä tätä siihen ryhmään. Tosin omistan jo 2-vuotiaan Wasagaming (nimi tullut kanadalaisesta kaupungista) ja vasta istuttamiani Betty Blandin ja Suzannen. Siksi haluan tuoda sekä itse Skinnerin, että nämä ruusut tässä esille. Ovat tosi upeita! Tosin juuri näitä on sitten myöhemmin käytetty kantaruusuina muissa ristetytyksissä, varsinkin Suzannea.



Wasagaming karhun vierellä

Herkkä Suzanne


Betty Bland

Kanada on ollut 1900-luvun ajan edelläkävijämaa talvenkestoisten ruusujen jalostuksessa. Sitä on tukenut Kanadan valtio ottaen vastuun tästä työstä.

Näin luin päiväkahvini aikaan Suomalaisesta ruusukirjasta. Vaikea kuvitella, että Suomen valtio ryhtyisi moiseen tukeen. Ruususeurakin on yksityisten ihmisten ylläpitämä, kuten monet jalostustyöt myös. En tiedä muita instansseja, joissa avustettaisiin ruusututkimukseen. Ehkä olen väärässä tämän asian suhteen. Bulgariassa sain vierailla eräässä valtion ylläpitämässä tutkimuslaitoksessa ruusujen kasvatuksessa, mutta siellä työstettiin tuoksuvia ruusuja.

1900-luvun alussa Ottawaan perustettiin koetila, jossa edellisellä sivulla kerroin Felicitas Svejdan työskentelystä. Moni muu nimekäs henkilö toi ruusuja esiin jo ennen häntä, joiden työn jälkeä on enää vaikea tavoittaa. Mutta tämän ohessa löytyi muita innokkaita harrastajia, kuten Georges Bugnet (olen kirjoittanut hänestä tässä) ja Dr Frank Skinner. Alla oleva kuva on tältä sivustolta.

Nyt kaivan esiin Skinnerin elämää ja hänen ruusujaan. Olen aivan innoissani nimittäin toista kesää kasvavasta Wasagaming- ruususta. Se kasvoi jo innokkaasti viime kesänä, säilyi hyvin talven ja on aivan täynnä nuppuja. Joka aamu olen käynyt sitä tervehtimässä odottaen nuppujen avautumista.

Toinen ruusu, jonka otin mukaani viimeksi Oulujoen Taimistolla vieraillessani, on Suzanne- niminen kauniin punainen tarhapimpinelloihin kuuluva laji. Ilokseni huomasin senkin olevan Skinnerin kasvattama. Pieni taimi oli täynnä nuppuja ja kukkinut innokkaasti herkkiä ruusunpunaisia ruusunkukkia. Blomqvistin ruusukirjaa selatessani, huomasin, että 'Suzanne' on ollut mukana monissa risteytyksissä mm. Felicitasin ruusuissa.

Kolmas ruusu, joka kantaa myös nuppuja, on Betty Bland, joka kuuluu kanadalaisiin koeruusuihin tässä nyt. Se on myös Skinnerin kasvattiruusu vuodelta 1925. En ole vielä nähnyt sen kukkaa. Odotan innokkaana.

Dr. Frank Leith Skinner eli vuosina 1882-1967 eli kuoli 85-vuotiaana, ei ehtinyt yli 90, kuten monet muut ruusunkasvattajat. Minä kun uskon ruusujen olevan yksi pitkän elämän salaisuuden. Skinnerillä tosin oli sairaus vienyt toisen puolen keuhkoja, mikä oli ehkä ruusujen onni, sillä mies siirtyi peltotöistä puutarhaan ja innostui ruusuista.

Skinner muutti nuorena Skotlannista Kanadaan, jonne jo osa hänen perhettään oli muuttanut. Hän kertoi alueesta, jossa oli paljon poikamiehiä. Kun he menivät naimisiin Skinnerin tyttärien kanssa, perhettä oli joulunvietossa yhdessä nelisenkymmentä sukulaista. Frank itse meni naimisiin vasta 65-vuotiaana 33-vuotiaan Helen Cumminingin kanssa ja ehti saada vielä viisi lasta. 

Skinner perusti taimitarhan Manitobaan. Vuonna 1947 hänelle ojennettiin kunniatohtorin nimi. Hänen kunniakseen on nimetty Manitoban yliopistossa The Skinner Memorial Library. Joten ei Skinner ruusuinensa ole unohduksissa.

Skinner työsti paljon erilaisia kasveja, mutta erityisen onnistuneesti puita. Erään mielenkiintoisen seikan luin eräästä artikkelista (Robert A. Osborne Petitcodiac, N.B.), jossa kerrotaan Skinnerin tunnetuimmasta ruususta, jonka hän risteytti ranskalaisen 'Mme Norbert Levavasseur'-ruusun Rugosa-lajin kanssa ja jonka myöhemmin hollantilainen yritys toi esiin nimellä Grootendorst. Skinner oli lähettänyt tätä ruusua kahtena pakettina eri alueille. Toisesta paketista ei koskaan kuulunut mitään. 15 vuotta myöhemmin hän näki ruusunsa hollantilaisena tuotteena esiteltävän. Vaikka kasvattaja itse ei koskaan saanut tästä mitään hyvitystä, on sen alkuperä kuitenkin todistettu kanadalaiseksi.



lauantai 18. kesäkuuta 2016

Kanadalaisten ruusujen kasvatuskoe 6; Explorer-ruusujen äiti Dr. Felicitas Svejda

Ruusu tulee minulle eläväksi ja läheiseksi, jos opin tuntemaan myös sen kasvattajan. Ruusu personoituu, tulee itsekin melkein henkilöksi.

Jo ruusuinnostukseni alkutaipaleella törmäsin kanadalaisiin explorer-ruusuihin (mm.Jens Munk), eikä minulla ollut aavistustakaan mitä ne oikein olivat. Nyt kun olen mukana kanadalaisten ruusujen kasvatuskokeessa, on ilo tutustua taustamaailmaan enemmän. 

Tiedän, että 'explorer' on ruusujen nimityssarja Kanadassa matkaavien tutkimusmatkailijoiden kunnioittamiseksi. Selvisi, että sillä on muukin merkitys, ja saatte lukea siitä tuonnempana, jos olette kiinnostuneita. Näitä ruusuja on sormeillut eräs aivan ihastuttava tutkija nimeltä Felicitas Svejda.


Häntä voimme kiittää monista niistä upeista lajeista, joita nyt pyrimme hoitamaan melkein erityistarkkuudella ja kokeilla miten ne pärjäävät Suomen olosuhteissa. Felicitas on kanadalaisten ruusujen eräänlainen luoja ja äiti!

Geneetikko Felicitas Svedja syntyi Itävallan Wienissä 1920 ja muutti Kanadaan 1953. Hänelle löytyi sieltä työpaikka Ottavan koetilalla, jossa hän työskenteli 33 vuotta eläkkeelle pääsyyn asti vuoteen 1987, Hän kuoli tämän vuoden 2016 tammikuun 18. päivänä 95-vuotiaana. Koekasvatuksemme on siis alkanut samana vuonna. Sehän on tietynlaista jatkumoa hänen työlleen!

Felicitas tutki siis kaikkea maatalouteen liittyvää, mutta myös ruusuja, joiden kasvattajana hänestä tuli tunnettu. Kanadan lyhyessä ja kylmässä kasvukaudessa eivät kaikki ruusut selviytyneet, joten Felicitas ammattitaidollaan, tieteellisellä tarkkuudella ja huolenpidolla hybridisoi ruusuista kestävämpiä. Ymmärrän tuon 'hybridin' eräänlaiseksi geenihoidoksi, jossa geenejä muuntamalla (risteyttämällä) saadaan ruusulle uusia kykyjä. Onko se eräänlaista geenimanipulointia, mitä pelkäämme syötävissä kasveissa? Ruusua ei kylläkään syödä muuten kuin silmänruokana, ja siten se vaikuttaa meihin henkisesti, manipuloitunakin.

Joka tapauksessa Felicitas loi ruusuja, joita nyt viljellään suosikkeina ympäri maailman. Kuulin eräältä kanadalaiselta ystävältä, että tämäkin koeasema on nyt lopetettu. Onnekseen ei Felicita varmaankaan ehtinyt sitä suremaan, sillä viimeiset vuodet hän sairasti Alzheimerin tautia.

Felicitas ei tiennyt mitään ruusuista ennen koeasemalle tuloaan. Ja ensi töikseen hänet palkattiinkin sinne tutkimaan maanviljelykseen sopivia viljalajeja kylmillä alueilla. Se työ kuitenkin katsottiin ehkä enemmän miehisyydelle kuuluvaksi, joten hänet siirrettiin koristekasvien ja ruusujen tutkimiseen. Se oli onni hänelle. Hän kiinnostui ruusujen kasvatuksesta niin, että hylkäsi muut ja vuosina 1960-1970 keskittyi pelkästään  niihin. Hän kieltäytyi ruusujen lannoittamisesta, torjunta-aineiden käytöstä ja peittämisestä. Näin hän löysi ne ruusulajit, joilla oli kestävyyttä. Hemmottelu ei auttanut tässä. Näin kerrotaan hänen työstään. 

Näitä ruusuja testatakseen hän sitten lähetti niitä eri puolille Kanadaa. Hyvien tulosten myötä tämä ohjelma laajeni ympäri maailman. Ruusut toimivat tutkimusmatkailijoina ja tästä juontaa ruusujen nimet! Tähän jalostusohjelmaan kuului 25 eri ruusulajia, joista suuri osa oli rugosa-ruusuja mm. Martin Frobisher, Jens Munk ja Champlain. Vaikka häntä ei koskaan pyydetty luomaan ruusuja, jotka vastustivat sairauksia tai hyönteisiä, tämä hybrisointi onnistui siinäkin. Hän kehitti myös muita koristekasveja, jotka saivat tanssinimet.

Felicitas julkaisi myös paljon tekstejä eri lehtiin, joista lopulta koottiin kirja nimeltä The Canadian Explorer Roses, 2008. Hänen luomiaan ruusuja kasvaa nyt esimerkiksi Venäjällä ja Nevadan autiomaassa. Montrealissa perustettiin kasvitieteellinen puutarha, jonne istutettiin myös explorer-ruusuja. Niiden on todettu olevan todella vahvoja kasveja. - Nämä ruusut elävät vielä ainakin 100 vuotta, on sieltä kerrottu. 

Eläkkeelle jäätyään hän ei jättänyt ruusujen maailmaa, vaan kiersi puhumassa niistä eri konferenseissa ja kirjoitteli myös. Hän siis matkusteli paljon. Hän vieraili myös kotimaassaan ja kiitollisena tapasi puutarhureita, joilla explorer-ruusut kukoistivat. 

Felicitas ei koskaan mennyt naimisiin, eikä hänellä ollut perhettä. Ruusut olivat hänen lapsiaan. Ja hänellä oli paljon ystäviä. Eräs hänen ystävänsä Mc Gee, jolla itsellään on myös rosario, painottaa Felicitasin arvon kansalliseksi aarteeksi: 

Canada has lost a national treasure. She is valued highly all around the circumpolar countries, a ring right around the Earth.”
But our “national treasure” was unimpressed when she arrived in Canada in the early 1950s.

She was shocked when she first got to Ottawa. It was a little backwoods country; a pile on the river. And she came from Vienna!”



John Cabot, Kuva on lainattu Ruususeuran sivuilta.
Dr. Felicitas Svejda sai kunniatohtorinimityksen Yorkin Yliopistolta, ja hänen ruusunsa John Cabot on kunnoitettu laji Britanian Kuninkaallisessa ruusutarhassa. Nämä tiedot olen poiminut netistä englanninkielisistä versioista.
Uskon, että Felicitas piti tästä ruususävelmästä, mitä on tulkittu monin kymmenin tavoin. 

Aisling Ennis_The Rose

Unelmien rakentaja

Myönnän. Olen unelmoitsija. Niin sanoi opettajani jo kansakoulussa.

Sitten olen huomannut, että en ole unelmoitsija ihan huonommasta päästä. Ymmärrän, että hän joka todella unelmoi, hän käyttää sanoja jos, kun, sitten joskus jne. Unelmaksi monet asiat jäävät.

Minä olen unelmien rakentaja. Pyrin tekemään unelmista totta. Itse siinä täytyy toimia. Vaikka myönnän, että moni ystävä ja poikanikin ovat niitä unelmiani olleet rakentamassa. Minulla ei ole traktoria eikä juuri muitakaan koneita. Minulla ei ole voimia enkä uskalla vieläkään tarttua moottorisahaan, vaikka aika monta vempelettä osaankin käyttää. Ainakin lapiota, sahaa ja vasaraa, jopa porakonetta.


Uusi Linnapellon (talon nimi) aika alkoi oikeastaan siitä, että halusin lammen. Sitten halusin pienen kivisen paikan penkille. Sitten halusin kivipolkuja. Halusin ruusuja!! Paljon ruusuja! Ja halusin toisenkin lammen. Sitten halusin ruusuaidan ja portteja sinne ja polkuja lisää!. Ja kyllä ne minä suurimmaksi osaksi omin käsin olen tehnyt. Mitä nyt pari traktorikuormaa on kiville tarvittu ja jonkun vahva käsi tukemaan jossakin.

Ystäväni kysyi juuri pari päivää sitten, että riittääkö minulle mikään. Ei ole näköjään riittänyt. Olen purkanut vanhaa ja rakentanut uutta. Kierrättänyt. Ja kierrätystavaraa kyllä on riittänyt!

Sitten olen unelmoinut uudesta kesäkeittiöstä ja muuripadasta  saunan viereen. Sekin on nyt osaksi toteutunut. En tosin osannut muurata, mutta siihen löytyi eräs neropatti, joka osasi käyttää kierrätystavaraa muuraamiseen. Hyvä tuli! Tosin tarvitsin toistakin kättä, että sain nuo raskaat puupenkit paikalleen. Savustuspönttöä tuumailen vielä tuohon tiilikasan paikalle. Jos oppisi vaikka kaloja savustamaan!

Tuohon keskelle laitan paisuntakattilan pohjapuolen, jossa on hyvä paistella
makkaroita. Grilliäkin siinä on hyvä pitää. Tiilet odottavat
jos niitä tarvittaisiin muualla.

Näin taiottiin vanhalle muuripadalle tulisija. Savusaunan kuuma vesi on
nyt lähempänä. Kolme kesää sitä on kannettu huoneelta asti.
Luulenpa, että tuossa on vielä saunan jälkeenkin mukava istuskella. Vielä laitoin
muovin vasta muuratun pannun päälle.
Kasvihuone on vielä alkuvaiheissaan.

Silta on tehty vanhasta eteisen lattiaosista. Haaveilen vielä nättiä kaidetta tuohon
Sillankin tein, tosin  siihen tarvittiin ystävän kättä pitelemässä moottorisahaa. Kiitos!

Sitten olen unelmoinut kasvihuoneesta ja siinäkin on tapahtunut jo jotakin. Tuon pohjan jätin vielä pojalle tarkistettavaksi. Miten tuo vatupassi näyttää aina johonkin olevan kallellaan?

Mitähän sitä nyt alkaisi unelmoitsemaan? Pitäisköhän vastata ystävälleni, että tämä puutarhahomma on riittävää. Se kun pitää myös hoitaa. 

Sen hoito on ainakin riittämätöntä! Saa olla.

Olenkohan vanhanaikainen? Tykkään kastella kukkasia kunnon sadevedellä.
Mutta taloremontti tuli pakosta! Tuo talon kivijalkaremontti myös, vaikka siisteyttä siinä hainkin. tuli talon kosteusturvakin tehtyä salaojituksella. Vielä kun löydän noita pyöreitä kiviä siihen tarpeeksi. Jotakin toista haittaisi keskeneräisyys, minua ei. Pikkuhiljaa kaikki kohentuu. Ei siihen stressiä tarvita!

Mitäs jos lopettaisi unelmoinnin...



keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Katkenneitten nuppujen metsästäjä!

Minä vain en ala myrkyttämään! Sen olen päättänyt. No mitä sitten teen vattukärsäkkäille? 

Tuhoan yksinkertaisesti niiden muninnan! Minusta on tullut joka aamuinen katkenneitten nuppujen keräilijä. Suorastaan himokkaasti kierrän ruusut, varsinkin pimpinellaruusut, ja kas! Aina joku löytyy.

Tässä tämän aamuinen saalis! Tosin päivän mittaan huomaan aina jonkun uuden.

Kiiminginruusu on kärsäkkään suosikki ja jopa Nilsin ruususta löysin oikein apajan. Eräs nuppuoksa oli täynnä katkenneita, joten kärsäkäs on käynyt järjestelmällisesti koko oksan läpi. Ja aika ovelaa. Oksa oli seinän puolella, piilossa silmistäni.

Tietenkin jokunen nuppu ehtii pudota lämpimään kosteaan maan syleilyyn ja munat siellä saavat hyvät kasvuolosuhteet. 

Mutta mitä voin tehdä? Miten te muut pärjäätte vattukärsäkkään kanssa?

Ruukkuruusuun ne eivät ainakaan koske. Joten lohdutukseksi kuvasin nyt kaunista keltaista ruusuani, joita kaksi ruukullista ostaa raskin. Yritän syksyllä laittaa ne maahan ja toivoa, että selviytyvät. Yleensä ne kestävät kolme talvea ja jaksavat kukkia uudelleen. Tämä ruusu oli muistaakseni Yellow Hit tai Top.




perjantai 10. kesäkuuta 2016

Mikä ruusu on ensimmäinen näistä? Rosa Rupincola! Raunioruusu?

Joka kevät se on yhtä jännittävää! Seurata mikä ruusu on voittaja kukkien avaamisessa. Olin jo varma, että se on Rosa Rupincola, venäläinen pimpinellaruusu, mutta sen nuput stoppas kylmään ja muut ovat kirineet rinnalle.

Mutta näistä veikkaan voittajaa: 

Kempeleenkaunotar

Kiiminginruusu

Nils

Rosa Rupincola
Tässä lainaus eräältä sivulta: R. spinosissima Linnaeus (1753)
Hips are black-colored.
Tästä ruususta on vähän vain tietoa. Ranskan-
kielestä löytyy sana 'rupin', joka tarkoittaisi rauniota. Raunioruusu
olisikin sille kaunis nimi. Se näköjään ei kasva kovin korkeaksi, lakoaa
ja viihtyy jopa varjossa. 

Toiseksi kirikin aivan yllättäjä; Mökinruusu, joks tänä kesänä
on päättänyt näyttää voimansa ja kauheutensa. Nuppuja on paljon!
Samaan aikaan morsiusangervo kukkii runsaasti.
Pienen pienessä tuomipihlajassa huomasin ensimmäisen kukan. 
Lehtotädyke on valloittanut erään piha-alueeni. Leikatessa nurmikkoa jätän
sitä vain parin ruusun juurelle.

Wasagaming
Näihin alkukukkijoihin voisin liittää myös raahelaisen rugosalajin Rosa 'Sofian'

...ja Martta, rugosalaji sekin

Tuo kanadalainen ruusu Wasagaming on suuri yllättäjä. Viime vuonna istutettu ruusu, pieni vielä, mutta kantaa jo 50 suurta nuppua! Eipä silti, voi joku vielä yllättää!

Odotellaan...

torstai 9. kesäkuuta 2016

Ruusutarhan tarinoita, osa 1, on ilmestynyt!

Tuon tämän saman sivun tänne kahvila-sivustoltani...


Olisikohan minussa vähän tarinatädin piirteitä? Aina olen tarinoita kertonut ja tarinoita kirjoittanut.

Nyt uskalsin laittaa painoon ja kansiin ensimmäisen kirjoitelmani. 


Kirja on oikeastaan syntynyt sen myötä, kun olen huomannut, että ihmisiä kiinnostaa tietää ruususta jotakin muutakin kuin vain se miten sitä kasvatetaan ja hoidetaan. Useat itsekin ovat kertoneet minulle tarinoita rakkaista ruusuistaan. Kirja syntyi myös tutkimuksen pohjalta. Minulle ei riitä pelkkä ruusun nimi. Haluan tietää ruusun historiasta, sen löytäjistä tai synnyttäjistä ja siitä miten ruusu on kulkeutunut Suomeen ja puutarhaani. Minulle on tärkeää myös ruusun nimi, joka muistuttaa minua jostakin eletystä tapahtumasta. Ruusutarinoihini liittyy paljon omakohtaista kokemusta. Tärkeää on myös henkilö, kuka ruusun on lahjoittanut ja mistä se on tuotu. Kiitollisena olen ottanut vastaan tietyn paikkojen ruusuja ja kuunnellut tarinaa niiden kasvupaikoista. Kerron siis niistä ruusuista, joita puutarhassani kasvaa. 

Omin sanoin ja tavoin kerron paljon sellaista totta tietoa, mikä itseäkin on kiinnostanut. Välillä annan mielikuvituksen lentää, siitä kirjani nimi Ruusutarhan tarinoita. Olen pyrkinyt nämä kaksi seikkaa erottamaan teoksessani.

Ensimmäisessä osiossa olen kertonut tarhapimpinella-, harisonii-, villi- ja löytöruusuista. Tarkoitus olisi tehdä toinenkin osa, joka käsittelisi kurttulehtiruusuja ja moderneja ruusuja. Modernit käsittävät niitä ruusuja, joita tunnetut ruusunkasvattajat ovat risteyttäneet ja kasvattaneet.

Eikä se kirja synny ihan tuosta vain. Jo kolme vuotta takaperin aloin sepittelemään noita tarinoita ja kirjoittamaan löytämääni tietoa. Siitä on jo paljon pohjaa ruusutarha-blogissani. Tarinat syntyvät helposti, mutta sitten se toinen puoli työstä onkin ongelmallisempi. Onko osannut kirjoittaa oikein? Onko ruusujen nimet ja faktatieto oikein? Onko pilkut ja lauseet oikein? Minun tekstini kun yleensä on lentävää ja ajatuksen vauhdilla synnytettyä. Inhoan lauserakenteeseen keskittymistä ja jahkailua. Onneksi minulla on ollut kolmekin henkilöä apuna oikoluennassa. Ylikuljun Soile, Kallion Vappu ja Kuljun Matti ovat korjailleet ja antaneet hyviä ohjeita. Suuret kiitokset heille! Itsekin luin ja korjailin kirjaa pää kuumana, vielä taitonkin jälkeen. Ja sittenkin, kun avasin painetun kirjan, törmäsin ihan selviin virheisiin, Miten se voi olla mahdollista?

Myös kuvien kanssa oli tarkkailtava, etteivät ne ole liian tummia. Nimittäin koneen näyttö näyttää kuvat usein liian hailakkoina. Jos niitä editoi, niin paperille painettuna ne taas ovat liian tummia. Kaikki kirjan kuvat ovat itse ottamia. Tosin joistakin ruusuista olisin kaivannut vähän toisenlaisia kuvia.


Takakannessa on lähiseudun puutarhureitten mainoksia. Kiitos heillekin kannustuksesta!

Toivon kirjalleni lukijoita. Toivon, että ruusujen salaperäinen maailma aukeaisi ja innostaisi lukijoitani. Myyn kirjaa Ruusumuorin Kesäkahvilassa. 

torstai 2. kesäkuuta 2016

Vierailu Takalo-Roppolassa

On mukava saada kutsuja puutarhablogiystäviltä. Vai kutsuinko itse itseni?

Joka tapauksessa ilomielellä kävin tervehtimässä Takalo-Roppolan emäntää ja isäntää heidän vanhalla tilallaan. Laajassa puutarhassa kukkivat jo monet sipuli- ja kevätkasvit sekä puut. Käräjäkiville piti istahtaa hengähtämään. Kiitoksia kun sain vierailla Paavolassa luonanne!

Talo kuten useimmat rakennukset ovat  peräisin 1700-luvun lopulta ja pyritty kunnostamaan alkuperäiseen kuntoon. Rakkaus vanhaan ei kysy rahaa, ei tunteja eikä voimia. Ilo sitä kaikkea on nyt katsella!


 


 



Ei monellakaan ole puutarhassaan ikihonkia ja jopa keloa!


Savusaunan ikkuna ei ole modernia lasia.

Tuvan pöydällä ikivanha lukuteline on tarpeen nytkin.

Teidettiinkö entisvanhaankin, että ovet eivät saa olla ihan perästysten, vaan
pikkuisen lomittain, kuten fengshui-periaate sanoo kiinalaisittain.

Tunsin olevani kuin papinrouva entisaikaan, kun minut vietiin kahville perikamariin.

Kiitos saamastani ajasta ja huomiosta! Näkemiin Reeta-piika-haamullekin talossa. Tunsin saavani rauhoittavaa energiaa!

Haluaisin soittaa teille tällaisen sävelmän. Vaikka ei ollutkaan pyhäaamu, niin jotakin samaa koin tunnelmassa. Uskon, että muistatte tekin välillä pysähtyä työn keskellä.