torstai 23. joulukuuta 2021

Jouluinen runokalenteri 24.12.21

Rauhallista Joulua ja parempaa Uutta Vuotta, toivoo Metsätonttu!


Kaikilla tontuilla, muoreilla ja vaareilla, kaikilla joulun rakentajilla on kiirus. Siksi hyvin yksinkertaisen lyhyesti terveiseni tässä aivan kotimaasta, jopa kotoisesti oman perheen keskeisesti.

Minä olen saanut kasvaa viimeiset 40 vuotta luovassa kirjoittajaperheessä. Siihen kuuluu kauniisti laulavia jäseniä, soittajia ja kirjoittajia. Esittelen viimeisessä luukussa Jouko Kastellin, jonka runoja ja kirjoituksia on ollut esillä erilaisissa raahelaisissa julkaisuissa. Tämän runon poimin kylähistoriamme kirjasta "Maailman kaunein kylä", jossa on luku kylän taiteilijoista. Kiitos Joukolle!

Jos reseptin saisin laatia,
niin määräisin ystävän hymyä
ja iltateen lämpöä
tähän kaamosajan ikävään.
Ja paljon jäniksenjälkiä hangille,
hoksotinta huomata
kimalteiset kiteet korsilla
kun punertava pakkasaurinko
luo niille aran valonsa
keskipäivän tietämillä.

Jouko Kastelli 1987

keskiviikko 22. joulukuuta 2021

Jouluinen runokalenteri 23.12.21

Suloisessa Suomessamme! 

Palasin runomielimatkaltani Amerikasta tuttuun kamariin. Sytytin takkaan valkean, levähtelin vuoteessa sitä tarkkaillen, kissa vatsan päällä kehräillen. Joulu on tehty metsämökkiin! Tontuille ja kaikille jouluvieraille tervetuloa!

 


Nyt haluan runolle jotain hyvin tuiki suomalaista. Kaivoin vintin hyllyltä esiin laulukirjan vuodelta 1913, Koulun laulukirja, Aksel Törnudd. Kirja on kuulunut isälleni, hyvin paljon käytetyn näköinen. Koska Topelius oli tuolla esillä jo aikaisemminkin, otan kirjan sivuilta esille laulun tai runon nimeltä "Runoruhtinas". Nämä sanat (ja sävel) on osoitettu Z. Topeliukselle Kasimir Leino. Nähtävästi sävel on löytynyt Tuuloksesta. Ihmettelen, jos jollekin tämä olisi tuttu. Sävel on mollivoittoinen, kuten runon raskaat sanatkin.

Runoruhtinas

Viikatteineen vihlovine kulki Tuonen tyly mies,
Korjas tyynnä tallehensa, mitä parahinta ties.
     Suomen toivon, Suomen voiman
     tallas alleen vankkurit,
     jotka roiskuin ihmisverta 
     raskahina vyörysit.

Talven henki, hengen talvi vallan merkit maahan löi.
Korven helmaan kaikos kansa, piillen pettuleipää söi.
    Palui siellä polvillansa 
    auttajata itkien,
    kunnes Luoja vaikerrukset 
    kuuli kansan viluisen.

Nosti päivän taivahalle, päivän terään tulta kaas,
Päivä ratkoi roudan sillat, luonnon keiju heräs taas,
    Purki talven valkokankaat, 
    hankki morsioksi maan.
    Nosti nurmen silkkiverhon, 
    nosti onnen apilaan.

Z.Topeliukselle Kasimir Leino

tiistai 21. joulukuuta 2021

Jouluinen runokalenteri 22.12.21

Ah, nyt kääntyy Maapallo kohti valoa! Talvipäivän seisaus oli eilen.

Paistoin joulumuoripullia rusinasilmineen. Vien niitä hyville naapureille iltapalaksi näin joulun alla. Mutta ei meinannut leipomuksesta tulla mitään. Ensin unohdin juuritaikinasta hiivan ja ihmettelin, kun ei poreile. Sitten laitoin liikaa jauhoja ja yritin vedellä sitä notkistaa. Voisulalla jotenkin. On eri juttu leipoa kuumina hellepäivinä kahvilaan nisua kuin kylmän kourissa talvella, huomaan. Mutta ihan syötäviä tuli. Toivottavasti. 


Lapsia alkaa jo jännittää aika paljon. Kun koulu loppuu, kodeissa ollaan helisemässä tuon jännityksen kanssa. 

Siksi valitsin inuiittien tarinoista suloisen pienen sadun, jonka voi lukea lapselle joutessa. Sadun nimi on 

Utelias hiirilapsi

Kun hiirilapsi kurkisti eräänä päivänä ulos kotikolostaan, se huomasi korkeita puita oven edustalla. Se tuumi itsekseen:
" Voi tavaton! Mitä mahtaa olla sinisen taivaan yläpuolella? Nämä korkeat puut varmaankin kannattelevat sitä."

Se mietti asiaa lisää ja puheli taas: " Minäpä aion ottaa siitä selvää. Jyrsin poikki tämän rungon, jota vasten taivas on nojallaan."

Pikkuruinen hiiri ahkeroi niin kauan, että sen leukoja särki. Aina kun ees taas huojuva puu tuntui kallistuvan hiirtä kohden, se kipitti kotikäytävään. Sinä päivänä hiirilapsi ei vielä saanut puuta kaatumaan. Levolle käydessään se ajatteli yhä pystyssä seisovaa mahtavaa puuta, kaunista sinistä taivasta ja kaikkia niitä puita, joita se vielä joutuisi jyrsimään.

Herättyään hiirilapsi sanoi vanhemmilleen; " Äiti ja Isä, tänään minä tipautan sinisen taivaan sijoiltaan."
Hänen vanhempansa vastasivat: "Anna mennä vain, pikku hiirulaisemme. Ethän muuten saa selville, mitä sen tuolla puolen on."

Hiirilapsi meni ulos ja katseli tovin pilviä, lintuja ja kärpäsiä. Sitten se alkoi taas jäytää poikki taivasta kannattelevaa puuta. Ja äkkiarvaamatta puu kaatuikin tärisyttäen voimalla maata pikku hiiren jalkojen alla, eikä se ehtinyt edes pinkaista käytävään suojaan.
"Huh sentään!" Olenpa iloinen, että puu ja taivas eivät sittenkään kaatuneet päälleni."
.....

Selityksenä tarinan lopussa: Oikeastaan "puu" oli vain paksuvartinen ruoko, mutta tällä tavoin utelias hiirilapsi sai selville, että korret ja puut eivät oikeasti kannattele taivasta.

Kirjassa "Miten sumu syntyi ja muita inuiittien ja jupikien taruja"

maanantai 20. joulukuuta 2021

Jouluinen runokalenteri 21.12.21

Koronarajoituksia tulee vain lisää, mutta ymmärrettävästi! Kuinkahan moni ehti nauttia vanhan ajan pikkujouluista?  Varjostikohan sielläkin korona tunnelmaa?

Merenhelmien eli tanssiystävieni kanssa vietimme jo kauan sitten sellaiset pikkujoulut etten ole pitkään aikaan saanut nauraa niin paljon. Leukalihakset kipeytyivät. Arvata voi, kun mummat löytää juttuja! Ei ne isoja tarvi olla, kun nauraa käkätetään. Suurkiitokset niiden järjestäjille!


Runojen ja tarinoiden maailma on ihmeellinen. En jätä vielä Amerikan puolta aivan kokonaan. Siirryn inuiittien asuinsijoille ja vanhaan tarinamaailmaan. Kun tuolla 10.12. runoluukun sisältö kertoi E-Amerikan Quishe-heimon tarinaa maailman synnystä, niin nyt on inuiittien vuoro. 

Löysin kirjastosta pienen mielenkiintoisen kirjan "Miten sumu syntyi ja muita inuiittien ja jupikien taruja", Kamely, suomentanut ja toimittanut Mika Vaaranmaa. 

Ihmisten saapuminen

Kauan sitten, kun maan oli aika syntyä,
se putosi alas taivaalta.
Maa, kukkulat ja kivet sekä kaikki muu
putosivat taivaalta
ja sillä tavoin maailma syntyi.

Ja kun maailma oli valmis,
saapuivat ihmiset.
Kerrotaan, että he tulivat esiin maasta.
Pajupensaiden peittämästä maasta
ilmestyi pieniä, pajunlehtien peittämiä lapsia.
He makasivat potkiskellen 
pienten pensaiden keskellä,
sillä he eivät osanneet edes ryömiä,
ja maasta he myös saivat ravintonsa.

Sitten kerrotaan jotain miehestä ja naisesta,
mitä oikeastaan!
Sitä ei tarkalleen tiedetä. 
Milloin he löysivät toisensa
ja milloin he olivat varttuneet?
Minä en tiedä.
Mutta nainen ompeli lapsille vaatteita
ja lähti sitten vaeltamaan.
Ja hän löysi pieniä lapsia, puki heidät
valmistamiinsa asuihin
ja toi heidät kotiinsa. 

Tällä tavoin ihmisten määrä lisääntyi. 

.....

..... jos haluat lukea tarinaan jatkoa ja lisää, voit lainata tämän kirjan, sillä kun ihmisiä syntyi liian paljon, ei tarinan loppu ollut mukavaa luettavaa. Ei  koronajoulun alla!



sunnuntai 19. joulukuuta 2021

Jouluinen runokalenteri 20.12.21

Pienissä kaupungeissa valojen herkkyys on erilaista kuin suurissa keskuksissa. Ennen käveltiin katselemassa jouluisia näyteikkunoita, joissa oli paljon jouluista tunnelmaa, tonttu saattoi pyöriä ja enkelit liikkuivat ja oli kaikkea muuta jännää tarjottavan taravan lisäksi. Ei enää.

Raahessa kuljetaan nyt katselemassa toisenlaisia ikkunoita; joulukalenteri-ikkunoita, joissa on saatu aikaan upeita joulutunnelmia enkeleineen, tonttuineen ja valoineen. Yrittäjät ja yksityiset ihmiset omissa kodeissaan ovat luoneet näitä ikkunoita kaiken kansan nähtäville jalkakäytävillä kulkeissa. Ikkunat esitetään valoineen joulukalenteripäiväyksien mukaan aloittaen ykkösestä. Väki kulkee katselemassa niitä iltakävelyillään kalenterikartta mukanaan.  Tämä tapa on ollut Raahessa jo monta vuotta, mutta nähtävästi ottanut mallia Kokkolasta.

Kalenteri-ikkuna numero yksi läytyi kirjastosta. Ikkunassa on taustalla jokin kirjastotilaisuus lapsineen. 


Nyt sanon hyvän joulun toivotukset ja näkemisiin eräille Amerikan runoilijoille ja intiaaneille. Löysin kauniin nettisivun, jossa oli intiaanien aforismmeja (saakohan tuota i-sanaa sanoa); https://www.tunturisusi.com/aforismit/intiaanit.htm
jolta sivulta kopioin erään ajatelman:


"Luojan ohjeet on kirjoitettu meidän 
sydämiimme ja ajatuksiimme, 
luonnon pyhiin kirjoituksiin, 
jotka jokainen osaa lukea itselleen 
- päivittäin pieniin luonnonilmiöihin, 
ruohoon ja puihin, kaikkeen kasvavaan, 
tuuleen ja ukkoseen ja sateeseen, 
meriin, järviin ja jokiin, vuoriin, 
kallioihin ja hiekkaan, 
auringon valtavaan voimaan, 
Isoäiti Kuun lumoukseen, 
tähtien salaisuuksiin. 
Kaikki nämä henkiset olennot ovat 
meidän oppaitamme. 
Myös meillä on 
sisimmässämme henkisiä olentoja, 
ja ne voivat opettaa meille jotain 
sydäntemme viisaudesta. 
Luoja on antanut meidän sydämiimme 
tiedon kauneudesta ja rakkaudesta, 
ilosta ja rauhasta, jotta ne opettaisivat meitä 
ja johdattaisivat meitä elämän todelliselle polulle." 

- Akwesasne





lauantai 18. joulukuuta 2021

Jouluinen runokalenteri 19.12.21

Raahe todella kylpee jouluvaloissa. Vanhan seminaarin pihaan on jo useana jouluna pystytetty kaunis valomaisema, jota on käyty ihailemassa. Nyt tosin tämä kaikki on esillä vain lauantain. En itsekään muistanut sitä, kun kaupungissa kävin. 

Kuva Taina Kivelä

Viivyn vielä hetken Margaretin luona... ihastuin hänen runoonsa "Punainen paita", josta tähän kuitenkin otan vain alun ja lopun. Pari muuta runo-osiota menevät niin verenpunaisella vauhdilla, että jätän ne pois, suonettehan. Margaret on ihana ihminen, mutta hän porautuu niin syvälle aiheessa kuin aiheessa, että ihan hirvittää, niin totta kuin se kaikki on, ihmisen elämää mielikuvine kaikkineen. Voitte kuvitella, mitä kaikkea Margaretin mieleen tulee punaista paitaa ommellessa.

Punainen paita I

Siskoni ja minä ompelemme
tyttärelleni punaista paitaa.
Hän neulaa, minä päärmään,
ojentelemme saksia
pöydän puolelta toiselle. 

Lasten ei pitäisi pukeutua
punaiseen, muuan mies 
sanoi minulle.
Nuorten tyttöjen ei pitäisi
pukeutua punaiseen.

Joissakin maissa se on 
kuoleman väri,
toisissa intohimon,
toisissa sodan, toisissa vihan,
toisissa uhrista vuotavan
veren väri. 

Tytön pitäisi olla harso,
valkoinen varjo, veretön
kuin veteen heijastuva kuu,
ei koskaan vaarallinen.
hänen pitäisi pysyä vaiti
ja välttää punaisia kenkiä,
punaisia sukkahousuja,
tanssimista.
Punaisissa kengissä 
tanssiminen tietää kuolemaa.

.....

V

Paita on valmis, punainen,
tummanpunakukkainen,
helminapit.
Tyttäreni panee sen päälle.
pyörii värissä,
joka ei merkitse hänelle 
muuta kuin että se on lämmin
ja heleä. Hän juoksee
paljasjaloin lattian poikki,
pakenee meitä, 
se on uusi leikki,
huiskii punaisia käsivarsia
riemuissaan, ja ilma
räjähtää täyteen lippuja.

perjantai 17. joulukuuta 2021

Jouluinen runokalenteri 18.12.21

Olen laittanut monenlaista jouluvaloa huoneisiin. Se on mukavaa. Ehkä ei niin mukavaa riisua niitä taas pois. Tunnelmaa pitää kuitenkin olla. Ja arvaan, että se kaikki on jännää ainakin 2-vuotiaalle pojanpojalle, kun tulee joulua tähän viettämään.


Runoratsuni vie minut jälleen maailman ääriin, toiselle puolelle Atlantia, Kanadaan. Olen lukenut Margaret Atwoodin runoja. Ne ovat aivan toista kuin Topeliuksen runot. Realistisen armottomia!
Olette varmaan katsoneet Orjattaren sarjaa (Hand Maid's Tale). Atwood on syntynyt Ottawassa 1939 ja uskoisin, että vielä on elossa. Uskomaton persoona! Olen katsonut dokumenttia hänen elämästään, enkä voi muuta kuin ihailla hänen totuudellisuuttaan.

Kaupunginkirjastosta löysin hänen yhden runokokoelmansa "Myös sinun nimesi", suomentanut Tero Valkonen 2001. Sieltä valitsin runon Leipä, joka on ihan totta, mutta ei kovin hempeätä luettavaa.


Kaikki leipä

Kaikki leipä on tehty puusta,
lehmänlannasta, tiiviistä sammaleesta,
kuolleiden eläinten ruumiista, hampaista
ja selkärangoista, siitä mikä korpeilta yli jää.
Se maa virtaa varren läpi jyvään,
käsivarteen, yhdeksään kirveeniskuun,
puun tuoheen, puhtaaseen veteen 
(lahjoista ensimmäiseen), neljään tuntiin.

Se haudataan elävältä hopealautaselle
kostean liinan alle, rivi vaaleita aliravittuja
vatsoja paisuu ja pingottuu uunissa
vetäen sisäänsä vanhan auringon 
hengityksen lämpöä.

Hyvässä leivässä maistuu yhdeksän 
kirveeniskua lyöneen käden suolaisuus,
oman suusi suolaisuus, se tuoksuu
omalta pieneltä kuolemaltaan,
menneiltä ja tulevilta kuolemilta.

Nosta siis tomu suuhusi, vereesi.
Kun tiedät mitä syöt, pyhität sen, melkein.
Kaikki leipä on murrettava 
jotta sen voi jakaa. 
Yhdessä syömme maan.





torstai 16. joulukuuta 2021

Jouluinen runokalenteri 17.12.21

Ei sentään! Tuolla Meksikon kuumissa tunnemaailmoissa tuli koti-ikävä. Ikävä johonkin kotoiseen, yksinkertaiseen ja tuttuun. Laitoin Oktavion kirjan kiinni ja kiiruhdin koti-Suomeen, kotikaupunkini talvisiin, lunta tuprutteleviin maisemiin.


Marketissa käsiini tarttui kaunis joululehti nimeltänsä "Jouluruusuja, kauneimmat joulutarinat". Tiesin heti, mihin Pukki sen veisi, mutta silmäilin ennen paketoimista sen sivuja, ja törmäsin Zacharias Topeliukseen siellä. Hänen sanansa tuntui niin helpottavan tutuilta.

Tutun satusedän ja Maamme- kirjan kirjoittajan muistopäivää vietetään 14. tammikuuta. Joten sinne tässä onnittelut! Alla olevan runon maisemaa ei ole Meksikossa! Eiköhän tässä rikkaudessa yksi syy siihen, että olemme maailman onnellisin kansa!

Vuodenajat

Kun kevät kaunis tuli,
soi Luoja lämpöisen,
maan silmästä jo suli
jääkyynel huurtehen,
taas päivän paistehessa
jo linnut lauloivat,
ja lapset lehtosessa 
iloisna juoksivat.

Kun kesä saapui sitten,
ja niitty vihannoi,
maa kaunis kukkasitten
puvusta purppuroi,
me saariin soutelimme,
juoksimme metsihin,
ja marjaan kiiruhdimme,
kyll' lysti olikin.

Syys pimeät toi päivät
ja myrskyt pauhuisat,
pois lintuset ne veivät,
pois kukat tuoksuvat;
kynnettiin maita, soita
ja viljaa puitihin;
me söimme puolukoita
kyll' lysti olikin.

Niin talvi tulee, tiuku
soi silloin helisten,
lystisti sukset liukuu
pääll' lumikinosten
ja tuli takassansa
sulosti leimuaa.

Näin talvellakin kanssa
kyll' lapset lystin saa.
Kun hanki kyynelehtii, 
iin ole riemuinen, 
taas kevät kaunis ehtii,
iloa tarjoten.

Ain'  ylistele Luojaa;
kaikk' ajat hauskat on;
Hän eloamme suojaa
sen viepi valohon.

Zacharias Topelius, Jouluruusuja, toim. Rebecca Englund



Jouluinen runokalenteri 16.12.21

Pieni kaupunkini tuolla on pukeutunut juhlavalaistukseen. Puistot, rannat, ikkunat, kadun varret täynnä kauniita valoja. Sähkövaloja tai ledivaloja nykyään varmaan. Nuo isot ja pienet kuuset, joita on siroteltu katujan varsille ja toreille, ovat kuitenkin ihan aitoja. Ainakin minun silmiini.


Jatkan Octavio Pazin ylistäviä sanoja. On kuin hän ylistäisi naista tai pikkukaupunkiani tai luontoa tai jotain mitä en ymmärrä.  Modernin runoilun esiinmarssia... Myönnän, että minun on vähän vaikea pysyä mukana.

" Läheisyys kuin äkillinen laulu, 
kuin liekeissä laulava tuuli,
katse joka pitää maailman 
merineen ja vuorineen ilmassa, 
agaatin läpi suodatettu valoruumis,
valojalat, valovatsa, merenpoukamat,
aurningonjärkäle, jokin joka on pilven 
tai nopeasti harppaavan päivän värinen,
hetki säkenöi ja sillä on ruumis,
maailma käy jo näkyväksi ruumiisi läpi,
se kuultaa sinun kuultavuutesi läpi,

minä vaellan kaikujen holveissa,
lainehdin kajahtelivissa läheisyyksissä, 
kuljen läpi kuultojen kuin sokea,
katoan yhteen heijastukseen, toisessa synnyn,
oi lumottujen pilareiden metsä,
valon holvikaarien alla minä tunkeudun
läpinäkyvän syksyn käytäville.

vaellan läpi sinun ruummiisi kuin läpi maailman,
vatsasi on päivänpaisteinen aukio,
rintasi kaksi kirkkoa joissa veri
toteuttaa yhdensuuntaisia mysteereitään,
katseesi kietovat sinua kuin muratti,
olet meren piirittämä kaupunki,
muuri jonka valo halkaisee
persikanväriseksi puoliskoiksi,
tienoo täynnä suolaa, kallioita ja lintuja,
hautovan sydänpäivän lakien alla..."


"

tiistai 14. joulukuuta 2021

Jouluinen runokalenteri 15.12.21

Lauha ilma ja hienoinen tuuli riisuu maisemia pumpulimekoista. On harmaata ja harmaampaa, mielikin välillä maassa. Autoon taas vaihdettiin joku osa. En kyllä syö samaa ruokaa neljättä päivää. Vein närhille, joka heti rääkäsi iloisesti lähimetsästä.

Nyt tarvitaan intohimon herättäjää, jotakin, joka saisi veret kietämään. Ja löysin sellaisen!


Se löytyi Meksikosta, Pablo Nerudan ystävä, Oktavio Paz (1914-1998) . Hän sai Nobelin palkinnon kirjailijana ja runoilijana 1990. Hän oli diplomaattina Intiassa, jossa hän kirjoitti paljon. 

Käsissäni on runoteos Aurinkokivi, joka sisältää yhden runon sivulta sivulle jatkuen kuin suuren joen pauhu. Se on ylistysruno! Viivyn sen kanssa muutaman päivän ja laitan tähän siitä osioita.

Jos mahdollista, lue tämä ääneen, anna sen vieriä voimistuen....


Sinun maissihameesi lepattaa ja laulaa,
kristallihameesi, vesihameesi,
huulesi, hiuksesi, katseesi,
koko yön sinä sadat, koko päivän
avaat minun rintani vesisormillasi,
suljet silmäni vesihuulillasi,
luitteni lomiin sinä sadat, rintaani
upottaa juokseva puu vesijuuriaan,

minä vaellan läpi sylisi kuin läpi virran,
minä vaellan läpi ruumiisi kuin läpi metsän,
kuin vuoristopolkua,
joka äkkiä päättyy jyrkänteen reunaan,
kuljen läpi teroitettujen ajatustesi 
ja tullessani ulos valkeasta otsastasi
minun varjoni suistuu alas ja murskaantuu,
kokoan sirpaleeni yhden toisensa jälkeen
ja ruumista vailla jatkan hapuillen etsintääni.

Aurinkokivi, suomentani Pentti Saaritsa, 1990

maanantai 13. joulukuuta 2021

Jouluinen runokalenteri 14.12.21

Olen runoratsulla matkalla Meksikoon. Mutta ennen sitä haluan tuoda esiin erään intiaanipäällikön vastauksen Washingtoniin, kun sieltä tehtiin tarjous ostaa heidän maatansa. Moni on lukenut tämän joskus, siitä on tehty monta versiotakin. Muistan myös isäni, jolle intiaanipäällikön vastaus Valkoiselle Päällikölle oli hyvin vaikuttava. Hän säästi arkistossaan tätä paperia. Ja tämän haluan myös minä säilyttää blogini tekstissä. Toivon, että lukijani jaksaisi lukea tämän. Vielä kerran.


Vuonna 1854 Washingtonin Suuri Valkoinen Päällikkö teki tarjouksen intiaaneille ostaakseen heidän maansa ja lupasi antaa heille reservaatin sen sijaan. Intiaanipäällikkö Seattlen vastausta tähän tarjoukseen pidetään kauneimpana ja syvällisimpänä luonnon ja omaperäisen kulttuurin puolesta pidettynä puheena, mitä tunnetaan. Ruotsinkielestä kääntänyt Markku Henriksson. Englanninkielestä tarkentanut ja stilisoinut Hilkka Pietilä.  Tähän kopioitu kauhtuneesta valokopiosta, joka on todennäköisesti peräisin jostakin 1970-luvun lehdestä:

" Washingonin Suuri Päällikkö lähettää meille sanan, että hän haluaa ostaa meidän maamme. Suuri Päällikkö lähettää meille myös ystävyyden sanoja ja vakuuttaa hyvää tahtoaan meille. Se on hänelle kunniaksi, sillä me tiedämme, että hän tuskin tarvitsee meidän ystävyyttämme. Mutta me harkitsemme hänen tarjoustaan. Sillä me tiedämme, että valkoinen mies voi tulla aseiden kanssa ja ottaa maamme ellemme myy.

Kuinka kukaan voi ostaa tai myydä taivasta yläpuolellamme tai maan lämpöä? Koko ajatus on meille outo. Ellemme omista ilman raikkautta tai veden kimallusta, kuinka kukaan voi ne ostaa?

Jokainen pala tätä maata on pyhä minun kansalleni. Jokainen kiiltävä männynneulanen, jokainen rannan hiekkajyvä, usva hämärtyvässä metsässä, jokainen aukio ja jokainen pörräävä hyönteinen on pyhä kansan muistoissa ja kokemuksissa. Puissa virtaava mahla kuljettaa mukanaan punaisen miehen muistoja.

Siirtyessään tähtien pariin unohtavat valkoisen miehen kuolleet sen maan, jossa he ensi kerran näkivät päivänvalon. Meidän kuolleemme eivät koskaan unohda tätä ihmeellistä maata, koska se on punaisen miehen äiti. Me olemme osa tätä maata ja se on osa meitä.

Tuoksuvat kukat ovat sisariamme, kauris, hevonen ja mahtava kotka, ne ovat veljiämme. Kallioiset harjanteet, niittyjen rehevyys, ponin ruumiin lämpö ja ihminen – kaikki kuuluvat samaan perheeseen.

Kun siis Washingtonin Suuri Päällikkö lähettää meille sanan, että hän haluaa ostaa maamme, hän vaatii meiltä todella paljon.

Suuri päällikkö sanoo, että hän varaa meille paikan, jossa voimme elää omissa oloissamme, levossa ja rauhassa. Hän olisi meidän isämme ja me hänen lapsiaan.

Me siis harkitsemme tarjoustasi ostaa meidän maamme. Mutta se ei ole helppoa. Sillä tämä maa on meille pyhä.

Purojen ja jokien kimaltava vesi ei ole vain vettä, vaan se on meidän esi-isiemme verta. Jos myymme tämän maan, täytyy teidän muistaa, että se on pyhä. Teidän täytyy opettaa lapsillenne, että se on pyhä ja että jokainen häilähtävä varjo järvien kirkkaassa vedessä todistaa minun kansani elämän tapahtumista ja muistoista. Veden solina on minun isäni isän ääni.

Virrat ovat veljiämme, ne sammuttavat janomme. Virrat kantavat kanoottejamme ja ruokkivat lapsemme. Jos myymme sinulle maamme, teidän täytyy muistaa ja myös opettaa lapsillenne, että virrat ovat veljiämme ja teidän veljiänne, ja teidän tulee kohdella niitä niin kuin veljiänne.

Punainen mies on aina joutunut väistymään etenevän valkoisen miehen tieltä kuin usva häipyy vuorilta aamuauringon noustessa. Mutta meidän isiemme tuhka on pyhä. Heidän hautansa on pyhä tanner ja niin ovat nämä kunnaat, nämä puut, tämä maan kolkka pyhitetty meille. Me tiedämme, ettei valkoinen mies voi ymmärtää meidän teitämme. Hänelle yksi paikka on yhtä kuin toinenkin, sillä hän on kuin muukalainen, joka tulee yöllä ja ottaa maasta mitä tarvitsee. Maa ei ole hänelle veli vaan vihollinen, ja kun hän on voittanut sen, hän jatkaa matkaansa.

Isiensä haudat hän jättää taaksensa eikä välitä. Hän ryöstää maan lapsiltaan. Siitäkään hän ei välitä. Hänen isiensä haudat ja hänen lastensa perintöoikeudet on unohdettu. Hän kohtelee äitiään maata ja veljeään taivaasta kuin tavaroita, joita voi ostaa, ryöstää ja myydä kuin lampaita tai lasihelmiä. Hänen ahneutensa nielaisee kaiken ja jäljelle jää vain autio maa.

Mitäpä minä tiedän. Meidän tapamme eivät ole teidän tapojanne. Teidän kaupunkienne näkeminen koskee punaisen miehen silmiin. Mutta ehkäpä punainen mies on villi eikä ymmärrä.

Ei ole hiljaista paikkaa valkoisen miehen kaupungeissa. Ei yhtään paikkaa, jossa voi kuulla silmujen puhkeavan keväisin tai hyönteisen siipien rahinan. Mutta ehkä kaikki johtuu siitä, että olen villi enkä ymmärrä. Melu voi loukata korvia. Ja mitä on elämä, ellei voi kuulla kehrääjän yksinäistä huutoa tai sammakoiden kinastelua yöllä lammen ympärillä? Minä olen punainen mies, enkä ymmärrä sitä. Intiaani kaipaa lammen kasvojen yli suhahtavan tuulen pehmeää ääntä ja metsän havujen tuoksua tuulessa sateen jälkeen.

Ilma on kallisarvoista punaiselle miehelle, sillä kaikilla elävillä on osansa jokaisessa hengenvedossa, eläimet, puut, ihmiset – kaikki hengittävät samaa ilmaa. Valkoinen mies ei näytä huomaavan ilmaa, jota hän hengittää. Hän on löyhkälle turta kuin päiviä kuolemaisillaan ollut mies. Mutta jos me myymme sinulle maamme, täytyy teidän muistaa, että ilma on meille kallisarvoista, sillä se jakaa henkensä kaiken sen elämän kanssa, jota se ylläpitää.

Tuuli, joka antoi isoisällemme hänen ensimmäisen hengenvetonsa, ottaa vastaan myös hänen viimeisen huokauksensa. Ja tuulen täytyy antaa myös lapsillemme elämän henki. Ja jos me myymme maamme, täytyy sinun pitää se erillään ja pyhänä, paikkana, jonne valkoinen mieskin voi tulla maistamaan tuulta, jolle niityn kukat ovat antaneen tuoksun.

Niin me harkitsemme tarjoustanne ostaa maamme. Jos me päätämme hyväksyä sen, minä asetan yhden ehdon: valkoisen miehen pitää kohdella kaikkia eläimiä alueella veljinään.

Minä olen villi enkä ymmärrä mitään muuta tapaa. Olen nähnyt tuhansien puhvelien mätänevän preerialla valkoisen miehen jäljiltä, kun hän ampui ne ohikiitävästä junasta. Minä olen vain villi, enkä voi ymmärtää miksi savuava rautahevonen olisi tärkeämpi kuin puhveli, jonka me tapamme vain pysyäksemme hengissä.

Mitä on ihminen ilman eläimiä? Jos kaikki eläimet olisivat poissa, ihminen kuolisi hengen suureen yksinäisyyteen. Sillä mitä tahansa tapahtuu eläimille, tapahtuu ennen pitkää myös ihmiselle. Kaikella on yhteys.

Teidän täytyy opettaa lapsillenne, että maa heidän jalkojensa alla on esi-isiemme tuhkaa. Niin että he kunnioittavat maata, joka on kyllästetty heidän kaltaistensa elämällä. Opettakaa lapsillenne mitä me olemme opettaneet lapsillemme, että maa on meidän äitimme. Mitä tahansa tapahtuu maalle, tapahtuu maan lapsille.
Jos ihminen sylkee maata, hän sylkee itseään.

Tämän me tiedämme. Maa ei kuulu ihmiselle, vaan ihminen maalle. Tämän me tiedämme. Kaikki luontokappaleet ovat yhtä kuin veri, joka liittää suvun yhteen. Kaikki luodut ovat yhtä.

Mitä tapahtuu maalle, tapahtuu maan pojille. Ei ihminen kutonut maan kudosta, hän on vain sen säle. Mitä hän kudokselle tekee, sen hän tekee itselleen.

Mutta me harkitsemme tarjoustasi muuttaa reservaattiin, jonka olet varannut minun kansalleni. Elämme syrjässä ja rauhassa. Ei se paljon merkitse, missä asumme päiviemme loppuun. Lapsemme ovat nähneet isiemme nöyryyttävän tappion. Soturimme ovat häpeästä tappion jälkeen vajonneet joutilaisuuteen ja saastuttaneet itsensä makeilla ruoilla ja kovilla juomilla.

Merkitsee kovin vähän, missä me vietämme loput päivämme. Niitä ei ole monta. Vain joitakin tunteja, joitakin talvia vielä, eikä yhtään lasta niistä suurista heimoista, jotka kerran elivät ja asuivat tällä maalla tai jotka nyt vaeltavat pieninä ryhminä metsissä, ole jäljellä suremassa sen kansan hautojen äärellä, joka kerran oli yhtä mahtava ja toiveikas kuin sinun kansasi nyt. Mutta miksi murehtisin kansani menoa. Heimot koostuvat vain ihmisistä, ei muusta. Ja ihmiset tulevat ja menevät kuin meren aallot.

Ei myöskään valkoinen mies, jonka Jumala puhuu hänelle kuin ystävä ystävälle, ole mikään poikkeus yhteisestä kohtalostamme. Ehkä meistä lopulta tulee veljiä, kuka tietää. Yhden asian me tiedämme, asian jonka valkoinen mies voi joskus tajuta – meillä on yhteinen Jumala.

Te voitte luulla, että omistatte Hänet niin kuin tahdotte omistaa maamme. Mutta sitä ette voi. Hän on kaikkien ihmisten Jumala ja hän tuntee samaa sääliä niin valkoista kuin punaistakin kohtaan. Tämä maa on Hänelle kallis ja joka vahingoittaa maata halveksii sen Luojaa. Myös valkoiset katoavat, ehkä ennemmin kuin kaikki muut heimot. Joka jatkuvasti likaa oman sijansa, tukehtuu jonain yönä omaan saastaansa.

Mutta hukkuessanne te loistatte kirkkaasti sen Jumalan voiman sytyttäminä, joka toi teidät tähän maahan ja jossakin erityisessä tarkoituksessa antoi teille vallan tämän maan yli ja punaisen miehen yli. Se tarkoitus on meille mysteeri, sillä me emme ymmärrä, kun puhvelit tapetaan, villihevoset kesytetään, metsien salatut lokerot täyttyvät ihmisjoukkojen hajusta ja kypsien kukkuloiden näkymät pilataan puhuvilla rautalangoilla.

Missä on tiheikkö? Poissa. Missä on kotka? Poissa. Hyvästit ketterälle hevoselle ja ajolle? Se on elämän loppu ja lopun alku.

Niin me harkitsemme ehdotustasi ostaa meidän maamme. Jos me suostumme teemme sen varmistaaksemme itsellemme reservaatin, jonka olet meille luvannut. Ehkä me siellä voimme elää loput päivämme niin kuin haluamme.

Kun viimeinen punainen mies on kadonnut tältä maalta ja hänen muistonsa on vain pilven varjo, joka lipuu preerian yli, viipyvät kansani henget näillä rannoilla ja näissä metsissä. Sillä ne rakastavat tätä maata kuin vastasyntynyt rakastaa äitinsä sydämenlyöntejä.

Jos me myymme sinulle maamme, rakastakaa sitä niin kuin me olemme sitä rakastaneet. Huolehtikaa siitä, niin kuin me olemme siitä huolehtineet. Pitäkää mielessänne sen kuva sellaisena kuin se on nyt kun te otatte sen meiltä vastaan.

Ja kaikella voimallanne, kaikella mielellänne, kaikella sydämellänne säilyttäkää se lapsillenne ja rakastakaa sitä, niin kuin Jumala rakastaa meitä kaikkia.

Erään asian me tiedämme. Meidän Jumalamme on sama Jumala. Tämä maa on hänelle kallis. Valkoinenkaan mies ei voi välttää yhteistä kohtaloamme.

Voi olla, että meistä lopulta tulee veljiä. Sen me näemme."




Jouluinen runokalenteri 13.12.21

Olen vuodesta 2017 täyttänyt joulukalenterin luukut mitä upeimmilla runoilla ympäri maailmaa. Ne ovat rauhoittaneet minua joulunviettoon. 

Nyt seuraa yllätys! Jotakin piti tehdä. Olen paljon istunut tässä tietokoneen äärellä. Ulkona hyinen pakkastuuli ja vähän valoa. Jotakin muuta nyt tarvitaan...

... sillä tein kovasti työtä etsiessäni ja tutkiessani kuubalaisia runoilijoita, joita on pilvin pimein. Mutta en löytänyt yhtään runoa käännettynä suomeksi. Kirjasto ei tässä myöskään ehdi auttaa. Minähän painelin youtubeen ja panin salsaksi tuossa tuvan lattialla. Tehkää samoin! Kuubalaista parhaimmillaan!





lauantai 11. joulukuuta 2021

Jouluinen runokalenteri 12.12.21

Voi kuinka riemukkaasti luisti potkurini! Nyt on sellainen aika... kunnes tuo lämpö vie lumen. Toivottavasti ei ihan kokonaan. Sillä ilmassa on hyhmää. Jotakin, joka ei ole oikein vettä eikä oikein jäätä. Sohjoa... suomenkieli on sitten kaunista.

Vielä kerran kuljen Perussa ja intiaanien ajatusmaailmassa. 

Wanka eli elegia Perusta

Aamun sarastus valaisee maan
ja kunnioittaa kirkkaudellaan ihmisten luojaa. 

Kuulas taivas karkottaa pilvet
ja kumartaa maan valtiasta

Tähtien herra, meidän isämme Aurinko¨
levittää hiuksensa jalkojensa juureen.

Tuuli tarttuu puunlatvoihin,
se keinuttaa oksia ja taivutta ne kohti maata.

Kukkivissa puissa laulavat linnut
ylistystään maan luojalle.

Kaikki kukat, ylväät ja ihanat,
levittävät ilmoille värinsä ja tuoksunsa.

Veden peilissä, järven selällä,
on iloisten kalojen onnellinen koti.

Vuolaan puron käheässä laulussa
soi ylistys Viracochalle.

Kalliotkin ovat verhoutuneet vihreään,
ja alhaalla rotkossa metsä uhraa hänelle tuoreita kukkia.

Vuorten asukkaat, käärmeiden kansa,
saapuvat kiemurrellen hänen jalkojensa juureen.

Ylänköarojen vikunja ja kalliorinteiden viscaacha
hakevat turvaa hänen läheisyydestään.

Niin minunkin sydämeni jokaisen auringonnousun aikaan
laulaa ylistystään sinulle, isälleni, luojalleni. 

perjantai 10. joulukuuta 2021

Jouluinen runokalenteri 11.12.21

En tiedä, onko tämä aivan Raahen oma keksintö; juhlistaa valoilla Härkätorin kaikki puut. Niitä on eri liikkeet pystyttäneet, ja yleisö äänestää kauneimman puun. Ne ovat toinen toistaan kauniimpia. Pysähdyin sinisellä valoketjulla koristellun puun juurelle. Oksilla oli tippuvia valoja. Ne olivat kauniita, mutta sinisestä en tiedä. Valokuva vääränlaisessa valossa ei oikein onnistunut. Mutta tietystä syystä laitan sen nyt tähän.


Tämä puu on jotenkin kahlehdittu. Nuori Juan Wallparrimachi Maita (1793-1814), joka kuoli kansansa vapauden puolesta taistellessa, oli kahlehdittu kohtaloonsa. Hän syntyi ja kasvoi Boliviassa. Hänen isoisänsä oli portugalin juutalainen, äiti cuzcolainen intiaani ja isä espanjalainen. Hän jäi lapsena orvoksi, oli intiaanien ja myöhemmin sissien kasvattama. Sissien joukossa hän oppi arvostamaan ketzuan kieltä ja kansaansa. Hän kuoli taistelussa 20-vuotiaana. Näin hänestä tuli legenda, kansallissankari ja suosittu "sotilasrunoilija". Taistelujen tauottua hän tarttui aina kynäänsä.

Kuinka kauniisti hän kuvaa eroa rakastetustaan ja kaipuusta ja  nuoruutensa herkkyydellä! 

Rakkausruno

Kyyhkyläiseni, onko totta että sinun on lähdettävä
kaukaiseen maahan josta koskaan et palaa?

Kenet sinä jätät pesääsi -
ja kehen on minun surussani turvattava?

Osoita minulle tie, jota sinun on kuljettava.
Lähden ennen sinua ja kyyneleilläni kostutan maan, jota astelet.

Ja kun tunnet, että matkalla aurinko polttaa sinua,
henkäisen luoksesi pilven, 
jonka lempeä varjo saapuu viilentämään sinua.

Ja kun jano kiusaa sinua, 
syntyy kyyneleistäni sade, 
joka tarjoaa sinulle juotavaa.

Kivisydäminen olento, kuin kavala käärme!
Kuinka sinä voit minut hylätä!

Minun aurinkoni on sammunut, 
sillä rakkaani on lähtenyt ainiaaksi, 
eikä kukaan tunne sääliä minua kohtaan.

Kuinka suloinen olit, kyyhkyläiseni,
kun sinut nähdessäni sokeuduin 
kuin olisin katsellut suoraan aurinkoon.

Pyrstötähtinä loistavat silmäsi, hukuttivat minut
ja kuin yölliset salamat saivat minut poikkeamaan tieltäni.

Lainaisipa kotka minulle siipiensä voiman,
jotta pääsisin sinua katsomaan 
ja yhdessä tuulen keralla lentäisin hyväilemaan sinua. 

Niin vahvan siteen solmimme välillemme, 
ettei kuolemakaan voisi meitä erottaa.
Uskoimme että pysymme yhtenä ikuisesti.

Kyyhkyläiseni, miten voisit karkottaa tuskani?
Missä ikinä kuljenkin, olet sinä ainoa auringonnousuni
joka sydäntäni valaisee.

Kun Misti-vuori syöksee tulta
ajattele minua, sillä minä ajattelen sinua alati.
Rakkautesi tähden, miten kauas onkaan orpo sydämeni jo vaeltanut?

torstai 9. joulukuuta 2021

Jouluinen runokalenteri 10.12.21

 "Aurinko on hyvin sairas, se ei jaksa enää nousta ylemmäksi", kertoi eräs pieni poika tekemästään kuvasta, jossa Auringolla oli kyyneleet silmissä. Se oli pojan tulkinta siitä, miksi Aurinko jäi niin matalalle joulukuussa. 


Tuolla etsiessäni E-Amerikan runoilijoita kautta aikojen, muistin illalla, että minullahan on vieläkin vanhempaa runoutta aivan tuolla kirjahyllyllä. Löysin kuin löysinkin pienen teoksen nimeltä Popol Vuh,
Maya-intiaanien kansalliseepos. Espanjalaiset polttivat suuren osan ikivanhoista kirjoituksista 1500-luvulla, mutta tämä on säilynyt. Sen kääntäjinä ovat Helinä Karttunen ja Ulla Ranta, Like 1997. 

Kiitos heille, että olen voinut tutustua tuohon ihmeelliseen Quiche-heimon kirjaan, jossa pelataan palloa niin että maa järkkyy ja alisen maailman ihmiset suuttuvat. Siinä kuvataan myös maailman synty, josta otan osan tähän:

" Tämä on ensimmäinen kertomus, ensimmäinen tarina.
Ei ollut vielä ihmisiä, ei eläimiä, ei lintuja, ei kaloja eikä rapuja;
ei puita, eikä kiviä, ei luolia eikä rotkoja, ei ruohoa eikä metsää 
- vain taivas oli olemassa. 

Maan pintaa ei vielä näkynyt.
Oli vain tyyni meri ja ääretön avaruus.
Mitään ei ollut luotu, ei mitään, mistä lähtisi ääntä;
ei mitään, mikä liikkuisi tai värähtelisi, mitään ei kuulunut taivaalta.
Mitään ei näkynyt; oli vain tyyntä vettä, vain autio, peilityyni meri.
Elämää ei vielä ollut.
Kaikki oli vaiti yön pimeydessä, hiiskahdustakaan ei kuulunut.

Vain Luoja ja Muodonantaja, Tepeu ja Gucumatz, esivanhemmat, olivat vedessä loistaen valoaan.
Koska he olivat sinisten ja vihreitten sulkien peitossa, heitä kutsutiin Gucumatziksi.
He olivat suuria tietäjiä ja suuria ajattelijoita. 
Oli olemassa myös taivas ja salama eli Taivaan Sydän, mikä on Jumalan nimi.
Taivaan Sydämellä on kolme hahmoa: 
esimmäinen on nimeltään Caculha Huracan, toinen Chipi-Caculha ja kolmas Raxa-Caculha.

Silloin saapui sana, ja Tepeu ja Gucumatz kohtasivat toisensa, pimeydessä ja yössä,
ja Tepeu ja Gucumatz puhuivat keskenään.
He puhuivat ja keskustelivat, tuumailivat ja pääsivät viimein yhteisymmärrykseen.

Heidän siinä miettiessään heille valkeni, että ihmisen pitää ilmestyä, kun aamu sarastaa.
Niinpä he alkoivat suunnitella luomistyötään; 
kuinka puut ja pensaat kasvaisivat, 
kuinka elämä syntyisi ja kuinka ihminen luotaisiin.
Taivaan Sydän, jonka nimi oli Huracan, suunnitteli ja järjesti näin pimeydessä ja yössä.

Tepeu ja Gucumatz tapasivat siis toisensa;
he neuvottelivat, miten saada aikaan elämää ja valoa;
mitä heidän pitäisi tehdä, että valkenisi ja aamu sarastaisi
ja kuka heitä palvoisi uhrilahjoin. 
- Tapahtukoon näin! Tyhjyys täyttyköön!
Vedet vetäytykööt ja väistykööt,
maa kohotkoon ja lujittakoon!
Niin he sanoivat.
Tulkoon valo ja aamunsarastus taivaan ja maan päälle!
Kun ihmisolento on luotu,
kun ihminen on saanut muotonsa,
vasta sitten saakoon meidän luomistyömme kunniaa ja kiitosta!
Niin he sanoivat."


Jouluinen runokalenteri 9.12.21

Yhä riittää kylmää. Katselin kaupungissa naakkoja, jotka kyyhöttivät yhden puun oksilla rinnakkain räpytellen siipiään ja pörhistäen sulkiaan. Taisi niitä palella. Sääliksi kävi. Itsellä oli paksusti päällä lapasia myöten, joten ei palellu.

Kodin lämmin ikkuna

Edelleen ollaan Chilessä. Chileä ei voi runouden saralta ajatella ilman Pablo Nerudaa. 

Hän eli vuosina 1904-1973 ja on maailmalla ihailtu Nobel-palkittu runoilija. Hän toimi poliitikkona kommunistipuolueessa, diplomaattina ja kunniakonsulina mm. Burmassa, Colombossa, Buenes Airesissa ja Barcelonassa. Häntä pidetään yhtenä 1900-luvun tärkeimmistä latinalaisamerikkalaisista kirjailijoista.  Hänen alkuperäinen nimensä oli Ricardo Eliecer Neftali Reiyes Basoalto, mutta hän otti taiteilijanimekseen lainaten tzekkiläistä Jan Nerudaa. Hän oli hyvä ystävä espanjalaisen runoilija Carcia Lorcan kanssa. Hän joutui pakenemaan Chilestä 1949, mutta palasi takaisin 1952 ja eli lopun elämäänsä arvostettuna henkilönä. 

Alla olevan runon nappasin netistä ja tässä sivu siitä, jos joku haluaa tutustua enemmänkin hänen rakkausrunoihin: 
https://nokturno.fi/files/pablo-neruda/Pablo-Neruda_20-rakkausrunoa-ja-epatoivon-laulu.pdf

Oi mäntyjen lakeus, särkyvien aaltojen kohina, 

valojen hidas leikki, yksinäinen kello, 

ilta laskeutuu silmillesi, nukkeni, 

maankuori, jolle maa laulaa!

 

Sinussa laulavat joet ja sieluni pakenee niihin 

kuin halusi, ja sinä lähetät sen minne haluat. 

Toiveittesi jousella tähtää tielleni 

ja kiihkossa tulen vapauttamaan nuolieni parven. 


Ympärilläni näen usvaisen vyötärösi 

ja sinun hiljaisuutesi metsästää vaivattuja hetkiäni, 

ja sinuun jolla käsivarret ovat läpikuultavaa kiveä 

ankkuroituvat suudelmani ja kostea haluni tekee pesän.

 

Oi sinun mystillistä ääntäsi jolle rakkaus lyö 

tummasti sointuen ja iltaan kuollen! 

Olen nähnyt syvät hetket, peltojen ylitse, 

tähkäpäiden lyövän tuulen kitaan.

 


tiistai 7. joulukuuta 2021

Jouluinen runokalenteri 8.12.21

Kiitos pakkasherralle, että sentäs vähän loittonee. Tuntui tuvassa jo aika holotna! Pökköä piti työntää pannuun, hällään ja kakluuniin. 

Yhä kotiympyröissä...



Viivyn vielä tuolla intiaanien maissa E-Amerikassa. Harvoin saamme lukea heidän tarinoitaan ja runojaan. Poimin niitä upeasta kirjasta nimeltä "Sana ja ruokokynä", toimittanut Tapani Harviainen 1988. Kirja löytyy Raahen kirjastosta, vinkkinä tässä. Kääntäjiä siinä on useita. 

Tässä inkojen ketzuankielistä runoutta, jossa ilmenee, että kautta maailman ihmiset ovat kaivanneet jotakin suurempaa voimaa.

LuojajumalaViracochalle omistettu jailli eli hymni

Oi Viracocha, maailmankaikkeuden herra!
Oletpa sinä mies tai nainen,
Sinä maan antimien herra,
Mikä tahansa sinä oletkin,
missä sinä olet?

Oletko sinä ylhäällä taivaassa?
Oletko sinä alhaalla maassa?
Vai ovatko sinun loistava 
valtaistuimesi ja 
hallitsijan valtikkasi ulkona
avaruudessa?

Voi, kuule minua! 



maanantai 6. joulukuuta 2021

Jouluinen runokalenteri 7.12.21

Nyt kiidän Etelä-Amerikan puolelle ja Chileen. Kaipaan rakkausrunoja. Kukapa ei kaipaisi rakkautta, läheisyyttä, ystäviä ja kauniita sanoja tällaisena aikana, kun yhä vain käperrytään kodin seinien sisään ja  varauksella kuljetaan ulkomaailmaan.

Matti Lepistön veistämä kotka symboloi E-Amerikkaa. Siellä kunnioitettiin tätä voimakasta lentäjää. Siitä on tehty lauluja ja runoja. Nyt kotka on kahlittuna pihalleni valoketju kaulassa. Mutta aina valmiina lentämään pois. Se viivähtää poikani veistämän Lintumies-toteemin päällä.


Araucania on alue Etelä-Chilessä, jossa asui (ja toivottavasti vieläkin) Mapuche-kansa. Se teki pitkään vastarintaa espanjalaisille valloittajille . Tuhannet taistelijat kuolivat tässä sodassa, jonka espanjalaiset lopulta voittivat. Alue liitettiin muuhun Chileen vuonna 1880. Alla olevasta runosta ei ole lähempää tietoa, runoilija jäänyt unholaan, mutta ei hänen realistisen rehellinen runonsa. Ymmärtäisin, että sotilas taistelutantereilla on kirjoittanut tämän kaipauksella. 


Araukaanien rakkausruno Chilestä

Hyvänä pitivät minua vieraat naiset
kun viivyin kaukana poissa,
naiset kauniit ja kaukaiset
jotka minua rakastivat.

Kuulepa, pieni tyttökultani!

Sinun vuoksesi laskin kaikki muut menemään

Sinun vuoksesi palasin takaisin.

Usein heitä ajattelen, noita naisia
enkä voi heitä unohtaa.

Joskus öisin he ovat täällä.
Kuulepa, pieni tyttökultani!
Sinun vuoksesi palasin takaisin,
sinun vuoksesi jäin tänne kotikonnuilleni.

sunnuntai 5. joulukuuta 2021

Jouluinen runokalenteri 6.12.21

Rakas pieni Suomi! On syntymäpäiväsi kaiken koronakurimuksen keskellä. Ainakin luonto sitä juhlii kauneimmilla juhlavaatteillaan, auringon kultaamana. Ihaillaan sitä!

Tähän päivään en voi ottaa amerikkalaista runoutta, vaan kiidän takaisin Suomeen ja otan esille Kaarlo Sarkian realistisen runon Elämän viisauden kirjasta (toimittanut Hannu Tarmio). Siihen rinnalle sytytän vaaleanpunaisen kynttilän. Se symboloi TOIVOA.


 Kaarlo Sarkia  (1902 - 1945) kirjoitti runoja selvällä rytmillä riimitellen. Sarkia oli oppinut mies ja käänsi mm. italian ja ranskan kielisiä runoja suomeksi. Elämän lähtökohdat eivät hänellä olleet helppoja. Hän syntyi aviottoman piikatytön lapsena ja sairasti tuberkulosia. Hän sai kuitenkin kiitosta runoista jo elinaikanaan. WSOY myönsi hänelle stipendin, minkä turvin hän matkusti Sveitsiin ja Italiaan hoitamaan sairauttaan. Matkat innoittivat häntä kirjoittamaan lisää runoja, joille mm. Erik Bergman, Kaj Chydenius ja Petri Laaksonen ovat tehneet sävellyksiä.

Kaarlo Sarkia

Älä elämää pelkää,
älä sen kauneutta kiellä. 
Suo sen tupaasi tulla
tai jos liettä ei sulla,
sitä vastaan käy tiellä,
älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämään lymyyn kulje:
Ei kuolema sinulta oveaan sulje.

Kuin lintu lennä,
älä viipyen menneen raunioilla
nykyhetkeä häädä.
Suo jääneen jäädä,
suo olleen haudassa olla,
tulevaa koe vastaan mennä.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
On kuoleman portti aina avoin.

Älä koskaan sano:
- Tämä on iäti minun.
Elon maljasta juovu,
taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
On maailman rikkaus sinun,
kun mitään ei omakses ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin:
Näet aina avoinna kuoleman portin.

Jouluinen kalenteri 5.12.21

Kun led-valot ovat niin huokeita, innostuin laittamaan niitä jopa ruusupensaaseeni. Huomasin, että kun tulen pihaani ja vien auton talliin, on tosi vaikea sovittaa askeleita. Nyt tosin helpompi kun on lunta. Miten paljon lumi itsesään jo antaa valoa!



Edelleen tuon vanhempia ja jo kuolleita runoilijoita esille. Ezra Pound on italialais-amerikkalainen runoilija ja kirjailija (1885-1972). Hän loi varhais-modernistista runoutta. Se näkynee jo runon rakenteessa. Etsin hänestä jotakin muutakin persoonallista. Hän oli ankara ja vaativa luomistyössään.
    Hän otti edellä jo tutuksi tulleen Robert Frostin siipiensä suojaan ja esitteli hänet muille runoilijoille. On mieltä lämmittävää tuollainen tukeminen. 

Kunpa kaikki taiteilijat voisivat tukea toisiaan! 


Ezra Pound


Lihava kuu nousee vinona vuoren ylle

Silmät, tällä kertaa minun maailmani,

    mutta tulevat ja katsovat minun silmieni sisältä

        minun silmäluomieni välistä

            meri taivas ja lammikko

            vuorottelevat

            lammikko, taivas ja meri

aamun kuu auringonnousua vasten

kuin pala parasta antiikin Kreikassa lyötyä rahaa

lauantai 4. joulukuuta 2021

Jouluinen runokalenteri 4.12.21

Muistan niin hyvin sen päivän ennen joulua, kun mieheni Eino toi iloisesti hymyillen tämän valokuusen. - Pitäähän meilläkin olla vähän jouluvaloa, hän ilmoitti. 

Silloin noita valoja ei pihoilla ollut vielä paljon. Kun niitä sitten ilmaantui enemmän, Eino vanhan kansan miehenä oli vähän ihmeissään, että kun tuolla tavalla haaskaavat sähköä. - Meidän silmillehän ne on luotu kaamosaikaa virkistämään, sanoin minä. 

Nyt tuon esille amerikkalaisen nobel-kirjailijan T.S.Eliotin (1888-1965). Vuonna 1914 hänelle myönnettiin Englannin kansalaisuus, joten hänet tunnetaan amerikkalais-englantilaiseksi kirjailijaksi, runoilijaksi ja kirjallisuuskriitikoksi. 

Se mikä minua ilahdutti hänen elämässään, oli yhteys nobelkirjailija ja filosofi Henri Bergsoniin (yksi suosikkini), jonka myötävaikutuksesta Eliot tutustui myös muihin aikansa filosofeihin. Hänen tunnetuin teoksensa on The Tricky Cats, josta tehtiin musikaali "Cat". Ainakin yksi kaunis melodia on kaikille tuttu ja usein esitetty. Hänen kuuluisin runoteos on Autio maa, https://fi.wikipedia.org/wiki/Autio_maa. 

T.S.Eliot

HILJAISUUS

Isäni sanoi usein: 
"Korkeatasoiset eivät koskaan vieraile pitkään,
heille ei tarvitse näyttää Longfellowin hautaa
tai Harvardin lasikukkia.
Itseensä luottaen kuin kissa -
joka vie saaliinsa yksityisyyteen,
hiiren veltto häntä riippuu kuin kengännauha sen suusta -
he joskus nauttivat yksinäisyydestä,
ja heidät voi vaientaa
puhe joka on ihastuttanut heitä.
Syvin tunne ilmenee aina hiljaisuudessa;
ei hiljaisuudessa, vaan pidättyvyydessä."

Myöskään hän ei tarkoittamatta sanonut: "Olkoon taloni majatalonne".
Majatalot eivät ole asuntoja.

perjantai 3. joulukuuta 2021

Jouluinen runokalenteri 3.12.21


Olen tykännyt laittaa ulkoeteiseen punaiset valot. Ne hohtavat lämpimän punaisina pihaan tulijalle. Niistä jo tulee lämmön tuntu tupaan astuessaan.

Walt Whitman on Emily Dickensonin rinnalla amerikkalaisen runouden peruspilareita. Näin luin netin tiedoista. Whitman syntyi Long Islandilla vuonna 1819, mutta kasvoi Brooklynissa 5-vuotiaasta asti. 11-vuotiaana hän jo kulki isänsä kanssa töissä elättäen isoa perhettä. Teräväpäinen poika toimi siellä opettajana 17-vuotiaana ja myöhemmin toimittajana. Näin urkeni hänen kirjallinen uransa. Whitman kuoli 1892 tuberkuloosiin New Jerseyssä. 

Kun hänen runojaan lueskelin, ne eivät heti auenneet. Häntä ei Amerikassakaan aluksi vaivatta vastaanotettu, mutta tuli myöhemmin kuuluisaksi. Hän ilmentää runoissaan amerikkalaista jenkkisyyttä. 

Walt Whitman

KUULIN TEIDÄT

Kuulin teidät, juhlavan heleät urkupillit, kun kuljin
    kirkon ohi viime sunnuntaiaamuna,
syksyn tuulet, kun kävelin metsässä hämärissä, kuulin
   teidän ylhäällä huokaavan pitkään niin murehtivasti,
kuulin täydellisen italialaisen tenorin laulavan
    oopperassa, kuulin sopraanon äänen laulavasta 
    kvartetista;
rakastettuni sydän! sinunkin kuulin hymisevän hiljaa
   ranteessa kaulallani,
kuulin sykintäsi kun viime yönä kaikki yhä soitti pieniä
   kelloja korvissani. 

torstai 2. joulukuuta 2021

Jouluinen runokalenteri 2.12.21

Maailma on ollut tämän viikon niiiin kaunis, että henkäilen autollakin ajaessa, kun katselen pumpulimaista metsämaisemaa kotikylälläni. Ja muuallakin. 

Miksi keskuudessamme, kaiken kauneudessa, jyllää tuo kauhea koronavirus? Tulee mieleen, että eikö ihmiskunta oppinut mitään ensimmäisestä vuodesta. Montako vuotta vielä, jotta opimme jotain tärkeää (tässä yksi näkökulma)?

Kotipihaltani

Tähän päivään tarvitsemme jotakin lohdullisempaa, tunteisiin vetoavampaa runoutta, jossa hetkeksi voimme unohtaa ristiriitaisen maailman ympäriltämme. 

Robert Frost (kuinka kuvaava sukunimi tähän aikaan hänellä) syntyi San Franciskossa 1874, kuoli 1963 Bostonissa ja ehti asua ja toimia Uudessa Englannissa opiskellen latinan ja kreikan kieltä. Hän aloitti perheensä kanssa maanviljelijänä. Myöhemmin Englantiin muuttaessaan hän julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa. Hän muutti kuitenkin takaisin Amerikan Bostoniin ja toimi opettajana useissa eri korkeakouluissa. Tässä lyhyesti hänen elämäänsä.

Alla oleva runo iskee varmasti suomalaiseen sielunelämään. Tuo luontokokemus!


                                  Robert Frost

                                 Metsän reunassa lumisena iltana

                                                Ken nämä metsät omistaa
                                                ei kylällänsä tietää saa,
                                                jos katson hänen metsässään
                                                kun lumen valtaan joutuu maa.

                                Hevonen oudoksuu, sen nään,
                                kun väliin metsän, järven jään
                                kauaksi luota talojen
                                pysähdyn iltaan pimeimpään. 

                                                Se päätään puistaa kysyen,
                                                uppoaa ääni kulkusten
                                                vain lumen lauhan huokunaan
                                                 ja kohuun tuulen pehmoisen.

                                On metsä kaunis, syvä, vaan
                                on vastattava sanoistaan,
                                saa uni jäädä vartomaan,
                                saa uni jäädä vartomaan.