torstai 27. helmikuuta 2014

Onneksi omistan Onnen!

Uskon, että kaikki omistavat jonkinlaisen "onnen". On onni syntyä Suomeen, on onni omistaa koti, omistaa jonkin sortin terveyttä vielä, omistaa ystäviä, työtä, tietokoneen ja internetin! Minä omistan myös ruusun nimeltä Onni. Ja siitä on kasvamassa parissa vuodessa etupihani komeus.

Noukin Onni-ruusun Oulujoen taimitarhasta kesällä 2012. Jo yhdessä vuodessa se on kasvanut pituutta, ei vielä tosin leveyttä.
Haaveilen rakentaa sille vanhoista heinäseipäistä Onnentuvan. Olen sen jo valmiiksi piirtänytkin. Teen siihen pari ikkunaa ja harjakaton. Siis harvanlaisen sellaisen, kuitenkin niin, että noita oksia tulvehtii ikkunoista ja joka raosta. Tueksi sille sen tarkoitan, sillä sain kuulla, että se kasvaa aika korkeaksi ja tuuheaksi.



Monelle ruusuntutkijalle on jo onni löytää ruusu, joka poikkeaa muista. Tällaisia ruusuja kutsutaan LÖYTÖRUUSUIKSI. Edellä kerroinkin jo yhdestä; malvaruususta. Juhannusmorsiankin lasketaan kuuluvaksi löytöruusuihin. Suomen Ruususeura on kustantanut Pirjo Raution kanssa ihanan kirjasen "Kauniit löytöruusut". Siinä löytöruusua tulkitaan esim. näin: "Löytöruusu on vanha viljelty ruusu, joka on jäänyt unholaan nimineen päivineen, mutta löytynyt myöhemmin uudelleen ja viljelyn arvoiseksi todettu (Henry Väre)." Lisäksi Sirkka Juhanoja toteaa siitä myös näin: "Löytöruusu on ruusu, joka on ainutkertainen löytöpaikallaan, esim. spontaani risteymä, jonka syntyä ei tunneta".

Yksi pulma siinä vain on. Pikkukiukusta kiviin sen istutin kiven viereen. Se sen vuoksi, että ruohonleikkurini tökkää siihen usein. Se kivi on niin iso, että en sitä saanut ylös kammetuksi. Istutin onnenruusun sen viereen merkiksi maan petollisuudesta. Toivoa vain saa, että juuret löytävät tien pitkin kiven sivustoja, ja että kivi somasti sitä lämmittäisi siinä. Pulmana nyt se, että miten saan nuo onnentuvan seipäät sopivaan paikkaan, ettei kivi ole esteenä. Oliskohan rakentajallakin onnea siinä?

Onnenruusu liitetään kirjoissa kartanoruusuihin kuuluvaksi, Centifolia-ryhmä. Kartanoruusujen kerrotaan olevan peräisin Hollannista, ensimmäinen maininta vuonna 1581. Ruususuvun perimästä mainitaan Rosa gallica, Rosa phoenicia, Rosa Moscata ja Rosa canina. Näitä ruusuja esiintyy mm. hollantilaisissa maalauksissa. Tiedot poimittu Pirjo Raution kirjasta Suomen ruusut.

Siis olen hurjan onnellinen, että minulla on ranskalaisperäinen kartanoruusu pihamaallani. Yksi sellainen ainakin.
Tämä löytöruusu löydettiin n. 50-60 vuotta sitten erään rovaniemeläisen talon pihamaalta. Kulkukauppias oli sen tuonut juhannusruusunimikkeenä, mutta olikin sitten aivan muuta. Talon isäntä toivoi sen nimeksi Onnea, koska häntä oli kohdannut suuri onni. Tekisi kyllä kauheasti mieli tavata tuota onnen saajaa tai ainakin kuulla hänen tarinansa. Mutta kun ei ole kontaktihenkilöä, keksin tarinan tässä itse kuulemani perusteella.

On tosiasia se, että täällä kylmässä Pohjolassa on löydetty runsain mitoin ihmeellisiä ruusuja, jotka ihmeesti ovat selvinneet elossa kylmät talvet, ja jotka ihmeellisesti ovat risteytyneet keskenään tai kehittyneet omaksi lajikseen, ja joiden alkuperä ei  ole tiedossa. Tällaiset ruusut ovat oikeastaan ihmeitä ruusuiksi.

Joskus muinoin oli lappilaisen talon pihaan tullut kulkukauppias mukanaan kaikenlaista tavaraa. Lapissa heitä vielä kulki pitkäänkin, koska kylät olivat kaukana keskuksista. Silloisen talon emäntä katseli kulkukauppiaan tavaroita eikä oikein keksinyt mitä ostaisi. Kahvit ja korvapuustin hän tarjosi kauppiaalle, ja siinä samalla kerrottiin kuulumiset. Pois lähtiessään kauppias huomasi puoleksi muokatun kukkapenkin pihamaalla ja muisti, että hänellä olisi pari ruusuntainta mukana. Siihen talon emäntä innostui ja osti molemmat. Kauppias muisteli juhannusruusuja niiden olevan.

Seuraavana kesänä toinen pensaista todellakin kukki emännällekin jo tuttuja valkoisia ruusuja, mutta toinen pensas oli vähän hidaskasvuinen, lehdetkin toisenlaiset  ja kantoi vain yhtä ruusunnuppua. Siitä ilmestyikin kauniin vaaleanpunainen ilmestys.

Emäntä ihastui siihen niin, että päätti siirtää ruusun tuvan päähän aurinkoiseen ja suojaiseen paikkaan. Hän haki aimo annoksen kanalasta lantaa ja kasteli kunnolla. Ruususta kehkeytyi emännän silmänterä. Seuraava kesä oli lämmin ja ruusu kasvoi hyvin. Se tuotti jo kymmenen kaunista ruusua, jota naapuritkin tulivat ihastelemaan.

Emäntä hoiti ruusuaan rakkaudella, peitteli välillä kuumina kevätpäivinä ja hoiti kompostimullalla. Näin vahvistui ruusu vuosi vuodelta tottuen pohjoisen kylmyyteen ja ilahdutti joka kesä talon väkeä. Juurivesoja jaettiin naapureille ja ystäville. Usein huonolla menestyksellä, sillä tämä ruusu tarvitsi erityishuomion ja rakkautta paljon.

Eräs ruusuasiantuntija sitten matkoillaan kuuli ruususta ja ihmetteli kovin miten tällainen kartanoruusua muistuttava ruusu menestyi näin pohjoisessa. Huomattiin, että sitkeästä ruususta oli kehittynyt aivan oma lajinsa. Kun ruusulla ei ollut nimeä, pyysi talon isäntä, voisiko sitä nimetä Onneksi. Häntä oli vastikään kohdannut onni, josta hän punastuneena ei alkanut enempää kertomaan. Kell' onni on, se onnen kätkeköön! 

Vuonna 2001 tämä "onnenruusu" nimettiinkin vuoden ruusuksi. Sitä kasvatettiin taimistoissa ja sieltä se on löytänyt paikkansa Linnapellonkin pihamaata kaunistamaan.

Ps. Tämä blogisivu on yksi luetuimmista sivuistani, joten laitan tähän vähän lisää. Sain tietoa Onni-ruusun korkeudeksi 1,5. Se ei pidä paikkaansa, vaan kasvaa hojottaa nyt pitkästi yli kahden metrin. Ehkä tukeminen saa sen kurottelemaan. Oksat kuitenkin taipuvat ja lakoavat helposti pitkin maata, joten tämänkaltainen 'tupatuki' oli varmaan sille tarpeen. Tässä kahden vuoden vanha Onni!

Ps. Ps. Tuota tukea olen korottanut niin, että olen rakentanut harmaista rimoista myös katonharjan tuonne ylös. Siellä viime kesänä ruusu kurotteli jo taivaita, yli kahden metrin. Jos se siitä vielä kasvaa, niin en tiedä mihin joudun. Kerrostalonko rakentamiseen?!




Oliskohan tämä 60-luvulta? Paula Koivuniemi ja Onnen ruusut!

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Maailma aivan sekaisin!!

Kyllä tuli puutarhakirjaani hurja maininta!
- Helmikuu, istun kahvilla terassilla ja on lämmintä!
- Haravoin pihamaatani helmikuussa!
- Ensimmäiset vihreät lehdet perennoissa!
- Kissanikin ihmeissään!
- Ensimmäinen kesävieras joi kahvinsa puutarhassani!

Istuin eilen viimeisellä puutarhakurssilla. Olihan se aika jo sellaistakin oppia käydä! Monta hyvää vinkkiä ja tietoa siellä sain. Mm. sen, että jos tätä "hellettä" jatkuu, on aika suojata herkkiä pensaita säkkikankailla tai muilla varjostuskankailla päivän paahteelta että yön pakkasilta. Tosi! Ruusut ovat heränneet tekemään silmuja.
 
Joten touhusin päivän tuolla ulkona pihamaalla, ja kun ei minulla tähän hätään ollut niitä kaupallisia viisaita suojakankaita ostettuna, keksin niitä itse. Sain kuulla, että tuo suojaverho ei sittenkään ole niin hyvä, varsinkin kun sitä tarttisi ainakin kaksinkerroin, ja siellä kerrastossa voi lämpö viihtyä liian hyvin. Minä nyt laitoin mitä minulla oli. Kaikenlaista keksin. Kokeilen nyt  ainakin, että miten tuossa kaikenlaisessa konstailussa käy. Testi siis! Mutta ihanaa oli nähdä, että näissä maisemissa huonosti menestyvä Lavinia-ruusukin oli kaikissa voimissaan. Ei kannata kuitenkaan vielä hurrata, sillä takatalvihan se ehkä sieltä vielä tulee.
 
Tällä hetkellä puutarhani näyttää kuin siellä olisi ruumisarkkuja. Nyt kuitenkin elämää säilyttämässä.
 
Lunta on ollut Raahen tienoilla juuri ja juuri peittämään pieniä ruusupensaitani. Tosin routa iski sopivasti ennen lumia, joka on tärkeää juurille, jotta ne eivät kärsi liiasta märkyydestä.
 
Nyt on lämpötila ollut taas parina päivänä varjossa + 5 astetta, auringossa niin lämmin, että käsineitä ei ole tarvinnut.
 
Pihani on todella auringon kultaama, joten otin vaarin puutarhaoppaan neuvoista ja aloitin peittämisen. En tiedä miten tuossa käy, jos tulee näitä kaarnatuulia vielä. Ainakin yksi sellainen temmelsi pihallani, niitä roskia tuolla haravoin. Sanotaan, että kolmen kaarnatuulen jälkeen tulee kevät!
 
Peittämisessä päästin mielikuvitukseni liikkeelle. Sidoin narulla peitettä pensaiden ympärille, mutta muuten käytin kivejä ja seipäitä painona. Tuet tein jopa puutarhatuoleista tuonne verhon alle.
 
 

 
Ensihätään löysin vanhoja paperipusseja. Eihän ne sadetta pidä ja siinä voi käydä hassustikin, mutta keksin sitten muuta. Päässä aukko ja reikiä ympärillä, kivet painona. Onneksi ruusuilla oli jo valmiina tukikeppejä.


 
Kai tämä vanha korikin ajaa saman asian.

 
Vanhat jo kuluneet ja revenneet tuolinpäälliset pois, ja Onpa hyvä tuki kun laittaa verhon päälle kivejä, joita sattui olemaan, kun en ehtinyt niitä kaikkia vielä ruusupolkuun syksyllä käyttää.

 
Eihän nämä mitään kaunistuksia ole, kuten tässäkään. Vanha mattopuutykin säkkikangas.
 
Kaiken päälle juttelin ruusuilleni mukavia, kiittelin niitä ja annoin toiveikkuutta ihanasta keväästä.
 
Siis mikä HELMIKUU!!!
 
 
Kissojeni rakastama punasuolaheinä on myös talvehtinut maassa hyvin. Näitä kauppojen herkkuja kannattaa syksyllä laittaa maahan, ainakin nyt iloisesti sieltä kurkistelevat!
 
Yhden maailman parhaista, kitaristi Paco de Lucian muistolle!
 
 

torstai 20. helmikuuta 2014

Rakkaalla lapsella on monta nimeä!

Suomessa hyvin suosituksi tullut ruusu Minette tunnetaan myös Mustialan ruusuna. Sitä on kutsuttu myös Rosa hybrida amoenaksi ja Rosa suionum eli svearnas ros (ruotsalaisten ruusu).
Minette-nimi tulee ranskalaisen ruusunjalostajan J.P.Vibertin takaa vuodelta 1819. Suomessa nimi Mustialan ruusu sen vuoksi, että sitä kasvatettiin Mustialan maatalousoppilaitoksessa ja sieltä se on levinnyt ympäri Suomea nähtävästi juuriversoista leikattuina. Ruotsissa sitä on pidetty oman maan ruusuna ja siksi ruotsalainen nimitys.  Kun ruotsalaiset kasvitieteilijät 1980-luvulla löysivät ruusun Saksasta Sangenhauserin kuuluisasta puutarhasta, huomattiin, että sitä oli muuallakin. Nykyään Minetteä esiintyy melkeinpä vain pohjoismaissa. Sitkeänä lajina sitä on usein löytynyt vanhoista puutarhoista Suomessakin.
Minette liitetään neidonruusuihin kuuluvaksi. Joissakin taimiluetteloissa se liitetään kartanoruusuihin ja Pirjo Rautio antaa vinkkiä jopa köynnöstävään ruusuun. Sen esivanhemmat ovat valkoinen koiranruusu,  Rosa Canina ja joko damaskon- tai gallianruusu.
Minulle ruusu on Inkerin ruusu, sillä kahden Inkerin myötäelämisestä tämä ruusu kukoistaa minun pihallani. Tässä minun tarinani tästä ruususta:

Kylän vanha kätilömme Inkeri vieraili kerran luonamme katsomassa kuinka hänen 'lapsensa' (poikani) tässä talossa jaksavat. Hän toi tuliaisiksi minulle ruusunvesan, jota hän ei osannut nimetä. Raivasin juuri silloin uutta kukkapenkkiä, joten vähän huolimattomasti iskin sen ruusunjuurakon siihen keskelle.

Niinhän siinä kävi, että tuo kukkapenkki ei oikein menestynyt. Rakkaus ja hoito pitäisi kuulua aina mukana tuollaisessa työssä. Minä olin siihen aikaan väsynyt ja kiireinen, eikä se huolenpito riittänyt joka paikkaan. Sipulikukat eivät jaksaneet kasvaa kukkiin asti. Muutkin kukat kärsivät. Rikkaruohot valtasivat alueen. Ruusu oli jotenkin elossa piikkisine varsineen, mutta ei kukkinut. Huomasin, että muurahaisetkin olivat vallanneet paikan. Ja kukkapenkin keskellä oli kivi, joka varmasti vei kasvutilaa monelta kasvilta.


Kerran tuli eräs toinen ystäväni, hänkin Inkeri, kylään, puutarhuri koulutukseltaan, ja katseli tuota surkeaa kukkapenkkiäni. Hänen kävi sääliksi siinä olevaa ruusua ja kysyi, saako hän vähän tehdä jotakin. Toki!!
Tämä Inkeri otti lapion ja kuokan, kaivoi ylös ruusunjuurakon, perkkasi penkistä muut turhat pois ja istutti ruusun uudelleen, sen suuren kiven viereen. Voi mikä ihme tapahtui seuraavana kesänä. Ruusu kukki ensimmäiset kukkansa. Vaaleanpunaiset kerrotut kukat tuoksuivat vienosti, taivuttelivat päätään ja aivan kuin punastelivat, kun niitä kädessäni ihaillen hellin. Mikä oli tämä ihana yllätyksellinen ruusu!?

Sittemmin kun oikein heräsin prinsessaunestani näkemään ruusujen maailman, tutkin tämänkin kauniin ruusun alkuperää ja etsin sille nimeä. Tunnistin sen Mineteksi, Mustilan ruusuksi jo huomatessani mitä sade tekee nupuille. Ne ruskettuivat ja kuivuivat eivätkä auenneet enää. Jostain sain hyvän neuvon, että jos päälimmäiset ruskehtavat kukkalehdet nypii pois tieltä, kukka voi avautua. Niin tein ja jo siinä kädessäni alkoi ruusu ryöpsähdellä auki kuin henkeään vetäen. Aivan kuin se unen jälkeen alkoi venytellä jäseniään. Ihmeellistä!

Voi miten ihanan ystävän löysinkään tästä ruususta. Olen sitä nyt todella hoitanut, lannoittanut tuhkalla, leikellyt talvivaurioisia oksanpäitä,  rakentanut tuet männyn juurakoista kauniisti varsiin sopiviksi ja suojannut sitä jopa päivänvarjolla sateisina päivinä. Ja ruusu on kiittänyt minua kymmenin suurin kukkasin!
- En minä tuollaista ruusua ole sinulle tuonut, sanoi kerran kätilö Inkeri, kun tutkaili viime kesänä kukkaani. - Tai oli siinä pihassa joku tuollainenkin. Punaista ruusua minä sinulle olin tuomassa. 
Oli miten oli, ruusunvesa, jonka Inkeri tonki maastansa ylös, ei ollut se mitä hän aikoi, mutta luulen, että se olikin se parempi ruusu. Kiitos sattumille, ruusu on kukoistavampi kesä kesän perään ja pian kaivan siitä juurivesoja ystävillenikin antaa.

Tähtipölyä!

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Paratiisit - puutarhat!

En tiennytkään tuota. Olen paljon hehkuttanut sitä, että nykyään ihminen rakentaa oman paratiisinsa sinne pihamaalle, jossa on viihtyisää ja hyvä olla. Blogikuvatkin ovat täynnä näitä ihanuuksia.
Nyt opin eräästä kirjasta, että paratiisi-sana on alkujaan tarkoittanutkin puutarhaa!
Löysin tämän kirjan kulkiessani ystäväni esittelemänä Kallion tienoita Helsingissä. Poikkesimme pieneen antikvariaattiin. Paratiisi-kirja tarttui heti käsiini, ehkä sen upean ruusukansikuvankin ansiosta.
Kirjaa lukiessani huomasin, että se kertoikin suuresta puutarhanäyttelystä, joka oli  pystytetty  Meilahden Taidemuseoon kesällä 2004. Voi ihme! Pohjoisen tyttö ei ollut sellaisesta kuullutkaan.
Näyttely oli luotu elävöittämään ja inspiroimaan kävijöitä puutarhan ihanuudesta monenlaisen taiteen kautta. Helsingin kaupungin taidemuseo yhdessä valokuvaajien ja kirjoittajien kanssa jättivät näyttelyn muistoksi upean kirjan, josta nyt olen nauttinut täysin siemauksin.
Näyttelyn tarkoitus oli myös herättää kysymyksiä, joihon sisältyi sosiologia, yhteiskunta, estetiikka, taiteilijan asema, historia, rakkaus, vihamielisyys, luonnon ja kulttuurin välinen jännitys, kaipaus, ilo ja suru. Mm. näillä ajatuksilla on näyttelyä esitelty. Kirjan alkutekstin kirjoittaja Berndt Arell kertoi kirjan nimen tulevan siitä, että juuri paratiisi onkin alun perin tullut sanasta Paradisus terrestris, arabialaisesta kulttuurista Kaksoisvirran maasta ja on tarkoittanut puutarhaa. Koraanissakin kuvataan paratiisia näin: Puutarhan lukuisissa kanavissa virtaa vettä, maitoa, juoksevaa hunajaa ja viiniä. Juomat nautitaan hopeapikareista, ja lukemattomat hedelmäpuut kantavat lakkaamatta tuoretta satoa. Koraani mainitsee erityisesti taatelipalmut, granaattiomenapuut ja viiniköynnökset.

Jaakko Heinimäki jatkaa tätä aihetta kertoen, että pairidaeza muinaispersian sanastossa tarkoitti kuninkaallista puistoa, jossa kuninkaalliset saattoivat etsiä rauhaa ja lepoa kiireiltään. Puistoa ympäröi suojainen vartioitu muuri.
Alla oleva upea maalaus kirjan sivulta kuvattuna on Håkan Brunbergin Paratiisi, vuodelta 1966
Hän tuo esille Raamatusta Laulujen lauluissa verevän runon, jossa sulhanen kuvailee morsiamensa suloja vertaamalla häntä pardesiin. Se on niin kaunis, että lisään sen tähän:
Rakkaani, valittuni! Sinä olet suljettu puutarha,
lukittu tarha, sinetöity lähde, paratiisi,
jonka purojen äärellä
kasvaa graniittiomenoita, monia maukkaita hedelmiä,
hennaa ja nardusta, nardusta ja sahramia,
kanelia ja mausteruokoa ja suitsukepuita,
mirhaa ja aaloeta, kaikkein parasta balsamia.
Sinä olet puutarhan lähde, elävän veden kaivo,
johon virtaavat Libanonin vuorten vedet!
   Neito vastaa:
Nouse, pohjatuuli, tule etelätuuli! Puhalla minun puutarhaani, niin balsamin tuoksu leviää
ja armaani tulee puutarhaansa nauttimaan sen hedelmistä!
    Sulho sanoo:
Rakkaani, kihlattuni! Minä tulen puutarhaani ja poimin mirhani ja balsamini,
avaan hunajakennoni ja syön hunajan, juon viinini ja maitoni.
Huhhuh! En ole tiennyt että tuo kirja sisältää noin kaunista erotiikkaa!
Annukka Grönlund, Veljeni Leijonamieli, 1992

Myöhemmin vasta paratiisi alkoi merkitä ylimaallista onnen ja sopusoinnun tilaa. Mooseksen kirjassa ei vielä ollut paratiisi-sanaa. Vasta kun Vanha testamentti käännettiin hepreasta kreikankielelle, nimi puutarha (gan) , Edenin puutarhasta tuli paratiisi. Sumerilaisittain eden on taas tullut nimestä edin, joka tarkoittaa ketoa.
Sanojen ja käsitteiden taustalla on ihmeellinen historia!
Tässä 'puutarhan' historiaa hiukkasen. Poimin kirjasta puutarhaan sisällytettyä sanastoa ja haastetta, mitä sen tulisi sisältää. Se on yhteiseloa viljelyn kanssa, riskinottoa, häikäilemättömyyttä ja loputonta kiertokulkua. Puutarha on luonnon viljelty osa. Puutarhalla on terapeuttinen tehtävä. Siinä on aina mukana suru ja kaipaus, odotus ja luottamus.
Joka tapauksessa jokaisen puutarha on sen luojan näköinen ja järjestämä. Jokainen puutarhuri on taiteilija omalla alallaan. 
Anna-Liisa Hakkarainen, Paratiisi, 1995
                     Yhä aina kuitenkin vain paratiisiin liittyy jonkinlainen unelma paremmasta.
   

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Nätti kuin nukke ja kuin keijukaishamonen!

Nätti kuin nukke, sanottiin lapsuudessani joskus lapsista, varsinkin kun he olivat pyhäkoltuissaan.
Kuva Harvialan taimitarhan sivustolta. En omaani löytänyt.

Nukkeruusu on suomennettu Rosa Nitidasta (Kebu) kai sen nätteyden vuoksi. Latinasta 'nitida' tarkoittaa sievää ja kiiltävää. Nukkeruusun lehdet ovat terävän kapeita ja kiiltäviä, kukka on aika pieni, ruusunpunainen ja kiulukat kiiltävän punaisia pikkupalleroita. Pensas on myös aika matala, vain noin 80 senttinen, paitsi se leviää kyllä ympäryssuunnassa juurivesoillaan. Pyhäpuvussa se on parhaimmillaan syksyllä, jolloin sen lehdistö hohtaa kaunista purppuraa.
Kun nukkeruusu ilmestyi puutarhaani, sen saatossa kuului kaunis lause naapurin tytöltä: - Halusin minäkin tuoda pihaltani jotakin tänne Einon muistoksi.

Pitkään se muistaakin Einoa, sillä sen kukinta-aika saattaa olla kesässä jopa 50 päivää. Taidan istuttaa keväällä sen juuristolle akankaalta mielessä tuo violetti väri sopivana myös syksynväriin. Akka ja nukke, jos ne sopisivat yhteen.
Yksi kirja (Suomen ja Pohjolan ruusut) sisällyttää nukkeruusun ansiokkaasti puistoruusuihin, mutta muissa kirjoissa se on luonnonruusujen mukana amerikkalaisena serkkunaan.
Tämä kuva on lainattu Suomen Ruususeuran sivuilta, kunnes löydän omani.

Nukkeruusu on saanut kunnian olla äitinä sitten vielä kauniimmalle ruusulle, nimittäin keijuruusulle 'Dart's Defender'. Siitä tuo otsikossa oleva keijukaishamonen. Ruusu nimittäin on perinyt isältään kurttulehtiruusulta Rosa Rugosalta (Hansaruusu)  upeat karmiininpunaiset puolikerrotut kukat, jotka viipyvät pensaassa melkein yhtä pitkään kuin nukkeruusulla. Siltä se puolestaan on perinyt lehdykkänsä, vähän isompana ehkä. Korkeutta  tosin on pensaalla enemmän kuin äidillään, jopa 150 senttiseksi voi kasvaa.
Kajaanissa kävelyretkeä tehdessäni nappasin silmiini tuon ruusun eräästä pihasta, enkä voinut olla poikkeamatta sitä lähemmin ihailemaan. Heti siihen ilmestyi mies minua vinosti katsellen. - Hei, tulin vain tervehtimään tätä upeaa keijunruusua lähemmin. Se on todella kaunis, sanoin. - Ai, silläkö on sellainen nimi?
Kerroin aika pitkästi miehelle tämän ruusun tarinaa ja syntyperää. Hän oikein innostui. Ei hän aikaisemmin ollut tiennyt ruususta mitään. Luulen, että hän katsoo vierailuni jälkeen hellemmin ja ylpeämmin tätä upeaa pensasta pihallaan.
Jos pidät keijukaisista, niin tälle videolle on varmaan kerätty sata kaunista keijukuvaa keijuballadien säestämänä. Kaunista katsella näin kevättä odotellen.

lauantai 15. helmikuuta 2014

Ystävänpäivänä sain kauniin kirjan!

Tämä kirja ei ollut lahja keneltäkään. Tai lahja itseltä itselle. Tai voisi sanoa ruusuilta metsätontulle. Kirja vain sattui löytymään postiluukustani ystävänpäivän aattona . Kirja nimeltään Den store Rosenbog tuli Tanskasta eräästä antikvariaatista. Olin sen sieltä tilannut.


Tutkiskelin taas yksi ilta noita kasvien, kukkien ja ruusujen taidemaalareita ja heitähän löytyy. Esimerkiksi pelastin kerran melkeinpä roskakorista tällaisen puutarhakirjan, joka on tehty aikana, jolloin ei ollut vielä kunnollisia värikuvia. Leif Simbergin Puutarhakasveja vuodelta 1957. Kukkapiirrokset ovat tosi kauniita. Hän oli puutarha-arkkitehti. Tosin en löytänyt hänestä henkilötietoja, mutta monta teosta hän on puutarha-alalta kirjoittanut tai niihin osallistunut.

Arvostan valokuvia, mutta vielä enemmän arvostan työtä mitä tehdään käden taidoilla. Valokuvan ottaa sekunnin murrososassa, hyvän valokuvan tosin syynäillen valoja ja varjoja, oikeaa ajankohtaa ja kuvakulmaa. Mutta yhdessä maalauksessa menee jo aikaa monta tuntia, päiviäkin. En ole muuten löytänyt vielä yhtään blogia, jossa kuvattaisiin päivän tapahtumia piirroksin tai maalauksin. Elämme hektistä aikakautta, tunti on jo arvokas aika päivästämme blogia tehdessä.

Toinen kirja on tämä ystävänpäiväkirja, iki-ihana ruusukirja, tanskalaisen kukkamaalarin Verner Hancken'n kuvittamana, ja sen on kirjoittanut Eigil Kier. Aika hauskaa luettavaakin, sillä kun taitaa ruotsinkieltä, pystyy aika hyvin lukemaan myös norjan ja tanskankieltä. Mutta...se mongerrus heidän puheessaan. Sitä minun on vaikea ymmärtää. Tanskalaisten kanssa on hauskaa seurustella, koska he ymmärtävät minua, mutta minä en heitä. Joten sananvaihto on sujunut joskus jopa niinkin, että minä puhun ruotsia ja he vastaavat englanniksi.
 
Tosin tämä kirja löytyy myös suomenkielellä, mutta en sattunut sitä löytämään. Puutarhanetti-keskustelussa joku sitä hehkutti löytäneensä vielä. Palaan  varmaan vielä tähän kirjaan, sillä se sisältää mielenkiintoista ruusutietoutta.
 
Tässä pari kuvaa kirjan sivuilta. Se mikä iski silmään, niin Verner on ruususivuille piirtänyt myös muita puutarhakasveja ja on muistuttamassa myös siitä, että ruusut loistavat parhaiten, jos rinnalla on muitakin puutarhakasveja. Siksipä olen tiettyjen ruusujen juurille istuttanutkin maanpeitekasveja, kuten idän juhannusruusulla on ihanasti sininen puistolemmikki ja oregano eli mäkimeirami kukkii joidenkin juurilla. Valkoisen akileijan istutin mm. keijunruusun rinnalle sitä kaunistamaan. Tuota ritarinkukkaa en tosin vielä uskalla mihinkään istuttaa, ehkä sitten kun ruusupensas on saanut voimaa juurillensa. Se olisi kaunis esim. valkoisen rugosan kanssa.
 
 
 
 
(Yhtäkkiä kuvat eivät tottele suurennosta eikä liikkumista, blogi ohjelma usein oikuttelee.)
 
Ylemmällä aukeamalla on kuvattu kauniisti Queen Elisabet, jota havittelen kokeilla puutarhassani joku päivä. Alla on kuva Irene of Danmark. Tanskassahan on paljon puutarhureita jotka ovat keskittyneet ruusujen jalostamiseen, kuten Niels Poulsen ja Harry Hansen, nimet jotka ovat ruusukirjojen lehdillä vilahdelleet.
 
 Tanskalaista modernia kansanmusiikkia 'Kumppani Ruusutarhassa'.

 
 

torstai 13. helmikuuta 2014

Rakastetun Valomonruusun tarina

Jatkan ruusukansioni kirjoittamista. Vuorossa ' Rosa Splendens', Valamonruusu, todellinen perinneruusu, jonka katsotaan olevan ranskanruusuista peräisin. Ne kuulemma helposti risteytyvät esim. gallianruusun ja metsäruusun kanssa. Mies nimeltä Clusius on löytänyt tällaisen ruusun Frankfurtin seutuvilta 1583 ja nimennyt sen Rosa francofurtana. Myöhemminkin se on kulkeutunut Frankfurt-ruusun nimellä.

Tämä ruusun nimi, Valamonruusu, on hyvin pettävä. Nimi ei tarkoita suinkaan sitä, että se on kotoisin Valamon luostarista, vaikka useimmat ruusulajit ovatkin löydetty luostareiden huolehtivasta hoidosta. Joskus niin oletettiinkin, kunnes löydettiin puutarhuri Schalinin tiedoista tuon nimen selitys. Tämä ruusun ruotsinkielinen nimi on Vallmoros (suomeksi unikkoruusu) ja saanut nimensä unikonkukkaa muistuttavasta kukastansa. Tämä nimi myöhemmin taipui Valamonruusuksi.
Tätä ruusupensasta ei voi olla huomaamatta. Minä 'näin' sen ensimmäisen kerran opiskellessani Jyväskylässä Kortepohjan oppilasasuntojen pihapiirissä, kun se sattui olemaan täydessä kukoistuksessaan ja todella lumoava. Kyselin ruusun nimeä ja sain vastauksen 'Valamonruusu'.

Sitten sitä löytyikin kaikkialta. Olin ylpeä kun saatoin jonkun ruusunkin nimetä. 

Mieheni siihen muinoin ihastui myös kovasti ja kävi aina sellaisen pensaan ääressä lempeän juttutuokion. Istutin samaisen ruusun hänen haudalleen, myös kissojen haudalle ja samaa ruusua on muuallakin pihamaallani. Ne kukkivat komeasti viime kesänä. 
Juuri tuo karmiininpunainen ja kullankeltainen heteitten kes kusta luovat upean katseita vangitsevan konstrastin.Pensaan lehdet ovat isoja, pehmeän vihreitä ja vehmaita ja luovat kukille hyvän taustavärin.

Kun tämän ruusun historiaa tai tarinaa ei oikeasti ole olemassa, niin minähän keksin sen, osa totta, osa omaani.


Tämän ruusun tarina alkaa Rooman valtakunnan suuruuden ajoilta ennen sen luhistumista. Silloin sen pohjoisin raja ulottui mm. nykyiseen Taunusvuoristoon. Sinne rakennettiin vartiolinnoja, teitä ja muureja, joita pitkin vahtisotilaat kulkivat, jopa kylpylä sotureiden viihtyvyydeksi. Useimmiten se raja oli aika rauhallinen, joten sotilailla oli  aikaa tutustua maaseudulla asuviin paikallisiin.

Eräs rooman vartiosoturi nimeltä Gesius oli tutustunut upeaan neitokaiseen, joka usein kiipesi vuoren rinteelle sovittuun paikkaan tapaamaan sulhoaan. Siellä he istuivat suurten pyökkien varjossa ja lempivät. Niihin aikoihin siellä kulkivat saksit ja tekivät väijytyksiään. Yhdellä tällaisella matkalla he olivat nähneet nuoren parin, hyökkäsivät ja ottivat heidät vangikseen. Myöhemmin Gesius pääsi pakenemaan, mutta neitokaisesta hän ei enää koskaan kuullut mitään. 

Roomalaiset rakastivat ruusuja. Niinpä lomamatkaltaan Gesius kerran toi kauniin punaisen ruusun ja istutti sen siihen paikalle, jossa he usein olivat tavanneet. Ruusu kukoisti. Se sai sopivasti aurinkoa rinteellä ja kosteaa maata lehtipuitten alla. Metsän linnut rakastivat sen kiulukoita ja levittivät siemeniä. Näin se risteytyi vuorten rinteellä kasvavan villiruusun kanssa. Kun Rooma oli kukistettu, ruusua ei kukistettu. Se vuorostaan oli vallannut suuria alueita Taunusvuorten rinteillä ja oli jo hivuttautunut alas kylien peltoreunamille. Ihmiset ihastuivat siihen ja istuttivat sitä pihoihinsa. Näin ei koko Roomaa kukistetukaan.

Myöhemmin eräs tutkija  Frankfurtista nimeltä Clusuius 'löysi' tämän ennen tunnistamattoman ruusun ja risti sen Frankfurtin ruusuksi. Ei aikaakaan, kun se valloitti Frankfurtin ja koko frankkien ja saksien alueen. Varsinkin munkit ihastuivat ruusuun ja viljelivat sitä paljon luostareissaan. Munkkien kautta ruusu valloitti myös Skandinaviaa. Sen todettiin kestävän hyvin pohjoisempiakin olosuhteita.
Usein ruusut ovat mukana symbolina myös ihmisten ja jopa kansojen välisissä valtataisteluissa. Taisteluissa häviää aina joku, usein häviäjinä molemmat osapuolet tavalla tai toisella. Ruusu on taistelujen yläpuolella ja siten usein voittajana.


maanantai 10. helmikuuta 2014

Sata kukkaa - Georgia O'Keeffe

Tämä kirja, josta otsikko, on varmaankin arvokkain kirja minkä omistan. Sain sen maisterilahjaksi eräältä ystävältäni, joka oli uskonut kykyihini ja aina kannustanut. Jotenkin tuo kaunis iso (melkein puoli metriä kertaa puoli) kirja kukkaismaalauksineen uhkuu valtavaa voimaa ja energiaa.

Olen ottanut kuvat suoraan kirjan lehdiltä, tässä aukeama.
 
Tämä kirja, jota on vaikea sylissä selailla, on usein juuri keväisin jossakin tuolilla tai ihan muuten lattialla nojaamassa jollekin sivulle avoimena. Kääntelen sen sivuja päivittäin ja silloin tällöin pysähdyn ihailemaan tuota taidetta. Ihan tosi! Se voimaannuttaa. Kauniin taiteen katseleminen voimaannuttaa. Siksihän ihmiset kulkevat näyttelyissä ja museoissa. Olen kuullut, että kauniin taideteoksen edessä voi jopa pyörtyä tai saada kuumeen, tulla sairaaksi. Se kohtaaminen voi olla ikimuistoinen!

Georgia O'Keeffe hätkähdytti amerikkalaista yleisöä suuren suurilla maalauksillaan, useimmat yli metrin leveitä. Hänen ensimmäisestä suuresta kukkanäyttelystä New Yorkissa tuli sensaatio. Ihminen todellakin pystyi kuvittelemaan mitä on olla perhonen kukkien edessä.

Georgia kirjoittaa itse tämän kirjansa ensimmäisellä sivulla näin (oma käännökseni) näin:

Yksi kukka on yleensä pieni. Jokaisella on mieliyhtymiä kukkaan, ajatuksia kukasta. Sinä ojennat kätesi koskettaaksesi kukkaa, ojentaudut eteenpäin haistamaan sitä, ehkä kosketat huulillsi sitä melkeinpä ajattelematta - tai ojennat sen jollekin antaaksesi huomiota. Kuitenkin - jollakin tavalla  - kukaan ei näe kukkaa - sen todellisuutena -se on niin pieni - meillä ei ole aikaa - siihen tutustuminen ottaa aikaa aivan kuin ystävään tutustuminen ottaa aikaa. Jos minä osaisin maalata kukan tarkalleen sellaisena kuin sen näen, kukaan ei kuitenkaan näkisi sitä kuten minä sen näkisin, koska maalaisin sen yhtä pieneksi kuin kukka on pieni. 

Joten sanoin itselleni - Tulen maalaamaan mitä minä näen, sen mitä kukka minulle merkitsee, mutta tulen maalaamaan sen suureksi, ja he tulevat olemaan hämmästyneitä ja ottavat aikaa sen katselemiseen. 

(About myself, 1939)






Georgia (1887-1986) eli 98-vuotiaaksi. Hän oli yhdysvaltalainen, mutta maalasi ja viihtyi Uudessa Meksikossa. Hän oli maassaan kunnioitettu ja rakastettu taiteilija ja oli Yhdysvaltain taiteiden ja kirjallisuuden akatemian jäsen. Häntä pidetään länsimaissa suurimpana kukkien taidemaalarina, vaikka hän ei ollut pelkkä kukkien maalaaja. Hän nousi suurilla kukkamaalauksillaan kuuluisaksi. Hän maalasi myös maaseutu- ja kaupunkinäkymiä ja oli kiinnostunut mm. luiden ja kallojen piirtämisestä. Hän maalasi paljon erämaata, erämaassa istuen. Hän ihastui sen yksinkertaisuuteen ja koskemattomuuteen, ja sen säälimättömyydestä löysi paljon kauneutta. Kukistakin hän löytää sen olennaisen ja puhtauden.

Viereinen työ on noin puoli metriä korkea.




Jotenkin minua itseä kiehtoo tämä hyvin yksinkertainen maalaus, jonka nimi on Jack-in-the-Pulpit. Ymmärtäisin, että jotakin kukkaa tämäkin esittää.
Sen todelliset mitat ovat n.91cm x 46 cm.

Georgia maalasi yli 200 suurta kukkamaalausta.  Kirjassani on niistä 100, tosin osat kuvista on piirroksia. Kirjan tekijä halusi nostaa nämä maalaukset suuremman yleisön tietoisuuteen, koska suuri osa maalauksista on nykyään yksityiskodeissa ja museoissa. 

Kiitos hänelle ja Ritva-ystävälleni, joka lähetti sen kerran suurena pakettina postissa minulle!

Tässä aivan ihastuttava video hänen henkilökuvistaan ja maalauksistaan!