keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Vielä kerran...


Olen melkeinpä päivittäin tehnyt pienen kävelyretken tuonne metsään ja karpalosuolle. Nyt päätin, että se saa riittää. Otin pari astiaa mukaan, toinen kansineen, jotta päällä voin istua mättäitä poimiessa. 

Sataa tihuuttikin, mutta niin rauhallisesti, että tuskin se kasteli muuta kuin oranssin varoitusliivini. En inahtanutkaan mättäiltäni. Ajattelin, että nyt tyhjennän koko pienen suolämpäreen. 

Se ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista. Aina kun ajattelin, että nyt ne loppu, niin jopas tuli eteen taas punainen mätäs.



Vedin tiiviisti sisääni tuota märkää suon tuoksua. Kuuntelin hiljaista metsää ja annoin ajatusten kulkea missä halusivat. Täysinäisten astioiden kanssa lähdin kotiin.

Totta vielä metsässä kuljen, on monta muuta juttua katsastamatta.

Metsä on niin kaunis märkänä ja hiljaisena. Vain vesitippojen ropsahtelu. Ja oma hengitys.

 Tässä Lapinraunioita, joita näillä seuduilla on joka kummulla ja mäellä, muinaisia 4000 vuotta vanhoja rakennelmia. Ja sammal on niin pehmeä...



tiistai 27. syyskuuta 2011

Ruusukahvilan ensiaskel



Tuo kuva on minun ensimmäisiä asetelmiani. Eipäs hääppönen. Kuvassa tupatuolini, vanha marimekko-essuni, jossa tämän vuoden aikana olen huomannut jo nuo ruusutkin  ja Anja-ystäväni ostama ruusukyltti. Siinä tarpeellisimmat suunnitelmiani varten.

Kuva ei toivota vielä ketään tervetulleeksi. Se toivottaa tervetulleeksi minut itseni ideaan kesäkahvilasta. TERVETULOA METSÄTONTTU!

Mikäs sen parempaa hommaa syksyn ensimmäisenä myrskypäivänä kuin lähteä kaupunkiin vähän kyselemään asioita. Onko mahdollista, ja kuinka, pystyttää kesäkahvila? Pukkasin siis käyntiin ensisykäyksen, put, put, put …

Tämä ei varmaan moniakaan kiinnosta, mutta kerronpa siitä vähäsen. Ainakin itselleni muistiksi. Tämä on minun päiväkirjani. Sitä saa lukea, jos kiinnostaa.

Yksi soitto kaupungin keskukseen selvitti minulle, mistä osoitteesta löydän tämän seudun yrityspalvelut, jotka voisivat auttaa minua eteenpäin. Löysinkin paikan ja tein siellä treffit (lounasaika). Ennen sitä ehdin kaupungilla hoitaa muitakin asioita.

Mukava nuori mies, joka tietokone kaverina löysi minulle neuvoja, ohjeita, sääntöjä, lakeja jne. Toista tuntia kyselin, ja hän etsi vastauksia.  Hän törmäsi ensimmäistä kertaa näin pienimuotoiseen yritykseen; Ruusumuorin kesäkahvilaa (Voisi olla ihan hyvä nimi?), jota minä hyvin virallisesti esittelin.

Loppuajasta meitä jo nauratti makeasti ja ’maalailtiin seinälle utuisia suunnitelmia’, kun molemmat myönsimme tietämättömyytemme; minä ensi yrityksessä ja hän toista vuotta toimessa. Opin miten alv-lasketaan ja mitkä ovat sen perusteet. Opin mitä pitää tehdä ja miten. Sain nipun papereita mukaani.

Hän neuvoi minut ensimmäiseksi terveystarkastajan luo, tiesi osoitteenkin. Kun sinne pääsin, ei yksi neuvoja minulle riittänytkään. Sillä sielläkin kuultiin ensimmäistä kertaa, että kahvila olisi kotitiloissa. Koska suunnittelemani kahvila olisi  kotitiloissa, hyvin pienimuotoisena toimintana (valmiiksi pakatut jäätelöt, kahvi, tee, kylmä mehu ja särvin, ei lihaa) niin terveysviranomaisen tarkastusta ei tarvita, kunhan pakasteet pysyvät  – 18 asteessa, jonka saan itse tarkastaa. Tosin pöydän ääressä todettiin, että kun säännökset ovat muuttuneet, asetuksia ollaan vasta luomassa, mutta ehtinevät minulle kevääseen mennessä.

Ilmoitin kuitenkin itseni hygieniapassikoulutukseen ja aion hankkia toimiluvan eli toiminimen.
Hygieniakoulutusta onkin melkeinpä kerran kuukaudessa. Tästä se alkaa! 


Mutta vähän on olo vielä ajelehtivana… kuin keinuvalla lautalla haaveilemassa.


sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Satumaan arkirealismia

Ehkä on aika tulla karuun todellisuuteen tuolta suloisten ruusumaailmojen ja -polkujen parista.

Eräs ystäväni tuolla Facebookin puolella ihasteli jotain pihakuvaa ja kutsui sitä 'satumaaksi'. Se oikeastaan havahdutti minua hereille siihen todellisuuteen, jossa uurastan.

Siis minut on nimetty 'haltijaksi' tähän sodan jälkeen ukkoni rakentamalle maalaistalolle. Tämä talo on rakennettu v. 1948 eli samana kesänä, kun itse olen syntynyt. Tontti erotettiin mieheni kotitilasta pikkuisine peltoineen ja siihen rakennettiin ensimmäisen perheen soma tupa rintamamiesmalliin saunan, parin aitan, navettarakennuksen ja elosuojan kera. Neljä lehmää, hevonen ja oma lupa. Ja kaikki on rakennettu omin käsin hirsistä. Siinä talon arvo.

Sitten on elämässä tapahtunut monenlaisia luopumisia ja uudistuksia. Tupa sai nk. elintasosiiven sisäsaunoineen, ja isännän ammatti vaihtui pienviljelijän tittelistä moneen muuhun. Ainoa mikä minun aikana on pihapiiristä kadonnut, niin vanha elosuoja ja muutama vanha koivu.

Jotain remonttia on tehty ja pihaa uudistettu. Mutta kaikkinensa se mitä minulla on edessäni, on kamalasti joka nurkasta apua kirkuvaa. Minulla vain kaksi hassua ruusunromanttista kättä!

Kyllähän pojat auttavat, kun tässä käyvät, mutta heilläkin on omat hommansa. Haluan heille pitää mummolaa ja mieheni edellisen avioliiton lapsille sitä rakasta 'pappalaa'. Ja tottakai olen itsekin tähän kiintynyt. Metsä on vieressä rikkauksineen ja talkoohenkinen kyläyhteisö. Ja vaikka bensalaskut köyhdyttävat ostosmatkoineen kaupunkiin, se on maksu tästä ihanuudesta ja omasta tilasta.

Enkä ilman naapurien apua aina selviäisikään. Tänään Paula toi trakrorilla naapurin lainaamat alumiinitikkaat ja oli pitelemässä alhaalta kiinni, ojentelemassa maaliämpäriä ja siirtelemässä tikkaita kanssani. Ja ennen kaikkea hän oli luomassa minulle rohkeutta ja varmuutta. Katsoppa vain. Liiterin monikirjavainen pääty tuli maalattua, jopa rikkinäisiä lautoja otin irti ja naulasin uusia. Liiterin oviaukossa tosin on vielä kunnostamista. Päädyssä näkyy myös vanha tallin ikkuna sekä lantaluukku, jotka kaipaavat nurkkien kanssa valkoiset laudat vielä kaunistukseksi. 

Minä en tippunut, en edes horjahdellut, ei edes maaliastia kaatunut. Kuinka tyytyväinen olenkaan! Ja kiitollinen Paulalle avusta ja naapurin isännälle rappujen lainasta. Eipä silti. Ne rappuset olikin aika vekkulit koota, mutta paikalle ennätti Paulan poika auttamaan.

Kokonaisuus koostuu monesta pienestä summasta, eikä tuossa edes kaikki. Suuri nokkospaljous oli niitettävä pois, polttopuut saatava sisään ja järjestykseen pois tieltä,  iso maalipurkki kaupasta. Monta välikättä on ollut mukana, ennen kuin minä saatoin rappusille kiivetä ja maalata.

lauantai 24. syyskuuta 2011

Kukkien kaaosta

Olin menossa karpaloon. Muistin hirvijahdin alkaneen. Käännyin takaisin tieltä ja puin päälleni oranssin liivin. Tulin ulos. Koputtiko joku olkapäälleni? En tiedä. Mutta katsoin taivaalle, missä uhkaavasti lähestyivät tummat pilvet. Painelin takaisin sisälle ja laitoin liivin naulakkoon. Vilkaisin lämpötilaa, joka hätkähdyttävästi on laskussa.

Joten vaihdoinpa homman toiseen. Kiikutin sisälle ulkoa ja terassilta ruukkukukkia, jotka turhaan tytisevät ja odottavat aurinkoa. Kuljin siellä täällä poimien tavaroita ja kuuntelin metsästyskoirien haukuntaa, pitkää ja kurkusta läähättävää. Pyssy paukkui. Äänet tulivat juuri sieltä suunnalta, mihin olin menossa karpaloon. Joku siellä päin pääsi hengestään.

Mutta minä läähätin sisätiloissa tuota kukkapaljoutta. Mihin ihmeessä joudun ruukkujeni kanssa? Minulla on hyvin vähän tilaa ikkunalaudoilla, joten kukat vievät tilaa muualta. Jopa pianon päältä!!! Ei ole laitaa se!



Kun olin koulussa töissä, vein suuren osan kukkiani talvehtimaan luokkani ikkunalle. Vaikka siihen ei paistanut edes se kevätaurinko, kaikki kukkani viihtyivät siinä oikein hyvin, ja ne puolestaan viihdyttivät meitä. Kiitinkin oppilaita usein, että heidän iloisen energiansa ja hengityksensä ansiota on, että kukat voivat noin hyvin. Joskus yllätinkin oppilaat kukkien luota hengittelemästä, oikein hönkäilemässä ja juttelemassa niille. Kun koulu loppui, kannoin ylpeänä kukkaset kotiin terassille.

Nyt on kaaos! Kukkakaaos! Ihmettelen mihin minä niitä laitan...Noh, paprikat eivät kauaa kypsytä enää hedelmiä, tuon liljan laitan maahan ja jotain muutakin. Ja jotkut kukat vain 'loppuvat'.

Don't worry bout a little thing... Älä välitä pikku asiasta, lohduttaa minua Bob Marley

perjantai 23. syyskuuta 2011

Ruusun salaperäisiä polkuja

Minä olen aivan hullu penkoja ja äheltäjä, kun löydän jotain mielenkiintoista. Tuo Goetheanum minua viritti katsomaan, miten nuo asiat ja 'trendit' oikein kulkeutuvat ja mitä niistä seuraa. Nyt kun en sateen vuoksi viitsi rakennella omia ruusupolkuja tuolla pellolla, kurkkaan muualle.

 Kansainvälinen Teosofien logo
Suomen Ruusu-Risti seuran logo

Antroposofisen lääketieteen yhdistyksen logo                 
Olen edellä joskus törmännyt noihin ruususymboleihin ja niiden salaisiin maailmoihin erilaisten yhdistysten ja seurojen parissa. Nyt lähdin jäljittelemään Goethe - Steiner - Ervasti -Wilenius - Snellmanpolkua. Omassa elämässäkin tätä tapahtuu. Kohtaat jonkun mielenkiintoisen henkilön, joka osoittaa suuntaa jonnekin, ja kohta kohtaat monta sinulle merkittävää henkilöä. Joku voisi kutsua tätä polkua 'kohtalon poluksi', joku 'sattumien poluksi', joku 'valintojen poluksi', minä kutsun sitä vain 'omaksi poluksi'. Siinä on mukana kaikki nuo edellä mainitut. Mutta näihin polkuihin liittyvät myös erot ja toisaalle lähteminen.

Nyt kerron eräänlaisesta 'ruusun polusta'. Miten syntyi suomalainen Ruusu-Risti-seura?

Goethe vaikutti Steineriin. Steiner oli mukana Saksan Teosofeissa, mutta erosi siitä Kristus-tulkinnan vuoksi ja perusti oman Antroposofisen Seuran ja sen pohjalta rakennettiin Goetheanum, hengentieteellinen korkeakoulu. Samoihin aikoihin Steiner vieraili myös Suomessa vuosina 1912 ja 1913 luennoimassa Suomen Teosofien päivillä (perustettu 1907). Pekka Ervasti tapasi myös Steinerin ja nähtävästi tuli vaikuttuneeksi. Hän erosi teosoofeista ja perusti  Ruusu-Risti-nimisen seuran 1920. Antroposofinen Seura  perustettiin Suomeen 1923, jossa oli mukana mm. prof. Reijo Wilenius tuoden tähän mukaan myös J.V.Snellmanin ajatuksia. 

Ja kaiken tämä taustalta on syntynyt näkyvimpänä tuloksena Steinerkoulut, joita nyt Suomessa on 25, päiväkoteja 40. Minä tällaisena 'taivaanrannan maalarina' ja hassuna ajattelijana olisin varmaankin sopinut Steinerkoulun oppilaaksi. En tiedä olisinko ollut toisenlainen vai aivan vain tällainen. Mutta näin olen tavannut polullani tällaisiakin suurmiehiä ruusujeni kera. Snellman on kiinnostanut minua monellakin tavalla, mutta kerron hänestä vähän myöhemmin. Häneen ei liity niinkään ruusu, mutta lilja liittyy.

Nyt enemmän tämän Ruusu-Risti -symbolin taustaa, jonka salaperäisyydestä olen vihjannut helmikuun blogissani 'Ruusut ja salaiset seurat'. Ruusu-Ristin sivuilla kerrotaan näin:

Ruusu-Ristin ohjelma perustuu yleisteosofiseen maailmankatsomukseen samalla kun siinä painottuu Kristus-kysymys sekä ajatus Suomen erityistehtävästä ja mahdollisuuksista. Pekka Ervastin suorittaman valtavan teosofis-kristologisen tai kristosofisen työn kulmakiviä ovat yhtäältä Jeesuksen opetusten ytimen kirkastaminen ja tutkiminen sekä toisaalta suomalaiskansallisen mystisen ja okkultisen perinnön tutkiminen, vaaliminen sekä liittäminen oman aikamme yhteiskuntaelämään.

Hm...en jaksa, eikä varmaan monikaan puutarhatöiden lomassa syventyä kaikkeen symboliseen ruusun maailmaan, mutta ihmettelenpä, olisiko tässä alkusysäys siihenkin, että jotkut henkiset tahot puhuvat 'pohjolan valosta' ja näkevät Suomen jonakin erityisenä voimavarana ratkomaan ja auttamaan maailman tulevia sekä fyysisiä että henkisiä mittelöitä. Jopa jotkut astrologit näkevät sen näin!

Mutta...sateisen harmajana päivänä minullekin selvisi vähän jotakin sitä, millaisia toisenlaisiakin polkuja ruusu minua kuljettaa. Tämä oli varsin mielenkiintoinen hetki kulkea Wikipedian ja googlen sokkeloissa.

Erot ovat aina kipeitä, mutta vievät jokaista omaan suuntaansa; Ultra Bra ja Ero

torstai 22. syyskuuta 2011

Ruusun surkimuksia

Sitten tuli sellainen päivä, että kaikki meni pieleen ja tuntui surkialta. En ihan kaikkea edes 'viihti' kertoakaan, mutta jos ruusuisissa aiheissa pysytään, niin niistäkin riittää. 

Nyt on ollut pari pakkasyötä ja sade piiskannut puutarhaa vähän liikaakin. Joten näin surkeilta näyttävät osa ruusuistani. Tosin vielä jotkut oksat nuppuineen ovat vielä uhmakkaasti pystyssä ja kaihoavat auringon lämpöä.



Sain kesällä paketin Marjatta-ystävältäni, jossa oli arvokkaita tarpeita Ruusutarhan tulevaan kahvilaan.
Yksi oli painavasta aineesta valmistettu kakkuvuoka, täysin RUUSUN mallinen. Aivan ihana! 

Kokeilin vuoan mukana tullutta reseptiä. En ehkä vatkannut aineita tarpeeksi kuohkeaksi, sillä se ruusu lässähti. Ruusukakku oli puolillaan ruusu vuoan pohjalla, likisattuinen, mutta hyvin irtosi vuoasta. Ruusukuviot olivat hyvin näkyvissä. Söin sen viikon ajan kahvin kera, mutta en tohtinut vieraille tarjoja. 

Nyt kokeilin toisen kerran kakkua siihen. Tein arabialaisen kakun ja nyt ainakin vatkasin. Hyvin nousi ja hykertelin jo käsiäni. Mutta ei. Se ei tahtonut irrota vuoasta, vaikka jäähdyttelin, auttelin ja kopistelin. Vihdoin viimein sieltä kopsahti kakku ... puoleksi. Toinen puoli pysyi tiiviisti ruusun lehdyköitten syvennyksessä. Voih!


Taikina oli nyt ehkä liian kosteata. Kun myönnän vierailleni suoraan kehnon leipomistaitoni, voin sitä tarjota heillekin, sillä hyvän makuista ja kuohkeaa siitä tuli. No. Onneksi minulla on eräs taho, josta minulle on luvattu leipoa kakut kahvilaani. 

Toisaalta, sieltä Marjatan paketista löysin myös viestin, jossa hän lupasi tulla kahvila-apulaiseksi ensi kesänä  viikon ajaksi, joten eiköhän tuo vuokakin vielä näytä tarpeensa ja kykynsä. Rakkaasti tervetullut! 

Sanotaan, että kolmas kerta toden sanoo. Joten kyllä minäkin vielä yritän.

Tähän tarvitaan jotakin raisua ja rämisevää! Tietenkin LORDI!

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Kasvitieteilijä Goethe

Ensin hänen kaunis runonsa, jonka suomentaja on Otto Manninen: (Goethe nimesi runon "Kaipuun punainen ruusu"

Villiruusu

Näki poika ruususen,
ruusun kankahalla,
nuoren huomenhohtoisen,
luokse riensi riemuiten
innoll' ihanalla.
Punaruusu, ruusunen,
ruusu kankahalla.
Poika virkkoi: ”Poimin sun
ruusu kankahalla!”
Ruusu virkkoi: ”Vihlaisun
saat, ett' aina muistat mun,
liiku loitommalla!”
Punaruusu, ruusunen,
ruusu kankahalla.
Poimi poika huimapää
ruusun kankahalla;
ruusu pisti ryöstäjää,
ah! ja voi! jo voihki tää
tuskan tuiman alla.
Punaruusu, ruusunen
ruusu kankahalla.

Tulin uteliaaksi Goethestä, kun tutustuin Steinerin suunnittelemaan Goetheanum-muistomerkkiin. Ymmärtäisin Steinerin kiinnostuksen, jos jaksaisin syventyä Goethen suurimpaan teokseen Faust. Olen joskus aloittanut, mutta pidemmälle en silloin jaksanut. Jaksaiskohan nyt?


Goethe, saksalainen kirjailija, tiedemies 1700-luvun Saksassa. Hän oli hyvin laajasti kiinnostunut kaikesta mahdollisesta teatterista polittiikkaan ja kasvitieteeseen saakka ja kaikkea siltä väliltä. Googlesta voi lukea lisää. Minua kiinnostaa hänessä paise, jonka nuori nainen yrttitisleillään paransi, ja josta Goethe itsekin innostui tutkimaan luonnon salaisuuksia ja alkemiaa.

Minua alkoi kiinnostamaan myös hänen päiväkirjansa Italian matkasta. Italiaan hän ihastui niin, että elikin siellä elämänsä onnenpäivät, perusti perheen ja eli 82-vuotiaaksi asti.

Pitäisikö sittenkin alkaa lukemaan Faustia, jota tehtiin 60 vuotta? Onkohan ystävistäni kukaan sitä lukenut?

Italian barokkimusiikkia, Jean Baptiste Lully,  voimaannuttavaa musiikkia!

tiistai 20. syyskuuta 2011

Rakennustaiteen Ruusuja

Kun keskustelimme Vaeltaja-ystäväni Mariannen kanssa luonnon kauneudesta mm. ruusuista, hän muistutti, että kyllä ihminenkin LUO  luontoon kauneutta. Hän korosti kyllä sitä, että tuo luominen on myös osa Jumalan luomista, sillä ihminen on vain siinä välikäsi. Hän ajatteli, että ei luomistyö ole yksilön omaisuutta, vaan se on tarkoitettu kaikille Jumalan lahjana. Oikeastaan olen samaa mieltä.

 Kuva Wikipediasta

Erimerkkinä tästä hän kertoi eräästä rakennuksesta, jonka hän 'sattumalta' sai nähdä pari vuotta sitten, kun kävi tervehtimässä ystäväänsä Alpeilla. Siellä lähellä oli nimittäin rakennus nimeltä GOETHEANUM, jonka varmasti kaikki rakennustaiteesta kiinnostuneet tietävät. Minuakin on aina kiinnostanut tämä ihmisen ihmeellinen spatiaalinen eli avaruudellinen muodon hahmotuskyky. Arkkitehtuuri saa minut joskus sanattomaksi. Enkä taatusti tarkoita sillä ABC-huoltoasemien tiloja tai supermarketteja! Arghh!!!

Goetheanum on rakennettu Goethen uskollisen ihailijan Rudolf Steinerin suunnittelemana. Hän ei ollut opiskellut arkkitehtuuria, vaan suunnitteli mielikuviensa kautta näitä. Hän oli myös taiteilija ja loi Goethen väriopin mukaan oman maalaustyylinsa, jossa liutaan väristä toiseen ilman tarkkoja rajoja. Suomessahan Steiner tunnetaan enemmänkin antroposofian, Steinerkoulujen  (ulkomailla Waldorfkoulu) ja biodynaamisen viljelyn perustajana.


Goetheanum rakennettiin ensin puusta, mutta se paloi (tuhopoltto) melkein heti valmistuttuaan. Tästä Steiner masentui syvästi, mutta toisten tuella rakennettiin  uusi Goetheanum betonista. Se valmistui 1928 ja on ollut suuri nähtävyys Sveitsin Dornachissa. Rakennus pyrittiin luoman ilman teräviä kulmia, koska Steiner oli sitä mieltä, että sitä ei ole luonnossakaan. Mieleeni tulee tietenkin puiden esim. vaahteran lehdet, mutta tunnistan rakennuksen ruusumaisen upeaksi luomukseksi. Kaunista katsella ja varmaan olisi mieltä rauhoittavaa ja ylentävää kulkea noissa tiloissa.

Löydän kylmän talven aikana niitä varmaan useampiakin silmän iloksi. Kun ruusuni nukkuvat kaunista talviuntansa, niin mieli voi matkustella ympäri maailmaa sillä aikaa. Tämä rakennus muistuttaa minua Papulan pyörean kupolimaisesta ruususta. Tässä vielä kuva Asko Kuorikosken kuvakokoelmasta, joita voi katsella linkistä enemmänkin.


 Tässä lisää Goetheanumin kuvia musiikin kera. Upeata!

perjantai 16. syyskuuta 2011

Syksyistä tunnelmaa

Ryhmäruusut ja monet muutkin kukat loistavat vielä voimallaan, mutta syksy ja ensimmäiset kylmät saapuvat. Pavunlehdet ja tillin latvat olivat jo tummuneet viime yönä. Syksyn lämpimät kuitenkin vielä jatkuvat ja puutarhatouhutkin, kun vain marjastamiselta ehtisi kaikkea. Syksyllä syli on niin täysi.

Muutamalla kuvalla toivotan kaikille, jotka tänne eksyvät hyvää ja rikasta syksyä!



Tämä on ehdottomasti Irwinin kaunein kappale, Maailma on kaunis!

torstai 15. syyskuuta 2011

Ryhmäruusut istutettu

Nyt olen istuttanut tämän syksyn ruusut. Tiedossa olevat lajit, joita minulle on luvattu, saavat nyt odottaa ensi kevättä. Monta muuta kukkaa, penkkiä  ja työtä odottaa vuoroaan.

Sain viimeinkin ryhmäruusut Herra Euroopan (Europeana) ja Neiti Nina Weibulin taimet omaan penkkiinsä.
Kaivoin niille syvän kuopan. Pellossani 30 senttiä kaivaessa tuleekin jo vastaan savimaa, mikä on ehkä pensansruusuille ihan hyvä, kun löytävät juurensa kosteaan saveen, mutta muut ruusut eivät siitä tykkää. Joten kaivoin savimaatakin syvemmäksi. Sitten ajoin sinne soransekaista hiekkaa ja pikkukiveä, sirottelin munan kuoret siihen ja kippasin pusseista kaupan puutarhamultaa päälle. Väliin taas laitoin oman maan hiekkamultaa ja sitten vielä kaupan multaa päällimmäiseksi. Tosin reunustin laidat maisemointikankaalla, joiden reunojen päälle sitten laitoin tervalla kyllästämäni hirret, joten niiden varassa penkki nousee maarajaa ylemmäksi. Kuoppien pohjalle laitoin veden kanssa vielä pikkuisen kanankakkaa, ehkä mullan päälle myöhemmin vähän laitan tuhkaa ja sitten sammalta. Yritin tehdä kaiken sääntöjen mukaan ja vähän omienkin.Tässäpä kuvia ruusutarhan alkumetreistä eri ilmansuuntiin. Ja tuosta kivisestä ruusupolusta en vielä tiedä minne se vie.

Etelään

Länteen
Luoteeseen
Pohjoiseen
Toivon, että siinä nuo ruusut vielä kukkisivatkin, ainakin kukkaa ja  nuppuja pukkaavat. Koska seisova vesi voi olla niille turmioksi, luotan kaltevaan peltooni ja loitsuun minkä lausuin siinä kohopenkin vieressä:

Kolmen puhalluksen puhdistusloitsu (Loitsukirja, Paula Havaste)

Vettä nostan nöyrin mielin
kuuliaisena kumarran
puhaltamaan kolme kertaa,
juodakseni terveydeksi (siis ruusun juoda).
Pysy poissa kylmän viha
tuiskun tuoma, veen vetämä,
viluilman viskoama.
Katoa kivirannoille,
notkelmiin norovesien,
ulapan aaltoihin unohdu.

No tuon veden matka mereen on noin 16 km. Mitähän muuten ruusut tykkäävät tervan tuoksusta? Luulen, että hyönteiset sitä ainakin kammoavat.

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Paheita ja hyveitä

Meitä on luterilaisittain opetettu, että vaatimattomuus ja hiljaisuus on hyve. Ei pidä tuoda itseä esille. Leuhka ja 'mitä tuo luulee olevansa' sanonnat olivat hyvin yleisiä minun aikoinani. 'Se luulee olevansa vähän muita parempi'.

Tuota viimeistä lausetta olen usein miettinyt. Mitä siinä on takana? Kukahan se nostaa kenetkin vähän itseään ylemmäksi tuolla lauseella? Tai alentaa itseään? Eikö meidän jo pitäisi tajuta, että olemme yksilö ja siinä jotain uniikkia tässä maailmankaikkeudessa. Miksi sijoittaa itse johonkin alemmalle tasolle ja joku muu ylemmälle?

Sitten... Ainakin suomessa on tapana tehdä laatikkoon niitä piirustus-,maalaus-, runo- ja kirjoitusaarteita. Lauleskella itsekseen yksin. Mietiskellä. 'Voi kun ne tietäisivät kuinka suuria ajatuksia minulla on!' Niinhän siinä usein käy, että jos niistä alkaa jutella, niin toiset kääntävät puheenaihetta. Tai niin kuin eräs isäntä sanoi: - Enhän minä nyt voi sanoa mitä minä ajattelen. Mitä ne naapuritkin sanoisivat, jos sanoisin mitä minä ajattelen.

Paheet tulevat kyllä useimmiten näkyviin, vaikka osataan niitäkin piilottaa. Niilläkin on joskus tarve paljastua. Luulisin...Ei puhuta niistä enempää.

Sillä saamari ja katin kontit. Miksi ihmeessä yksilö ei saa olla se mikä on? Miksi pitäisi olla massaa, ei missään nimessä poiketa? Olen niin paljon nähnyt ihmisten rypevän aivan turhassa alemmuustilassa.Ja sen vuoksi olen huutanut hurraata, kun Suomessa NÄYTELLÄÄN, TANSSITAAN, LAULETAAN KARAOKEA, PIDETÄÄN KÄSITYÖ- JA TAIDENÄYTTELYJÄ ja vaikka mitä!!! Jos ei muuta, niin saarnamieskin on päässyt pallille esittämään itseä politiikosta puhumattakaan. Ja miten ne taidot herää jos niitä ei herätetä! Kun minä pidin kerran taidenäyttelyä, joku oli ihmetellyt, että miten sitä nyt noin vain voi näyttelytilaa saada. Tilaamalla ja varaamalla paikkoja tietenkin! Ne ovat useimmiten kaikille auki, siis kunnalliset tilat. Mutta...vaikeampi asia on se, onko sinniä tehdä maalauksia näyttelyyn asti ja onko rohkeutta tuoda niitä esille.

Voi Peijoona! Jokainen tietää, että kun on sen teityn porrasaskelman rohjennut nousta, niin mikä mahtava tunne!

Ja nettiblogi! Sekin on esillä olemista. Jopa Facebookmaailma on esillä olemista.

Nyt esittelen itseni 'taiteilijana'. En ole hävennyt töitäni. Olen jopa pitänyt muutaman näyttelyn. Tässä ensimmäisiä töitäni. Ruusutöitä olen tuolla jossakin edellä esitellytkin.



Eläköön ihmisen oleminen ja luovuus, yksilöllisyys!! Ja jokainen on laulun arvoinen, Veikko Lavi!

tiistai 13. syyskuuta 2011

Ruusu ja ruttojuuri

Kauniisti sointuvat nuo nimet! Ruusu ja ruttojuuri.

Sain tänäänkin ruusun, kauniisti juurrutettuna ruukussa valmiiksi. - Toin tämän Einon muistoksi, muistoksi äitinsä kotiseudulta, sanoi Rauha.

Kyllä. Lukkaroistenperä on mieheni äidin synnyinseutua, kaunista mäkiseutua, josta loivasti pellot laskeutuvat kohti Piehinkijokea. Vanhaa asutusaluetta, mutta pitkän sivutien päässä, kaukana keskuksista. Siellä mieheni pikkupoikana usein mielellään vieraili ja mekin yhdessä perheen kanssa. Tuo mieheni serkku parikin kertaa kysyi, kun satuin näkemään, että milloinka tulen hakemaan talon vanhaa ruusulajiketta. Minua siis hävetti. Välillä kiireiden keskellä unohdin, vaikka välillä muistinkin. Minkä ihmeen kiireiden?!!!

Rauha sanoi, että ruusu on aina kasvanut siellä pihoilla. Se on vaaleanpunainen, ehkä täysin villiruusu tai mökinruusu. Tänään ehdin istuttaa sen sille harkitsemalleni paikalle ennen kuin sade alkoi. Siinä se, osa mieheni lapsuusmuistoja. Ja minulla taas uutta tutkittavaa!

Ruusu ja ruttojuuri molemmat ovat luostareiden puutarhakasveja. Ruttojuurta käytettiin lääkkeenä haavoihin ja aikoinaan sillä hoidettiin myös ruttoa. Siitä sen nimi. Petasites hybridus, etelänruttojuuri. 


Kuljin aamulla sitä aamutakissani ihailemassa ja taas kuvaamassa, kun Rauha tuli pihaan. Olen varmaan ottanut siitä lähes sata kuvaa. Olen jopa maalannut sitä. Sen lehti on minusta niin kaunis. Keskellä sydämenmuotoinen (tai toinen sanoisi patakortin kuva) aukko. Toin ruttojuuren alun joskus kymmenen vuotta sitten opiskelijaystäväni pihamaalta Alavudelta. Mukana tuli myös vuohenputki, valitettavasti. Keväällä ruttojuuren kukka onkin aika nätti mehevien vuohenputken lehvien keskellä. Sitten kun ruttojuuren lehdet kasvavat, jää vuohenputki kyllä toiseksi, jostain pitkien varsien välistä vähän kurkkaa. Raukka.



Suutuin kerran kivikkopenkin huonoon multaan, jossa yritin kukkia kasvattaa. Mullasta työntyi riskiä juolasta. Siihen sitten istutin ruttojuuren ja sanoin, että nyt sai juolas kilpailijan. Kymmenen vuotta olen saanut ruttojuuren jotenkuten pidettyä paikallansa, paremmin kuin vuohenputken. Kyllähän se väliin työntyy nurmikolle, mutta jää auttamattomasti ruohonleikkurin syötäväksi. 

Tiedän, että monet vihaavat tuota kasvia. Mutta on siitä oma hyötynsäkin. Kun on savusaunan aika, ojennan aina saunojille ruttojuuren lehden saunahatuksi. Se on heistä hauska. Jos on kipeä niska tai selkä, se laitetaan siihen hoitajaksi. Ja ystäväni käy silloin tällöin kaivamassa kasvin juurakkoa. Hän valmistaa siitä uutetta lääkkeeksi ísälleen. 

Löysin netistä 'tohtori.fi' sivuilta tietoa, että ruttojuuresta olisi tehty lääkettä heinänuhaan. Kerrotaan, että sitä kannattaa yrittää sellaisten, joita antihistamiinit nukuttaa. Myös migreenin lääkintään sitä on kokeiltu.

Nostin tuolin tuohon viereen lehtien koon vertailuksi. Kasvaa siis hyvin, eikä tartte lannoittaa. 

Koska tätä sivua usein luetaan, laitan tähän lisäksi kesän 2012 kuva samaisesta ruttojuuresta korituolin kanssa. Hauska verrata mitä sateinen kesä teki ruttojuurten lehdille!

Tässä blogiosoite, jossa kerrottiin lisää mielenkiintoista tietoa ruttojuuresta:  http://julkulanniemi.blogspot.fi/2013/05/hammastyttava-ruttojuuri.html#comment-form





maanantai 12. syyskuuta 2011

Kiviä ja ihmeitä

Luin juuri eräästä lehdestä, jossa kerrottiin nuoren tytön iloisesta blogista. Hän sanoo, että tuo esille kavereittensa kuvia ja kirjoittaa ihmisistä. - Ihmiset ovat kiinnostuneita ihmisistä, hän sanoo. Ja totta varmaan, sillä hänellä on noin 150 lukijaa. Minulla 8. Minulla on lukijoita.

Minä en kirjoita yleensä ihmisistä. Kirjoitan ruusuista ja muuta siihen liittyvää. No jaa. Kyllähän blogini on etupäässä puutarhapäiväkirja uudelle ajalleni.

Jos minä kirjoittaisin ihmisistä, niin ei minua aina uskottaskaan. Vai kuka uskoo, että naapurissani asuu Pelle Peloton, ja yks toinen juttelee muinaisten shamaanien kanssa. Jos minä kirjoittaisin itsestäni, niin minua vasta hulluna pidettäisiin. Ruusuhullu riittää. Joten jokin neutraali olotila blogissani on ihan hyväksi. Vaikka eipä se haittaa, jos vähän vilauttelen.

Kivi on neutraali. Ja katsos kuinka ylpeä ja onnellinen olen niistä. Olen lukenut joskus, että elämän kumppanuus alkaa siitä, että kaksi kiveä ovat vierekkäin. Joskus mietinkin, voinko erottaa heitä toisistaan, kun toinen on litteän sopiva minulle ja toinen turhan kulmikas. Ja voinko yleensä ottaa kiviä pois ’omasta kodistaan’ ja viedä vieraalle maalle? Entä jos he tuovat huonoa energiaa pihamaalleni muassaan? Tai kuvittelen, että kokoan kaiken maailman energiaa puutarhaani tuomalla kiviä eri puolelta kotometsistä ja rannoilta, tai eri puolelta Suomea ja jopa eri puolelta maailmaa. Yhdistän energioita, vuorovaikutussuhteita ja synnytän uudenlaista ekumeenista olotilaa pihamaalleni. Noin!

Nyt sain varmasti sen ’hullun’ leiman. Noh. Se mihin uskon, on näin: Näinä aikoina tunnistetaan koko maailmallinen epävarmuus, tasapainoton ja yllättävä olotila. Kivi on varmasti siinä se pysyvin. Tai voihan tulivuoren kuumuus senkin sulattaa ja salama halkaista.

Mutta en koskaan muista elämässäni tällaista aikaa, että kiviä raahataan metsistä pihamaalle. Kun ennen ne on viety mahdollisimman kauas pois silmistä. Nyt ihmisten puutarhat ovat täynnä kiviä, niitä ihaillaan, niitä tullaan katsomaan ja niitä taputetaan. Kivet ovat lumonneet ihmiset. Tai etsiikö ihminen todella turvaa ja maadoittumista kivistä?


Näin minäkin rakennan kivipolkuja ruusutarhaani.Tosin polku on kasvanut sitten viime kuvasta.

Nyt sain komean peräkärryllisen niitä, traktorin voimin. Ihminen on aina ihme! Tykkään, että naapurin rouvakin on ihme, kun hän uskaltaa tarttua traktoriin, opetella peruuttaminen peräkärryn kanssa ja jopa luoda jotakin niin toimivaa, että kivetkin lähtee metsästä. Sillä tuon peräkärryn hän on rakentanut itse.

  
Ja ihmeitä ja ihmisiä lisää. Olin hoidattamassa itseäni. Hoidon lopuksi hoitajan silmät sädehtivät riemusta. –Arvaa kenet näin? 

No näinhän sen hänen kasvoistaan. – Ei kai ollut armas ukkokultani?
-        Kyllä oli. Ja hän vilkutti minulle veikeän iloisella katseellaan, mikä tuli minullekin tutuksi. Kun katsoin muualle, hän oli häipynyt.

Olen siis suorastaan mustasukkainen. Muille tapahtuu ihmeitä, mutta minulle ei. Paitsi, että pääsin tänään traktorin kyytiin!

lauantai 10. syyskuuta 2011

Verkosto



Sana ’verkostoitua’ on tämän ajan sana. Liikeyritykset eivät toimi, jos ei ole verkostoa, jonka kautta asiat saa jouhevasti liikkumaan. Ennen ja toivottavasti varmaan vieläkin on perhe, sukulaiset ja ystävät suuri osa tätä verkostoa. Mutta he eivät välttämättä ole kiinnostuneita samasta asiasta kuin tukijat ja vertaisjoukko ovat.

Itse olen verkostoitunut fyysisesti mm. kotiseutuni Puutarhaklubiin, Suomen Ruususeuraan ja Maatiaiset ry:kin tullenee ehkä tutuksi (Kerron siitä enemmän, kun ajankohta lähestyy.). Parilla puutarhaklubin järjestämillä retkillä olen ollut mukana, ja Ruususeuran kukkaislehtiä olen tutkaillut suurella mielenkiinnolla. ’Kodin Kukat – puutarhapostia minulle tulee sähköpostiini. Juha Toikan juttuja on mukava lukea, samalla saa varteenotettavia vinkkejä puutarhatöissä. Joskus laitan sinne kysymyksiä ja saan vastauksiakin.

Netti on yksi varmin keino verkostoitua; on  helposti löydettävissä ja kiinni otettavissa, kun tarvitsee vaihtaa ajatuksia.

Ruusutarhanikin on verkostoituna. Uteliaisuuteni ja innostukseni avulla olen törmännyt monenlaisiin seuroihin, yhdistyksiin, yrityksiin ja muuten asiasta innostuneisiin. Puutarhanhoitoa käsitteleviä blogeja on paljon ja asioiden kautta törmää terveesti muuhunkin, kuten taiteeseen ja kirjoihin.

Näin kulkee ruusutarhastani suunta ulospäin. Sitten toisinpäinkin. Totta kai jotkut ystävistänikin lukevat blogiani, jotkut innostuvat sen kautta jopa ruusuihin, kun taas joitakin ainainen ruusupehkoissa rypeminen ehkä kyllästyttää. Mutta hakusanojen perusteella aika moni löytää varmaan myös minun blogistani etsimiään tietoja. Joku innostuu vierailemaan useamminkin. Ja joku jopa kommentoi.

Mutta kyllähän blogini sisältö on aika suppeaa ruusuilua. Naurattaakin joskus, kun kirjoitan sanaa ’ruusutarha’, niin sanasta voikin tulla RUUSUTURHA tai ruusutarra. Ja kun alan leikkimään sanan kanssa lisää, siitä löytyy ’ruusuturra, riisutarha, risutarha, suruturra, turusurra ja vaikka mitä!

Ihana sana! 

tiistai 6. syyskuuta 2011

Ruusujuuren sunnuntai-istutus


Syyskuu alku, aurinko ja 20 astetta varjossa! Siis ahh, mikä kahvihetki verannalla. Olin pyntännyt itseni sinisiin legginsseihin ja kultakirjaimin koristeltuun pitkään puseroon, tukkakin oli niin hienosti eilisen savusaunan jäljeltä.


Nyt mietin siinä mitä mukavaa ja hyödyllistä tekisin.

Se ruusujuuri! Portaiden pielessä rikkaruohojen ja pikkusydämen keskellä se yhä taistelee olemassa olostaan. Sen istutan nyt uuteen paikkaan. Ja tutkin jos saisin juuresta palasia uutetta varten. Pikkujuttu! Töihin heti, en malttanut vaatteita vaihtaa.

Löysin sille mukavan paikan läntiseltä seinustalta kivien edustalta. Puhdistin alueen ensin saksien kanssa ylimääräisestä pitkästä heinästä ja muusta. Polvieni alla oli kauniisti polvityyny. Ja hanskat kädessä. Etsin kottikärryt, johon aloin lapioida pientä aluetta ruusujuurelle. Lapioni osui kauniiseen soraan, jonka joukossa oli pyöreitä kiviä. Kauniita kiviä! Niitä pyörittelin kädessäni ja laitoin syrjään. Tässä oli siis sijainnut talon rakennustarpeeseen sorakasa, ehkä myös lasten silloinen leikkipaikka noin kuuden vuosikymmenen takaa.

Kärräsin turpeet tasoittaakseni vanhaa pelto-ojaa, sitä kun riittää. Sitten ajattelin viedä soran kaivamaani ryhmäruusujen kuoppaan, joka odottaa syysistutusta vielä. Mietin, että tuota kuoppaa pitää kaivaa vielä vähän syvemmälle, joten otin monta lapiokauhallista siitä pohjasavea pois, taas ojan täytteeksi. Sitten kävin läpi kärryllisen soraa, otin talteen nätit kivet ja löytämäni juurakon palaset viskasin pois. Kaadoin hyvästi tutkitun soran istutuskuoppaan siihen tuleville ruusuille salaojitusta varten.

Sitten lapioin hiekkalaatikkokuopasta talteen otettua hyvää multaa kärryyn. Kärräsin sen ruusujuuren kuopalle. Ensin leikkasin maisemointikangasta reunoille. Asetin kankaan kuopan reunoille, jonka tukisin myöhemmin kauniilla kivillä. Sinne sitten osa mullasta ja kanankakkaa. Mihin hiivattiin ne hanskatkin jäivät? Työnsin sormeni multaan sitä tasoittaen ja kaivaen kuoppaa kukalle. Unohdin sen alustankin polvien alta. Ja ’rotskit’ olivat multaa täynnä, huomasin. Pyhäpäivän istutus, joo.

Mutta mitä tehdä Ruusujuurelle, niin että se kasvaisi seuraavanakin kesänä ja että saisin siitä osan juurakkoa laitetuksi alkoholiin imeytymään uutteeksi? Ja kasvaako se jälleen?

Ruusujuuri nousi aika kevyesti ylös vanhalta paikaltaan. Ja pian ymmärsinkin miksi. Osa juurista oli suorastaan vanhentunut ja mädäntynyt. Osa irtosi emäjuurakosta. Ja aika jännää, sillä tuo mädäntynytkin punainen juuriosa todella tuoksui ruusulle! Kovin paljon en raskinut tuota juurakkoa ottaa uutetta varten, sillä toivon kasville vielä hyviä voimia kasvaa uudessa paikassa.



 Ylhäällä tuhoutunut juurakko, alhaalla tervettä



Pikkuisen löysin pullonpohjalta vielä koskenkorvaa ja sinne silpposin ruusujuuren tuoksuvia juurenpalasia. Sopiva annos kokeeksi. 


 Jotkut sanovat, että uute pitää liuottaa Vodkassa, jotkut sanovat, että se pitää olla juuri Koskenkorvaa. En tiedä. Liotin viime vuoden kuivatut piparmintut tuossa ja siitä tuli todella hyvää minttulikööriä. Samoin liotin aikoinaan miehelleni sydänlääkkeeksi (Poppamuorin resepti) valkosipulia ja sitruunamelissaa. Se oli kamalaa, mutta uskoi miehenikin sen terveellisyyteen ja kiltisti otti ruokalusikallisen aamulla. Luonnonainetta kaikki!

Mutta nyt jään mielenkiinnolla katsomaan, onnistuiko ruusujuuren siirto vai pitäisikö olla uusi taimi.