torstai 30. toukokuuta 2013

Oikutteleva omenapuu!

Tuntuu muutenkin, että maailmankirjat ovat jälleen sekaisin, kun paahtava kesä on jo toukokuussa. Luontokin oikuttelee.

Ensin tuntui, että kevät ei tule ollenkaan. Kaikki kasvu oli jäljessä. Nyt on menty sellaista vauhtia, että moni kukinta on muutaman viikon edellä, kuten tuomen ja omenapuun.

Hurja kun omenapuunkin kukat lehahtivat auki aivan huomaamatta! Minulla on niitä vain kaksi, punakaneli ja pirja. Pirja on vielä pieni, eikä kukkinut vieläkään. Tosin naapurissa on tilanne samankaltainen. Siellä isompi pirja ei vielä kukkinut. Joten juoksin taas naapuriin oman omenapuun oksa mukanani ja naapurista sain toisen oksan tilalle.

Laitoin oksan nyt pulloon ja sidoin sen omenapuuhun. Voi ihme mikä pörinä siellä onkaan! Nyt on ainakin pölyttäjiä!

Pidetään paukkuja! 

Kuulin kyllä sellaisenkin jutun, että omenapuuta ei saisi istuttaa vanhan omenapuun paikalle. Miksiköhän?
Jos ei kerran mitään tauteja ole ollut? Loukkaantuuko uusi omenapuu siitä?



Pirja
Keinosiemennystä tämäkin!

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Kuuletko kukan puhuvan?

Oi aika toukokuun!!! Tämä on ollut niin ihmeellistä. Tämä lämpö ja aurinko! Tämä luonnon pursuaminen!
Olen todella nauttinut.

Tulppaanien aika on vain noin viikko, huomaan. Haluan niitä enemmän! Sipulikasveilla on aivan oma tehtävänsä juuri toukokuussa. He varastoivat auringon energiaa samalla kun he puhkuvat elinvoimaa ympärilleen. 

Yksi ilta kävin katsomassa todellista tulppaanipihaa ja henkäilin. Talon emännän kanssa tuli eräs ilmiö selväksi. - Onko mahdollista, että kasvien kanssa tulee telepaattinen yhteys, kun niitä hoivaa? kysyin.

Toinen katsoo minua tutkivasti ja kasvot tulevat aivan lähelle: - Se on ihan totta. Ne puhuvat, huutavat apua, kun tarvitsevat vettä ja hoitoa. Ja ne kiittävät.
- Sitäkö se on, kun yhtäkkiä kesken kahvinjuonninkin tulee mieleen, että 'ne kukat ovat aivan kuivumaisillaan' ja säntään viemään niille vettä.
- Sitä juuri. Herkkyys kasvaa puutarhaa hoivatessa. Pystyy kuulemaan luontoa.

Ihan tosi se on! Varmaan monet ovat huomanneet saman ilmiön. Telepatia ei tarvitse fyysistä ääntä, se tulee aaltona aivoihin... 






Monet ovat surkutelleet menettäneitä perennoitaan. Niitä on kuollut kivikoissa, multaisissa pehkoissa ja vaikka miten. Minulta on kuolleet ruttojuuret tietystä paikasta, missä ne ovat kukoistaneet jo 20 vuoden ajan. Jotakin on vielä jäljellä. Sen kaiken teki märkä kesä ja väärällä tavalla jäätynyt maa. Lumi tuli ensin ja sitten vasta routa. Minäkin olen menettänyt joitakin ruukkuruusuja, mutta monet nostavat juuresta uhmakkaasti vain versojaan. Pensasruusut voivat kaikki hyvin. Olen tehnyt niille nimilaput. Mutta kukkiessa toivon, että voin piirtää ja maalata niistä omin käsin kuvat ja saada valmiiksi ruusukansioni ehkä sitten ensi kesäksi. Olen nyt pidättäytynyt 32 ruusupensaassa. Jos syksyllä lisää....

Rainer Friman ja Laulu tulipunaisesta kukasta

torstai 23. toukokuuta 2013

Vanhan piilopirtin maisemassa

Löysin omalta pihamaaltani kolme huhtasientä. Silloin muistin erään salaperäisen paikan metsässä kosken partaalla, mistä kerran löysin paljon huhtasieniä. Jos kerran pihalla niitä kasvaa, niin täytyy niitä olla sielläkin. 



Niinpä suunnistin paikalle, jossa maa kohoaa kummuksi ja korpikuusten kätköistä loistaa helean vihreänä koukeroiset vanhat tuomet ja pihlajat. Ei kukaan ole osannut sanoa, mitä sillä paikalla on sijainnut, mutta itse olen kuvitellut, että se on vanha piilopirtin paikka. Paikassa on jotakin salamyhkäisyyden tuntua.


Toivorikkaana talsin sen ohitse alas sinne, missä kasvaa vanhoja raitoja. Huhtasienestä sanotaan, että se tarvitsee aivan erityisen maaperän ja löytyy usein vanhoilta sysimiilunpolttopaikoilta. Ehkä tämä oli ollut jotain sellaista. 

Ryppynen koivu, aika erikoinen

Mahtava ilma, heleän vihreätä ympärillä, lintujen laulu ja kosken kohina. Ei sääsken sääskeä! Paras mahdollinen retki-ilma. Mutta en löytänyt ainuttakaan huhtasientä. Täytyy tulla toinen kerta heti sateen jälkeen. Täytyi luopua ajatuksesta kermaisen sienikastikkeen herkuttelusta.


lauantai 18. toukokuuta 2013

Houkutus

Voi että! Aurinko, lämpö, lintujen liverrys, keltaiset ja siniset kukat, hiirenkorvat koivussa, käki kukkuu ja mitä vielä!! Käsiäni tarvitaan joka puolella. Minua tarvitaan joka puolella. Tai sellaista sitä luulee.

Eikö mitä! Raahasin kesken kiireiden aurinkotuolini pihalle ja rojahdin siihen. Viime kesänä ehdin siinä käydä, sellaisen silmänräpäyksen ajan, kun jo minua kutsui joku unohtunut juttu. 


Nyt päätin, että olen vähän pitempään. Sitähän varten kesä on. Sitähän varten puutarha on. Vai onko?
Ihmettelen kuinka moni puutarhuri ehtii tuollaisessa makaamaan?

Olin siinä vähän pitempään. Kävin jopa toisenkin kerran. Kahvet juomassa.

Jotakin helppoa ja kivaa....Tina Turner

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Äitieni muistoille!

Kuten usein rakennetaan monumentteja kuolleille, minä rakennan ruusutarhaa. Ruusutarhaa miehelleni ja äidilleni, jotka rakastivat ruusuja. Mutta myös tulevalle, itseni vahvistukselle ja jospa joku jälkeläisistä löytäisi niiden arvon myös. Haastetta tulevaan.

Äidinäiti Maria kuvassa nuorena New Yorkissa piikomassa. Sain viime talvena tällaisen ihanan kuvan erään mummun vanhasta albumista. Näitä kestokuvia suomalaiset ottivat siellä suuressa maailmassa ja lähettivät  sen terveisenä pieneen kotimaahansa todisteeksi siitä, että hyvin menee ja kaikki on kaunista. 

Amerikkaan oli tullut Kauhavalta myös Juho-niminen mies. Maria ja Juho tapasivat ja kihlautuivat siellä. Rakastuneina ja toivorikkaina he palasivat takaisin Marian kotipaikkakunnalle perustamaan perhettä.

Heille syntyi 7 lasta, minun äitini Aino niistä nuorimmaisena.
Maria kuoli nähtävästi keuhkotautiin 48-vuotaiaana äitini ollessa 7-vuotias.

Äidillä oli hyvin kaunis kuva äidistään lempeänä ja hyvänä ihmisenä. 

Minun äitini kuoli myös liian nuorena, 66-vuotiaana nukkuessaan. Sydän lopahti. Minulle jäi muisto myös lempeästä, hyvästä ihmisestä ja rakastavasta äidistä. 

Kuvista väreilee sama energia; täynnä hyvän toivetta.

Äitini muistoa kunnioitin kirjoittamalla puhtaaksi hänen päiväkirjansa. Sieltä tämä ote 3.5.45

" Voi kun on ihanaa istua juuri tässä kannon päällä pienen metsälammen partaalla, aurinko paistaa tähän kirkkaimmalla terällään eikä tuule yhtään. Nuisa vieresäni pitkissä kohoavissa männyissä laulelee linnut onnellisen tuntosena. Tulin tähän, kun olen yksin kotona, niin sitä silloin uskaltaa viettää ihania keväsiä hetkiä. Myllystä kuuluu vaan tasaista sahan jyskettä. Minä olen niin ihastunut tähän kaikkeen etten kohta osaa kirjoittaakaan mitään. Nythän on kolmas kesäpäivä, minulla ois niin paljon vihkokulta sinulle kirjoittamista, etten osaa kohta tehdä mitään. Minun mielialani on muuten paremminkin alhaalla. Sillä viikon tapahtumat vaikuttaa. Voi, miksi ihmisellä on niin paljon surua, miksei sen ole aina yhtä hyvä olla, aina vaan samaa epätoivoa ja murhetta rakkaudessakin. Ois aina hyvä olla!"

Olen perinnyt saman toivorikkaan olemuksen ja toivottavasti se jatkuu lapsissani ja lastenlapsessani.

Äitini tykkäsi Mauno Kuusiston äänestä

torstai 9. toukokuuta 2013

Kauniita lahjoja puutarhaan!

Luonnon lahja on kaunis lahja. Tällaisen kiven näin kerran tuolla metsäojassa. Sanoin kerran ääneen, että sellaisen haluaisin pihamaalleni. Yksi päivä se oli siihen ilmestynyt, traktorivoimin. Kuljetuslahja siis myös!

Se on vähän outo kivi. Valkoinen on kuin munan kuori tummine suklaineen. Eli tuo valkoinen osa on todella kuin kuorta, joka on sitten lohkeillut mukaviin kuvioihin. 

Kivessä ei ole hiomajälkeä kuten luulisi sen kulkeutuessa muiden rinnalla. Miten tuo lohkeilu on siis syntynyt?

Eihän sitä tiedä, jos vaikka joku kahvilavierailija osaa ratkaista kiven oudon kuvioinnin.

Kivessä on myös Linnunratamme pienoiskoossa.


Tämä kuvio muistuttaa soturista, jolla on kilpi kädessä.

Tässä on selvästi nuoli osoittamassa suuntaa.


Vime syksynä sain tällaisenkin kiven pihalleni. Se on kuin suuri Maan muna. Kaunis!

Lahja!

tiistai 7. toukokuuta 2013

Kevään ensi kukat ja pikku veitikat

Pojantyttäreni kanssa kuljimme katselemassa kevään ensi kukkasia ja hän sen huomasi. - Missä sammatto? 
Missä tonttu? 

Niinpä lähdettiin niitä etsimään talvivarastosta ja sijoittamaan niitä kiireesti pihamaalle. Katseltiin yhdessä niille hyvä paikka, kukkien vierestä. En oikein ole korean perään, mieluummin haluaisin kaikki itse tehdä. Mutta kun en ehdi, niin kummasti tarttuu kaupoista jotain 'krääsää' mukaan, varsinkin alennusmyyntiaikaan.

Tuo lintu sininen on minun ensimmäiseni. Olen aina tykännyt sadusta Lintu Sininen, joten tämä symboloi minun satumaailmaani. Ihme ja kumma, se on kestänyt luonani jo 10 vuotta, lennellen milloin mihinkin puutarhani kätköön. 


Tämän siiliherran pelastin melkein pöydän alta, jonne se oli rikkinäisenä laitettu. Kaipa se on pudonnut jostakin nokka edellä, kun suun kohdalla on iso reikä. Kesällä työnnänkin aina jotain sen suuhen, sillä jos vettä pääsee sisälle, se voi tykätä siitä huonoa. 

Se on tuossa keittiön ikkunan alla nyt, ja joka kerta ulos katson ulos, säpsähdän. Niin luonnollisen näköinen se on kukkapenkissäni.

Alla on hymyilevä kilpikonna, hyvin maastoutunut väritykseltään. En tykkää niistä kirkuvan värisistä muoviotuksista, mutta tuollaisia saven ja vähän rouhean oloisen huolin pihamaatani tallaamaan. 

Krookuksia olen tosiaan sirotellut vähän sinne tänne kevätaurinkoa vastaanottamaan. Nyt on niiden aika.

Kyllähän kunnon etanan pitää puutarhassani myös olla.
Syksyllä laitoin Chionodoxan sipuleita uuteen maahan Valamonruusun juurelle. Näyttävät kyllä aivan skilloille, ja niihin kuuluvatkin, vähän isompia kuin muualla olevat.

Tonttu pitää myös pihassa olla. Sekin minulla tuollainen harmaan huomaamaton, se metsätonttu. Nyt laitoimme sen aivan puutarhani haltijakiven eli tonttukiven viereen. 

Siinä se onkin kunniapaikallaan!

Sitten on vielä sammakko, savesta tehty ja pahasti jo vaurioitunut. Vihreä maali on lohkeillut. Mutta saa vielä tämän kesän pihallani hypähdellä. Kolmivuotiasta Malena-tytöstä on mukava käydä niitä aina tervehtimässä. Huomasinkin, että vaihdanpa niiden paikkaa ja yhdessä sitten saamme vähän etsiskellä niitä.

Mikähän otus puuttuu vielä?


Saara Aalto, kuin kevään keijukainen

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Rauhoittava äänihieronta - Tiibetiläiset maljat

Olen talven mittaan pitänyt kerran kuussa meditaatioiltoja erilaisten aiheitten puitteissa. Väkeä on kokoontunut mukavasti juuri sellaiseen ryhmäenergisointiin, jossa jokainen on levännyt ja saanut uutta voimaa.

Päätimme talven hoidot kutsumalla Marja Kangasniemen tiibetiläisten maljojen kanssa talooni. Hän hoiti meitä maljojen  luomalla äänivärähtelyllä. Se tuntui luissa ja ytimissä kauniisti hoitaen. Olimme vähän ihmeissämme sen vaikutuksesta. Kiitos Marjalle!


Tällainen hoito ei suju kuitenkaan tuosta vain, eivätkä maljatkaan ole mitä tahansa maljoja.

Marja on käynyt hoitokoulutuksen täällä. Peter Hels on tutkinut tätä 5000 vuotta vanhaa hoitomenetelmää maljojen äänen värähtelyllä ja sitä miten kulhot valmistetaan. Kulhot valmistetaan 12 eri metallista ja ne ovat upotettuna veteen tietyn ajan. Sen jälkeen niiden äänivärähtely testataan, oikeat menevät myyntiin ympäri maailmaa ja väärin äänin olevat kulhot kaupataan astioiksi. 

Tutkijat ovat olleet ihmeissään maljojen värähtelyn vaikutuksesta. Nimittäin on todettu, että niiden värähtely saa jopa vesipisaran tanssimaan veden pinnalla (Helsingin Sanomissa). Tässä myös video aiheesta, missä maljaa kierretään. Marja kuitenkin löi maljoja pehmeästi, jolloin ääni kiersi koko huoneessa.

Tuosta tulikin mieleen, että tutkisivat myös, mitä suurten tuulimyllyjen vonkuva värähtely tekee elollisessa. Kerrotaan, että siellä missä niitä on, asukkaat kärsivät unettomuudesta ja hermoilusta.  Joku tässä väitti, että sähköenergian tuottamisessa juuri tuon matalataajuisen värähtelynsä vuoksi tuulivoima on kaikista vaarallisin energiamuoto. 

Näin tuli asiaa kauniista maljahieronnasta kamalaan äänihäirintään asti.

Tällä videolla on vähän enemmän astioita mukana.

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Glada Vappen!!!


Otin tämän kuvan tänä päivänä puutarhastani noin kello 15. Lumi tuli sulattamaan routaa maasta.

Aamulla paistoi aurinko mitä kauniimmin. Luvasta aurinkoa tähän päivään päätimme naapurin miesten kanssa lähteä vapunpäiväretkelle tuonne Viinapolulle varmistamaan retkireittiä ja merkitsemään se epävarmoista kohdista. Päästyämme Viinapolunristeykseen alkoi räntäsade.

Kun minä emäntänä olin pakannut repun täyteen herkkuja; tummaa leipää, silliä, munkkeja, kahvia termospulloon ja vähän maustettakin siihen, niin ei siinä auttanut kenenkään juosta kotiin, vaan etsimme suojaisen paikan kuusien alta ja aloimme murkinalle.

Kyllä siinä pikkuisen tarttee huumoria ja positiivista mieltä, kun lunta alkoi tulla taivaan täydeltä sulostuttamaan sitä kahvikupillista ja tarttumaan märästi vaatteisiin, sanon minä. Nauratti minua ja miehiäkin. En tiedä mitä oikein ajattelivat, mutta minusta se oli hauskaa. Jos metsän muuttolinnut sitä katselivat, niin varmaan päätään kallistelivat.

Kastuttiinhan me. Mutta työ oli kuitenkin tehty, varmistettu Viinapolku ja vähän raivattukin sitä. Takaisin paluu oli vähän hankalaa, kun polku oli lumen alla ilman jälkiä, mutta nauhoilla merkattuna päästiin tutulle metsätielle ja kotiin.

Sellaista juhlaa oli tämän vuoden 2013 vapunpäivä! 

Taistojen tiellä!