perjantai 30. kesäkuuta 2017

Spinosissima vai pimpinella?

Vanhasta tottumuksesta kutsuisin vieläkin juhannusruusumme sukulaisia pimpinellaruusuiksi. Kaikki pimpinellaruusuni ovat täynnä nuppuja eikä tuholaisiakaan montaa näy. Odotan runsasta kukintaa. Siis vielä odotan. Voittaja kukkiensa aukaisemisessa on jälleen Rosa rupincola, pietarilainen ruusu kuuluen tarhapimpinellaruusuihin. Nämäkin kukat aukenivat matalalla kivetyksen lämmittämänä. Huomaa hauskan punertavat nuput! 


Pimpinella-nimitys on vain jotenkin vääränlainen, sanovat. Sillä pimpinella alunperin oli tämäkin kasvi, jota kerran itsekin viljelin yrttinä. Se on sukua yleiselle lääkeyrtille nimeltä pimpinella. Tässä blogisivu tästä yrtistä, missä ilmenee ruusunlehtien muoto.

Jotta nämä nimitykset jotenkin selviäisi minullekin, tulkkaan omalla tavallani Jorma Koskisen selontekoa tämän ruususuvun nimistöstä Ruusunlehdessä 1/2017.

Menemme vuosisadalle 1700, jolloin Carl von Linné vaikutti. Hän tunsi pimpinellaruusun, joka kasvoi luonnonvaraisena Tanskan ja Norjan rannikolla. Koska jo silloin tuo nimitys sekoitti ruusun helposti erääseen lääkeyrttiin nimeltä pimpinella, Carl antoi tälle ruusulle latinankielisen nimen Rosa spinosissima. Tuo jälkimmäinen sana tulee latinankielestä tarkoittaen piikkistä ruusua. Silloinhan ei vielä tosi piikkiset Rugosa-lajin ruusut olleet valloittaneet Eurooppaa. 

Siis koska tämän lääkeyrtin pimpinellan lehdet muistuttivat ruusun lehteä, myös ruusua kutsuttiin kansanomaisesti pimpinellaruusuksi.

Linnén matkustaessa ulkomailla hän kyllä tutustui myöhemmin näihin piikkisimpiinkin lajeihin. Siksi hän muutti tuota pimpinellaruusun nimen Rosa pimpinellifolia, mikä tarkoitti pimpinellanlehtimäinen ruusu. Itse lääkeyrtti sai latinalaiseksi nimekseen Pimpinella officinalis. Nämä nimet olivatkin sitten voimassa 225 vuotta.

Kunnes vuonna 1994 Tokiossa järjestettiin kasvitieteilijöiden konferenssi. Siellä tarkastettiin läpi nimitykset siten, että ne olisivat laillisesti kaikkialla samat ja tunnetut kaikissa maissa. Joten sekä pimpinella-yrtin että ruusun nimet vaihdettiin takaisin alkuperäisiin muotoihin. Pimpinella sai nimekseen Songuisorban. Sen sisarlaji on suomeksi luppio, mikä minullekin tuli tututksi.  Ruusu sai nimeksi Rosa Spinosissima. Eli tämä oli se alkuperäinen pimpinella-villiruusu. 

Sitten raavin taas päätäni. Kuitenkin tämä Rosa spinosissima on edelleen pimpinellaruusu ja sen kaikki risteytymät luetaan kuuluvaksi tarhapimpinellaruusuihin. Mutta näiden ryhmänimitys on Spinosissima-ryhmä. 

Siis ymmärsinkö nyt oikein? On yksi villi Rosa pimpinella, nykyään spinosissima. Ja tämän äiti-ruusun lapsoset, kuten meidän juhannusruusu, Rosa 'Plena' kuuluu tarhapimpinellaruusuihin. Kuten myös tämä yllä oleva Rosa rupincola tai juhannusmorsian tai Rosa 'Altaica' jne. kuuluvat myös tarhapimpinellaruusuihin. Mutta ruusuryhmänä ne ovat Spinosissima-ryhmää. 

Nyt en sotkenut tähän ruotsinkielisiä nimityksiä. Mutta tulikohan selväksi? Saan siis edelleen puhua pimpinellaruusuista, mutta en pimpinella-ryhmästä. Mutta en saa puhua spinosissimaruusuista?

Voi näitä nimityksiä. Saan myös puhua rugosaruusuista tai kurttulehtiruusuista (oikeastaan tarhakurtturuusuista), mutta ryhmänä ne ovat Rugosa-ryhmä. 

Miksi minun pitää tällaisia pähkäillä? Olenhan vain metsätonttu. Ehkä haluan oppia jotakin.

Kuuntelin tuossa yhdellä automatkalla Bruce Springsteeniä. Onhan se ihana!! Katsopas varsin tämä video!


keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Ruusu Arthur Bell muistutti kulkurielämästäni

Ystäväni toi minulle ruusun nimeltä Arthur Bell.

No innostuinhan heti tutkimaan mikäs se tällainen ruusu on.

Kuva lainattu wikipediasta. Vaihdan sen omaani kun ruusu kukkii.

Ja kun katselin siitä enemmän tietoja, muistin oitis kulkuri-elämäni. Muistin englanninkielen opiskeluni Gambridgessä ja vaellukset Skotlannissa. Samoin erään matkan Irlantia kiertämässä. Mieluisia muistoja.

Tuo ruusu on irlantilaista tekoa. Yksi kansallisuus jälleen lisää ruusutarhassani. Pohjois-Irlantilainen mies Samuel Darragh McGredy IV on luonut tämän ruusun vuonna 1964. Ruusu on niin kutsuttu ryhmäruusu, saattaa kasvaa metrin korkeudelle (täällä ehkä puoli metriä), tuoksuu hurmaavalle ja kuuluu floribunda-ruusuihin eli esi-isiä ja -äitejä on monta ruusun taustalla. Lähivanhemmat ovat kuitenkin 'Cläre Grammerstorf x 'Piccadilly'.

Teki mieli vähän sukupuuta tonkia pitemmällekin. 'Cläre Grammerstorf 'on saksalaisen Kordes-suvun tuotos vuodelta 1957. Tässä ruusussa on taustalla Canina-ruusua ja Rubiginosaa. Kun taas 'Piccadilly' on Samuelin aikaisempaa lajia vuodelta 1955.  Kukka on hehkuvan punakeltainen, kun taas Cläre on vaaleahkon keltainen. Piccadillyn vanhemmat ovat McGredy's Yellow x Karl Herbst.

Kauemmas en mene tämän ruusun sukujuurissa.

Mutta millainen mies on irlantilainen Samuel McGredy IV? Mahtaa olla ruusunjalostussukua, kun neljäntenä mainitaan. Ja todella, hän on kasvattamassa ruusuja jo neljännessä sukupolvessa eli vuodesta 1828. Hurjaa tuo sukujen taakka tai tässä tapauksessa ilo.  Kulkurimieltä oli vähän tässä Samuelissakin, kun hän isänsä jälkeen otti huostaan ruusutarhan. Vuonna 1972 hän muutti Uuteen Seelantiin nähtävästi parempiin ilmasto-olosuhteisiin, jossa hän jatkoi ruusujen jalostustyötään. Viimeisin hänen ruusunsa on vuodelta 1991. Samuel on syntynyt vuonna 1931, kuolinvuotta ei ole ilmoitettu, joten hänkin varmaan näitä pitkän iän ruusumaailman miehiä.

Entäs mies nimeltä Arthur Bell? Miksi ruusulle annetaan whisky-kuninkaan nimi? Tunsivatko miehet toisensa? En usko, koska Arthur oli skottilainen. Luulisin enemmänkin, että Samuelin suosikkiwhiskey taisi olla juuri Arthur Bellin tislaama merkki.
Usean maan suosikki vuodelta 1851

Kun tutustuin lähemmin Arthur Bellin persoonaan, taisin minäkin tykästyä. Arthur oli humanisti ja halusi ottaa osaa yhteisön hyvinvointiin. Hän oli hyväntekijä. Hän järjesteli kaupunkinsa asunto-olosuhteita, otti toimekseen jokiveden puhdistamisen,  Hänen hyvä tahtonsa tuli ilmi myös hänen kuolemansa jälkeen. Hän testamentissaan muisti rahasummilla työntekijöitään. 

Jotakin kunnioitettavaa tässä miehessä oli, ainakin wikipedian mukaan.

Mutta näin tuli myös itselle esiin muistot kulkurielämästä. Nuorena lempijuomani oli whisky jäillä, ei mitään sotkuja sekoittamassa hyvää makua. Kuljin kerran ympäri Skotlantia erään ystäväni kanssa ja siellä maistelin erilaisia whiskejä. Löysin suosikkini. Se ei ollut Bell's. Kirjasin merkin ylös tärkeälle lapulle. Whisky, jota sitten ei löytynytkään muualta, ja niin sen nimi kuin lappukin unohtui. Nyt ei saa luulla, että rellestin nuoruuttani. Ei. Olin vain kauhean innokas näkemään maailmaa, utelias eri ruokalajeista ja erilaisista makuelämyksistä. Vaelsimme tuolloin myös kauniina toukokuun päivinä skotlantilaisissa vaaramaisemissa. Ikimuistoista aikaa!

Siksi tuo ruusu sävähdytti, vei minut nuoruusmuistoihin. Eipä ystäväni arvannut minkä ruusun minulle toi! Whiskyruusu irlantilaisen musiikin ja skottilaisen säkkipillin saattelemana.

Kuka jaksaa kuunnella SÄKKIPILLIMUSIIKKIA? Urhealta se kuullostaa!

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Juhannuspussi

Saimme siskoni kanssa lapsena äidiltä juhannuspussin. 

Se oli ruskea tavallinen kaupanpussi, joka oli taitettu kiinni ja tuntui painavalta. Sisällä oli vadelmalimonaadipullo, ihan oma, pari keksiä (joskus omena) ja lakritsapötky (joskus tikkari tai muu karkki). 

Juhannusaattona saimme valvoa niin pitkään kuin halusimme. Halusimme olla ulkona naapurin tytön kanssa. Nautimme sitä limonadia tilkka kerrallaan, säästaen, muutakin vain makustaen. Meillä oli pyhähameet päällä ja kesätennarit. Mitä myöhäisemmäksi ilta meni, sitä enemmän oli sääskiä. Ja jotta ne eivät olisi purreet paljaita sääriämme aivan puhki, juoksimme. Juoksimme naapuriin ja takaisin ja taas jonnekin. Toisessa kädessä oli juhannuspussi ja toisessa hölksyi limonadipullo. Eihän se maistunut lopussa enää samalle, kun oli monta kerta avattu ja maiskutettu. Mutta kaikki se tuntui tosi juhannukselta!

Äitiä varmaan nauratti, kun hän meitä odotteli. Jossakin vaiheessa olimme saaneet tarpeeksemme valvomisesta ja juoksusta. Sääskipaukamien kanssa väsyneenä äiti meidät peitteli jossakin vaiheessa. 

Tuo juhannuspussi jatkoi sitten perinteitään omien poikieni kanssa. Pussi tosin ei ollut enää ruskea kaupan pussi, vaan se säästettiin joululta tai ihan kysymällä löydettiin jostakin kaupasta. Usein se oli koristeellinen ja iso. Sisältö oli suurinpiirtein sama, mutta mukana oli lauantaikarkkipussi ja aina jokin lelu, jonka kanssa saattoi ulkona leikkiä. Esimerkiksi ne vesi-ilmapallot. 

Sisko piti samaa perinnettä yllä omassa perheessään. Kerran noiden pussien kanssa juhlivat serkukset yhdessäkin juhannusta. Tässä juhannuskuva vuodelta 1986.


Nyt pieni pojantyttäreni kyseli jo kovasti juhannuspussin perään. Tuollaisen nätin pussin löysin. Ja sieltähän löytyi jätti-ilmapallo, spinneri sekä karkkipussi. 


Joka juhannus on muistissa tuo juhannuspussi. Se vain on omalta kohdalta muuttunut vuosien myötä. Se pussi on ollut unelmia ja kesän kauneutta täynnä. Iloja kuin myös surua. Ystäviä ja ystävien kaipuuta. 

Tämän juhannuksen oma "pussini" on ollut vatsan täydeltä hyvää ruokaa, nuorempien laittamaa. Se on sisältänyt onnen tunnetta omaisten ilosta ja ystävien vierailuista. Ja juuri nyt se on täynnä kesän heleää vihreyttä. Tuo vihreyden kauneus on aivan sydäntä pakahduttavaa. Se ei mahtuisi mihinkään maailman pusseihin.

Pakahduttavaa on myös nähdä tuhannet ruusunnuput pullistumassa odotuksesta esittää kauneutensa maailmalle. Rupincola eli raunioruusu, joksi sitä kutsun, on ehättänyt aukaisemaan ensi kukkansa. Hyvin ujosti ja arasti siellä kivien päällä.

Ensin nautitaan tästä vihreydestä, missä luonnonkukat, keltaiset, valkoiset ja lilat pirottelevat iloisesti kedolla ja missä pihlaja räpyttelee silmiään.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Lehmus, nimikkopuuni

Lehmus tuli aika hauskasti pihamaalleni. Olin nimittäin varannut tämän notkean puun Särkän perennataimistolta ja pyytänyt, jos joskus on kulkua, voisiko tuoda ja samalla katsastaa Ruusumuorin pihaa. Jotakin luvattiinkin.

Se saapuikin isolla linja-autolla. Nimittäin yksi ryhmä Kuopiosta vieraili Särkän pihassa, josta he tulivat kahville pihamaalleni kauniissa auringonpaisteessa. Linja-autoväki ilmoitti iloisena, että katsoa tuohon lattialle käytävällä. Noh, siinähän makasi pitkin pituuttaan minun tilaamani lehmus. Olin todella iloinen tulijasta!

Lehmuksenvihreä on aina ollut suosikkivärini. Se on kesäisen kuultavan vaalean vihreä. Ainakin sillä nimellä kulkee eräs värilaji. Lehmus on myös ollut tämän alueen tyypillinen kasvi tuhansia vuosia sitten, kun näillä saarilla oli leuto ja lämmin ilmasto.

Monesta syystä halusin lehmuksen pihalleni, nimikkopuukseni. Hyvin se on jo kaksi talvea kestänyt ja kasvattaa pituuttaan. Tosin sen rungon kuhmuruutta saa odotella kymmeniä vuosia.


Usein olen myös lukenut lehmusteestä, lehmuksen kukkien vaikutus. Lehmusta on aina pidetty rauhoittavana, unen tuovana ja kipuja lievittävänä rohtona. Kerrotaan myös että epilektikon ei tarvitse muuta kuin istua lehmusken alla, niin saa apua. Taas on edessäni puu, mikä lääkitsee ihmistä ihmeellisellä tavalla, monella tavalla ja on arvossaan todella tärkeä. Niinipuuksikin sitä on joskus kutsuttu, koska niiden kuoresta saattoi liottaessa kuoria niinen kaltaista ainesta punomiseen. 

Pyhä puu, jonka toivon viihtyvän pihallani  Jospa voisin tosi vanhana istua korituolissa lehmukseni varjossa vielä joskus!



maanantai 19. kesäkuuta 2017

Olipa kerran...

Olipa kerran kolme karhua; isäkarhu, äitikarhu ja pikkukarhu. He asuivat syvällä metsässä pienessä tuvassaan.




























Kun äitikarhu oli keittänyt kaurapuuroa, hän laittoi sitä kolmelle lautaselle, isolle, keskikokoiselle ja pienelle. Se oli vielä aivan liian kuumaa syötäväksi, joten karhut lähtivät ulos pienelle kävelylle.


Sillä aikaa tyttö nimeltä Kultakutri oli eksynyt metsässä ja sattunut löytämään karhujen tuvan. Kyllä hän oli kovasti ihmeissään kaikesta siellä.


Ja lopun tiedättekin kuinka siinä kävi. Tämä Kultakutri on varmaankin maahistyttö, sillä hän näyttää pikkuisen sammaleiselta ja tukkakin on keltaista naavaa. Näin näitä olentoja ilmestyy puutarhaani.

Tässä satu kokonaan, jos joku ei sitä muista! 

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Omenapuussa lapsuuteni unelma toteutui

Pihallani on kasvanut punakaneli siitä lähtien kun tähän taloon emännäksi muutin, 37 vuotta sitten. Kaveriksi sille istutettiin vaalea kuulas, joka yksi vuosi menehtyi, koska eräs iso koira tavoitteli talinpalaa ja repi puun kahtia. Nyt on istutettu kaveriksi Pirja.

Siinä oli lapsuuteni unelma toteutunut. Koska asun kylmässä Pohjolassa, vyöhykkeellä V, lapsuuteni maisemissa ei juuri omenapuita näkynyt. Yksi kasvoi erään opettajani pihamaalla ja se oli mielestäni suuri ihme. Pysähdyin pyörän kanssa sitä usein ihmettelemään.

Tiedän, että vanhoissa raahelaisissa suljetuissa pihoissa omenapuu on menestynyt, koska kuulin tarinoita poikien omenavarkaissa olosta. Se kuulosti melkein sadulta.

Ja nyt omenapuita kasvaa täälläkin melkein jokaisen omakotitalon pihoilla! Jopa kirsikkapuita, luumupuita ja päärynäpuita. Maailma on muuttunut!!

Minä olen pyhittänyt omenapuuni kissoilleni Ruusalle ja Majurille! Se on ehdottomasti ollut heidän mielipuunsa jo ihan pienestä asti. Siksi tässä tämä ihanuuskuva vuodelta 2012, jolloin Ruusa ja Majuri olivat ihan pieniä:


On minulla vielä yksi omanahaave. Katselin sitä jo Särkän taimistolla. Se on omenapuu nimeltä "Lasikangas". Se on nimetty oman kyläni mukaan, koska se löydettiin ihan omana lajina ystäväni pihamaalta. Nyt siitä on kasvatettu taimia myyntiin. Se puu on siitä edullinen, että se pölyttää itse itsensä. On tuottoisa, ja sen omenista tulee aivan ihanaa hilloa ja omenaviiniä.

Kallis se taimi oli. Täytyy ensin miettiä, mihin sen istuttaisi.. Jos itselle synttärilahjaksi sen hankkisin. Ystäväni kutsuu sitä nimellä "Ilmatar". Se on niin upea, kuin röyhelöinen suuri pilvenhattara siellä pihamaalla kukkiessaan.





Laitan tähän vielä vuoden 2017 kaunista kukintaa.

Siis vaalitaan tätä ihmepuuta, joka auttaa tautiin kuin tautiin. Englantilainen vanha sanonta: One apple per day, keeps the doctor away", sisältää kyllä muutakin. Nimittäin kerrotaan, että englantilainen äiti piilotti omenaan kuminoita, jotta lasten vatsa toimisi hyvin. Suomessa tuo sanonta ainakin Sinikka Piipon kirjassa käännetään: Omenan syönti ennen nukkumaan menoa saa lääkärin kerjäämään leipäänsä".

En tässä jaksa luetella mihin kaikkeen omena auttaa, se on ikiparantaja, kaikkiparantaja. Minulle itselle se on ennen kaikkea kaliumin lähde. Haittapuoli omenoissa ja varsinkin tuontiomenoissa on myrkytys. Kuori olisi myös niin tärkeää saada syödä, mutta ei myrkkyjen kera. Siksi juuri luomuomenat ja kotipuutarhan omenat ovat elintärkeitä. Lisäksi kannattaa muistaa, että omenansyönti estää 2 diapetestä ja syöpää, sekä on hyvä apu ummetukseen kuin myös ripuliin sen pektiinimäärän vuoksi. Omenat auttavat myös niitä, joilla on vähähappoisuutta.

Yksi juttu vielä omenista. Ne siemenet ovat myrkyllisiä. Mutta eihän niitä yleensä syödäkään.

Omenapuuni on ihan pian kukassa, tosin melkein pari viikkoa myöhässä tänä keväänä. Mutta kukkii, kukkii ajallansa. 

Tässä kaunista musiikkia "Omenapuun kukkiessa"


sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Rentukan riemua!

En voi olla laittamatta ihan omaa rentukkasivua! Niin kauniisti se peitti tuolla Latvaojan reunat. Oli pakko pysähtyä ihastelemaan! Oli pakko kuvata! Ja oli pakko kiivetä ojan pientareelle ja poimia niitä kimppu sunnuntain ruokapöytään. 

Tai ei se pakko ole. Se on luontoäidin houkuttelemaa. Luontoäidin viittelöimää heräämistä nähdä kauneus ja kiittää tuota ihanuutta.

'

Muistan lapsena, kun me siskon kanssa jälleen kerran suunnattiin askeleet suorastaan hiipien erään ojan varteen. Olin jo käynyt usean kerran katsomassa, onko se tapahtunut. Nimittäin rentukoiden kukkien avautuminen. Nyt se aika taas oli. Me siskon kanssa melkein kyykyllään lähestyttiin ojaa. Ja aivan hiljaa. Ja sittenkin!!

- Mitä te taas tulette repimään rentukoita siellä!

Tuvasta sittenkin ryntäsi vihainen muori pihalle meille huutamaan. Oli varmaan ikkunasta nähnyt.

Ei se oja hänen pihallaan ollut. Hänen tupansa oli siellä pellon takana. Mutta nähtävästi nuo rentukat olivat hänen ainoa kukkailonsa.

- Me vain kaksi oksaa poimimme äidille, huutelin takaisin nöyrästi.
- No kaksi, kunhan jätätte muut rauhaan, murisi muori ja meni takaisin tupaansa.

Niin vaikea oli saada äidille tuvan pöytään rentukoita. Silloin en toista paikkaa tiennyt mistä niitä olisi saanut.



Jopa miehet huomasivat esiin laittamani rentukkamaljakon kesäsunnuntaiaterialla!


Oletko kuullu laulua Rentukka-ojan Aatu?

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Tammi - mystiikan ja voiman puu

Naapurini Esteri kävi Saarenmaalla maalailemassa tauluja. Häntä kiinnostaa myös luonto ja puutarha. Saarenmaan kauneutta ihastellessa hän laittoi kulkiessaan siemeniä taskuunsa. Tammenterhoista iti pieniä puun alkuja, joita hän sitten jakoi ystävilleen. Miten hienoja lahjoja!!
Mieheni kanssa saimme yhden tällaisen tammipuun alun. Katselimme tarkkaan, mihin sen sijoittaisimme. Ehkä paikka oli hyvä. Siinä on tammi kasvanut nyt jo kolmattakymmentä vuotta. Ei se vielä iso ole. Siitä kasvoi kolmihaarainen, varmaankin jossakin vaiheessa latva paleltui. Jouduin etelään päin nojaavan haaran sahaamaan poikkikin, koska se alkoi halkeilla. Toivottavasti nuo kaksi muuta haaraa ovat tasapaksut ja vahvat.

Kun esikoispoikani sai nimikkopuukseen Lammin vaahteran, olen nimennyt tammen nuorimmaiselle. Ja jotenkin puun luonne vastaa häntä; vahva, herkkä ja mystinen skorpionimies.

Ihmepuu tammi onkin. Yhtenä keväänä sen kaikki lehdenversot paleltuivat. Puu teki uusia. Maalasin kerran marraskuisen lehdistön, jossa loistaa pakkasen puremia uusia lehden versoja. Ihania värejä!


Silloin kun jouduin sahaamaan pois sen yhden oksan, oli lehtevin kesäaika. Puu oli niin kovaa, että jouduin pikkuhiljaa sahaamaan välillä levähtäen. Käsi uupui. Lehtevistä oksista tein saunavihtoja. Ja voi ihme sitä tunnelmaa, kun tammivihta hautui kuumassa vedessä ja sen kanssa löylytteli. Koko saunan täytti ihmeen voimallinen ja hellä tuoksu. Se säilyi siellä kauan, tuli kehon mukana kaikkialle raukeana ja hoitavana olotilana. Vihtalla oli mukavan tuntoista läpsytellä ihoa. Nimittäin jostakin olin lukenut jollakin sen olevan suosikkivihta. Suosittelen kokemusta, jos sellainen on mahdollista! Ehkä lehvä oli myös silloin sopivimmillaan, sillä olen vihtonut syksylehvälläkin, eikä se ollut yhtään sama.

Tammen lehdet sisältävät runsaasti antioksidanttia, antiseptista ja haavoja parantavaa. Ei siis ihme, että vihtasta tuli niin hyvä olo! Kun luen tammesta enemmän, tulee mieleeni luonnon ylilääkäri! Niin paljon sitä kehutaan Sinikka Piipon kirjassa.

Tammilajeja on maailmassa 450, Suomessa sitä kasvaa vain yhtä lajia. Uskoisin, että omani on sellainen, sillä eihän Saarenmaa kaukana ole.

Jokin pyhyys on aina liitetty tammeen. Tammimetsät ovat olleet pyhiä kokoontumispaikkoja. Tammiyksilöitä on palvottu. Kalevalassakin kerrotaan valtavasta tammipuusta. Ja kerrotaan, että näilläkin seuduilla tuhansia vuosia sitten on ollut lämpimämpi jakso lehtometsineen ja varmaan on tammikin täältä löytynyt. Joidenkin jalojen puiden siemeniä kerrotaan löytyneen, kun Jätinkirkkojen ympäriltä on maata tutkittu.

Tietenkin tammi on se luja rakennuspuu ollut kautta aikojen. Minäkin laitoin sahaamani oksan hyvin talteen, ties mitä siitä vielä keksin. Huomasin muun muassa, että vanhan ajan hetekoihin on käytetty tammipuuta. Yhdestä sellaisestahan tein sammalsohvan tuonne puutarhaani.

Tammesta tulee myös mieleen italialainen ystäväni Lorenzo, joka aikoinaan esitteli minulle miten oikea pizza paistetaan. Se paistetaan uunin arinalla, mikä on lämmitetty juuri tammipuilla. Eikä sitä pizzaa syödä haarukalla ja veitsellä. Opin miten se leikataan kolmioiksi ja miten sitä otetaan kiinni sormilla syöden. Jos pizza pysyy siinä sormien välissä tanakasti, se on oikein paistettu. Näin Italiassa, missä tammi on tavallinen puu luonnossa kasvavana.

Olen iloinen tammestani. Tosin tiedän, ettei se voi kasvaa eteläisen tammen tavoin, mutta jopa pieniä terhojakin se on jo tuottanut. Uskon, että siitä kasvaa vielä pihani isäntäpuu.

Arvasinpahan ihan oikein! Että täytyy löytyä laulu "Under the old oaktree!" CORNELL CAMPBELL   Mikä ihanan letkeä rytmi!! Vanha kappale.


Sääliksi käy tulppaanien!

Tämä yhtäkillinen hurja lämpöaalto ei ole hyväksi kukille!

Muistan viime keväänä ihailin tulppaaneja parikin viikkoa. Kauniisti supussa ja järjestyksessä.

Nyt ne ovat levähyttäneet itsensä selkoselälleen, eivätkä varmaan jaksa sitä menoa kauaa. Niiden kukinta on lyhyt. Näin enteilen. Ja siksi laitoin niitä tänne blogiin vielä loistamaan. Ikuistamaan!

Tiirailen puiden kukintoa. Vain vaahtera kukkii iloisin keltaisin kukin. Maistoinkin niitä. Hyviltä maistui!







Kukas tämä Eveliina on? Kylmiiväreitä!

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Mitähän näistä ilmestyy?

Onhan minulla sentäs aina jotakin uuttakin ihmeteltävää puutarhassani. En ole vielä jämähtänyt vanhoihin tuttuihin. 

Istutin viime syksynä muutamia uusia tulppaaneja. Enkä voi muistaa mitä ne ovat ja mitä noista nupuista puhkeaa. Laitan niitä tähän, ja parin päivän päästä varmaan laitan jo mitä niistä oli puhjennut. Nuput sisältävät aina oman salaisuutensa.

Tämä on aivan outo ilmestys, vain yksi muiden joukossa. Varmaan tullut
erehdyksessä muiden tulppaanisipulien joukkoon.

Ps. Muutamaa päivää myöhemmin. Ei tuo kukka kummonen ollut.
 


Mitähän tästä tulee?

Pari päivää ja edellisestä nupusta tuli tälläinen. Kerrottu tulppaani

Tämä on varmaan jokin keltainen?

Tuosta nupusta tuli tällainen, ehkä noita raitatulppaaneja.

Ja tämä voi olla punainen?

Oliskohan tämä joku Alladin-laji?
Laitan vielä kuvan tällaisesta tulppaanista, joka tekee monta kukkaa samaan varteen.

Tämä on jokin lilja, mutta en kuolemaksikaan muista
millainen.


Ylhäällä myöhemmin otettu kuva. Siis tämän narsissin täytyy olla aika vanha kerrotun narsissin muoto. En löytänyt tällaista netistä.



Tämä on intiaanipuu, mutta en ole sen kukintoa
vielä nähnyt. Jännää!

Myöhemmmin nappasin tämän kuvan puusta!    En vain saanut siirrettyä kuvia siten kuin olisin halunnut.




Tämäkin on uusi pieni kukka puutarhassani, erään ruusun juurella. Muistan kyllä keneltä tämän sain. Hauska keskustelu käytiin tämän vieressä eräiden siskosten kanssa.
- Joo, tunnen. Se on vårlök, sanoi Ruotsissa asuva sisar. - Vaikka en minä paljoa kasveja tunne. En ole mikään puutarhaihminen.
-  Kevätsipuliko? Ei tuo siltä näytä. Eikö tuo ole kiurunkannus? sanoi Suomessa asuva enemmänkin puutarhaa hoitava sisar.
- Kyllä meillä tuota sanotaan vårlökiksi. En muuta tiedä.

No. Minä aloin penkomaan nettiä myöhemmin. Kiurunkannus se ei ainakaan ollut, huomasin. Kevätsipuli Suomessa on aivan toisenlainen, sipuli tosiaan. Kokeilin ruotsiksi vårlök. Ja sieltähän se löytyi, latinaksi Gagea lutea. Ja sen avulla sitten löysin kasvin suomeksikin, isokäenrieska!

Hauska pikku kasvi!



Laitanpas tähän käenpiian ääntä. Muistan tuon hassun linnun lapsuudestani. Se oli peloittava, kun se pyöritteli päätään. Tässä sen kääk-kääk-käää-ääntä.

Ja tässä sen uhittelua, kun se pyörittää päätä. Sähinää ei kuulu. Näyttää että se hyökkää kameramiehen kimppuun.

Hassu lintu tämä käenpiika! Käki ja käenrieska!

torstai 1. kesäkuuta 2017

Ranskalainen salonki alkuun!

Lupailin viime talvena, että rakennan ruusuista "ranskalaisen salongin". Kuulostaa vähän suureelliselta, kuten joskus jo ruusutarhan rakentaminenkin. En ole poliitikko! Olen taivaanrannan maalari!

Kuten olen joskus kertonut, kirjoituksissani käytän paljon mielikuvaleikkiä, metafooria ja yltiöajatuksiakin. Tässä jälleen yksi sellainen.

Ranskalainen salonkini tarkoittaa sitä, että olen löytänyt sopivan ja suojaisan paikan, johon istutan muutamia ranskalaisia ruusuja. Tilasin jo varhain kevättalvesta Oulujoen taimistolta 7 ranskalaista ruusua. Kiitos! Eihän se aina onnista. Sain niitä vain viisi. Hyvä alku sekin, sillä onhan pihallani jo neljä ranskalaista alkuperää: Minette (neidonruusuja), Valamo (frankofurtana), Olkkala (löytöruusu) ja Iitin Tiltu (löytöruusu). Lisäksi pari talvea on säilynyt hengissä kirjoapteekkarinruusu 'Mundi', jonka nyt siirsin (anteeksi) uuteen salonkiini apteekkarinruusun viereen. Samaan riviin istutin myös Viggon ja Alain Blandchardin. Epävarmoja tällä vyöhykkeellä, mutta kokeilla pitää. Niiden taustasuojana ja lämmittäjänä on kiviraunio.


Tuolla taustalla on ne kivet, jotka kaivettiin talon vierestä ränniputkien ja salaojituksen tieltä. Siihen syntyi kivistä lämmin ja suojainen paikka myös. Istutin siihen tänään Kiran ja Veronica Sundmanin. Kira on Valamonruusun siementaimi, aivan oma persoonansa. Lainaan tähän kuvan siitä Oulujoen taimiston sivuilta. Ihana oma persoonansa tämäkin ruusu. Hassua, että joku sanoi tätä ruusua rumaksi. Minusta se on ainakin erittäin mielenkiintoinen. Veronica onkin sitten Pirjo Raution käden jälki. Kolmaskin siihen mahtuisi. Särkältä kyselin ja varailin Louise Bugnetia. Kerran jo yritinkin sitä, mutta se menehtyi. Vaikka Louisen kasvattaja onkin alkuperältään ranskalainen, niin varmaankin tuo ruusu luetaan kanadalaisiin. ?.



Tottakai salonkiin kuuluisi ranskalaisittain valkoiset koukeropöydät ja tuolit. Ja voinhan minä jostakin nekin tähän taikoa. Odotetaan nyt ensin, että ruusut kasvaisivat. Mitähän muuta kuuluu ranskalaiseen salonkiin?


Tuon kotka-patsaan alla on vanha koivuntorso, josta minun aikoinaan piti tehdä jonkinlainen toteemi. Millainenhan se olisi ranskalaisittain? 

Siinäpä miettimistä!

Heh! Kyllähän se tällä videolla näytetään tarkalleen, kuinka french salon syntyy, mutta öh, entäs ruusuista?