keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Ruusu ja runo

Uskoisin, että tästä alkaa talvi. Ilma on kylmentynyt. Kissatkin viettävät mielellään jo yöt sisällä.

Puutarha on hoidettu talvikuntoon. Voin rauhassa jäädä odottamaan lumen tuloa. Toivon että luonto pitää huolta omastaan, myös ruusuistani.

Viime kirjamessuilla vieressäni istui nuori runoilija Veli Matti Mathlin. Ostin hänen runokirjansa ja aivan sattumalta siinä aukaisin silloin tämän sivun. Siitä laitan runon kuin loitsuksi ensi talvelle, joka ilmeisemmin on rakkausruno.  Alla tämän aamuinen Lawinia-ruusu.


olet huurteinen ruusu
et päästä minua
napapiirisi sisäpuolelle

varjelet kauneuttasi 
pelkäät sen turmeltumista
lemmen kuumuutta

huurre voi muuttua
umpijääksi,
jääkiteet voivat särkeä ruusun

ohut huurre tekee ruususta kauniin
mutta vielä kauniimpi olet ilman sitä

anna minun olla sinulle 
lämpimän kevään
sulattava tuuli
elämäsi hortonomi

maanantai 24. lokakuuta 2016

Ranskanruusut, tänne sopivia utopioitako?

Ranskanruusut ovat sitä mitä nimikin, Ranskasta kotoisin, useat kuitenkin Hollannissa jalostettuja. Niiden esiäitinä on toiminut gallianruusut, joita Euroopan vanhimpina ruusuina on jalostettu jo 1600- ja 1700-luvulla. Damaskon-, kartanon- ja neidonruusutkin kerrotaan näistä periytyvän.

Jännittävää kuvitella niiden kasvatusta ja sitä kuinka niitä on kaupattu. Markkinoiltako niitä on sitten ostettu vai onko joku kauppias hevoskärryllä kiertänyt ympäri maata? Luostarit ja kartanot varmaankin ovat niitä ominneet puutarhoihinsa.

Napoleonin puoliso keisarinna Josephine rakasti ruusuja ja keräsi Malmoisonin kartanoonsa noin 2000 ranskanruusulajiketta. Ranskanruusut menettivät sittemmin hohtoaan siksi, että ne kukkivat vain kerran kesässä, sillä markkinoille ilmestyi pitkäkestoisempia ruusuja. Kuitenkin ranskanruusuista on muistona säilynyt 300 lajia Commerin ruusutarhassa Ranskassa. Ja saman verran niitä on nyt myös Pirjo Raution Rosariossa Simolassa. Hän on innostunut niitä myös jalostamaan. Ne voivat hyvin vyöhykkeellä I-III.

Entä sitten täällä vyöhykkeellä V? Onneksi meillä on täällä Kuljun Matti, jonka into heräsi aikoinaan ruusunkasvatukseen. Hänellä on oma koeviljelmänsä Oulujoen varrella Muhoksen lähellä, Oulujoen Taimisto, mistä itsekin olen monta ruusua hakenut. 

Iitin Tiltu
Valamonruusu
En ole kovin montaa uskaltanut vielä hoitooni ottaa. Valamonruusu, Rosa 'Splenders'  (tuossa oma sivuni) on ikituttu ja varma juttu näilläkin seuduilla. Vähän epävarmat Olkkala ja Ruustinna ovat tässä mukavasti kasvaneet jo vuosia ja siitä lohduttuneena istutin viime kesänä Iitin Tiltunkin. Mutta muuhun en ole uskaltanut kajota. 

Ja selvisihän tuo Kirjoapteekkarinruusukin, joka myös kuuluu ranskanruusuihin, viime talvesta. Kuten sekin ruusu, jota luulin apteekkarinruusuksi, mutta ei sitä ollutkaan.

Paitsi nyt...

Syksyn pimeinä iltoina on aikaa kirjoihin. Niinpä Pirjo Raution kirjanen Upeat ranskanruusut on ilahduttanut silmääni. Mutta onko niillä voimaa ja lämpöä tarpeeksi ilahduttamaan minun pihaani. Katselin vähän sillä silmällä tuota kahvila-aittani pihamaata, pientä kiviaitaa siinä ja lämmintä paikkaa sen ja talon välissä. Mitäs jos...? Jos tekisi pienen ranskanruusunurkkauksen? Kokeeksi, muutama vain?

Hui sentään!

Tein pienen tiedustelun Matti Kuljulle Oulujoen Taimistolle, mitä ranskanruusuja olisi mahdollista kokeilla tässä. Näin se luottamus kasvaa pikkuhiljaa omiin voimiin hoidella ruusutarhaa.

Mitenkähän selviäisi tämä Valamonruusun mutaatio, joka on nimetty Kiraksi? Tämä kuva on Pirjo Raution yllä mainitusta kirjasta.


Edith Piaf - La Vie En Rose


perjantai 21. lokakuuta 2016

Voi että laiskutti!!

Onhan se puutarha ihana juttu! Ja hyvin moni juttu, jota siellä joutuu tekemään tai oikeammin saa tehdä, ovat myös hyviä juttuja. 

Mutta ei kaikki! Kaikessa tekemisessä on se nuria puoli ja ne jutut, joita väistää niin pitkälle kuin mahdollista. 

Yksi sellainen on saavien tyhjentäminen ja peseminen. Rännien puhdistaminen. Puutarhakalujen, kuten trimmerin ja ruohonleikkurin talvikuntoon saattaminen. Ja ruukkujakin löytyi vielä tuhottomasti pestäväksi! Sekä sitten kompostityöt!

Ilman kylmentyminenkin vastustaa. Ja juuri sen vuoksi pitäisi tehdä nuokin työt. Pitkitin ja pitkitin tänäänkin ulosmenoa. Mutta voi olla viimeinen mahdollisuus! 




Sain itseni ulos. Vähän taas hieroin päätäni! Miksi ihmeessä minulla on saavit räystään alla? Olenko hullun vanhanaikainen? Keväällä jo ne työnnän kiiressä alle ensimmäisten vesisateiden ilmestyttyä. 

Voishan helpomminkin tehdä. Antaa sadettajien hoitaa työt suoraan vesihanasta! Mutta...

Mutta kun se sadevesi on ruusille niin mieluista, uskon. Ja sitten nuo saavit on tarpeen monessa asiassa. Voin liottaa siellä pajuja esimerkiksi, risuluutaakin, ja vesi löytyy saavista vieressää, missä on puutarhapöytäni ja istutukset. Yleensä kesällä minulla on viiden rännin alla saavi. Ja siunauksena voin mainita senkin, että kannella  vesiä kaksin käsin ruusuille ja kukille, on hyvää liikuntaa, selkä suorana ja hartiat venyen. Siis aion mokomaa homma vielä jatkaa! En ole vielä liian vanha.

Sain kuin sainkin urakan tehtyä. Vähän märkänä ja kylmissään kuljin vielä silmäilemässä ruusujani. Monet kukkisivat vielä täyttä päätä, jos olisi vähän lämpimämpää, kuten Titakin tuolla naapurikylässä blogissaan huomioinnut. Tosin kun kävin Ruotsissa tuolla Porin korkeudella, ei ne kukat sielläkään kummemmin kukkineet, vaikka puut kantoivat vielä lehtiään.

Hyvästelin muutenkin ruusujani kannellen komposti-liiterinpohjaa niiden juurille. Toivon pehmeää lunta tulevaksi jo!



´




torstai 20. lokakuuta 2016

Kataja Herra Pitkänen, sitkeyden perikuva pihallani?

Onkohan kataja loppujen lopuksi sitkeyden perikuva? Viime vuosina on huomioitu siellä täällä vähän surkeiden näköisiä katajia. En ole sittemmin lukenut olisiko niissä jotain tautia havaittu vai onko märät kesät niitä vaurioittaneet. Katajahan on kuivan kankaan pensas! 

Oman pihani villi kataja, ei suinkaan pylväskataja, vaan arkinen raappana, on aika surkea. Huomasin kerran vuosia sitten sen pienen katajantaimen vanhan koivun juurella ja olen antanut sen siinä kasvaa. Mielestäni katajakin kuuluu puutarhaan! Vähän se on vaikeassa paikassa, joten en odota saavani siitä edes tarpeeksi sinisiä kypsiä marjoja, joita muuten olen metsästä poiminut mausteeksi ja parantajaksi. Tosin katajakin pudottaa neulasia kuten kaikki viherpuut. Taitaa omalla pikkukatajalla olla neulaskadon aika.


Hoidin kerran maksani katajanmarjoilla kuntoon, niin uskon, koska laboratorionäytteet paranivat, käyttäen katajanmarjaa. Ensimmäisenä päivänä söin yhden, toisena kaksi ja  kolmantena kolme. Söin 12 marjaa 12. päivänä ja sitten vähennin annosta perääntymällä siten, että sen jälkeen söin 11 marjaa, seuraavana päivänä 10 marjaa ja niin edelleen. Maksavaurioistani ei silloin löytynyt mitään muuta syytä kuin masennukseni ja energian vähyys. Maksahan on moottorimme. 

Tarkoitus tässä ei suinkaan ole nyt paneutua katajan terveellisyyteen tai haittoihin (ei siis raskaana olevalle naiselle!). Tarkoitukseni oli kertoa HERRA PITKÄSESTÄ. 

Minäkin luulin, että on olemassa vain pylväskataja ja kataja. Mutta on olemassa myös Herra Pitkänen ja Paksu Bertta, yksilöt, jotka ovat luokiteltu jotenkin omiksi lajeiksi.

Kasvoin osan nuoruuttani Raahen likellä olevassa suuressa ja monipuolisessa saaressa nimeltä Preiskari. Siellä oli kesämökkimme vasten aavaa merta. Usein vierailin siellä myös ystävieni mökeillä. Se oli saari mistä saimme kaikki mahdolliset marjat hilloista tyrneihin ja karpaloihin, ja sen polut ovat ikimuistoisia. Siellä kasvaa useita pylväskatajia. Luulin, että Särkän Taimistolta ostamani Herra Pitkänenkin olisi sieltä kotoisin, mutta niin ei ollut. 

Tämän vuoden retkikohteena voittanut Raahen saaristo sisältää paljon luontorikkauksia. Herra Pitkänen on löydetty Mitin saaresta leppien keskeltä, josta sitten on otettu taimikasvatuksia Kalajoen Ukonahon Taimistolle ja Särkän Taimistolle. Esa Ukonaho ja Jari Särkkä ovat kulkeneet maisemia ja tehneet löytöjä!

Herra Pitkänen on pihallani aika laiheliini, mutta voinut jo hyvin kolme vuotta. Sen korkeus on vasta puolitoista metriä, mutta annas kun aikaa kuluu, se voi nousta neljään metriin korkeudessaan. Aika jännä nähdä, miten se kasvaa sammalsohvani vieressä. Tunnusomaista tälle löytökatajalle on myös sen pehmeät neulaset. Siis odotan tämän katajan voivan joskus antaa minulle oivan katajavihtan saunaani. 

Edelliset luontokaverukset olivat löytäneet samaiselta saarelta myös oudon kartiomallisen katajan, jonka Esa Ukonaho on nimennyt Paksuksi Bertaksi. Se on siis matalampi, mutta paksumpi. Tätä ei taida vielä olla myynnissä, koska taimikasvatus on vähän hitaampaa. Tällaista tarinaa kuulin Särkän Jarilta.  Kuvassa alhaalla Herra Pitkänen, 


Olen aina ihaillut eteläisiä pylväskatajia, jotka ovat ymmärtääkseni suojeltuja. Niitä ei saa taittaaa, mutta marjoja varmaan saa poimia. Olikos se nyt sillain, että kolmannen vuoden marjat ovat vasta kypsiä ja valmiita? Mielenkiintoista nähdä, milloin ja millaisia marjoja Herra Pitkänen saa aikaan.

Tässä kuitenkin wikipedian tietoa enemmänkin katajasta, jos jollakin heräsi mielenkiinto!


keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Ruusuinventaariota: 99 eri ruusulajia koossa!

Päivän puutarhatöitä tehdessäni innostuin laskemaan eri ruusulajini. Olipas nätti luku! 99 ruusulajia! Tosin on voinut käydä niinkin, että jokin unohtui tai jonkun laskin kahteen kertaan. Ja tosin ehkä vain neljäsosa niistä on edes täysikasvuisia eli ovat saavuttaneet tuuheutta ja korkeutta sopivan verran. Se sopiva on joillakin jo kolmatta metriä kyllä. Mutta olen sen laajentumisen pitänyt kurissa ruohonleikkurillani. Vielä.

Eiköhän tuo jo riittäisi?

Mutta kun tilaa on vielä... äh! Viime talvi minua onnisti, kun mikään ruusulajeistani ei kuollut, vaan ne aivan nuutuneetkin nostivat päätänsä upeasti. Tuleva talvi voi olla toisenlainen. Tosin on povattu lumista, mutta kylmää talvea. Huokaan kuitenkin. Aina se kevät on yhtä jännittävää!

Olen lisännyt joitakin perennoitakin, niitäkin varmaan jo saman verran eri lajeja. Tarkoitukseni ei ole kerätä niitä, kuten ei muitakaan pensaita tai puita. Niitä vain tulee kuin sivutuotteena ja ystävien lahjoituksina.

Tuntuu kuitenkin siltä, että ruusutarhahan siitä syntyi, sittenkin!! Pieni sellainen ja nättikin. Olen yrittänyt kaiken suunnitella siten, että se olisi helppohoitoinen ja hauska. Järjestystäkin sentään on!

Nyt julkaisen kauniimman syysasun. Se osui aivan uudelle ruusulle nimeltä Alavanhovi eli lapsenruusu. Sekin tosin on nyt vasta 2-vuotias.


Noin 20-vuotiaan tammen alla kasvaa toinen samanmoinen väritykseltään vielä, Minette eli Mustialanruusu, joka sinnittelee vihreyttään yhtä lailla tammen lehvien kanssa. Kuinka kauniisti tammi on kaartanut oksansa vesisateesta kärsivän Minetten suojaksi. Toissa kesänä se kukkikin iloisesti, mutta tämä kevät vei sen melkein juuriaan myöten. Noin paljon se virkosi kesän aikana. Odotan upeaa kukintaa taas ensi kesänä.


Löydänköhän tähän hurjan upeaa sovitusta Konevitsan kirkonkelloista. Haluan niiden säestyksellä vauhtia syksyn lehdille puutarhassani. Löytyi, Piirpaukeen ihana sovitus!

maanantai 3. lokakuuta 2016

Ulos piti juosta!

En juossut ulos sen vuoksi, että jokin paha hätä olisi ollut! Ulkona oli vain niin kaunista aamukuuran ja auringon kanssa, että otin töppöset jalkaan ja aamutakin päälle ja juoksin ulos kamera kädessä. Voi sitä kauneutta! Eipä sitten muuta kuin antaa kuvien kertoa.



 











 




Ei haittaa vaikka talvi tulisi.

Isäni Matti Tuhkalan ja serkkuni Craig Johnssonin "Romanssifantasia"