Kaunis ruusutarina

Istuin pari vuotta sitten Vesipekan saunanlauteilla ja tapasin siellä erään vanhan työkaverini. Puheeksi tuli ruusutarhani. Hän kertoi minulle ihmeellisen ruusutarinan.

Nyt tuosta hetkestä on jo kauan. Voi käydä, että minulle kerrottiin osittain tulkinnallinen ja kertojan muistikuvien pohjalta kerrottu tarina ja varmaan minä itsekin värittelen sitä omalla tulkinnallani. Tarina jäi kuitenkin sydämen pohjalle ja tässä tuon sen blogiini. Näin aloitan ruusuisen kevättalven 2020.

Tarjoilijaystäväni kertoi näin:

" Olimme laittaneet kabinettiin valmiiksi kymmenelle hengelle juhlapöydän, jonka eräs johtaja oli tilannut. Ravintolan emäntä tuli tarkastamaan tilanteen sanoen: - Ihan hyvä, mutta viekää nuo ruusut pois.

Tarjoilijat olivat vähän ihmeissään, mutta otettiin maljakko ruusuineen pois. 

- Miksi? kysyttiin emännältä.

- No kun se johtaja syö nuo ruusut, oli emäntä vastannut.

Kyseinen tarjoilija tapasi myöhemmin tuon johtajan kerran yksin pöydässään. Silloin tarjoilija rohkeni kysyä, onko se totta, että hän syö ruusuja. 

Johtaja oli naurahtanut ja kertonut sen olevan totta. Hän kertoi oman tarinansa: 

- Meitä oli monta lasta pienessä tuvassa. Kun söimme aamiaisen, äiti ajoi meidät pihamaalle leikkimään. Kerran hän liitti peräämme lauseen, joka jäi mieleeni. - Menkäähän ulos, siellä ruusutkin kukkivat ja niistä saa voimaa. 

Vuosia myöhemmin istuin keittiön pöydän äärellä vähän allapäin ja väsyneenä. Huomasin ruusut pöydällä ja muistin tuon äitini lauseen. Siksipä otin ja maistelin niitä ruusunlehtiä. Nehän olivatkin ihan hyviä ja kun niitä nutustelin, tuli paljon parempi olo. Siitä sain päähäni, että tämähän oli oiva alkupala varsinkin vähän jännittyneessä ilmapiirissä, eli tarjota alkupalaksi ruusunlehtiä. Eihän ne kaikki niitä syöneet, jotkut söivät, mutta ilmapiiri tuli leppoisaksi. 

Viime kesän suurimman ilon tuotti tämä ruusu, neuvoksettaren ruusu!