Ystävän muistolle!

Kävin ruusuystäväni Liisan kanssa Wienissä syyskuun lopun kauniina päivinä. Parin päivän kulkemisen jälkeen ihmettelimme, missä on Wienin ruusutarhat. Sitten aivan sattumalta Schönbrunnin puistossa osuimme ruusuiseen paikkaan. Viimeinkin! Mikä ihanuus!

Aikamme siinä kulkiessa huomasimme alueen, jossa oli ruusupensaita kylttien kera. Kylteissä ei ollutkaan ruusun nimi, kuten ensin luulimme. Kyltissä luki henkilön nimi, kenen muistolle ruusu oli istutettu. Ja niitä oli paljon! Miten kaunis idea! Antaa puutarhassa tila kuolleitten rakkaitten muistolle istuttaa ruusu ja kyltti siihen viereen. Se ei ollut hautausmaa, vaan muistojen ruusutarha, missä osoitettiin arvostusta ja kunniaa jollekin rakkaalle ihmiselle.

 

Toinen tällainen vähän samanmoinen oli metsäpuutarha Judi Denchin dokumentissa Puiden neljä vuodenaikaa (TV-ohjelma näkyy vieläkin areenassa.), jonka katsoin jo toista kertaa ja katsoisin varmaan kolmannenkin kerran. Se oli kaunista katsottavaa ja  siinä on mielenkiintoista tietoa puista. Judi Dench istutti puutarhaansa aina uuden puun kuolleiden ystäviensä muistoksi. Kaunista!

Minä olen istuttanut ruusutarhani mieheni ja äitini muistolle, koska he rakastivat ruusuja. 

Mutta ilman mitään suunnitelmia olen nimennyt puita läheisteni mukaan. On Olaville vankka tammipuu, on Aleksille kaunis vaahterapuu ja itselleni istutin lehmuksen. Pojantytär sai valita itse puun, ja se osottautui pihlajaksi. Ja kas, hänen äidilleen löytyi vierestä koivu. Mieheni puumuistoksi kaivatin tuosta tien varresta traktorinkauhalla pienen kuusenalun. Nyt se on jo kasvanut neljässä vuodessa kovasti pituutta ja tuuheutunut. Siinä se kasvaa lehmuksen vieressä. 

Mieheni muistolle istuttamani kuusi oli pieni, polven korkuinen.

Neljän vuoden jälkeen se on minusta suurempi. Voi vain
arvata, mitä se on kymmenen vuoden päästä.

Nyt mietin, millaisen muistokyltin siihen viereen laittaisin. Nämä blogisivut häipyvät joskus taivaan tuuliin, eikä niitä jälkeläiset viitsi kaivella. 

Ja kun katselen ympärilleni puutarhassa, on iso sempramänty nimeltä Vilho, pähkinäpensas muistuttaa Miasta ja hänen saarestaan, intiaanipuu Liisasta ja Lasikankaan omenapuu Ailasta.

Entäs sitten ruusut! Niistähän olen kirjoittanut omia tarinoita ja aina niihin liittyy jokin rakas ystävä, uusi tuttavuus tai ruusulajikkeen luoja. Mutta samoiten voisin kirjoittaa perennoistakin, sillä niiden taustalla on usein lahjoittaja, jota ei unohda. Niistäkin voisi kirjoittaa omat tarinansa. 

Ihmiset kuolevat, ruusut jatkavat elämäänsä tavalla tai toisella. Fredin laulu Maan valitus kertoo seetripuusta, joka toisin kuin blogini muistoille istutetut puut, kertoo vuosisatojen tapahtumista ympärillään. Voimakas ja surullinen laulu!