Rumat pihanurkkani!

Ei kai kenelläkään ole rumia nurkkia pihallansa, joita on hyvä pitää vähän piilossa? 

Minullapa on. Tai ei niitä edes piilossa pysty pitämään. Laitan ne tähän ilkikurittani muistutukseksi itselleni. Jokohan ne tänä kesänä vähän petrautuisi?

Yksi paikka on liiterin pääty. Siinä on vanhan eteisen lattiaa pinossa, josta olen suunnitellut jonkinlaista kävelysiltaa tuolta parkkipaikan päästä suoraa reittiä pihalleni. Taustalla näkyy pajuja, jotka pitäisi vielä raivat pois. Myös roskakasa, joka näköjään syntyy joka syksy ja odottaa polttamistaan. Tällä paikalla ei ole ollut kiire. Voivoivoi! Ja raivata juuria pois, tasoittaa maata ja poistaa nokkosta ja juolasta! Vanha peltovalvattikin voi jostakin vielä nousta ylös! Kuitenkin siinä on vanhan vuosien takaisen lantatunkion vahvaa multamaata, jossa kasvaisi vaikka mitä.

Täytyy lohdutella itseä, että on ollut pahemmastikin. Tässä alla toinen aika ruma paikka, jota jotkut ovat ihmetelleetkin. Keräsin tuohon loput lahot leppäpuut ja olen kasannut siihen risuja, heiniä ja multajätettä yms. Oli pakko tukea sitä kaikkea, jottei se aivan leviäisi. Haaveena purkaa laudoitus  ja istuttaa siihen kurpitsoja, josko ne saisivat voimaa lahonneesta aineksesta. Siis kohopenkki!  Mielikuvana tietenkin, että niiden rönsyt kaartuisivat kauniisti pitkin kasaa... Unelmia pitää olla!

Aurinkopuolen seinä on ollut minulla surun aiheena monta vuotta. Kivijalka on ensinnäkin rikkonainen. Talvella veto pääsi lattian läpi ja joskus jäätyi jopa keittiön vesijohto. Nyt sitä nokkela poikani alkuhätään tilkitsi uretaanilla. Nyt talven aikana olen pyytänyt siihen remonttisuunntelman ja sainkin sen jo. Pyrin toteuttamaan sitä heti kun lumi sulaa. Tiedättekö muuten, että eläkeläisille tulee ilmaiseksi neuvonantaja, kun vain soittaa, joka tarkistaa paikkoja ja tekee ilmaisia suunnitelmia ja laskelmia remonteista? Ja hah, näette oman patenttini vesikourujatkeesta.

Nämä alla olevat pömpelit eivät ole puutarhakoristeita! Tässä savusaunan edessä muinoin sijaitse paljon käytetty kesäkeittiö kummavesikattiloineen, puuhelloineen ja savaustuspönttöineen. Kun hirsikehikko sen ympärillä lahoi ja hietikko-osa nurmettui, minun piti purkaa kaikki pois. Noita pömpeleitä en ole vielä saanut hajoitettua tai siirrettyä toiseen paikkaan. 

Oih, ja monta muuta asiaa haluaisin tehdä! Päämääriä pitää olla ja haasteita! Moni tietää mistä aloitin ja jopa muistaa ihastella mitä olen saanut aikaiseksi. Yksinkö? Vaikka yksin olen, niin kyllä moni ystävä ja naapuri on auttanut vähän vahvemmalla ja taitavammalla kädellä.  Mutta sopii monen miettiä sitä, kun on kaksi. Entä sitten kun on yksi?

Yksin maailmassa! Jorma Ikävalko

Viime hetkellä!

Taloni vieressä kulkee sähkölinja, joka taas hakattiin toissa keväänä pajuista ja muusta pusikosta auki. Nyt siihen on kasvaneet uudet oksat. Olen katsellut sitä tietyllä silmällä. Sehän on vähän kuin ei-kenenkään-maata ja jos jotain oksaa sieltä otan, niin osallistun vain alueen perkkuuseen. Eikö?

On nimittäin ollut viime hetkiä poimia talteen kuoripaju ennen kuin se alkaa tehdä silmuja. Viime syksy oli sateinen ja lämmin, ja uudet pajunvarret kasvoivat aika vauhtia suorina kohti taivasta.

Nyt on ollut paljon lunta ja suksillakin on vaikea kulkea tuollaisessa maastossa. Kun tuli kestohanget, niin nyt oli mukava liikkua siellä ja leikkoa niitä talteen. Pajunkissojakin löytyi vanhemmista pajuista, vaan nämä oksat ovat vasta yksi-vuotisia, eivätkä vielä tee 'kissoja'.

Siis nämä risut eivät ole pääsiäisnoitaa ja lentämistä varten, vaan arvokasta tavaraa tulevaa kesää varten. Ei tiedä mitä taas keksin niistä muovata. Ainakin niitä tarvitaan kasveille tukirungoksi. Nyt löysin jo niinkin pitkää ja  vahvaa pajua, että voin ehkä rakentaa jotakin ruusuillekin. 

Liiterissä on niitä enemmänkin. Olen lajitellut niitä eri kokoisiin nippuihin ja sitonut ne matokuteilla vyyhteiksi. Siten ne on helppoa nostaa vaikka lampeen tai vesisaaviin vettymään sitten kun niitä tarvitsee. 

Näin minua on opetettu.

Sitten vain suojaan johonkin nurkkaan tai orrelle ja niitä voi käyttää aina kun tarvitsee. 

Toki otin pääsiäiskissojakin vaasiin.

Löysinpäs laulun pajunkissoista ja arvaa kuka laulaa?

Ansa Ikonen ja Pajunkissat!

Pumpulilunta

Juoksin ulos aamutakki päällä ja huopatossut jalassa. Kissat kääntyivät ovelta perääni, olivat tulossa sisään, mutta kun huomasivat emännänkin suunnistavan ulos, tulivat perääni.

Maailma on niin julumetun kaunis!! Sain ensimmäiseksi lumiryöpyn katolta niskaani ja nauroin ääneen kissojen sitä kauhistellessa. Pehmeää se oli. Kuin märkää pumpulia. Pumpulilla päällystettynä vielä puut, pensaat ja hanget. Kissat hyppelivät riemuissaan kertoen hekin minulle tunteistaan. Minä kipittelin huopatossuissa hangella kameran kanssa.

 

 

Tekee mieli kirjata tähän Paula Havasteen keräämästä Loitsukirjasta muinaissuomalaista tuulahdusta: 

Mistä tuuli, sieltä mieli. Mistä vihma, sieltä viesti.

Nousi tuuli pohjoisesta, ahava ajattomasta, tuntureilta tuulisilta.

Tuli hyinen hyytöviima lahtehen nimettömähän, nimen tietämättömähän.

Tuuli nousi tavahalla viskoen vilua vettä, hyistä kelkkaa kiskotellen, jäätäen jokivesiä.

Lepy tuuli leppeäksi, lauhdu tuuli lauhkeaksi, mene tuulen teitä myöten, taivahan rekiratoja.

Mene hongissa hohaten, petäjöissä piehtaroiden talvimaillesi takaisin, kohti kaukaista kotoas,

takamaille tuntureiden, pohjoisen perukoille.

Talvi on pian poissa. Kevät sen pois puskee.

Kaihoisasti laulaa naapurini Raakel ja Revontulet! 

Vanhan ajan huonekasvit

Kotipaikkani puutarhassa, ei kai pahaksi jos mainitsenkin Pattijoen Puutarhan, ottaa joskus vastaan suuria sisäkasveja vähän kuin talvisäilöön. Se on upea apu monellekin, joilla on joku rakas vanha kasvi, jota on vaikea talven ajan hoitaa. Ja varsinkin jos kasvi on iso ja raskasta siirrellä.

Minulla oli vanhan ajan kliivia jo niin isossa purkissa ja niin iso, että se vei jo viidenneksen minun työhuoneesta. Selkä vääränä sitä kannoin verannalle ja sisään ja välistä vintille viileämpään paikkaan. Kunnes en enää jaksanut. Kun kuulin puutarhan hoitopaikasta, vein sen sinne. Pyysin, että jos hajottavat sen, minulle riittäisi yksi pieni taimi ja he voisivat laittaa vaikka myyntiin loput.

Nyt kun sain sen pienen taimeni, joka jo tuossa kukkiikin, sain kuulla, että tosiaan se on hajoitettu moneen purkkiin ja annetaan lahjaksi sellaisille ihmisille, jotka keräävät noita vanhoja lajeja. Sitten olen kuullut, että jotkut muutkin ovat antaneet pois tällaisia vanhoja mummujen kasveja. Liekö puutarhasta tulossa vanhojen sisäkasvien keruupaikka. Ainakin siellä on kymmeniä vuosia vanha kaktus, josta ei tiedetä mikä se on, mutta joka kukkii valtoimenaan keväällä. Sitä käyvät vartta vasten ihmiset ihailemassa siellä.

Eli tuossa kuvassa on vanhan ajan kapealehtinen kliivia herkkine kukkineen. Tänään sain lahjaksi vanhan ajan amarylliksenkin, yli 20 vuotta vanhaa lajia, jolla on myös pieni herttainen oranssi kukkanen. 

Vieläkin harmittaa, että minulta kuoli monta kymmentä vuotta vanha valkoinen naapurin mummun pelargonialaji, joka kukitti ikkunoita minullakin monia vuosia.

Nuo ikivanhat sisäkukat ovat nimittäin paljon kestävämpiä. Ei niitä yleensä taudit vaivaa. Liian pitkälle jalostetut kasvit eivät aina menesty pitkäänkään. Toivon todella, että jossain on tällainen vanhojen huonekasvien 'pankki'. 

Onhan minulla sentään kuitenkin aika vanha, en tiedäkään kuinka vanha, anopinkieli, joka kesäisin tekee toistakin metriä pitkiä lehtiä. Upea sellainen!

Kuuntelin tätä kappaletta juuri autossa: Kun tummat saapuvat taivaaseen, Leif Lindgren

Kunnioitukseni villiruusuja kohtaan

Suomessa tavataan neljää sorttia luonnossa kasvavia villiruusuja: metsäruusu, orjanruusu, karjalanruusu ja koiranruusu. Tosin vain metsäruusu on yleinen koko Suomessa, muita tapaa villinä E-Suomen rannikoilla. Erillaisin risteytyksin ja muunnoksin olevia ruusuja Suomessa sanotaan löytöruusuiksi, jotka nekin ovat osaksi villiytyneet. Niitä olen paljon kerännyt puutarhaani.

Olen aiemmin kerto-nutkin metsäruususta ja sen kauneudesta ja ruusunryöstämatkasta, jolloin sain sitä omallekin pihalle. Sittemmin niitä on tuotu minulle eri paikoista. Kun ne ovat kasvaneet vähän eri olosuhteissa, niihin on tullut myös oma leimansa ja erikoisuutensa. Joten pihallani on metsäruu-suna Volmarin ruusua, Lukkaroisten ruusua ja Palkin ruusua. Seuraan ja kuvaan niitä paljon. Myös orjanruususta olen kertonut, joka on tullut mukaani jonkun multapaakun kanssa Ruotsin Helsinglandista (Suomessa noin Porin korkeudella).

Metsäruusu on kau-neimmillaan metsässä. Se kaipaa puiden varjoa ja niiden kaveruutta.

Ja vihdoin on puutarhaani pitkällisen tutkinnan jälkeen ilmestynyt myös koiranruusu. Siinä kävi näin:

Ystäväni Kaarina tuli minua miehensä ja siskonsa kanssa tervehtimään pari kesää sitten.
- Nostettiin tällainen ruusu sieltä talon takaa kärsimästä ja tuotiin se sinulle. Jos sinä osaisit hoitaa sitä, sanoi Kaarina juurakkopussinsa kanssa.

- Mikä ruusu se on? ihmettelin kiitollisena.
- Enhän minä tiedä. Se oli siellä talon takana jo silloin, kun ostimme talon (60-luvulla rakennettu) eikä se ole siellä ikinä oikein kasvanut. Liian hämärä paikka ehkä. Se on jonkinsortin vaalean-punainen ruusu.

Se jonkinsortin vaaleanpunainen ruusu on nyt todettu koiranruusuksi. Seikka mitä ihmettelin ensin, oli se, että vahvoissa uusissa varsissa ei ollut yhtään piikkiä. Ne piikit löytyivät lehdykän alapuolelta. Kun koiranruusun varressakin niitä pitäisi olla. Jokin mutaatio? Joka tapauksessa odottelen vuosia, miten ruusu käyttäytyy. Tosin se on ehkä liian kuumassa paikassa, mutta kun toiset ruusut kasvavat aidan takana, ne luovat sillekin oman varjonsa.

Sen erottaa hyvin orjanruususta, jonka kuva vielä alempana, kiulukoista. Luin että koiranruusun kiulukat kypsinä ovat paljaat, kun taas orjanruusuilla säilyy verholehdet pitkään siirottaen sinne tänne.

Ystäväni kanssa sitten yhdessä ihmettelimme, miksi juuri villiruusu on istutettu uuden talon pihaan. Kerroinkin jo opittuna seikkana sen, että jos sinne on kuitenkin istutettu jokin jaloruusu, joka alunperin on vartettu koiranruusun juurakkoon. Jaloruusu on menehtynyt, ja koiranruusu on saanut tilan nousta esiin.

Liitän tähän orjanruusunkin kukinnon sekä sen kiulukat.

Karjalan ruusu enää uupuu. Ilmestyisköhän se jostakin vai kyselenkö sitä taimitarhoista. Huomasin, että ryhmäruusun European menehdyttyä sen juurakosta on noussut villiruusun näköinen varsi. Jospa se olisikin karjalanruusu.

Odottelen.

New day rising, Von Hertzen Brothers - vähän vauhtia kevääseen! Heillä on muuten upea video!

Miten syntyy rakkaus ruusuun?

Rakastua ruusuun ei käy tuosta noin vain sen vuoksi, että se on kaunis ja tuoksuva.

Kahvilassani olen todennut monen puhuvan ruususta aivan erilaisella äänellä. Siinä äänessä on kaihoa, muisteloa ja tunnetta. Se tietty ruusu siellä mummun puutarhassa. Se tietty ruusu, jonka näimme sinä kesänä kun rakastuimme. Siis ruusu kiinnittyy muistoihin, merkityksiin ja tunteisiin.

Kirjoitin erään sadun omasta kokemuksestani. Se satu on totta. Tämä on tarina Raahen Seminaarin ruususta. Kuvat ruususta ovat Paula  Pirisen ottamat.

" Olipa kerran pieni tyttö, joka halusi tietää maailman kaikkien kasvien ja lintujen nimet. Jos oma äiti ei tiennyt, kulki tyttö oppaan luo ja kysyi häneltä. Opas tiesi.

Kerran tämä opas kysyi tytöltä, miksi hän haluaisi isona tulla. Tyttö katseli kaunista vihreää opastaan ja vastasi: - Minäkin haluan isona tulla oppaaksi. 

- Silloin sinun pitää ymmärtää elämää paljon ja pyrkiä Raahen Seminaariin, sanoi vihreä opas.

Pieni tyttö ei mielestään tarpeeksi oppinut elämää eikä pyrkinyt Raahen seminaariin. Ei sittenkään, kun tyttö tapasi vaaleanpunaisen oppaan, joka kertoi hänelle: - Tule pyrkimään Raahen Seminaariin. Minä opetan sinulle maalaustaidetta, niin saat taitoa tarpeeksi.

Tyttö oli iloinen ja opiskeli maalaustaidetta. Mutta ei hän vieläkään ollut mielestään tarpeeksi hyvä pyrkimään Raahen Seminaariin.

Eräs toinen, harmaa opas, kertoi hänelle näin: - Tule niin minä opetan sinulle matematiikkaa niin, että voit pyrkiä Raahen Seminaariin.

Tyttö opetteli matematiikkaa, mutta ei mielestään oppinut sitä ollenkaan tarpeeksi pyrkiäkseen Raahen Seminaariin.

Tyttö tapasi vaaleansinisisen oppaan, joka sanoi: - Tule niin minä opetan sinulle tanssia. Vaikka Raahen Seminaarissa ei tarvitse osata tanssia, niin se antaa sinulle varmuutta pyrkiä Raahen Seminaariin.

Tyttö opetteli tanssimaan, mutta ei hän vieläkään mielestään ollut tarpeeksi itsevarma pyrkimään Raahen Seminaariin.

Niin menivät vuodet ja kävi niin, että tuo suuri opaskoulu, Raahen Seminaari lopetettiin. Tyttö suri sitä, mutta ajatteli, että ei se ollut häntä varten hänen elämässään.

Kunnes tyttö tapasi jälleen oppaan, ruskean, joka kertoi hänelle näin: - Olet tarpeeksi oppinut nyt monenlaista muuta elämää. Tule oppaaksi koululleni.

Tyttö kulki monta koulua oppaana, mutta ei ollut vieläkään mielestään ollut tarpeeksi hyvä toimimaan oppaana. Viimein hän tapasi keltaisen oppaan, joka ohjasi hänet suureen opaskouluun Jyväskylässä asti.

Sieltä tyttö löysi varmuuden toimia oppaana ja teki sitä tointa vanhuuteensa saakka.

Kerran hän tapasi ruusunpunaisen oppaan, joka oli kasvattanut ruusuja pihallaan monet vuodet. - Saat tämän ruusun omalle pihamaallesi. Tämä ruusu on Raahen Seminaarin ruusu.

Tyttö otti ilonkyynelin vastaan ruusun, joka oli kasvanut siellä, missä hänen olisi pitänyt oppaaksi kasvaa, mutta ei tehnyt sitä koska ei ollut luottanut itseensä. Rakkaus ruusuihin antoi nyt toisenlaista luottamusta, Niinpä tuo ruusu muistona kasvaa nyt tytön pihamaalla ja muistuttaa, että elämän kouluun menee joskus kauan aikaa ennen kuin syntyy luottamus olla itse oppaana tässä elämässä."

- - - - -

Tämä ruusun elämän alku puutarhassani oli ihan yhtä vaikea kuin minulla oppaaksi/opettajaksi opiskelu, mutta lempein sanoin kun sitä olen kohdellut ja holhonnut, se viime kesänä voimistui. Se ei kuitenkaan vielä kukkinut. Sain kuulla tuolta ruusunpunaiselta oppaaltani, että ruusu on ehkä alunperin kulkeutunut seminaarin puistoon 1800-luvun lopulla Haapaveden puutarha- ja emäntäkoulusta. Kukka on väriltään valkoinen, ehkä keskeltä pikkuisen keltainen. Siis kuuluu kuitenkin pimpinellaruusuihin. Se muistuttaa idän juhannusruusua.