Kauniit puuni!

Hassua, etten koskaan aikaisemmin ole ajatellut, että puutarhaan kuuluvat myös puut.

Aikaisemmin perheen oltua koolla ja kotona, tärkeää oli kasvimaa, marjapensaat ja mansikat. Sitten tulivat perennat ja viimein ruusut. Mutta eihän pelto ole vielä puutarha, vaikka siinä mitä kasvaisi. Jo sana puutarha sisältää sanan PUU. Puita siellä pitää olla. Vaikka eipä silti, pihaa ympäröi metsä puineen muutenkin. Se on vain ollut itsestään selvyyttä.

Kuitenkin nyt olen istuttanut pilvikirsikkapuita, lehmusta, kuusta, tuomipihlajaa, omenapuuta ja muutamia pensaitakin. Tammi ja vaahtera ovat pihalla vanhastaan istutettuja, joten ne luovat jo mukavasti varjoa etupihalle. Tuomia ja pihlajia löytyy myös ympäriltä, sekametsä aivan vieressä.

Nyt nämä jalommat puut kukkivat kauniisti. Vaahtera kukki ensimmäisenä, sitten tuomi ja nyt pilvikirsikat.

Omenapuu aloittelee.

Suklaakirsikka on täynnä nuppuja.

 

Kaksi ihanaa pilvikirsikkaa voivat hyvin keljun talven jälkeen.

Lehmukseni ei vielä kuki, mutta voi hyvin viime syksyn istutukselta.

Syreenit ja morsiusangervot ovat myös täynnä nuppuja, pari päivää vielä ja nekin ovat kukassa. Voi iloa niistä!

Meille Suomessa metsät ovat selvyys. Esimerkiksi Irlannissa metsät ovat vain muisto.

Enya "The Memory Of The Trees"

 

Kanadalaisten ruusujen kasvatuskoe 5, Explorer-ruusut ja tutkimusmatkailijat jatkuu...

Minulla on pari muutakin ruusua, jotka ovat nimetty tutkimusmatkailijoiden mukaan; 'Henry Kelsey' ja 'William Baffin'. Tämä kauniisti ruusumarmoroitu kukkanen on istutettu omaan ryhmäänsä muiden kanadalaisten seuraan.

William Baffinin tulinkin jo mainninneeksi Baffininlahden yhteydessä. Siis William Baffin liikkui tuntemattomilla vesillä ennen John Davisia. 

Tunsivatkohan he toisensa? William Baffin oli myös englantilainen ja eli 1584-1622. Hän siis oli John Davis'ä 34 vuotta vanhempi. Hassua huomata netin kuvahakusivuilla, että Davisille ja Baffinille on tarjottu samaa piirrettyä muotokuvaa. Tuossa Davisin sivulla oleva ei kylläkään muistuta ollenkaan tätä kuvaa, jossa näkyy tuollainen vuoristomaisemallinen nenä ja kulmikkaan kaarevat kulmakarvat. 

Williamista on aika vähän tietoa, varsinkin lapsuudesta ja nuoruusajoilta. Nähtävästi hän liittyi ensin James Hallin retkikuntaan tutkimaan pohjoista osaa Atlannista ja tutustumaan inuiteihin kuten myöhemmin Daviskin. Inuitit surmasivat eräällä matkalla kapteeni Hallin, jonka jälkeen Baffin ohjasi laivan kotisatamaan uuden kapteenin Andrew Barkerin kanssa. Baffin toimi pääpilottina matkoilla hyvän navigointi- ja matemaattisen oppinsa avulla. Discovery-nimisellä aluksella purjehtiessaan Grönlandin ohi pohjoisemmas hän merkitsi kartalle laajan lahden, joka nyt kantaa hänen nimeään, kuten myös siellä oleva Baffinin saari.

Baffin otti osaa myös Itä-Intian kauppayhtiöön ja purjehti siellä. Eräällä matkalla häneen osui luoti, joka oli kuolemaksi. Kerrotaan, että hänen pahasisuinen vaimonsa pakotti tämän yhtiön oikeuteen saadakseen miehensä palkat ulos ja voitti 500 puntaa. Kyllähän tällaisten miesten perheet olivat varmastikin usein hätää kärsimässä ja tulivat toimeen omillaan miesten matkustaessa ympäri maailmaa. Naisten täytyi olla yhtä vahvoja kuin miesten seikkailunhaluisia. 

En muuten lukenut missään yhteydessä, että nämä kaksi herraa; Davis ja Baffin olisivat tunteneet toisensa.

William eli Ville-ruusun vieressä kasvaa myös Heikki-ruusu eli 'Henry Kelsey'. Tutkimusmatkailija Henry Kelsey oli myös englantilainen ja eli muita myöhempään 1667-1724. Hän teki merkittävää työtä Hudsonlahden kauppayhtiössä ja tutustui lähemmin alkuperäiskansoihin eli intaaneihin ja heidän ravintoonsa biisoneihin. Hän tuli 17-vuotiaana töihin kauppayhtiöön ja sitä kautta tutustui Hudsonlahden ympäristöön ja kiinnostui menemään syvemmäs sisämaahan Saskatchewan ja jops Albertan alueelle. Hän oli ensimmäinen eurooppalainen, joka tutustui nykyisen Kanadan sisämaa-alueisiin kuten laajaan preeriaankin. Hudsonlahdelta alkavien jokien myötä hän teki tutkimusretkiä vuosina 1688-89 ja kulki alkuperäisväestön kanssa pyrkien tekemään kauppaa heidän välillään, mikä ymmärtääkseni ei oikein menestynyt. Hän jatkoi tutkimusmatkojaan 1690-1692 asuen ja metsästäen intiaanien kanssa. Hän näyttääkin olevan intiaaneille ensimmäisiä 'valkonaamatuttavuuksia' positiivisella tavalla.

Kelsey teki yhteensä kuusi Atlannin ylistystä. Viimeisen tutkimusmatkansa hän teki inuitien mailla pohjoisessa ja etsi kuparia. Hän palasi vielä Englantiin, missä hän kuoli. Hänet muistetaan hyvänä kauppamiehenä ja ihmisenä, joka tuli hyvin toimeen alkuasukkaitten kanssa. 

Jotenkin hänen vilkas ja lämminhenkinen energiansa yltää näille sivuillekin, ja uskon myös, että se välittyy tähän upeaan ruusuunkin.

Kanadalaista inuiti-musiikkia. Todella mielenkiintoista!! Soittimia ei ole muuta kuin ihmisääni.

Kanadalaisten ruusujen kasvatuskoe 4, Explorer-ruusut ja tutkimusmatkailijat

Ruusujen maailmassakin on oma käsitesanastonsa, oma ammattisanastonsa, jonka oppiminen vaatii aikansa sisäistää ja muistaa. Olen sitä opiskellut viisi vuotta.

Kun jo juttelen kahvila-asiakkailleni pimpinellaruusuista tai rugosaruusuista, he ihmettelevät mitä ne ovat. Saatikka kun puhun villiruusuista, löytöruusuista tai puistoruusuista. Huomata voi, että puhun mieluummin pimpinellaruusuista kuin spinosissimaruusuista, mikä on vanha ryhmänimike ja enemmän tunnettu. Siinä sitten opetan muita.

En itsekään ole vielä oppinut oikein ymmärtämään, miten eritellään puistoruusut, kartanoruusut tai esimerkiksi kirkkoruusut.

Ja mitä ovat explorer-ruusut? On aika tutustua niihin nyt, kun kokeilen kanadalaisten ruusujen kasvatusta, sillä sieltä tulevat explorer-ruusut eli suomeksi tutkimusmatkaruusut.

Näistä ruusuista on tehty oivallinen nettisivu TÄSSÄ, jossa Jorma Koskinen esittelee ruusut myös kauniiden kuvien kera. Siis kasvattajat ovat antaneet kehittämilleen ruusulajeille nimet niiden löytöretkeilijöiden mukaan, jotka ovat tutkineet Kanadaa tehden karttoja, etsineet Luoteisväylää tai matkanneet Atlantilla ja Tyynellä valtamerellä.

Koska minulla näitä ruusuja on nyt neljä, en voi olla tutkimatta myös näitä henkilöitä nimien takaa. Mitä he ovat tehneet ansaitakseen nimileimansa kauniin ruusun lehdille? Mielestäni kuitenkin osuvaa nimetä ruusut tutkimusmatkailijoiden mukaan, kun juuri näiden ruusujen tutkimusta suoritetaan nyt Suomessa, sitä miten ne viihtyvät ja asettuvat tänne, ja jatkavatko matkaansa muuallekin P-Euroopassa. Nyt ovat ruusut itse lähteneet maailmanvalloitusmatkalleen.

John Cabot' n patsas Bristolin satamassa.

Heistä vanhin on tutkija John Cabot, kuvassa ylhäällä komea mies. Olen lainannut tälle blogisivulleni kuvat wikipedian ja history.comin sivuilta. Viereisellä sivulla taitaa Cabot olla vähän jo matkoiltaan nuhjaanut. 

John Cabot, toiselta nimeltään Giovanni Caboto, hän oli italialainen. Hän eli 1450-1499, joten kuoli aika nuorena, 49-vuotiaana. Hänen elämänsä ei sujunut aivan kuten hän olisi halunnut. Jo nuorena hän pyrki mukaan espanjalaisten ja portugalilaisten kanssa etsimään Intiaa, nähtävästi juuri Kolumbuksen mukaan. Häntä ei huolittu. Siitä pettyneenä hän muutti perheensä kanssa Englantiin Bristolin kaupunkiin, mistä johtuu myös hänen nimensä muutos. Hän sai jo Italiassa mainetta ulkomaankauppiaana ja merenkulkijana Välimerellä. Miehellä oli kuitenkin kovat halut seikkailemaan ja löytämään kunniaa enemmän itselleen. Englannissa hänen onnistuikin saada retkikunta. Hän ylitti Atlannin Kanadaan, viikinkien ja Amerigo Vespuccin jälkeen, ja päätyi Newfoundlandiin. Seuraavana vuonna 1498 hän lähti uudelleen matkalle, nyt viiden aluksen kanssa, Mikään laivoista ei palannut takaisin.

Siis sitkeä mies hän oli. Toivottavasti hänen nimeään kantava ruusu olisi yhtä sitkeä. John Cabot sai nimensä myös Roomassa sijaitsevaan yliopistoon, joten kyllä miestä on muistettu.

Toinen 'Jussi' on sitten John Davis, joka saa myös kantaa ruusun nimeä. Hän eli 1550-1605

Englannissa Elisabeth I:sen aikana. Tämän tilaamana hän teki löytöretkiä Kanadan pohjoisempiin osiin löytäen mm. Baffininsaaren (jonne William Baffin oli jo ehtinyt). Hän teki retkiä myös Grönlannin ympäristössä. Eteläiseltä Atlannilta hän löysi Falklandinsaaret, joiden omistuksesta melkein käytiin sotaa 1700-luvulla Ranskan kanssa ja 1982 saari kärsi todellisesta sotatilasta Argentiinan kanssa Thatcherin aikana. Saari kuuluu yhä englantilaisille ja heitä saarella enimmäkseen asuukin. Ehkä kunnia tästä kuulunee John Davisille, sillä saari oli autio silloin, kun hän sinne nousi maihin lisäten sen maailmankartalle. Vuonna 1596 hän purjehti Azoreille ja Itä-Intiaan. Japanilaiset merirosvot surmasivat hänet Sumatralla 1605. 

Kovaa on siis ollut merimatkailijoiden elämä. Kerran Daviesin alus joutui saarroksiin jäätiköllä. Ja E-Atlannin vesillä he joutuivat tappamaan satoja pingviinejä ruoakseen. Silloinkin liha matkalla pilaantui ja kotiin pääsi 75 hengen miehistöstä vain 14.

Davis toimitti myös kirjallista tuotantoa. Hän kirjoitti mm. merimiehille tarkoitetun oppaan "The Seaman's Secrets", jota on painettu jälleen 2011.  Ei arvannut mies, että hänen nimensä säilyisi myös ruusussa, joka on koristanut kauniisti pihaani jo kaksi kesää.

Eihän tämä vielä mitään. Toinen juttu olisi sitten tutkia, keitä ovat he henkilöt, jotka kasvattivat tällaiset komeat ruusut, jotka nyt saavat kantaa rohkeiden tutkimusmatkailijoiden nimiä.

Haluan tonkia siitäkin enemmän tietoa, mutta  seuraavalla sivulla kerron vielä kahdesta tutkimusmatkailjasta.

Tähän haluan lisätä musiikkia 1500-luvulta. Giorgio Mainerio (ca. 1530/40 - 3 or 4 May 1582)

Karhuja pihassa!

Tuo otsikko ehkä voisi kuvata pelottavalla tavalla muutakin, mutta minä olen hihkunut ja silmiäni vain pyöritellyt.

Voitte ehkä arvatakin. 

Kävi niin, että tiedän erään kansantaiteilijan, joka moottorisahalla pyöräyttelee sellaisia vähän krouveja puupatsaita ja on eri toten ihastunut karhuihin. Kysyinkin kautta rantain, että onko hänellä niitä vielä jäljellä. Mielelläni laittaisin niitä ruusujen joukkoon näytteille. Sain viestin, että ne ovat jo kaikki maailman turuilla.

Päätimme poikani kanssa kutsua tytärpuoleni Soilen ja hänen miehensä Osmon kesäretkelle Sokeritoppakivelle. He tulivatkin pihaan peräkärryn kanssa. Ja lavalla makasi NELJÄ KARHUA!!

Kylläpäs minä ihastuin! Pidän nimittäin kansantaiteesta. Sellaisesta, joka on tehty ihan itseoppimalla taidolla ja rohkeudella. Niistä usein heijastuu jokin mystinen persoonallisuus, joka tuo hymyä huuleen. 

Yksi karhuista oli iso JÄÄKARHU. Ja tiesin heti sille paikan tekijän toiveen mukaisesti. Se on pienen lammen rannalla, jossa taustalla on synkeä kuusimetsä. Valkoinen ääriviiva tulee hyvin esiin siinä. Ja tiesin myös heti, mikä viesti tuolla karhulla on. Sulaneet jäälautat! Ilmaston muutosvaara! Sitä tämä karhu tuli pihalleni kertomaan. 

 

Kolme muuta karhua ymmärsin ihan omaksi perheekseen. Tosin nyt kun lähemmin niihin olen tutustunut, niin tuo isopäinen on selvästi vanha vaari, viisas ja rauhallinen. Vieressä on hänen tyttärensä, norja ja valpas. Ja sitten on tyttären poika, pikku-karhu, joka vähän arkana ja suukin mutruna katselee ruusutarhaa. 

Asetin ne tuonne rugosa-ruusujen joukkoon. Ruskeat karhut tulevat mukavasti esiin punaisten rugosa-ruusujen joukossa. Nyt kun katselen kuvaa, niin ehkä kuitenkin siirrän tuo isopäisen isoisän johonkin ihan omalle paikalleen ja jätän tyttären huostamaan pikku-karhua. Ihania nuo ovat, lähteneet kävelylle ruusutarhaan. Oikeastaan Kultakutri nyt enää uupuu! 

Retki keväiseen metsään oli kamalan mukava, mutta minulle vielä mukavempia olivat nuo uudet karhuystävät! Ne tuovat uutta merkitystä villiin puutarhaani. Kiitos Soilelle ja Osmolle ja suurkiitos Pentti Ylikuljulle, karhujen luojille!!

Tässä Juuso-karhu auttaa polttopuiden ja mainoksen teossa. 

Kanadalaisten ruusujen kasvatuskoe 3

Ruusuhulluus siis sen kun pahenee!! 

Lisää tuli ruusuja mukaan Oulujoen Taimistolta, kun siellä vierailin. Yksi tilaamani ruusu jäi saamatta, John Franklin, koska se oli menehtynyt jo sielläkin. Mutta neljä muuta tuli mukaan ja olen ne jo istuttanutkin. TÄSSÄ LINKKI NIISTÄ. Lisäksi tuolla pihalla on jo kasvamassa löytöruusu 'Suorsa' ja harisoninruusuihin kuuluva 'Oulu'. Pirjo Raution kasvattamista ruusuista otin mukaan Heinrich Ilmarin. Vähän ehkä aremman ruusun nimeltä 'Scabrosa' istutin tuohon verannan eteen Katri Valan lähettyville. Ja harvinaisempi ruusu nimeltä 'Nankin' on vielä istuttamatta. Sen paikkaa pitää rauhassa miettiä. Siirsinkin sen vielä kasvamaan isompaan purkkiin. Siis edelleenkään en eksynyt ryhmäruusujen eli jalostetuiden ruusujen maailmaan. 

Puutarhahulluuteni näkyy sitten vähän muutenkin. Kierrätystavaroissa. Rahanpuutteen ei välttämättä tarvitse olla köyhyyttä. Se synnyttää luovaa rikkautta. Ilman rahaa mielikuvitus pyörii vähän vilkkaammin ja tasapainottaa tilannetta. Vanhaa romua, jota löytyy ulkorakennuksista, olen vilkkaasti käyttänyt kiertoon. Kaikkea ei pidä polttaa tai nakata jätteisiin. Tosin yritän hillitä itseni siinäkin. Tietty tasapaino ja suhde ympäristöön pitäisi säilyä. Joskus voi mennä vähän yli tai alikin. Tässä voisi olla yksi esimerkki:

Ensinnäkin se, että yltiöpäisesti uskon noiden kanadalaisten ruusujen kasvuun jopa korkeuksia kurottaen, tekee sen, että haluan olla siinä mukana ihmeellisine rimatukineni. Tuo nyt ei vielä näytä mitenkään kauniilta, kun osa on vielä tuoretta puuta. Harmaantuessaan ne löytävät sopua kaiken muunkin harmaan lomaan puutarhassani. Sitten se, kun mikään muukaan ei ole täydellistä, rakennuksetkin vähän vinossa ja kallellaan, niin ei mikään uusikaan saa olla perfektiä. Näin löytyy eläväinen hauska rytmi. Minun mielestäni. 

Jos nuo kanadalaiset ruusut tuossa tuen takana kasvavat kolmeen metriin, niin jonkinlainen tuki on tarpeen avoimella maalla. Se myös lämmittää ja antaa hiukan varjoa. Tuossa olisi sitten paikka yksinäiselle tuolille istahtaa. Jo viime syksynä kaivoin niille paikkaa TÄSSÄ lisäten perustukseen kaiken mahdollisen maalajin ja lannan ohjeistuksen mukaan. Tuohon on hyvä sitten lisätä kompostia ja liiterinpohjaa, joten kummuksihan se kehittyy ajan myötä. Maa on kuitenkin kaltevaa, joten vesi juoksee pois. Virheenä se, että hyvä ruokamulta loppui kesken, ruusut oli hyvä istuttaa ennen sadetta ja kaupunkiin pitkä matka.

Osoitan luottoa kanadalaisten kasvuun ja oleiluun pihamaallani sekä hullulla lailla itseenikin. Tosin tuo toinen sivu jäi nyt tyhjäksi. Istutan siihen myöhemmin ruusupapua niiden kaveriksi köynnöstämään rima-aitaa.

Samalla tuin myös hyötyvadelmapuskani tuossa lähellä. Uusia versoja työntyy oikein innokkaasti nurmesta läpi. Tukiaita senkin vuoksi, että ruohonleikkuri jättää pienet taimet rauhaan. Nyt tuli kyllä mieleen eräs lukemani juttu. Nimittäin vattukärsäkkäitä kytee juuri vadelmissa. Silloin niiden vaara löytyi kylläkin villivadelmiksi. Nämä kärsäkkäät hyökkäävät sitten helposti myös ruusujen kimppuun. Mitenkähän tässä käy? Viime kesänä yritin poimia jokaisen katkotun ruusunnupun tulipesään asti, jotta säästyisin uusien kehittymiseltä maassa. Pyrin hävittämään villivadelmatkin pihamaaltani. Kyllähän niitä lähimetsissä kuitenkin kovasti kasvaa. En huomannut noita kärsäkkäitä kuitenkaan tuossa alla olevassa vadelmapuskassani.

Rugosaryhmä on oikein hyvin viihtynyt sepelimaallaan. Mikään ruusuista ei ole vaurioitunut. Vain matalassa Rosalinassa ylimmät oksat kuivina, mutta juuresta kasvaa voimakkaita uusia versoja. 

Sointu rehvastelee jo aika leveänä ja työntää oksiaan ulos joka rakosesta tuossa tuessa, jossa yritin matkia nuottiavainta. Nyt ei tarvitse näitä ruusuja kierrellä ja taiteilla ruohonleikkurin eikä trimmerin kanssa. Toivon, että pensaat piankin vihreydellään täyttää tätä nurmesta tyhjää tilaa.

Linnanmäki myös saa rauhassa kasvaa ja kurkottaa itseään korkeuksiin hassun pajuvuoristoradan uumenista.

Mutta liika on liikaa, rimataiteessakin. Ehkä joudun joitain kehyksiä ajan mittaan purkamaan. Kun ihmiset kulkevat puutarhassani kesäisin, olen aistinut monenlaista mielipidettä. Joillakin kohoaa kulmakarvat ja  ovat hiljaa. Joillakin menee heti hymy huuleen, ja kuulen ihasteluja. Jotkut vain vilkaisevat, keskittyvät kahvikupposeensa ja juttelevat omiaan. Meitä on moneksi. Ja puutarhoja on moneksi. Näin saa olla!

Muistellaan Lasse Mårtensonia ja välillä Laiskotellaan! Kunpa muistettaisiinkin pyhittää sunnuntait vaikka vain kukkiemme ja ruusujemme ihasteluun, istuittaisiin aurinkotuoliin hyvän kirjan kansssa ja nautittaisiin. Minulla tuo on vähän hankalaa kahvilani kanssa, kun juuri sunnuntaisin leivon tuoreet pullat kahvilaani. Pitää keksiä uusi päivä sunnuntaiksi.

Pensaan ylöskaivaminen ei ollutkaan vuoren ylöskaivamista!

Kuten tiedetään, rakennamme jostakin hommasta joskus "vuoria".

Minun jalavapuuni, jonka otin muistoksi erään ystäväni huvilatontilta Tampereen likellä sijaitsevan järven saaresta, ei sitten monen vuoden tutkimuksen jälkeen ollutkaan jalava, vaan osoittautui pähkinäpensaaksi. 

On saattanut käydä niin, että olin ottavinani jalavan alun. Se ei kasvanut, mutta mullan mukana varkaana tullut pähkinäpensas kasvoi. Joku jopa ihmetteli terassini edessä ollutta puskaa, että leppääkö tuossa kasvattelen. Ihan loukkaannuin. Lehdet tosin muistuttavat hiukan leppää, mutta ovathan ne kiharaisemmat, pehmeämmät ja kauniisti lomittain kasvavat.

Olen katsellut pensasta vähän huolestuneena, sillä se kasvoi jo lähes kolme metriä korkeaksi ja peittäisi joku päivä terassin auringolta. Se piti saada siitä pois! 

Nyt kun luonani on jonkun aikaa riski poikani, haastoin häntä mukaan ja aloimme kaivamaan irti tuota vuorelta tuntuvaa pensasta ja siirtää sitä muualle. Siellä muualla sitä odottikin jo kaveri, toinen pähkinäpensas, jonka sain lahjaksi kauniin tarinan kera eräältä puutarhurilta. Kun olen varma, että siirto onnistuu, kerron sen mukavan tarinan.

Ihme ja kumma, pensaan ylöskaivaminen ei ollutkaan niin kamalaa kuin luulin. Pähkinäpensaan juuret ovat aika pienet. Ehkä enemmän laajalle ulottuvat kuin syvät. Joten saimme sen kummempia ähkimisiä ylös. Nostimme sen juuret lasten pulkan päälle, poika veti sitä ja minä pidin latvuksista kiinni.

Niin se kiikutettiin uuteen kuoppaan ja asettuikin siihen mukavasti. Siunasin sen uuteen paikkaansa ja toivon, ettei se loukkaantunut. Istutin sen juurelle samat krookukset, jotka sillä oli vanhassakin paikassa, joten se ehkä tuntee olonsa kotoisemmaksi. Ainakin pienet silmut, jotka sillä ylös raivatessa jo oli, ovat alkaneet mukavasti aueta.

 

Pieni uusi huoli tuli mukaan. Istututin se tulevan kasvihuoneen vierelle. Tulikohan sittenkin liian lähelle? Ja kuinka paljon se varjostaa tomaattihuonetta? Tosin se on pohjoisen puolella.

Voiskohan joskus saada pähkinöitä? Aika jännä!

Anna Puu ja Kaunis päivä

Onnea kaikki Ruusut ja ruusut!

Ja kaikki ruusukirjat ja kaikki kirjat! Onnitteluni tulevat vähän myöhästyneenä. Kun ei tuolta puutarhahommista tahdo raskia muuta tehdä.

Haluan nyt kertoa jotain romanttista, ruusun symbolista rakkautena! Otin esille ihastuttavan ruusukirjan, Lumoavat ruusut, kirjoittajana Sylvie Girard - Lagorce.

Mutta ensin haluan kertoa jotain ihan omasta päästäni, se syntyikin yks kaks!



Ruusu kuin äidin sydän lämpöinen ja syvä.
Ruusu kuin lapsen silmä
utelias ja ihmettelevä.
Ruusu kuin miehen kosketus
arka ja kunnioitettava.
Ruusu kuin vanhan naisen
muisto ja kyynel.

Ruusu, tuntematon rakkaus,
ikuisesti sykkivä, 
tuoksuva ja runsas!
Ruusu, värähdys uusi
ja suudelma!

Ostin ruusupuskan Ruusun päivän kunniaksi. Siinä ne ovat ritirinnan kauniisti kukkivan valkoisen kaktuksen vieressä. Oman käden kasvu ja ehkä jonkun tummemman käden kosketus ruusussa.

Ruusu, kukkien kuningatar, syntyi vanhan tarinan mukaan meren vaahdosta. Valkoinen ruusu kuvasti viattomuutta ja puhtautta, punainen rakkautta ja intohimoa. Tarinat kertovat myös, että valkoinen ruusu syntyi Muhammedin hikipisaroista ja punainen Afroditen verestä. Kristityt mystikot näkivät punaisen ruusun puhkeavan Kristuksen kidutettuun vartaloon. Intiassa satakielen uskottiin painautuvan vasten ruusupensaan okaa, että se jaksoi laulaa koko yön.

Uskonnot rakastivat ruusua. Politiikka on kantanut ruusua merkkinään. Rippilapset, ylioppilaat, hääparit ja hauta kukitetaan ruusuilla. Runoilijat, kirjailijat ja taidemaalarit eivät ole väsyneitä kuvaamaan ruusua. Ja ruusussa piilee aina myös lohduttomuus ja arvoituksellisuus. Kuten kuuluisa persialaisrunoilija Omar Khaijam 1100-luvulla kirjoitti: Taas tuhat ruusua tuo aamu uus, mut miss' on eilisruusun ihanuus?

Ruususta runoili myös Oscar Wilde älykkäästi näin:

Punainen ruusu ei ole itsekäs halutessaan olla punainen ruusu.
Se olisi hirveän itsekäs, jos se haluasi kaikkien muiden puutarhan kukkien 
olevan sekä punaisia että ruusuja.

Ajatella! Voisipa ihminen olla yhtä kauniisti itsekäs halutessaan olla vain oma itsensä.

Olen viime päivinä ihastuneena kuunnellut Kreeta-Maria Kentalan viulunsoittoa! 

Voiko ihanammin päivä enää alkaa!

Se oli toukokuun 2. päivä!

Vappuretki oli tehty!

Aurinko ja linnut. Krookukset olivat avanneet ilosilmänsä!

Mihinkähän ne pikkutytöt piilottivat kaikki puutarhaeläimet? Heistä on hauska kuljettaa niitä pitkin pihaa. Mukava leikki! Nyt minullakin oli aamuhetki aikaa niitä hakea.

Näyttää ihan kuin irvistäs!

Possu harjoittelee sirkusta varten.

Jospa tuo oliskin ainoa tänä kesänä!

Vanha ystäväni Saku!

Tämä poika näkee milloin kauheat kissat tulevat!

Söpöläinen väärinpäin!

Nuo ei kylläkään ole minun saappaani!

Illalla tuli naapurit tervehtimään! Kippistä kesälle!

Muutakin mukavaa päivään mahtui. On luvassa sorakuorma. On luvassa uuden sillan rakentaminen. Ennen kaikkea on luvassa ihana Toukokuu!

IHANA AAMU - JOHNNY!