Tarinaa "Elleninneilikasta"

Kaivoin toissakesänä eräästä kukkapenkistä vähän liian ahtaalla olevan neilikkalajin nimeltä Ellenin- neilikka joutomaahan talvea viettämään. Tänä keväänä laitoin sen ruukkuun kasvamaan. Siitä se on tykännyt. Saa olla komeasti esillä!

Tämän neilikkalajin taustalla on monisäikeinen tarina. Ihmisten polut välillä unohtuvat yksin kulkemaan, välillä risteilevät ja kohtaavat. Tarinani alkaa pienestä punaisesta mökistä, jossa asui eräs Ellen pienen poikansa kanssa. Hänellä oli kutomakone, jonka avulla hän varmaan elätti itseään ja poikaansa. Ellenistä tuli äitini ystävä ja he vierailivat paljon toisissaan. Minullekin Ellen kutoi oikein lampaan pökkimät damaskit, joita oli pakko kovilla pakkasilla pitää ja jotka kutittivat aivan kamalasti. Elleniä ja äitiäni yhdisti käsitöiden ohella myös puutarhan hoito ja kukat.

Ellen meni naimisiin ja muutti pois. Muistelen, että Ellen ja äitini tapasivat joskus sen jälkeenkin.  Mutta sitten äitinikin muutti pois. 

Lähdin kerran katsomaan Titan puutarhaa ja eksyin väärälle puolella jokea. Siellä oli kuitenkin talo, jonka pihamaalta eräs emäntä neuvoi minua pysäköimään autoni metsätien varteen, josta löytäisin pienen kävelysillan Titan puutarhaan. Sitä kävelin ja luulin tulevani aivan satumaahan. Niin kaunista ja mystistä oli siinä paikassa.

Tita kertoikin minulle, että tulin siltaa, jota ei monikaan toinen ihminen ole juuri kulkenut. Tämä "toinen" oli Elsi-niminen tyttönen, jota Tita kutsui melkein omaksi tytökseen. Niin usein tuo tyttö kipitti Titan puutarhaan. Ja juuri tuolle tytölle oli tuo silta rakennettu, jottei hänen tarvitsisi kiertää kaukaa ylittääkseen jokea.

Sattuma oli, että tunsin saman Elsi-tyttösen, mutta nyt jo aikuisena. Mutta Titalta vasta sain kuulla, että tämä Elsi on äitini vanhan ystävän Ellenin lapsenlapsi. Ja talo, mistä Elsi kipitti naapuriin, oli Ellenin piha, missä hänen puutarhansa kukoisti ja oli kuulu kylällä. Nyt Ellen-mummoa ei enää ollut.

Samalla reissulla pyörähdin myös Jari Särkän Perennataimistolla. Näin siellä silloin tuon kauniin valkoisen neilikan ja aloin kysellä sen nimeä. - Se on Elleninneilikka nimeltään, vastasi Jari. 

Minua ihan värisytti, kun kyselin edelleen: - Miksi juuri Ellenin? - No tuolla kylällä eli Ellen, jolla oli kaunis puutarha ja hän kerran toi tuota harvinaista kukkaa minulle. Koska kukka oli ennen tunnistamaton laji minulle, nimesin sen Ellenin neilikaksi.

Juuri samasta Ellenistä, äitini ystävästä ja Elsin mummosta Jari puhui. Ihmeellinen sattuma!!Olihan minun ostettava Elleninneilikka omaan pihaani. Nyt minun on syksyllä löydettävä sille vain sellainen paikka, että se voi yksin omanansa kukoistaa. Onhan se niin kaunis!

Isäni Matti Tuhkalan muistolle

Isäni Matti Tuhkalan syntymästä on nyt kulunut tänä päivänä 100 vuotta. Koska emme sisarusten kesken saaneet aikaiseksi suurempaa muistelojuhlaa, kirjaan hänen elämäänsä tänne muisteltavaksi.

Isä oli kansanpelimanni, itse oppinut, mutta intohimo musiikkiin oli niin kova, että hän ylsi myöhemmin jopa klassisen musiikin tasolle sävellystöissään. Hän oli tietynlainen veturi Raahen musiikkielämässä opettaen kanteleensoittoa, kansanmusiikkia, keräten myös sitä. Hänellä oli myöhemmin virka Raahen musiikkiopistossa viulunsoitonopettajana. Nuorempana hän soitti lavatanssimusiikkia useimmissa kokoonpanoissa, enimmäkseen veljiensä Pekan ja Ension kanssa. Myöhemmin hänellä oli erilaisia kokoonpanoja kansanmusiikissa (Raahen Kansanpelimannit ry) ja viihdemusiikissa mm. Raahen laulu ja Soitinyhtye, joka jatkaa vieläkin.

Isani toinen oikealta. Kuvan ottajaa en tiedä, mutta kuva on ollut heidän
tanssijulisteissaan.

Meille lapsille (kolme sisarusta) hän oli isä, joka ohjasi meitä musiikkimaailman ohessa terveellisiin elämäntapoihin ja ennen kaikkea ymmärtämään ja arvostamaan luontoa. Luonto oli isälle itselle ainainen ihmetyksen aihe kauneudellaan. Musiikin lahjoja sai sitten nuorin siskoni meidän vanhimpienkin edestä ja on pitkälle päässyt viulunsoiton opettajana ja virtuoosina Kajaanissa. Tidoksi, että tulevana kesänäkin hän vetää siellä Barokkimusiikkifestivaalit.

Linkki tässä. 

"Minä olen taiteili-Matti, oli isäni sanonut siskolleen 3-vuotiaana, kun hänet vihdoin löydettiin illan pimeässä makin (ulkohuussin) katolta istumasta. Hän oli istunut siinä hiljaa ja ihaillut taivaan tähtiä, yhdistänyt niitä pienillä kätösillään ja viis välittänyt huudoista ympärillä.

Tiistai-iltaisin (jos muistan viikonpäivän oikein) oli radion sinfoniaorkesterin tunti. Silloin meidän tyttöjen piti mennä ajoissa nukkumaan, jotta hän sai kuunnella sitä rauhassa. Se oli hänelle viikon tärkein tapahtuma. Nyt minä vuorostaan sängyssä ilman unta maaten, piirtelin kädellä tanssia sen musiikin tahdissa. Olenkin sitten myöhemmin saanut tanssia ihan tarpeeksi asti erilaisia tanssimuotoja jazzbaletista flamencoon asti ja kaikkea siitä väliltä. Mutta vain nautiskellen, en ammattitasolle koskaan yltäneenä.

Isäni vilahtelee tuon tuostakin blogikirjoituksissani, mutta tällaisena päivänä haluan korottaa hänet esille jälleen. Emme unohda isä Sinua koskaan. Olet meidän kehossa, muistissa, sydämessä aitona ihmisenä heikkouksinesi ja taitoinesi. Ja sinun geeniperintösi jatkuu, kulkee omia teitään, jättäen omia muistojaan ja taitojaan. Isä, olet viivähtänyt minulle eräänlaisena henkenä kuolemasi jälkeenkin olkani takana lausuen pari tärkeää lausetta kahdessa elämäni vaiheessa. Yksi oli: -Hyvinhän se menee. Ja toinen hetki: - Eikö olekin maailma ihmeellinen! 

Näissä lauseissa on kaksi viisautta. Ensimmäisessä kiitos ja uskon luonti, että ihminen osaa tehdä oikein, kun sydämellä tekee. Toinen, että ei koskaan tule lakata ihmettelemästä tätä maailmaa. Ihmettely antaa voimaa elämän jatkuvuudelle.

Varmasti tämä ruusu villiruusun ohessa oli isän lempiruusu, Suomen valkoinen ruusu, juhannusruusu. Se kukkii nytkin kellarin katolla valtoimenaan.

Ja vielä kerran isäni iki-ihana melodia "Romanssifantasia".

Vuorotellen, hyvässä järjestyksessä

Olen innolla ja suurella uteliaisuudella seurannut kukkimisien järjestystä ja vuorottelua tänä keväänä. Olen kirjannut niitä puutarhapäiväkirjaani, verrannut niitä edellisiin keväisiin. Nyt ollaan taas aika aikaisessa kukintojen kanssa. Eiköhän vielä tule kylmätkin?

Melkein uskon jopa siihen, mitä olen oppinut esimerkiksi puiden kommunikaatiosta, että juuri puut kukkiessaan ilmoittavat kukkimisvuoroistaan myös puutarha - ja luonnonkukille sinne alas maahan. 

Näin olen nähnyt tänä keväänä. Tästä vuorottelusta kerron ensin erään tarinan kanervasta. Sehän on viimeisiä kukkijoita luonnossa:

Kun Jumala oli luonut kaikki luonnonkasvit, Hän pyysi ne jonoksi eteensä, jolloin hän kertoisi mihin paikkaan Maan päällä ne voisivat asettua. Siitähän syntyi aikamoista hälinää. Jotkut kukat ajattelivat, että jos ehtivät jonon ensimmäisksi, pääsee parhaimmille paikoille. Jumala osoitti vuorotellen heille oman paikkansa. Eräs kasvi oli niin ujo ja nöyrä, että oli jäänyt jonossa viimeiseksi, kanerva. Kanerva oli niin ujona suuren Luojansa edessä, että ihan punastui ja siitä johtuu nuo kauniin punaiset kellokukat. Jumala katseli hyvillään nöyrää kanervaa ja sanoi: - Maan päällä on paljon Pohjoisessa vielä tyhjiä paikkoja, joihin ei kukaan toinen kasvi halunnut. Ne eivät tienneet, kuinka laajalle voisivat levittyä. Joten annan sinulle kaikki mahdolliset viimeiset paikat, jotka voit täyttää kauniilla kukillasi. - Siispä kanerva kasvaa siellä missä muut kukat eivät kasva, mutta hyvin onnellinen on kanerva paikoistaan, missä se voi yksinään loistaa kauneuttaan.

En muista mistä tämän tarinan luin, ehkä ruotsalaisen "isoäitini" kirjoista. Huolimatta kärsimättömista krookuksista, jotka jo lumen alta kurkistavat halusta olla ensimmäisiä kukkiji, Suomessa määräävät puiden kukinnat myös sitä, mitä kukkii heidän kanssaan. Näin olen huomannut.

Vaahteran kukkiessa se kutsuu mukaansa kevään ensimmäiset pikkuiset, kuten kevätlinnunsiipi, kevätkaihonkukka yms. Tuomen kukkiessa tietävät kukkia myös pääsiäisliljat ja esikot, luonnossa leskenlehdet. Varmaan etelässä myös luonnon vuokot ja täälläkin puutarhojen vuokot. Kirsikkapuiden kukkiessa heräävät myös tulppaanit. Omenapuiden kukkiessa heräävät metsässä ketunleipä ja metsätähti, ennenkaikkea kultaiset voikukat, jopa niittylienikit ja osin puna-ailakit avaavat silmiään. 

Sitten herää loistoonsa syreenit ja angervot, omassa pihassa morsiusangervo ja voi niiden kauneutta!

Pihlaja herättää nämä viimeksi mainitut viimeistään eloon, kuten monet punaiset kukat puutarhassa, kuten tulikellukat, kärhöt, Pihlaja herättää eloon keskikesän ja luo kutsun kaikille kukille herätä aurinkoon! Siitä heräävät myös ruusut pikkuhiljaa puutarhassa.

Mutta niin kauniissa, sulassa sovussa kaikki kasvit nostavat päätään. Olisihan surullista, jos ne kaikki yhtäaikaa kukkisivat. Ja varsinkin ruusuille olen kiitollinen siitä, että niiden lajikkeet kohteliaasti vuorottelevat kesäkuusta marraskuulle asti. Siinä niiden suuri runsaus ja rikkaus!