Tarinaa "Elleninneilikasta"

Kaivoin toissakesänä eräästä kukkapenkistä vähän liian ahtaalla olevan neilikkalajin nimeltä Ellenin- neilikka joutomaahan talvea viettämään. Tänä keväänä laitoin sen ruukkuun kasvamaan. Siitä se on tykännyt. Saa olla komeasti esillä!

Tämän neilikkalajin taustalla on monisäikeinen tarina. Ihmisten polut välillä unohtuvat yksin kulkemaan, välillä risteilevät ja kohtaavat. Tarinani alkaa pienestä punaisesta mökistä, jossa asui eräs Ellen pienen poikansa kanssa. Hänellä oli kutomakone, jonka avulla hän varmaan elätti itseään ja poikaansa. Ellenistä tuli äitini ystävä ja he vierailivat paljon toisissaan. Minullekin Ellen kutoi oikein lampaan pökkimät damaskit, joita oli pakko kovilla pakkasilla pitää ja jotka kutittivat aivan kamalasti. Elleniä ja äitiäni yhdisti käsitöiden ohella myös puutarhan hoito ja kukat.

Ellen meni naimisiin ja muutti pois. Muistelen, että Ellen ja äitini tapasivat joskus sen jälkeenkin.  Mutta sitten äitinikin muutti pois. 

Lähdin kerran katsomaan Titan puutarhaa ja eksyin väärälle puolella jokea. Siellä oli kuitenkin talo, jonka pihamaalta eräs emäntä neuvoi minua pysäköimään autoni metsätien varteen, josta löytäisin pienen kävelysillan Titan puutarhaan. Sitä kävelin ja luulin tulevani aivan satumaahan. Niin kaunista ja mystistä oli siinä paikassa.

Tita kertoikin minulle, että tulin siltaa, jota ei monikaan toinen ihminen ole juuri kulkenut. Tämä "toinen" oli Elsi-niminen tyttönen, jota Tita kutsui melkein omaksi tytökseen. Niin usein tuo tyttö kipitti Titan puutarhaan. Ja juuri tuolle tytölle oli tuo silta rakennettu, jottei hänen tarvitsisi kiertää kaukaa ylittääkseen jokea.

Sattuma oli, että tunsin saman Elsi-tyttösen, mutta nyt jo aikuisena. Mutta Titalta vasta sain kuulla, että tämä Elsi on äitini vanhan ystävän Ellenin lapsenlapsi. Ja talo, mistä Elsi kipitti naapuriin, oli Ellenin piha, missä hänen puutarhansa kukoisti ja oli kuulu kylällä. Nyt Ellen-mummoa ei enää ollut.

Samalla reissulla pyörähdin myös Jari Särkän Perennataimistolla. Näin siellä silloin tuon kauniin valkoisen neilikan ja aloin kysellä sen nimeä. - Se on Elleninneilikka nimeltään, vastasi Jari. 

Minua ihan värisytti, kun kyselin edelleen: - Miksi juuri Ellenin? - No tuolla kylällä eli Ellen, jolla oli kaunis puutarha ja hän kerran toi tuota harvinaista kukkaa minulle. Koska kukka oli ennen tunnistamaton laji minulle, nimesin sen Ellenin neilikaksi.

Juuri samasta Ellenistä, äitini ystävästä ja Elsin mummosta Jari puhui. Ihmeellinen sattuma!!Olihan minun ostettava Elleninneilikka omaan pihaani. Nyt minun on syksyllä löydettävä sille vain sellainen paikka, että se voi yksin omanansa kukoistaa. Onhan se niin kaunis!