sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Ruusujen arkistointia

Lukijat ovat ehkä huomanneet, että olen ylläpitänyt neljää blogia; Metsätontun ruusutarha, Muorin kissat, Ruusumuorin Kesäkahvila ja Marsin kyydissä.

Tämä voi vaikuttaa kehumiselta, mutta se on elämäni realiteettia. Viihdyn niissä, niitä kirjoittaessa kuten seuraavissakin asioissa.

Somekissani Ruusu ja minun hyvä hoitajani

En ole ottanut osaa yrittäjien mainoksiin, en tarjonnut arvontoja, vaan olen pidättäytynyt pelkästään omissa asioissani ja kirjoittamisessa. Ymmärrän, että noilla on houkutuksena tienata jotakin ja varmaan monet bloggarit käärivät rahaakin, mikä on heidän työstään ihan kunnioitettavaa yritteliäisyyttä.

En ole yhtään kaupallinen ihminen, vaikka olenkin joskus nuorena käynyt kauppaopiston. Sieltä kyllä sanottiin, että väärässä koulussa tyttö on, pitäs mennä taidekouluun. Sinne sitten joskus meninkin.

Mutta nyt ruusuista, johon olen intohimoni ja energiani purkanut. Astrologiassa Mars-planeettani on Neitsyessä, jonka tunnistan tutkimisena, analysoijana ja arkistoijana, järkevänä maaelementtinä.

Olen käyttänyt ikäni kameraa, monenlaisia, nyt puhelin on niistä helpoin, nopein ja kätevin. Mutta en voi ajatella, että ottaisin kuvia vain kaaokseksi kameraani, puhelimeeni tai koneelleni.

Ja, että muistaisin kaikki ruusulajikkeeni, olen laittanut niihin kyltit, aika isot ja luettavat, ei kovinkaan hienot, sillä olen käyttänyt vanhoja laudanpätkiä, kierrätyshommaa. Jotenkin ne istuvat puutarhaani, jossa on paljon harmaata pintaa, mikään ei ole suorassa, kaikki iloisesti vinksillään. Tällaisissa asioissa en ole nuuka, pikkusen villi.




Mutta minulla on tarkat tiedostojen tiedostot esim. ruusuistani. On tiedosto ruusulajeistani, jossa tiedostot jokaisesta eri lajikkeesta, jonka sisällä vielä tiedostot ruusuista eri vuosista. Sellainen ruusujen tiedostopuu, jonka aiheena opin jo joskus 36 vuotta sitten tietokoneopinnoissani. Se oli hyvä pohja.

Näistä tiedostoista minun on helppo poimia tietty ruusu ja sen kehitys. Ruusumuorin Kesäkahvilassa on sivu ruusujen aukeamisajankohdista. Sitäkin päivitän vuosittain, juuri tein töitä yhden päivän ajan. Uskon sen palvelevan heitä, jotka haluavat tulla kahvilaani ruusuja katsomaan kukkimisaikoina ja  itsellenikin hyvää tietoa, miten ruusut ovat kukoistaneet erilaisina kesinä. Tai muuten tietää kukkimisesta ja kasvusta.

Siis mikä arkistoija onkaan tämä muori työstänyt! Yleensä vielä aakkosjärjestyksessä!

Muutenkin valokuvista! Ajattelen, että mitä niillä tekee tuolla koneella sikin sokin. Olen tehnyt paperikuvia ja liimannut niitä albumeihin. Onko lie turhaa työtä? Mutta kuinka helposti katoaakaan digitaaliset kuvat! Sain juuri eläkeläiselle ohjeistetun tietokoneoppitunnin ja sain kuulla, että digitaaliset valokuvat säilyvät pitempään, kun ne kopioi uudestaan ja tallentaa jonnekin muualle.
Yksi magneettinen myrsky tai koneen toiminnan lakkaaminen, niin kaikki on poissa. Ainakin omalta koneelta. Onhan sentään maailmanlaajuinen netti ja pilvi kun kirjoittaa blogia! 


Toinen arkisto ruusuista on tässä blogissa, kun painaa tuolla ylhäällä olevaa Ruusunkuvia. Sitäkin päivitän ja lisään uusia ruusuja siihen. Laittaisin puut ja muutkin, mutta en enää muista miten pääsen siihen käsiksi.

Ei tätä tee velvollisuudesta jollekin tai johonkin, vaan kyllä siitä nauttii. Järjestykseen saattamisesta  ja siivoamisesta nauttii. Ja se on joskus ihan rauhoittavaa puuhaa. Tietenkin minun on hyvä puhua, kun olen eläkkeellä, mutta juuri silloinhan on hyvä järjestellä asioita.

Ruusutarinani olen tallettanut kirjoiksi asti, kolmaskin työn alla. Ja sitten aivan hullaannuin, kun aloitin romaanien kirjoittamisen. Ehkä sekin on jonkinlaista laittamista järjestykseen, ei mielikuvituskaan saa olla kaaoksessa.

Vaikka eipä silti. Blogikirjoituskin on jonkinsortin purkamista elämän järjestykseen. Eräs ystäväni sanoikin, että olisin kirjoittanut jo monta kirjaa tuolla blogisivujen määrällä. Niin moni muukin. Tästä aiheesta voisi filosofoida syvällisestikin, mutta jos kirjoitukseni viritti jotenkin, niin hyvä näin.



Tykkään kovasti tästä kipaleesta, missä poikanikin on mukana! Pala Omenaa! Ihmettelen, että se ei ole tunnetumpi. Raahelainen bändi Musta Mökki


perjantai 24. tammikuuta 2020

Ystävän muistolle!

Kävin ruusuystäväni Liisan kanssa Wienissä syyskuun lopun kauniina päivinä. Parin päivän kulkemisen jälkeen ihmettelimme, missä on Wienin ruusutarhat. Sitten aivan sattumalta Schönbrunnin puistossa osuimme ruusuiseen paikkaan. Viimeinkin! Mikä ihanuus!

Aikamme siinä kulkiessa huomasimme alueen, jossa oli ruusupensaita kylttien kera. Kylteissä ei ollutkaan ruusun nimi, kuten ensin luulimme. Kyltissä luki henkilön nimi, kenen muistolle ruusu oli istutettu. Ja niitä oli paljon! Miten kaunis idea! Antaa puutarhassa tila kuolleitten rakkaitten muistolle istuttaa ruusu ja kyltti siihen viereen. Se ei ollut hautausmaa, vaan muistojen ruusutarha, missä osoitettiin arvostusta ja kunniaa jollekin rakkaalle ihmiselle.

 

Toinen tällainen vähän samanmoinen oli metsäpuutarha Judi Denchin dokumentissa Puiden neljä vuodenaikaa (TV-ohjelma näkyy vieläkin areenassa.), jonka katsoin jo toista kertaa ja katsoisin varmaan kolmannenkin kerran. Se oli kaunista katsottavaa ja  siinä on mielenkiintoista tietoa puista. Judi Dench istutti puutarhaansa aina uuden puun kuolleiden ystäviensä muistoksi. Kaunista!

Minä olen istuttanut ruusutarhani mieheni ja äitini muistolle, koska he rakastivat ruusuja. 

Mutta ilman mitään suunnitelmia olen nimennyt puita läheisteni mukaan. On Olaville vankka tammipuu, on Aleksille kaunis vaahterapuu ja itselleni istutin lehmuksen. Pojantytär sai valita itse puun, ja se osottautui pihlajaksi. Ja kas, hänen äidilleen löytyi vierestä koivu. Mieheni puumuistoksi kaivatin tuosta tien varresta traktorinkauhalla pienen kuusenalun. Nyt se on jo kasvanut neljässä vuodessa kovasti pituutta ja tuuheutunut. Siinä se kasvaa lehmuksen vieressä. 

Mieheni muistolle istuttamani kuusi oli pieni, polven korkuinen.


Neljän vuoden jälkeen se on minusta suurempi. Voi vain
arvata, mitä se on kymmenen vuoden päästä.

Nyt mietin, millaisen muistokyltin siihen viereen laittaisin. Nämä blogisivut häipyvät joskus taivaan tuuliin, eikä niitä jälkeläiset viitsi kaivella. 

Ja kun katselen ympärilleni puutarhassa, on iso sempramänty nimeltä Vilho, pähkinäpensas muistuttaa Miasta ja hänen saarestaan, intiaanipuu Liisasta ja Lasikankaan omenapuu Ailasta.

Entäs sitten ruusut! Niistähän olen kirjoittanut omia tarinoita ja aina niihin liittyy jokin rakas ystävä, uusi tuttavuus tai ruusulajikkeen luoja. Mutta samoiten voisin kirjoittaa perennoistakin, sillä niiden taustalla on usein lahjoittaja, jota ei unohda. Niistäkin voisi kirjoittaa omat tarinansa. 

Ihmiset kuolevat, ruusut jatkavat elämäänsä tavalla tai toisella. Fredin laulu Maan valitus kertoo seetripuusta, joka toisin kuin blogini muistoille istutetut puut, kertoo vuosisatojen tapahtumista ympärillään. Voimakas ja surullinen laulu!



maanantai 20. tammikuuta 2020

Kaunis ruusutarina

Istuin pari vuotta sitten Vesipekan saunanlauteilla ja tapasin siellä erään vanhan työkaverini. Puheeksi tuli ruusutarhani. Hän kertoi minulle ihmeellisen ruusutarinan.

Nyt tuosta hetkestä on jo kauan. Voi käydä, että minulle kerrottiin osittain tulkinnallinen ja kertojan muistikuvien pohjalta kerrottu tarina ja varmaan minä itsekin värittelen sitä omalla tulkinnallani. Tarina jäi kuitenkin sydämen pohjalle ja tässä tuon sen blogiini. Näin aloitan ruusuisen kevättalven 2020.

Tarjoilijaystäväni kertoi näin:
" Olimme laittaneet kabinettiin valmiiksi kymmenelle hengelle juhlapöydän, jonka eräs johtaja oli tilannut. Ravintolan emäntä tuli tarkastamaan tilanteen sanoen: - Ihan hyvä, mutta viekää nuo ruusut pois.
Tarjoilijat olivat vähän ihmeissään, mutta otettiin maljakko ruusuineen pois. 
- Miksi? kysyttiin emännältä.
- No kun se johtaja syö nuo ruusut, oli emäntä vastannut.

Kyseinen tarjoilija tapasi myöhemmin tuon johtajan kerran yksin pöydässään. Silloin tarjoilija rohkeni kysyä, onko se totta, että hän syö ruusuja. 

Johtaja oli naurahtanut ja kertonut sen olevan totta. Hän kertoi oman tarinansa: 
- Meitä oli monta lasta pienessä tuvassa. Kun söimme aamiaisen, äiti ajoi meidät pihamaalle leikkimään. Kerran hän liitti peräämme lauseen, joka jäi mieleeni. - Menkäähän ulos, siellä ruusutkin kukkivat ja niistä saa voimaa. 
Vuosia myöhemmin istuin keittiön pöydän äärellä vähän allapäin ja väsyneenä. Huomasin ruusut pöydällä ja muistin tuon äitini lauseen. Siksipä otin ja maistelin niitä ruusunlehtiä. Nehän olivatkin ihan hyviä ja kun niitä nutustelin, tuli paljon parempi olo. Siitä sain päähäni, että tämähän oli oiva alkupala varsinkin vähän jännittyneessä ilmapiirissä, eli tarjota alkupalaksi ruusunlehtiä. Eihän ne kaikki niitä syöneet, jotkut söivät, mutta ilmapiiri tuli leppoisaksi. 

Viime kesän suurimman ilon tuotti tämä ruusu, neuvoksettaren ruusu!