Runollinen joulukalenteri 1.12.2022

Jälleen on kalenterin aika! Ja minulla aika uppoutua runojen maailmaan. Tällä hetkellä maailma on niin synkkä, että en etsi iloisia ja kovin romanttisia runoja, vaan tuon tämän päivän realiteettiin niitä vähän surullisemmasta maailmasta. Kalenterissa käytän omia talvisia valokuviani.

Mietin vähän, voinko ottaa esille venäläiset runoilijat tällaisina aikoina. Mutta runot ja runoilijat eivät halua sotaa, eivät tappaa eivätkä kiduttaa. Runot ovat aina ihmisen puolella ja toivon puolella. Runot valloittavat sydämiä, luovat kauneutta ja lohtua. Ne auttavat ymmärtämään erilaisuutta ja erilaisia elämän olosuhteita. Toivon. Iirin kielessä "poet" on "hän joka näkee".

Huomasin runoja lukiessani sen, että en voi erottaa venäläisia runoja ukrainalaisista. Nämä kaksi maata limittyvät hyvin usein yhteen, ei niinkään aina veljellisesti, vaan hyvin traagisesti. 

Sekä Venäjä että Ukraina huutaa tällä hetkellä äitiä! Siksi aloitan kalenterini naisrunoilijoista, ja ehkä yhdestä suurimmista, Anna Ahmatovasta. Esittelen häntä enemmän tuonnempana. Tähän haluan tuoda hänet esiin äitinä, joka itkee vankilassa olevaa poikaansa. Hänen poikansa Lev Gumiljovilta estettiin Moskovassa pääsy yliopistoon, mutta hän ehti puolustaa väitöskirjaansa. Pian sen jälkeen 1949 Lev pidätettiin "neuvostovastaiseen terroristiryhmään kuuluvana" . Hän vapautui vankilasta vasta 1956 Nikita Hrustrovin aikana.

Seuraavat runot kuvastavat äidin tuskaa:

Näkisitpä, koiranleuka,

ystäväpiirisi lemmikki,

Tsarskojen hilpeä syntinen,

mitä tapahtuu elämällesi -

olet kolmassadas jonossa,

kun vankilapaketti kädessä

seisot Krestyn portilla,

ja kuuma kyyneleesi sulaa

uuden vuoden lumessa.

Ja vankilapoppeli huojuu,

eikä ääntäkään kuulu sieltä,

missä viaton elämä sammuu...

 

                    Seitsemäntoista kuukautta

                    olen kutsunut sinua kotiin,

                    langennut pyövelin jalkoihin,

                    sinä poikani, kauhuni.

                    Kaikki sotkeutui ikuisesti,

                    en enää kykene sanomaan,

                    kuka ihminen on, kuka peto,

                    ja milloin teloitus odottaa.

                    On  vain kukkien uhkea loisto

                    ja suitsutusastian kilinä

                    ja jäljet, jotka johtavat 

                    jonnekin ei-minnekään.

                    Ja suunnattoman suuri tähti

                    suoraan silmiini tuijottaa

                    ja nopeaa tuhoa ennustaa.

 

Anna Ahmatova, Valitut runot, Kustannusosakeyhtiö Tammi 2008

Toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola

Oi kuusipuu, oi kuusipuu...

Nyt ollaan kuljettu ja kurkittu metsän reunoja, jos löytyisi se sopivan kokoinen joulukuusi. Yhden sellaisen olen jo löytänyt ihan oman pellon päästä.

Mutta kun kuusien juhla-aika lähestyy, haluan esitellä muutamia kuusipuita.

Kuusi kuuluu korpimaisemiin, mutta yhtä hyvin se voi olla pihamaan kuningas jylhänä, suurena varjona ja suojana puutarhapöydälle ja sen syliin on hyvä istahtaa. Olenkin kuullut surullisia tarinoita siitä, jos sen pihakuusen on kaatanut tai salama siihen iskenyt, on talon onni mennyt sen mukana. Hohhoh, ei pidä uskoa kaikkea.

Minä olen nimennyt puita perheelleni. Kuusi on ehdottomasti edesmenneen mieheni puu. Naapurin mies pienellä kauhalla siirsi tien vieressä olevan pienen nätin näköisen kuusenpoikasen tuonne pellon päähän. Ja huh kun kuusi kasvaa sekä leveyttä että pituutta. Pikkuinen kuusi varmasti ilahtui kun sai oman paikan ojan varrelta, josta se saa vettä ja aurinkoakin riittämiin. Ja se on selvästi ylpeä kunniastaan, kun nimesin sen "Einon puuksi".

 

Eino aina kunnioitti metsän puita. Kuljimme paljon metsäteitä ja suunnistimme linjoja myöten. Usein kävimme tervehtimässä myös salaperäistä "käärmekuusta" ja sen käärmemäisiä maata myöten laskeutuvia oksia. Onkin ollut mielessä, että pitäisi käydä katsomassa, onko käärmekuusi vielä siellä olemassa. Toivon niin. 

Toinen tällainen käärmemäinen kuusi on Merjan pihalla, olenkin tehnyt siitä joskus juttua facebookissa. Sekin aivan oma persoonansa kuusipuiden joukossa. Nykyään uusille pihoille istutetaan vähän oudoimpiakin kuusipuulajeja, mutta ne eivät sovi minun puolivilliin pihaani. Tavallisia toinen toistaan komeampia kuusia kasvaa taloni ympärillä. Salaperäisin paikka on vanhan saunan takana, jonne rakennettiin pojantyttären kanssa leikkipaikkaa ja pikkukeinuja. Nytkin olen katsellut, miten upea pieni mökki niiden välille syntyisikään.... pojanpojalle, mutta sitä en ainakaan minä pysty rakentamaan.

Vähän pelolla katselen joskus noita huojuvia kuusenlatvoja syysmyrskyissä kodin lähellä.Vanhoja kuusia näkee metsissä usein myrskyn kaataneina. Kunhan lähimmät kuuset eivät kaatuisi talon päälle. Niiden kaatamisesta minä en voi päättää, kun metsä on naapurin omaa. Mutta aina kuiskaan, että 'olkaa vielä vahvoja ja mökkiäni kunnioittavia, pliis'.

Kiitän kuusenkärkkäsiirapista, joka hoitaa kurkkua kutkuttaessa. Oravatkin hyppelevät niin riemuissaan, kun käpyjä riittää. Kuinka paljon kuuset antavatkaan lahjaansa meille muille eläville olennoille! 

Kysyin naapurin isännältä, jos saisin noita kuusien kuivia alaoksia karsia pesän syttypuuksi. Sain luvan. Ja arvata voi kun annoin 3-vuotialle pojanpojalle sahan käteen, että hän voisi auttaa. Miten ihmeessä pikku käsi jaksoi niin sahata! Oli vaikea irrottaa häntä tästä hommasta. Kun kerroin hänelle, että harakkakin käyttää tällaisia risuja pesävärkiksi, niin hän alkoi heti erotella: - Tämä pieni oksa harakalle ja tämän suuremman saat sinä.

Kiitos kuusipuu!