Paheita ja hyveitä

Meitä on luterilaisittain opetettu, että vaatimattomuus ja hiljaisuus on hyve. Ei pidä tuoda itseä esille. Leuhka ja 'mitä tuo luulee olevansa' sanonnat olivat hyvin yleisiä minun aikoinani. 'Se luulee olevansa vähän muita parempi'.

Tuota viimeistä lausetta olen usein miettinyt. Mitä siinä on takana? Kukahan se nostaa kenetkin vähän itseään ylemmäksi tuolla lauseella? Tai alentaa itseään? Eikö meidän jo pitäisi tajuta, että olemme yksilö ja siinä jotain uniikkia tässä maailmankaikkeudessa. Miksi sijoittaa itse johonkin alemmalle tasolle ja joku muu ylemmälle?

Sitten... Ainakin suomessa on tapana tehdä laatikkoon niitä piirustus-,maalaus-, runo- ja kirjoitusaarteita. Lauleskella itsekseen yksin. Mietiskellä. 'Voi kun ne tietäisivät kuinka suuria ajatuksia minulla on!' Niinhän siinä usein käy, että jos niistä alkaa jutella, niin toiset kääntävät puheenaihetta. Tai niin kuin eräs isäntä sanoi: - Enhän minä nyt voi sanoa mitä minä ajattelen. Mitä ne naapuritkin sanoisivat, jos sanoisin mitä minä ajattelen.

Paheet tulevat kyllä useimmiten näkyviin, vaikka osataan niitäkin piilottaa. Niilläkin on joskus tarve paljastua. Luulisin...Ei puhuta niistä enempää.

Sillä saamari ja katin kontit. Miksi ihmeessä yksilö ei saa olla se mikä on? Miksi pitäisi olla massaa, ei missään nimessä poiketa? Olen niin paljon nähnyt ihmisten rypevän aivan turhassa alemmuustilassa.Ja sen vuoksi olen huutanut hurraata, kun Suomessa NÄYTELLÄÄN, TANSSITAAN, LAULETAAN KARAOKEA, PIDETÄÄN KÄSITYÖ- JA TAIDENÄYTTELYJÄ ja vaikka mitä!!! Jos ei muuta, niin saarnamieskin on päässyt pallille esittämään itseä politiikosta puhumattakaan. Ja miten ne taidot herää jos niitä ei herätetä! Kun minä pidin kerran taidenäyttelyä, joku oli ihmetellyt, että miten sitä nyt noin vain voi näyttelytilaa saada. Tilaamalla ja varaamalla paikkoja tietenkin! Ne ovat useimmiten kaikille auki, siis kunnalliset tilat. Mutta...vaikeampi asia on se, onko sinniä tehdä maalauksia näyttelyyn asti ja onko rohkeutta tuoda niitä esille.

Voi Peijoona! Jokainen tietää, että kun on sen teityn porrasaskelman rohjennut nousta, niin mikä mahtava tunne!

Ja nettiblogi! Sekin on esillä olemista. Jopa Facebookmaailma on esillä olemista.

Nyt esittelen itseni 'taiteilijana'. En ole hävennyt töitäni. Olen jopa pitänyt muutaman näyttelyn. Tässä ensimmäisiä töitäni. Ruusutöitä olen tuolla jossakin edellä esitellytkin.

Eläköön ihmisen oleminen ja luovuus, yksilöllisyys!! Ja jokainen on laulun arvoinen, Veikko Lavi!

Ruusu ja ruttojuuri

Kauniisti sointuvat nuo nimet! Ruusu ja ruttojuuri.

Sain tänäänkin ruusun, kauniisti juurrutettuna ruukussa valmiiksi. - Toin tämän Einon muistoksi, muistoksi äitinsä kotiseudulta, sanoi Rauha.

Kyllä. Lukkaroistenperä on mieheni äidin synnyinseutua, kaunista mäkiseutua, josta loivasti pellot laskeutuvat kohti Piehinkijokea. Vanhaa asutusaluetta, mutta pitkän sivutien päässä, kaukana keskuksista. Siellä mieheni pikkupoikana usein mielellään vieraili ja mekin yhdessä perheen kanssa. Tuo mieheni serkku parikin kertaa kysyi, kun satuin näkemään, että milloinka tulen hakemaan talon vanhaa ruusulajiketta. Minua siis hävetti. Välillä kiireiden keskellä unohdin, vaikka välillä muistinkin. Minkä ihmeen kiireiden?!!!

Rauha sanoi, että ruusu on aina kasvanut siellä pihoilla. Se on vaaleanpunainen, ehkä täysin villiruusu tai mökinruusu. Tänään ehdin istuttaa sen sille harkitsemalleni paikalle ennen kuin sade alkoi. Siinä se, osa mieheni lapsuusmuistoja. Ja minulla taas uutta tutkittavaa!

Ruusu ja ruttojuuri molemmat ovat luostareiden puutarhakasveja. Ruttojuurta käytettiin lääkkeenä haavoihin ja aikoinaan sillä hoidettiin myös ruttoa. Siitä sen nimi. Petasites hybridus, etelänruttojuuri. 

Kuljin aamulla sitä aamutakissani ihailemassa ja taas kuvaamassa, kun Rauha tuli pihaan. Olen varmaan ottanut siitä lähes sata kuvaa. Olen jopa maalannut sitä. Sen lehti on minusta niin kaunis. Keskellä sydämenmuotoinen (tai toinen sanoisi patakortin kuva) aukko. Toin ruttojuuren alun joskus kymmenen vuotta sitten opiskelijaystäväni pihamaalta Alavudelta. Mukana tuli myös vuohenputki, valitettavasti. Keväällä ruttojuuren kukka onkin aika nätti mehevien vuohenputken lehvien keskellä. Sitten kun ruttojuuren lehdet kasvavat, jää vuohenputki kyllä toiseksi, jostain pitkien varsien välistä vähän kurkkaa. Raukka.

Suutuin kerran kivikkopenkin huonoon multaan, jossa yritin kukkia kasvattaa. Mullasta työntyi riskiä juolasta. Siihen sitten istutin ruttojuuren ja sanoin, että nyt sai juolas kilpailijan. Kymmenen vuotta olen saanut ruttojuuren jotenkuten pidettyä paikallansa, paremmin kuin vuohenputken. Kyllähän se väliin työntyy nurmikolle, mutta jää auttamattomasti ruohonleikkurin syötäväksi. 

Tiedän, että monet vihaavat tuota kasvia. Mutta on siitä oma hyötynsäkin. Kun on savusaunan aika, ojennan aina saunojille ruttojuuren lehden saunahatuksi. Se on heistä hauska. Jos on kipeä niska tai selkä, se laitetaan siihen hoitajaksi. Ja ystäväni käy silloin tällöin kaivamassa kasvin juurakkoa. Hän valmistaa siitä uutetta lääkkeeksi ísälleen. 

Löysin netistä 'tohtori.fi' sivuilta tietoa, että ruttojuuresta olisi tehty lääkettä heinänuhaan. Kerrotaan, että sitä kannattaa yrittää sellaisten, joita antihistamiinit nukuttaa. Myös migreenin lääkintään sitä on kokeiltu.

 

Nostin tuolin tuohon viereen lehtien koon vertailuksi. Kasvaa siis hyvin, eikä tartte lannoittaa. 

Koska tätä sivua usein luetaan, laitan tähän lisäksi kesän 2012 kuva samaisesta ruttojuuresta korituolin kanssa. Hauska verrata mitä sateinen kesä teki ruttojuurten lehdille!

Tässä blogiosoite, jossa kerrottiin lisää mielenkiintoista tietoa ruttojuuresta:  http://julkulanniemi.blogspot.fi/2013/05/hammastyttava-ruttojuuri.html#comment-form

Hildegard von Bingen oli varmaan yksi luostarien suurista parantajanaisista ja kuuluisa säveltäjä. Tässä vähän uudenlaista tulkintaa. Kaunista!

Kiviä ja ihmeitä

Luin juuri eräästä lehdestä, jossa kerrottiin nuoren tytön iloisesta blogista. Hän sanoo, että tuo esille kavereittensa kuvia ja kirjoittaa ihmisistä. - Ihmiset ovat kiinnostuneita ihmisistä, hän sanoo. Ja totta varmaan, sillä hänellä on noin 150 lukijaa. Minulla 8. Minulla on lukijoita.

Minä en kirjoita yleensä ihmisistä. Kirjoitan ruusuista ja muuta siihen liittyvää. No jaa. Kyllähän blogini on etupäässä puutarhapäiväkirja uudelle ajalleni.

Jos minä kirjoittaisin ihmisistä, niin ei minua aina uskottaskaan. Vai kuka uskoo, että naapurissani asuu Pelle Peloton, ja yks toinen juttelee muinaisten shamaanien kanssa. Jos minä kirjoittaisin itsestäni, niin minua vasta hulluna pidettäisiin. Ruusuhullu riittää. Joten jokin neutraali olotila blogissani on ihan hyväksi. Vaikka eipä se haittaa, jos vähän vilauttelen.

Kivi on neutraali. Ja katsos kuinka ylpeä ja onnellinen olen niistä. Olen lukenut joskus, että elämän kumppanuus alkaa siitä, että kaksi kiveä ovat vierekkäin. Joskus mietinkin, voinko erottaa heitä toisistaan, kun toinen on litteän sopiva minulle ja toinen turhan kulmikas. Ja voinko yleensä ottaa kiviä pois ’omasta kodistaan’ ja viedä vieraalle maalle? Entä jos he tuovat huonoa energiaa pihamaalleni muassaan? Tai kuvittelen, että kokoan kaiken maailman energiaa puutarhaani tuomalla kiviä eri puolelta kotometsistä ja rannoilta, tai eri puolelta Suomea ja jopa eri puolelta maailmaa. Yhdistän energioita, vuorovaikutussuhteita ja synnytän uudenlaista ekumeenista olotilaa pihamaalleni. Noin!

Nyt sain varmasti sen ’hullun’ leiman. Noh. Se mihin uskon, on näin: Näinä aikoina tunnistetaan koko maailmallinen epävarmuus, tasapainoton ja yllättävä olotila. Kivi on varmasti siinä se pysyvin. Tai voihan tulivuoren kuumuus senkin sulattaa ja salama halkaista.

Mutta en koskaan muista elämässäni tällaista aikaa, että kiviä raahataan metsistä pihamaalle. Kun ennen ne on viety mahdollisimman kauas pois silmistä. Nyt ihmisten puutarhat ovat täynnä kiviä, niitä ihaillaan, niitä tullaan katsomaan ja niitä taputetaan. Kivet ovat lumonneet ihmiset. Tai etsiikö ihminen todella turvaa ja maadoittumista kivistä?

Näin minäkin rakennan kivipolkuja ruusutarhaani.Tosin polku on kasvanut sitten viime kuvasta.

Nyt sain komean peräkärryllisen niitä, traktorin voimin. Ihminen on aina ihme! Tykkään, että naapurin rouvakin on ihme, kun hän uskaltaa tarttua traktoriin, opetella peruuttaminen peräkärryn kanssa ja jopa luoda jotakin niin toimivaa, että kivetkin lähtee metsästä. Sillä tuon peräkärryn hän on rakentanut itse.

  

Ja ihmeitä ja ihmisiä lisää. Olin hoidattamassa itseäni. Hoidon lopuksi hoitajan silmät sädehtivät riemusta. –Arvaa kenet näin? 

No näinhän sen hänen kasvoistaan. – Ei kai ollut armas ukkokultani?

-        Kyllä oli. Ja hän vilkutti minulle veikeän iloisella katseellaan, mikä tuli minullekin tutuksi. Kun katsoin muualle, hän oli häipynyt.

Olen siis suorastaan mustasukkainen. Muille tapahtuu ihmeitä, mutta minulle ei. Paitsi, että pääsin tänään traktorin kyytiin!

Ja tietenkin Rollings Stones ja Satisfaction!

Verkosto

Sana ’verkostoitua’ on tämän ajan sana. Liikeyritykset eivät toimi, jos ei ole verkostoa, jonka kautta asiat saa jouhevasti liikkumaan. Ennen ja toivottavasti varmaan vieläkin on perhe, sukulaiset ja ystävät suuri osa tätä verkostoa. Mutta he eivät välttämättä ole kiinnostuneita samasta asiasta kuin tukijat ja vertaisjoukko ovat.

Itse olen verkostoitunut fyysisesti mm. kotiseutuni Puutarhaklubiin, Suomen Ruususeuraan ja Maatiaiset ry:kin tullenee ehkä tutuksi (Kerron siitä enemmän, kun ajankohta lähestyy.). Parilla puutarhaklubin järjestämillä retkillä olen ollut mukana, ja Ruususeuran kukkaislehtiä olen tutkaillut suurella mielenkiinnolla. ’Kodin Kukat – puutarhapostia minulle tulee sähköpostiini. Juha Toikan juttuja on mukava lukea, samalla saa varteenotettavia vinkkejä puutarhatöissä. Joskus laitan sinne kysymyksiä ja saan vastauksiakin.

Netti on yksi varmin keino verkostoitua; on  helposti löydettävissä ja kiinni otettavissa, kun tarvitsee vaihtaa ajatuksia.

Ruusutarhanikin on verkostoituna. Uteliaisuuteni ja innostukseni avulla olen törmännyt monenlaisiin seuroihin, yhdistyksiin, yrityksiin ja muuten asiasta innostuneisiin. Puutarhanhoitoa käsitteleviä blogeja on paljon ja asioiden kautta törmää terveesti muuhunkin, kuten taiteeseen ja kirjoihin.

Näin kulkee ruusutarhastani suunta ulospäin. Sitten toisinpäinkin. Totta kai jotkut ystävistänikin lukevat blogiani, jotkut innostuvat sen kautta jopa ruusuihin, kun taas joitakin ainainen ruusupehkoissa rypeminen ehkä kyllästyttää. Mutta hakusanojen perusteella aika moni löytää varmaan myös minun blogistani etsimiään tietoja. Joku innostuu vierailemaan useamminkin. Ja joku jopa kommentoi.

Mutta kyllähän blogini sisältö on aika suppeaa ruusuilua. Naurattaakin joskus, kun kirjoitan sanaa ’ruusutarha’, niin sanasta voikin tulla RUUSUTURHA tai ruusutarra. Ja kun alan leikkimään sanan kanssa lisää, siitä löytyy ’ruusuturra, riisutarha, risutarha, suruturra, turusurra ja vaikka mitä!

Ihana sana! 

Tällaisen ruusulaulun oli Helena-ystäväni löytänyt netistä

Ruusujuuren sunnuntai-istutus

Syyskuu alku, aurinko ja 20 astetta varjossa! Siis ahh, mikä kahvihetki verannalla. Olin pyntännyt itseni sinisiin legginsseihin ja kultakirjaimin koristeltuun pitkään puseroon, tukkakin oli niin hienosti eilisen savusaunan jäljeltä.

Nyt mietin siinä mitä mukavaa ja hyödyllistä tekisin.

Se ruusujuuri! Portaiden pielessä rikkaruohojen ja pikkusydämen keskellä se yhä taistelee olemassa olostaan. Sen istutan nyt uuteen paikkaan. Ja tutkin jos saisin juuresta palasia uutetta varten. Pikkujuttu! Töihin heti, en malttanut vaatteita vaihtaa.

Löysin sille mukavan paikan läntiseltä seinustalta kivien edustalta. Puhdistin alueen ensin saksien kanssa ylimääräisestä pitkästä heinästä ja muusta. Polvieni alla oli kauniisti polvityyny. Ja hanskat kädessä. Etsin kottikärryt, johon aloin lapioida pientä aluetta ruusujuurelle. Lapioni osui kauniiseen soraan, jonka joukossa oli pyöreitä kiviä. Kauniita kiviä! Niitä pyörittelin kädessäni ja laitoin syrjään. Tässä oli siis sijainnut talon rakennustarpeeseen sorakasa, ehkä myös lasten silloinen leikkipaikka noin kuuden vuosikymmenen takaa.

Kärräsin turpeet tasoittaakseni vanhaa pelto-ojaa, sitä kun riittää. Sitten ajattelin viedä soran kaivamaani ryhmäruusujen kuoppaan, joka odottaa syysistutusta vielä. Mietin, että tuota kuoppaa pitää kaivaa vielä vähän syvemmälle, joten otin monta lapiokauhallista siitä pohjasavea pois, taas ojan täytteeksi. Sitten kävin läpi kärryllisen soraa, otin talteen nätit kivet ja löytämäni juurakon palaset viskasin pois. Kaadoin hyvästi tutkitun soran istutuskuoppaan siihen tuleville ruusuille salaojitusta varten.

Sitten lapioin hiekkalaatikkokuopasta talteen otettua hyvää multaa kärryyn. Kärräsin sen ruusujuuren kuopalle. Ensin leikkasin maisemointikangasta reunoille. Asetin kankaan kuopan reunoille, jonka tukisin myöhemmin kauniilla kivillä. Sinne sitten osa mullasta ja kanankakkaa. Mihin hiivattiin ne hanskatkin jäivät? Työnsin sormeni multaan sitä tasoittaen ja kaivaen kuoppaa kukalle. Unohdin sen alustankin polvien alta. Ja ’rotskit’ olivat multaa täynnä, huomasin. Pyhäpäivän istutus, joo.

Mutta mitä tehdä Ruusujuurelle, niin että se kasvaisi seuraavanakin kesänä ja että saisin siitä osan juurakkoa laitetuksi alkoholiin imeytymään uutteeksi? Ja kasvaako se jälleen?

Ruusujuuri nousi aika kevyesti ylös vanhalta paikaltaan. Ja pian ymmärsinkin miksi. Osa juurista oli suorastaan vanhentunut ja mädäntynyt. Osa irtosi emäjuurakosta. Ja aika jännää, sillä tuo mädäntynytkin punainen juuriosa todella tuoksui ruusulle! Kovin paljon en raskinut tuota juurakkoa ottaa uutetta varten, sillä toivon kasville vielä hyviä voimia kasvaa uudessa paikassa.

 Ylhäällä tuhoutunut juurakko, alhaalla tervettä

Pikkuisen löysin pullonpohjalta vielä koskenkorvaa ja sinne silpposin ruusujuuren tuoksuvia juurenpalasia. Sopiva annos kokeeksi. 

 Jotkut sanovat, että uute pitää liuottaa Vodkassa, jotkut sanovat, että se pitää olla juuri Koskenkorvaa. En tiedä. Liotin viime vuoden kuivatut piparmintut tuossa ja siitä tuli todella hyvää minttulikööriä. Samoin liotin aikoinaan miehelleni sydänlääkkeeksi (Poppamuorin resepti) valkosipulia ja sitruunamelissaa. Se oli kamalaa, mutta uskoi miehenikin sen terveellisyyteen ja kiltisti otti ruokalusikallisen aamulla. Luonnonainetta kaikki!

Mutta nyt jään mielenkiinnolla katsomaan, onnistuiko ruusujuuren siirto vai pitäisikö olla uusi taimi.

Tuulee, tuulee...

Ruusuja mieheni muistoksi

 Nukkeruusu, rosa nitida (lainattu tähän Kotilieden sivuilta Taimistoviljelijät ry:n lähteiltä)

Huomasin juuri tuolta facebookista, että ajatuksissani on ollut ruusutarha jo vuonna 2009. Löysin tällaisen huomion Facebook-sivuilta. He näyttävät joskus ’vuosien takaa’ kommentteja. Aika hauska. Mutta en muistanut, että jo tuolloin, pari vuotta sitten, on mielessäni ollut jo ruusutarha!

Näin olin kirjoittanut:

Naapurin mies lupasi minun kähmiä osan hänen ihanasta ruusupensaastaan. Joten lähdenpäs kottikärryilemään naapuriin lapion kanssa. Ruusutarhasta haaveilen...

Silloin ei kuitenkaan tuo suuri rakkaus ruusuihin ollut vielä roihahtanut. Ukkoni katseli kyllä kiinnostuneena kun toin kotiin jonkinlaisia ruusunraippoja ja kaivoin jonkinlaisia sijoja niille. Eihän ne alkaneet kasvaa. Liian hentoja juuria olivat. Yksi ainoa taimi on hengissä kissojen haudalla. No, enköhän sitäkin ruusulajia vielä saa ja rakkaudellahan ne kasvaa. Olen sen tänä kesänä huomannut ihmeissänikin, vaikka kesä itse on ollut myös hyvin antoisa ruusujen kasvattamiselle.

Siitä olen surullinen ja paljonkin, kun varsinainen ruusumieheni ei ole sitä kaikkea nyt näkemässä. Tai jos sittenkin olisi?

Siksi minusta on hyvin kaunis lause, jonka naapurin talon tytär Liisa sanoi ojentaessaan minulle ruukussa juurrutettua ruusua: - Minäkin haluan tuoda Einon muistoksi ruusun tarhaasi.

Se liikuttaa…ja kun itsekin olen luomassa ruusutarhaa hänen muistokseen. Kun oikein ajattelen, niin moni ruusu on tuotu juuri häntä lämpimästi ajatellen.

Tämä Liisan ruusu on nukkeruusu (ruots. dockros). Se on luonnonvaraisia ruusuja, mutta ei suomalaisia, vaan on kotoisin Pohjois-Amerikan koillisosista, josta se on tuotu Eurooppaan ja Suomeen 1800-luvulla. Siitä on sitten ristetetty kurttulehtiruusun kanssa keijunruusu, jonka olen myös saanut mieheni muistoksi.

Nyt olen istuttanut ne lähelle toisiaan. Nukkeruusu onkin aika matala pensas, noin 80 cm, tosin paljon ruusuversoja tekevä, joten annoin sille aivan oman alueen ryhmäruusujen ja polun väliin.

Liekö tuo nukkesana tullut pienistä ruusunpunaisista kukista? Rosa nitida tarkoittaa kuitenkin 'kiiltävä'. Pensaan lehdet ovat kauniita tummanvihreitä ja kiiltäviä, ja syksyllä se yllättävät kuulemma kauniilla oranssinpunaisella ja jopa violettiin vivahtavalla syysvärillään.

Tervetuloa rakas nukkeruusu! Koskaan rakkaus kuole ei ...

Nunna Teresan ruusu ilmestyi kotiini!

Tuon esiin tuon ’nunnan’ sen vuoksi, että lukiessani Jaakko Heinimäen kirjaa ’Pyhiä Naisia’, löysin suosikki-pyhäksinaiseksi siitä Avilonin Teresan, jonka muinaista teosta luen myös Caroline Myssin tulkitsemana.

 - Ei kai vain Avilonin Teresan ruusu?! huudahdin, kun löysin yllätyksen matkalta kotiin tultaessa portaiden vierestä. Lapussa luki ’Teresanruusu’ (Thérése Bugnet). Kyseessä ei kuitenkaan ollut ihan hänen kunniakseen nimetty ruusu, vaan Teresa oli Georges Bugnetin rakastettu sisar, joka eli elämänsä nunnana eräässä Ranskan luostarissa. Lapussa ei ollut terveisiä keneltäkään, joten päivän siinä ihmettelin, mistä ruusu on siihen ilmestynyt. Ensimmäiseksi kuitenkin kaivoin ruusukirjat esille ja löysin siitä mukavaa tietoa.

Ruusun luojaksi nimetään Georges Bugnet, kirjailija-runoilija, joka muutti Ranskasta Kanadaan, perusti maatilan, jossa ruusujen ja hedelmäpuiden lisäksi kasvatti viisi tytärtä ja neljä poikaa. Huomaan, että minulle ei enää riitä pelkkä tieto ruusun nimestä ja kasvutavasta, vaan nyt on uteliaisuus syntynyt myös henkilöistä, jotka ovat työstäneet ruusuja.

Tämä monipuolinen Georges nimittäin työsti tuon ruusun jalostamista 25 vuotta ja tuli valmiiksi v. 1950. Nyt tuo tulos on istutettu minunkin puutarhaani. Koska tämä ruusu voi kasvaa jopa kolme metriä korkeaksi ja hyvissä olosuhteissa köynnöstää, mietin tarkkaan sen kasvupaikkaa. Kun sain tietää, että salaperäinen lahjoittaja olikin pari naapurin rouvaa, kutsuin toisen heistä paikalle kiittääkseni, mutta myös kysyäkseni miten hän näki ruusulle hyvän paikan. Tulimme samaan lopputulokseen; lähelle taloa viinimarjapensaiden väliin, missä kasvaa kitulias karviaismarjapensas Syy kituliaisuuteen löytyi, kun kaivoin kuoppaa, Juuren alla olikin iso kivi. Kaivoinkin ruusulle kuopan siihen viereen ja siirsin kituliaan pensaan muualle. Siitä ruusu näkyy kaikkialle, ja siinä se saa itse levitä ja voimaantua tukipuiden varassa.

Suomalainen ruusukirja kertoo tästä: ” Tämä lajike ei muistuta selvästi mitään muuta ruusua eikä se tunnu olevan ’mistään kotoisin’. Sitä ehdotetaan kurttulehtiruusuihin kuuluvaksi. Siinä on myös Taigaruusua (löysin toisesta kirjasta), mutta paljon muutakin. Se on hento-oksainen, vuosiversot voimakkaan punaiset, kerrottu kukka noin 8 cm leveä ja kukkii heinäkuussa.

Vielä itse ruusu-ukko Bugnetista, joka pani rahoiksi ruusunsa kanssa, eikä se ollut edes ainoa hänen kasvattamansa ruusu. Hän olikin aikamoinen puurtaja. Uskon, että ruusuilla on todella hoitava vaikutus, sillä hän eli 102 vuotiaaksi (1879-1981) Vaimo Julia kuoli kymmenen vuotta aikaisemmin.

 Mikäs tähän sopisi paremmin kuin  'Luostarin puutarhassa'.