maanantai 12. syyskuuta 2011

Kiviä ja ihmeitä

Luin juuri eräästä lehdestä, jossa kerrottiin nuoren tytön iloisesta blogista. Hän sanoo, että tuo esille kavereittensa kuvia ja kirjoittaa ihmisistä. - Ihmiset ovat kiinnostuneita ihmisistä, hän sanoo. Ja totta varmaan, sillä hänellä on noin 150 lukijaa. Minulla 8. Minulla on lukijoita.

Minä en kirjoita yleensä ihmisistä. Kirjoitan ruusuista ja muuta siihen liittyvää. No jaa. Kyllähän blogini on etupäässä puutarhapäiväkirja uudelle ajalleni.

Jos minä kirjoittaisin ihmisistä, niin ei minua aina uskottaskaan. Vai kuka uskoo, että naapurissani asuu Pelle Peloton, ja yks toinen juttelee muinaisten shamaanien kanssa. Jos minä kirjoittaisin itsestäni, niin minua vasta hulluna pidettäisiin. Ruusuhullu riittää. Joten jokin neutraali olotila blogissani on ihan hyväksi. Vaikka eipä se haittaa, jos vähän vilauttelen.

Kivi on neutraali. Ja katsos kuinka ylpeä ja onnellinen olen niistä. Olen lukenut joskus, että elämän kumppanuus alkaa siitä, että kaksi kiveä ovat vierekkäin. Joskus mietinkin, voinko erottaa heitä toisistaan, kun toinen on litteän sopiva minulle ja toinen turhan kulmikas. Ja voinko yleensä ottaa kiviä pois ’omasta kodistaan’ ja viedä vieraalle maalle? Entä jos he tuovat huonoa energiaa pihamaalleni muassaan? Tai kuvittelen, että kokoan kaiken maailman energiaa puutarhaani tuomalla kiviä eri puolelta kotometsistä ja rannoilta, tai eri puolelta Suomea ja jopa eri puolelta maailmaa. Yhdistän energioita, vuorovaikutussuhteita ja synnytän uudenlaista ekumeenista olotilaa pihamaalleni. Noin!

Nyt sain varmasti sen ’hullun’ leiman. Noh. Se mihin uskon, on näin: Näinä aikoina tunnistetaan koko maailmallinen epävarmuus, tasapainoton ja yllättävä olotila. Kivi on varmasti siinä se pysyvin. Tai voihan tulivuoren kuumuus senkin sulattaa ja salama halkaista.

Mutta en koskaan muista elämässäni tällaista aikaa, että kiviä raahataan metsistä pihamaalle. Kun ennen ne on viety mahdollisimman kauas pois silmistä. Nyt ihmisten puutarhat ovat täynnä kiviä, niitä ihaillaan, niitä tullaan katsomaan ja niitä taputetaan. Kivet ovat lumonneet ihmiset. Tai etsiikö ihminen todella turvaa ja maadoittumista kivistä?


Näin minäkin rakennan kivipolkuja ruusutarhaani.Tosin polku on kasvanut sitten viime kuvasta.

Nyt sain komean peräkärryllisen niitä, traktorin voimin. Ihminen on aina ihme! Tykkään, että naapurin rouvakin on ihme, kun hän uskaltaa tarttua traktoriin, opetella peruuttaminen peräkärryn kanssa ja jopa luoda jotakin niin toimivaa, että kivetkin lähtee metsästä. Sillä tuon peräkärryn hän on rakentanut itse.

  
Ja ihmeitä ja ihmisiä lisää. Olin hoidattamassa itseäni. Hoidon lopuksi hoitajan silmät sädehtivät riemusta. –Arvaa kenet näin? 

No näinhän sen hänen kasvoistaan. – Ei kai ollut armas ukkokultani?
-        Kyllä oli. Ja hän vilkutti minulle veikeän iloisella katseellaan, mikä tuli minullekin tutuksi. Kun katsoin muualle, hän oli häipynyt.

Olen siis suorastaan mustasukkainen. Muille tapahtuu ihmeitä, mutta minulle ei. Paitsi, että pääsin tänään traktorin kyytiin!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti