Pökkyä pessään!

Ei tule uni. 

Teen jotakin helppoa. Plaraan valokuvia. Pelaan pasianssia. Tulin tänne.

Ulkona myrskyää. Aivan kuten pari päivää sitten. Kun tulin kotiin, oli tuuli repinyt puupinon päältä suojapeitteen ja puhui minulle selvää kieltä: -On aika saada meidätkin katon alle!

Kolme korkeaa puukasaa on saatu liiteriin ja navettaankin olen tehnyt kauniit pinot. Eiköhän tuokin vielä johonkin mahdu. 

Kun armas ukkoni laittoi sähköpatterit (joista se yksi riivattu alkoi nyt vuotamaan)taloon aikoinaan, ajatteli hän ensin tehdä kuten monet muutkin olivat tehneet; purkaa kaikki takat ja hellan pois. Hän kertoi, että oli liian laiska moiseen. Ja sitä olen kiittänyt. Kun kerran puita on ollut, niin mikä rattoisampaa kuin raasun rapse ja loimu.

Itse tuvassa on vanhan ajan puuhella ja leivinuuni. Se on useimmille outo, kun näkevät ensi kerran, sillä samaan paikkaan, mihin uunista hiilet vedetään, työnnetään myös puita pesään. Pesään mahtuu enemmän ja monen mittasta puuta. Tuhkaaminen on sitten vähän työläämpi juttu. Tosin nytkin, kuten kuvasta näkyy, pitäisi putsata ja maalata. Maalit on ostettu, mutta mitenkäs minä olen ehtinyt, eläkeläinen!

Kahdessa kamarissa on vielä hyväkuntoiset kakluunit. 

Ja sitten on itse pannu-uuni vai miksikäs sitä sanotaan. Sitä voi lämmittää sekä sähköllä että puilla. Viime talven sairauksien ja työn vuoksi sähkö oli usein päällä, ja suuri oli sähkölaskukin. Nyt yritän polttaa pelkästään puilla. Viime talven suuri apu oli myös lämpöpumppu, jonka hankimme pari vuotta sitten. 

Mieheni ensimmäinen 'nainen' oli metsä. Sitten ehkä vasta minä. Joten hän hoiti metsät hyvin, hakkautti tarvittaessa, harvensi tarvittaessa, itse ei enää jaksanut. Viimeisen hakkuun suoritti suuri firma, mikä meni vähän pieleen, ja jonka korjasi sitten naapurin Kari. Kari karsi myös latvat ja toi rantteelle, missä pieni puut myös. No missäs omat pojat? Maailmalla. Mutta tekevät hekin, kun käyvät. Jokaista kättä tarvitaan.

Kolmasosan sain vasta liiteriin tuosta puukasasta. Joten peitin kasan peitteellä jälleen. Ehkä myrsky sen taas irrottaa. Helppoa tuo homma on siihen verrattuna, miten puut otettiin Paskarämeeltä. Mutta sen tarinan kerron toisena kertana.

Antaapas tulen itsensä laulaa nyt...

Kulttuurin kukkia

Lähdin ottamaan vähän etäisyyttä homeiseen maailmaani ja olin pari päivää Oulussa poikani perheessä. Näin sain viettää piristäviä hetkiä myös pikku ruusunnuppuni Malena-tyttären, puolitoista vuotta, kanssa.

Toinen virkistävä hetki oli vierailu Oulun taidemuseossa, jossa oli mm. Afrikan tähtiä-näyttely, joka kiertää parasta aikaa Suomea. Mukavan artikkelin löysin Yle Hämeen uutisista.

Siellä ihastuin mieheen nimeltä Paul Amar, joka on kotoisin Algeriasta ja nykyään purkaa koti-ikäväänsä Ranskassa ihmeellisien simpukkataideteoksian kautta. Taksikuskina aikaisemmin itsensä elättänyt mies on noussut maailman tietoisuuteen voimakkailla mielikuvitustöillään, joita jäi vain ihmettelemään. Mistä pulppuaa tuo ihmisen loppumaton mielikuvitus? Mistä voima luoda sitä?

Ymmärsin, että simpukka kuvasi tälle Paulille (näitä Paul Amareja löytyy netistä kolme kappaletta) kotimaan rannikkoa ja siellä kasvamista. Ja luin, että nähdessään simpukoista tehtyjä matkamuistoja, hän sai idean. Joku voisi nähdä hänen räikeästi maalatuissa simpukkatöissään myös julkilausumaa ja kritiikkiä maailman krääsälle. Sitä miten luonto kääntyy ihmisen kädessä irvokkaaksi ja kamalaksi rihkamavuoreksi.

Mutta vielä enemmän siitä heijastuu mielikuvituksen voima nauruineen ja ideoineen. Jotakin pulppuaa niin riemullisena, että negatiivinen ajatus katoaa hetkessä, ja jää vain haukkomaan henkeään. Sanotaan että ihmisen suurinta on palveleminen ja rakkaus. Mutta kyllä se on myös luova mielikuvituksen voima. Kunpa osaisimme löytää sen kautta ihmisen kokonaisuutta universaalina olentona muuttamassa maailmaa…paremmaksi.

Myös idea tuossa Afrikan Tähtiä-näyttelyssä on loistava siinä suhteessa, että esille on tuotu nk. sunnuntaimaalareita, joilla ei ole oppia eikä ohjausta, vaan jossa he arkisen työn ohessa löytävät jonkin kanavan ilmiantaa todellista syvintä olemustaan, apunaan vain mielikuvitus ja usko omaan kykyyn luoda sitä.

Siksi kunniaa tällä kertaa algerialaiselle musiikille! 

http://www.youtube.com/watch?v=lAPZZcYd5cs&feature=related

http://www.youtube.com/watch?v=wMtDwK02FKI

Homeinen polkuni

Huomaan, että minulla on kuljettavana nyt kaksi polkua, ruusuinen ja homeinen.

Kirjoitan ja puran tuntoni siitä, miten 'homeinen' polkuni kulkee, mitä mutkia, miten vaikeaa ja miten se etenee. Byrokratia on siihen osallisena pitkine kynsineen, paperipinoineen, säännöksineen ja lakeineen. Miten siellä osaa kulkea? Nyhdetäänkö minusta viimeisetkin pienet eläkeläisen roposet siksi, että haluan olla ja asua tässä? Vai löytyykö tukea ja apua?

Moni muu on käynyt tätä samaa taivalta, olen niistä lukenut. 

Ensin se mikä on hyvää. Se kantaa.

Hyvää on se, 

- että minulla on perhettä, ystäviä ja naapureita, jotka haluavat auttaa ja olla tukena

- että terveystarkastaja sanoi vaurion keskittyneen vain yhteen paikkaan, joten voin olla ja asua tässä, kun on huolehdittu, että kamarin ovi on suljettu muovieristyksellä (Siitä putkahtanut haju tosin levittäytyi tutkimusvaiheessa myös muihin huoneisiin.)

- että on vielä näin lämmin syksy ja olen pystynyt pitämään ikkunoita ja ovia avoinna ja pystynyt kuivaamaan pyykkiä etikkaliotuksen jälkeen ulkona

- että itse olen pysynyt kumman terveenä, ehkä vain nenän kutiamista ja kuivan tunnetta

- että mieheni ei tarvinnut tätä kokea, sillä hän hermostui kaikesta remontista ja vioista

- että olen vaivatta saanut kiinni terveystarkastajan, rakennustarkastajan, kosteustarkastajan ja he ovat käyneet täällä jopa nopeasti viikon aikana, joten tänään päästään jo käsiksi lattian purkuun

Sitten se mikä on hankalaa ja mikä haastaa.

Hankalaa on se,

- että kyseessä olevan huoneen huonekalut ja sisustus on tuomittu poltettavaksi

- että siinä olevista vaatteista on ehkä myös luovuttava, yritän tosin osaa vaatteista saada käyttöön 

- että huusholli on täysin sekaisin ja nukun olohuoneen sohvalla

- että en voi kutsua poikani perhettä tänne olemaan, ikävä mummun tylleröä, enkä liioin ystäviäni

- että tulossa on paljon töitä ja rahanmenoa

- että en päässyt suunnittelemalleni matkalle

- että tämä vaatii hermoja ja kärsivällisyyttä

Siis onneksi osasin hälyttää ensimmäiseksi kaupungin terveystarkastajan (ilmainen palvelu), joka totesi pelkästä hajusta kyseessä olevan sädesienen, eikä siihen tarvittu maksullisia mikrobitutkimuksia. Hän tuli heti. 

Koska ulkoseinän vuorausta jo ehdittiin purkaa sen lahonneden lautojenkin vuoksi, tulee esiin myös lämmöneristyksen parantaminen ja eläkeläisen remonttiapuanomuksen tekeminen kaupungille. Siksi hälytin myös rakennusmestarin tekemään arviota remontista, samalla hän katsoi homevauriota. Hän tuli heti, mutta on neutraalina omana yrittäjänä ja ottaa siitä maksun.

Sitten menin vakuutustoimistoon, jossa minulla on kotivakuutus. Siellä sain puhelinyhteyden korvauspuolelle ja sieltä luvattiin ilmainen tarkastaja katsomaan tilannetta. Kosteuskartoittajakin tuli välittömästi ja tekee oman raporttinsa vakuutustoimistolle.

Nyt odotan raportteja ja yhteenvetoa...

Ja näen pian mitä olen tehnyt oikein, missä virheitä. Olenko unohtanut jotakin tärkeää?

Vesa-Matti Loirilta meni hermot, kun mimmi lähti...minulta sentäs vaan kamari!

Uusia tuttavuuksia

Netin kautta löytyy mukavia uusia tuttavuuksia, kuten Juha Toikka neuvoa antavine sivuineen Kodin Kukat Oy:sta. Sieltä tilasin sitten muutamia uusia kasvituttavuuksiakin.

Ensinnäkin ihastuin bambuihin, kun plerasin erästä kirjaa. Tilasinkin rönsybambun taimia, mutta se ei oikein minulla kasvanut. Yksi taimi oli liian pienessä purkissa ja ehkä liian kuivana, ja toiset kolme tainta liian ahtaassa. Ne ehkä kärsivät myös kylmästä. Luulen, että näin pohjoinen ei sovi bambuille. Joten niistä luovun.

Minttu on minulle ollut aina rakas lapsuudesta asti, kun löysin sitä erään mummon ikkunan alta. Jo pelkästään rantaminttua olen kasvattanut, kuivattanut ja käyttänyt teeaineksena. Piparminttu on jo korvaamaton ruoanvalmistuksessa uusien perunoiden, kreikkalaisten lihapullien yms. kanssa. Mutta myös yrttiteenä käytettynä. Viherminttuakin on ollut, mutta joku talvi se menehtyi, kissanminttu myös.

Nyt kokeilin valkomikromeriaa eli intianminttua. Ymmärsin, että se ei menesty talven yli, vaikka onkin monivuotinen, joten ruukuissa (jopa saappaissa) olen sitä pitänyt. Se on ollut kaunis tuttavuus, monta metriäkin rönsyilevänä pienine valkoisine kukkineen ja pitsimäisine lehtineen. Nyt kuivaan sitä ritilällä pimeässä saunassa.

Varsinainen rohdoskasvi onkin sitten tuo kiinalainen jiaogulan-teekasvi, joka kauniisti rönsyilevänä on myös kasvanut ruukussa. Sen kauneuden vuoksi en ole vielä raskinut sitä käyttää tai kuivattaa. Luin, että se talvehtisi, joten yritän sitäkin.

Toinen epäonnistuminen minulla oli sitten Pepinon eli  päärynämelonin kanssa. Nämä taimet kasvattivat kookkaita varsia ja lehtiä, mutta eivät ole ehtineet tehdä kunnolla hedelmää. Vain pienet sormenpään kokoiset kellertävät marjat, jotka eivät ota kasvaakseen enempää. Luulen, että alue on liian pohjoinen sillekin. Tuossa se on kasvanut omenapuun alla vasten aurinkoa koko kesän iloisesti ja mehevästi, mutta ei ehdi tuottaa hedelmää.

Uteliaana puutarharäpeltäjänä pitää aina saada kokeilla jotain uutta.

Kuitenkin, oli hauska tutustua!

 Friends are quiet angels...ystävät ovat hiljaisia enkeleitä. Kaunis laulu!

Ruusubegoniaa ja ruusukakkua!

Kyllä jotakin sentään onnistuukin!

Kun on murheita, niin pienetkin hyvät asiat tuovat valoa, ja valolla on aina tapana kasvaa. Kokeilla voi. Jos olet valoisassa huoneessa ja avaat oven pimeään huoneeseen, niin kumpi voittaa? Pimeä vai valo?

Yksi suurista kesäkukkasuosikeistani on aina ollut ruusubegonia. Otin vähän selvää tästä kasvista. Olen oppinut, että liika märkyys ja hämärä tappaa kasvin varmasti. Ei se tykkää liiastakaan auringonpaahteesta. Olenkin pitänyt sitä aina ruukussa ja sitä ruukkua olen kiikuttanut milloin varjon puoleiselle portaikolle, milloin eteiseen, milloin aurinkoon. Nyt sen kiikutin ulkoa huonetilaan. Pakkanen taas tulossa.

Ja huomaan, että siinä minulla on ollut ruusua, melkeinpä vuosittain. Kukka muistuttaakin ruusua, siitä sen nimi, Rosiflora-ryhmä begonioissa. Mutta sitä sanotaan myös Pauliinanbegoniaksi ja vinolehdeksi. Mukulabegonioita. Olen joskus nähnyt tuollaisen mukulan. Se voi vuosissa kasvaa valtavaksi möykyksi, kuin kannoksi, jonka keskelle sitten itse kasvi voi kasvaa. Mutta ei täällä sisätiloissa. Nyt luin, että ruusubegoniasta voi ottaa keväällä myös kotteja, ja nekin onnistuu kasvamaan. Se oli minulle uutta. En tosin ole yrittänyt sitä edes talvehdittaa. Nyt voisin kokeilla. 

Olen aina ihmetellyt tuota nimeä 'begonia', tulee mieleen englantilainen 'bacon', beconi vai onko se bekoni tai pekoni? Nyt opin, että kukan nimi tulee sen jalostajasta, joka eli Ranskassa 1600-luvulla nimeltään Michel Begon, kuvernööri.

Ja asiasta toiseen! Nyt minulla onnistui Ruusukakkukin, tosi upea Mokkakakkuruusu! Harmi kun lainasin kameraa pojalle. Ja kerrankin sain käsiini suppilovahveroita. Ihan itse en niitä löytänyt, vaan kädestä pitäen minulle opetettiin mistä ja miten pitää katsoa.

Siis ei ole ihan itsestään selviö, että täältä pohjoisesta yleensä löytää vahveroita. Niitä on omissa kätköissään vain, eikä niistä kaikille kerrotakaan.

Kesän viimenen ruusu ja Marjatta Leppänen

Metsätontulle lahjasäkkejä!

Joskus vain joku hoksaa hoitaa asioita niin käytännöllisesti.

Sain muutama päivä sitten vieraita ja tällaisia tuliaisia, oikein tervetulleita! Mutta arvaakohan kukaan, mitä nuo valkoisen puhtaat säkit sisältävät? Nyt jos joku lukee niin pitää arvata!

Näin, jotta ei unohtuisi ne elämän hyvät puolet!

Jean Sibelius sävelsi 9-vuotiaana näin kauniin pienen melodian, Vesipisaroista

Niin kuin viimeistä päivää...sädesieni!

Kerronpa tämänkin tosiasian. On pakko herätä Prinsessa Ruususen unesta. Olen unelmoinut ja työstänyt ruusuja. Mutta taustalla on tapahtunut jotakin ilkeää, salakavalasti.

Tämä talo on rakennettu silloin kun olen syntynyt. Sodanjälkeisinä aikoina se ei ollut helppoa, sillä kaikista oli puutetta. Ne rintamamiestalot, joita rakennettiin nk. 'kylmille tiloille', ovat usein olleet tuhoon tuomittuja tiettömien taipaleiden, vetisten suomaisemien ja hallaöiden runtelemina, joita nyt on paljon autioina pitkin Suomea. Eikö se ollut niin, että rintamalta palanneille miehille ja heidän perheilleen lahjoitettiin maita maaseuduilta. Ajatus oli asuttaa Suomea laajemmin ja antaa kaikille mahdollisuus. Mutta ympäristötekijät eivät olleet niitä parhaita.

Miehelläni oli se etu, että tila lohkottiin hänen isänsä maista. Metsästä otettiin tukit, rekennettiin hirsiseinät.  Ja sukuapua oli lähellä, talkoohenki vielä hyvissä voimissa. Lähin kaupunki 16 kilometrin päässä. Sittenkin rakennustarpeista ja rahasta oli pula. Siksipä luullaan, että jo talon kivijalan muuraus oli heikoista tarpeista tehty ja on päässyt sortumaan yhden nurkan kohdalta. Sikäli se oli onni onnettomuudessa. Sillä juuri sen nurkan kohdalta on päässyt vanha vesipatteri kaikkien huomaamatta vuotamaan ja se vuoto on tiivistynyt nurkkaan, ei tiettävästi koko lattiaan. Se on aiheuttanut homevaurion. Kesän mittaan syntyi haju, ehkä jo edellisen kesän syksynä. Hajun alkuperää on etsitty. Olen tuulettanut ja pyykännyt. Syksyn sateet toivat hajun voimallisemmin esiin. Alettiin tosissaan epäillä hometta.

Ensin sukulaismies teki aukkoja pohjoisen puolen seinälaudoitukseen, mutta vanhat hirret olivat ihanan kuivan harmajat. Sitten kutsuttiin terveystarkastaja, tyhjennettiin koko huone, huomattiin vuotokohta ja avattiin lattia. Sieltä löytyi hajun lähde, vihreää hometta. Arvaa, että otti sydämestä, sielusta ja hengestä!!

Se ensimmäinen tunne on, että seelaa tosiaan uppoavalla laivalla. Tai että talo menee ukkoni mukana. Kun tämä paikka on kuitenkin niin rakas monelle ihmiselle. Poika kulki tummin silmin ja muutkin sukulaiset ja naapurit siinä. Moni haluaisi tämän talon vielä pysyvän pystyssä, siihen on aina ollut mukava tulla.

Onnea oli tämä suituisan lämmin ja aurinkoinen ilma. Saattoi pitää kaikkia ovia ja ikkunoita auki. Nurkkahuone on nyt teipattu muovilla, kulku ikkunasta ja osan työhuoneestakin olen tyhjentänyt mm. tietokoneen siirsin tuvan pöydälle. Olen nukkunut olohuoneen sohvalla. Ehkä muutan vintille. 

Mutta ruusutarhaa olen koko kesän perustanut kaikin parhain menetelmin hyvällä maalle ja paikalle. Toivottavasti se nousee sieltä uutta voimaa uhkuvana ja meitä kaikkia parantavana. Se on suuri tuki nyt tässä. Jotakin kasvaa ja menee eteenpäin. Jotakin voimistuu. Kun taas jostakin täytyy luopua.

En tiedä vielä kuinka paljosta on luovuttava. Ensi viikolla tulee kirjallinen selonteko kaikesta. Materiaa se vain on, mutta siinäkin on mukana jotain sellaista  mikä aiheuttaa henkistä surun tunnetta. Vaikea sanoin selittää...

Talo ruusutarhassa elää nyt kuin viimeistä päivää. Tavaroita on siellä täällä, kiireellä siirretty. Suorastaan kaaos. Ja huoli tulevasta. 

Apocalyptica ja Vuoren peikko