sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Puolustuspuhe vanhalle navetalle!

Olen saanut kuulla jo ihan tarpeeksi moitteita pihani vanhasta navetta-parasta!

Muistan, kun ukkoni vielä eläessä hänen toimestaan laitettiin romuluisen näköisen navettarakennuksen päälle peltikatto, niin kateltiinhan silloin vähän vinosti miestäni ja minua. - Onko tässä nyt laitaa, arvoa tai järkeä? kyseltiin minulta hiljaa.

Minä katselin silloin vanhaa ja jo sairasta miestäni ja tiesin hänen tunteensa.  Hän oli itse kaatanut tukit, itse työstänyt ne, suureksi osaksi yksin navettansa rakentanut, nostellut raskaita hirsiä ja melkein tuupertunut yhden hirren alle, ellei naapuri olisi eksynyt paikalle ja apuun. Pienviljelijän oli kiire saada elantoa, lehmiä, talli hevoselle, lämmintä tilaa. - Kyllä me tehdään niin kuin mieheni sanoo, puolsin minä, sillä kyllä tunteillakin on arvoa.

Niin kauan kuin minulla oli töitä, sitäkin velkaa pystyttiin maksamaan. Mutta sitten mieheni kuoltua ja itse eläkkeelle jäätyäni, maksoin sitä selkänahastani kittuutellen. Nuori polvi sitten siinä vieläkin soimaa. Tärkeämpääkin korjausta olisi tehty sillä rahalla! 

Ja saamari! Ei nuori polvi ole siihen tikkua ristiin laittanut, olisivat hiljaa. Isäni haudan takaa ja pikkusiskoni siinä minua auttoivat. Ehkä kunnioittivat ukko-kultani arvoja. 

Nyt minulla on kuitenkin ollut kuiva tila puille, kuiva tila kahvilakalusteille talven alta ja kuiva tila pitää säilössä muutakin kamaa. Mihin vielä liene tuota tilaa tarvitaankaan! Ja paljosta tuo rakennus kertoo elämää:



Jos etupuoli menetteleekin, niin takapuoli on surkea.



Ampiaiset ovat purreet pesävärkkiä. Ja ampiaiset ovat tärkeitä puutarhalle.
Toki sisin on jykevää hirttä.

Tälläkin rakennelmalla on ollut jokin tehtävä.

Samoin tällä.
Ei ole helppoa asustaa yksin kelvotonta tilaa, voisi sanoa. Toki pääsisin helpommalla, kun muuttaisin vuokralle kaupunkiin. Mutta sieluni siihen tuupertuisi, käteni kohmettuisi ja askel tökkäisi. Jos jo kolme vuotta olen tässä pärjännyt monenlaisen ongelman kanssa, niin miksi en eteenkin päin kohtuullisen terveyden kera. Toinen hermostuisi yhdestäkin vinosta nurkasta, yhdestäkin irtonaisesta laudasta saatikka sitten tuhatpäisistä vioista mitä tästä löytyy. Mutta kun laittaa viat syrjään ja katsoo itse elävää elämää. Talo elää laillaan, piha ja puutarha ja minä itse! Minä elän tästä ja ympäristöstäni, metsästä ja ihmisistä ja omasta luovuudestani, mielikuvistani, tunteista tätä kaikkea kohtaan. Hassu juttu muuten, sillä ehdin olla kulkurina ennen kaikkea tätä 18 vuotta!

 Minne menee, mistä tulee, ihmettelevät Saara Aalto ja Röllikin

4 kommenttia:

  1. Tuohan on kaunis rakennus. Ja kuinka paljon kätkee sisään varastitilaa!

    VastaaPoista
  2. Ihana ihana rakennus! Taistelen rinnallasi maailman melskeeseen hukkuvien arvojen puolesta !!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ymmärrät maalaiselämän arvot, ne vanhatkin! <3

      Poista