Ranskanruusun junamatka Olkkalaan

Jotenkin minulla on Oulujoen taimitarhasta lähtenyt mukaan myös ruusuntaimi nimeltä Olkkala. Se on löytöruusu Olkkalan kylästä ja on todettu olevan ranskanruusuihin kuuluva laji.

Mutta miksi tällainen erikoinen ruusupensas on kasvanut Vihdin Olkkalan kylässä tiilitehtaan lähettyvillä nokkosten ja muun kasvillisuuden seassa yksinänsä? 1960-luvulla lopetettu kapearaiteinen junarata kulki aikoinaan saman ruusupaikan vieritse. Liittyisikö juna tähän mysteeriin? Ja koska ruusulla on ollut tuntematon syntymä, niin minä keksin siitä tarinan, jossa on osa totta, osa itse keksimääni. Voi että sellaista onkin hauska tehdä! Mutta ensin tein pienen tutkimusmatkan Olkkalan kartanoon. Sillä on hyvin vanha ja värikäs historia. Samoin tutustuin Kourlan kartanoon. Ymmärtääkseni ne olivat samaa tilaa. Poimin kuitenkin sieltä tarinaani pienen osan.

"Olkkalan kartanon poika Eljas, joka tulisi perimään kartanon maat ja johtamaan sen mailla olevaa sahaa ja tiilitehdasta, oli lähetetty tätinsä luo Pariisiin oppimaan vähän maailman tapoja ja vieraita kieliä. Tottahan nuori mies Pariisissa viihtyi. Kesällä 1914 hän matkusti kotiin. Hänellä oli paljon matkatavaroita tuliaisineen vietäväksi kotikartanoon. Hän lähti junalla Pariisista Hampuriin, mistä hän tuli Helsinkiin laivalla. Eljaksen tavarat siirrettiin junaan Hyvinkäälle asti, josta ne sitten taas siirrettiin Hankoon menevään junaan. Siellä oli Ojakkalan asema, josta oli pari  vuotta sitten rakennettu kapearaiteinen junarata itse Olkkalan tehtaille ja kartanoon. Joten taas purettiin Eljaksen matkatavaroita jo kolmanteen junaan. 

Eljas oli saanut erään tuliaislahjan vietäväksi mummulleen, joka rakasti puutarhan hoitoa. Tämä erityinen lahja oli ranskanruusujuurakko juuttisäkkiin hellästi piilotettuna. Hän oli saanut käskyn varjella sitä koko matkan ja kantaa mukanaan, jotta se ei tuhoutuisi muiden matkatavaroiden puristuksessa. Sehän oli harmittanut nuorta miestä kovasti. Hän oli kannellut sitä laivasta juniin. Piikkinen taimi kun tahtoi tulla säkinkin läpi ja pisteli häntä. Matkalla Olkkalaan hän huojentuneena nosti ruususäkin junan penkille ja suunnitteli mielessään ystäviensä tapaamista. Innostuneena hän kulki sinisessä matkustajavaunussa puolelta toiselle katsellen ikkunasta tuttuja maisemia ja huomasi asemalla ystäviä ja perheenjäseniä olevan häntä jo vastassa. Hän tarttui käsisalkkuunsa ja harppoi iloisesti asemalaiturille.

Rispaantunut ruususäkki unohtui siihen penkille.

Ja eihän Eljas muistanut pariin päivään koko ruususäkkiä. Ei ennen kuin mummu kyseli Pariisin puutarhoista. Silloin Eljas kulki kiireesti Tiilitehtaan pysäkille kyselemään säkin perään. Eihän sitä mistään enää löytynyt.

Niin oli käynyt, että kun seuraava asiakas tuli junan ainoaan matkustajavaunuun ja etsi täydessä vaunussa istuinpaikkaa, niin sellainen löytyi likaisen säkin vierestä, joka käsiä pisteli. Tomera naisihminen nyrpisti nenäänsä mokomalle ja kävi viskaisemassa sen ovesta ulos  tiilitehtaan seinän vierustalle junan jo liikkuessa.

Sinne jäi säkki juurakkoineen lämpimälle ja maasta mehuisalle paikalle makaamaan kesäksi. Märässä maassa säkki antoi periksi ja juurakko haki itselleen sijaa mullasta nokkosten seassa. Säkki antoi myös periksi ruusun varsille työntyä ulos ja aurinkoon samaisena syksynä. Pari vuotta kuitenkin meni ruusun taistella elinsijastaan ja kylmästä talvesta, ennen kuin oksat ulottuivat nokkosten kätköistä ylös aurinkoon avatakseen ensimmäiset ruusunnuppunsa. Ei niitä kukaan huomannut. Meni vielä monia vuosia, kunnes joku kaunosielu huomasi komeakukkaisen ruusupensaan ja taittoi siitä tytöllensä kimpun. Sittenkään vielä ei ruusua tarpeeksi kunnioitettu, annettiin kuitenkin sen siinä kasvaa ja niinpä ruusupensas alkoi vahvistua ja valloittaa itselleen tilaa vuosi vuodelta enemmän. 

Junarata lakkautettiin 1930-luvulla. Paikalle rakennettiin tie numero 120. Vaikka ruusua usein ihasteltiin, kaivettiin juuritaimia muuallekin kasvamaan ja taitettiin kukkivia oksia tuvan pöydän vaasiin, niin se oikeasti 'löydettiin' vasta vuonna 1991. Silloin Helsingin yliopiston kasvimuseossa sitä tutkittiin ja todettiin sen olevan ranskanruusuristeytymä, aivan oma lajiansa.

Siispä ruusu voisi matkata junallakin melkeinpä kuin 'jäniksenä' ikään, jopa epätoivottuna matkatavarana ja siten hyljättynäkin. Sitkeä tämä ruusu joka tapauksessa on ollut! Ja lopussa kiitos seisoo! Se kasvaa aivan komeana  jo pihallani vanhan navettarakennuksen punaista seinää vasten saaden siitä lämpöä ja suojaa. Ylpeänä sitä esittelen ranskanruusuna, Gallica- ryhmään kuuluvana. Galliasta tulee aina mieleen Asterix ja Obelix. Voittamattomat, kuten tämä ruusukin!"

Nyt on paikallaan Edith Piaf , La Vie En Rose