Rentukan riemua!

En voi olla laittamatta ihan omaa rentukkasivua! Niin kauniisti se peitti tuolla Latvaojan reunat. Oli pakko pysähtyä ihastelemaan! Oli pakko kuvata! Ja oli pakko kiivetä ojan pientareelle ja poimia niitä kimppu sunnuntain ruokapöytään. 

Tai ei se pakko ole. Se on luontoäidin houkuttelemaa. Luontoäidin viittelöimää heräämistä nähdä kauneus ja kiittää tuota ihanuutta.

'

Muistan lapsena, kun me siskon kanssa jälleen kerran suunnattiin askeleet suorastaan hiipien erään ojan varteen. Olin jo käynyt usean kerran katsomassa, onko se tapahtunut. Nimittäin rentukoiden kukkien avautuminen. Nyt se aika taas oli. Me siskon kanssa melkein kyykyllään lähestyttiin ojaa. Ja aivan hiljaa. Ja sittenkin!!

- Mitä te taas tulette repimään rentukoita siellä!

Tuvasta sittenkin ryntäsi vihainen muori pihalle meille huutamaan. Oli varmaan ikkunasta nähnyt.

Ei se oja hänen pihallaan ollut. Hänen tupansa oli siellä pellon takana. Mutta nähtävästi nuo rentukat olivat hänen ainoa kukkailonsa.

- Me vain kaksi oksaa poimimme äidille, huutelin takaisin nöyrästi.
- No kaksi, kunhan jätätte muut rauhaan, murisi muori ja meni takaisin tupaansa.

Niin vaikea oli saada äidille tuvan pöytään rentukoita. Silloin en toista paikkaa tiennyt mistä niitä olisi saanut.

Jopa miehet huomasivat esiin laittamani rentukkamaljakon kesäsunnuntaiaterialla!

Oletko kuullu laulua Rentukka-ojan Aatu?