Ruusu, salaisuuksien symboli

Nyt kun kaikki odottavat henkeä pidätellen ja melkein suurennuslasin kanssa silmuja etsien ruusupensaistan katalan talven jäljiltä, on aika tuoda esiin ruusun mystiikkaa. Kokoan vähän tuolta vanhoilta sivuiltani ulkomuistista tietoa tähän ruusun eräästä tärkeästä osasta, nimittäin ruususta salaisuuksien kätkijänä.

Jo yllättäen saapunut ruusupuska antaa punan poskille. En tiedä ovatko nykymiehet unohtaneet tämän ikivanhan tavan herättää naisen huomio ruusukimpulla. Vai onko siihen liittynyt jo epäilyttävää anteeksipyynnön kyynistä tuntemusta? 

Kun ruusu, jos sitä katsoo oikein syvälle silmiin, on todella eroottisuuden salaperäinen kätkö.

Se salaisuuksien pyhä kirjo, jonka nyt tässä tuon esille, ei niinkään koske erottisuutta eikä tunteita, vaan on aika maskuliinisella tasolla. Nimittäin kun historia omi ruusun, sen symboliikka annettiin usein miesvoittoisille salaseuroille.

Ymmärtäisin tämän kaiken jo juontavan sieltä tarinasta, jonka luin jostakin nettisivuilta. Egyptin jumalatar Isis sai pojan Horus, joka nimettiin Auringon jumalaksi. Kerrotaan, että kun hän varttui nuorukaiseksi, Isis ojensi hänelle ruusun, joka sisälsi salaisuuksia. Niitä Horuksen piti opiskella, mutta ei kertoa muille. Aleksanteri Suuri Egyptin matkoillaan ja valloituksillaan ihastui tähän salaisuuksia kantavaan jumalaan, adoptoi hänet mukaansa Makedoniaan eli nykyiselle Kreikan alueelle. Sille annettiin kreikkalaisittain nimi Harpokrates, Salaisuuksian Jumala. 

Se varmaan sopi hyvin valloituksia ja valtiosalaisuuksia täynnä olevaan Kreikan historiaan. Harpokrates kuvattiin patsaisssa usein nuorukaiseksi, jolla oli sormi suun edessä. Ruusun salaisuus jatkoi matkaansa kulkien myös roomalaisten tietoisuuteen. Sieltähän taru kertoo, että itse Venus antoi ruusun Harpokratekselle, jotta tämä säilyttäisi Venuksen rakkauden salaisuuksia.  Harpokratekselle annettiin myös uusi symboli. Se oli vakoilijoiden suojelija.

Ruusun salaisuus siirtyi myös aikaan jolloin perustettiin Temppeliherrat ja muut salaseurat. Kerrotaan muun muassa, että salaseurojen vala vannottiin katossa olevan ruusun alla. Vala vannottiin säilyttämään kaikki ne asiat salaisina, jonka seura yhteisissä tilaisuuksissa tiedotti. Ruusu sinetöi huulet. 

Sittemmin ruusun salaisuuden valtaamana on vuodatettu paljon vertakin useissa sodissa ja vallankaappauksissa. Kaikki muistavat historiasta Punaiset ja Valkoiset ruusut Englannin Tudor-suvun sodissa. Minulla on siitä paksu kirja, jonka ensi sivuilta en vielä ole päässyt pitemmälle. Se on valtavaa juonittelua ja vallan halua.

Ehkä vähemmän tunnettu on järjestö Hitlerin ajoilta, jotka kantoivat nimeä Valkoinen ruusu. Sen nuoret opiskelijajäsenet olivat ymmärtäneet natsivallan hirmuisuuden ja vääryyden ja alkoivat levittää kirjoittamalla lehtisissä tietoa heidän väärinkäytöksistään. Tottakai natsijärjestö sai pian kiinni tämän salaperäisen järjestön vetäjät. Tuomio oli surullinen ja jäi varmaan historiaan sen vuoksi, että nämä nuoret olivat ehkä koko Euroopassa viimeiset tuomitut, jotka saatettiin kuolemaan giljotiinin alla.

Mustan ruusun symboliksi on löydetty syfilis-tauti eli kuppa. Alla olevaan lauluun "Musta Ruusu" sisältyy tämä surullinen tunnus.

Näin surullista luettavaa sisältyy ruusuun, mutta enköhän tässä löydä jotain kaunistakin salaisuuksiin liittyvää vielä. Sitä ei vielä kukaan varmaankaan tiedä, miksi juuri ruusunkasvattajat elävät yleensä vanhoiksi, usein yli 90-vuotiaiksi. Jotain ihme-eliksiiriä ruusu levittää ympärilleen!

Veikko Tuomi ja Musta Ruusu

Ikivihreä nurmikkoni

Olen aina naureskellut pihalleni, kun vieraani ovat siihen lumen sulamisen jälkeen tulleet. -Oi, sinullahan jo viheriöi piha!

Näin he ovat ihmeissään huudahtaneet. Eikö mitä! Sehän on vain sammalta. Tiedän, että joitakin se harmittaisi kauheasti, mutta minua ei. Siinä nurmella, sammal pohjana,  on niin mukava kesälläkin avojaloin kulkea. Ja sammaleesta huolimatta, ruohikko kasvaa niin rehevänä, että ruohonleikkurin kanssa on vaikea pysyä perässä. Ruohoakin riittää aivan runsaasti. Ainakin vielä.

En tiedä mihin vielä joudun tuon pihani kanssa. Ehkä joskus on kuitenkin syytä vähän ripotella siihen kalkkia.

Loppujen lopuksi sammalnurmestakin ollaan kahta mieltä. Toiset kauhistuvat ja uusivat nurmea. Sellaiseen en rupea. Sammaleeseen löytyy positiivinenkin puoli, esimerkiksi japanilaiseen tyyliin TÄSSÄ.  

Kuljin pihamaalla vähän katsastamassa millaista sammalta siinä oikein kasvaa. Talo on aikoinaan rakennettu paikalle, mistä on raivattu metsää,. Tässä on alunperin kasvanut iso sekametsä. Osa mäntytukeista on käytetty talon hirsiin. Joten sammallajeja kyllä löytyy.

        

Oikealla se yleisin sammallaji. Oliskohan se hiirensammalta? Oikealla eräs harvinaisempi ja vähäisempikin laji pihamaallani ei ole sammalta vaan jäkälää. Uskoisin sen olevan jotain nahkajäkälää. Alhaalla myös jäkälää, olisiko hirvensarvijäkälää?

Jopa karhunsammalta on siellä täällä, minusta se kaunein sammal, Alhaalla varmaankin seinäsammalta kiven kyljessä.

Antaa kaikkien kasvaa. Minun tehtäväni on varmaan pitää jonkinlaista järjestystä kuitenkin luonnon rehottamallekin tyylille. Alhaalla saunapiha, jossa on vielä muutakin työtä kuin nurmikko. Kivi- ja tiilipinot odottavat vuoroaan. Saunan kuistikin huutaa apua. Kuuntelen kyllä vähän päätäni puristellen. Tulen auttamaan, mutta pienen viiveen kera.

Ensimmäinen työni keväällä on raapia haravalla tuohon sammaleeseen vähän ilmareikiä ruohollekin kasvaa. Siksi teen pihan haravointia jo ennen kuin maa on edes sulanut tai kuivunut.

Johanna Kurkela ja Kuolevainen - kaunista!

Ruusunvarren ylistyslaulu keväälle!

Olen ruusunvarsi. Saan voimani juurieni kautta äiti maan tuotteista. Saan sieltä tarvittavat alkuaineet, tarvittavan kosteuden ja kaiken tarvittavan energian millä varttani kasvatan. Mutta se ei riitä.

Talven ajan on peittonani ja suojanani valkoisen pehmeä lumi. Se suojaa minua kylmältä ja kevätauringon polttavalta ahavalta. Kun se sulaa, se on kuin pitkä lempeä suihku hentoa varttani pitkin kohti juuria, jossa syvällä ne heräävät toimimaan ja tarttumaan äitimaan tarjoamiin mahdollisuuksiin. Sekään ei riitä.

Itse minä kurkotan kohti auringon lämpöä heti kun horroksestani selviän. Jos minulla talven suojalta on hiukkasenkaan jäljellä edellisvuoden voimaa; ruskeassa, ruskeanharmaassa, oranssinruskeassa, ruskeanvihreässä, vihreänvivahteisessa tai kellanvihreässä varressani, niin minä pakahdun siitä riemusta, jossa saan ojentaa kaulaani kohti aurinkoa. Ei liian kuumana, ei kylmänä, vaan sellaisena kuin on isän syli, joka antaa rakkauttansa.

Silloin minä hyristän harteitani, kehrään onnesta olla maan päällä ja elossa. Silloin minä tunnen ihmeellisen voiman itsessäni ja pukkaan ulos pieniä silmuja, kuin pieniä vauvoja. Tai ei oikeastaan vauvoja, vaan itseäni, herättelen, kasvatan ja lihotan silmuja varteeni ja ne värisevät innosta ja elämän halusta.

Näin ei tapahdu ilman äiti maata ja isää aurinkoa. Näin ei tapahdu myöskään ilman hoitajia, enkeleitä, joksi ihmistä voisin kutsua, jos hän tuntee tarpeeni. Mutta näin ei tapahdu myöskään ilman minun omaa tahtoani, itsetuntoani olla ruusu ja ilman rakkauttani elämää kohtaan. Näin ei tapahdu ilman elämän iloa ja kasvamisen tahtoa. Näin ei tapahdu ilman jumaluuden ilmentämistä minussa ja kaikessa ympärilläni.

Sillä ruusunvarrenkaan herääminen ei ole kiinni kohtalosta, ei ulkoisista voimista, ei ympäristötekijöistä, vaan silläkin on oma tahto, kuten kaikella elävällä. Siksi ruusunvarsikin kunnioittaa elämää, kasvamista ja aina uuden luomista. Ja on niin kiitollinen. Ja se uskoo, että koko luomakunta ympärillä tuntee samoin.

Anne Mattila laulaa Jamppa Tuomisen vanhan Rakkauden voima

Miksi vanha maaseutukulttuuri viehättää?

Tein ulkotöitä ennen sadetta. Sateen tullessa siivoilin erästä ulkorakennusta.

Siinä työn lomassa kulkee ajatus. Miksi tällainen vanha maaseutukulttuuri viehättää? Miksi tykkään asua tällaisen vanhan, kuluneen ja osittain jo 'romahtaneen' seassa? Miksi kuitenkin yritän pitää sitä pystyssä?

Ja sitten se oivallus syttyi! Vanhalle annetaan arvo, kuluneellekin. Olkoonpa se sitten rakennus, esine tai olotila. Voisko näin antaa arvoa myös VANHALLE IHMISELLE?  Hänkin on kulunut, kaiken kokenut, paljon ymmärtävä. Hänkin odottaa, että joku vielä arvostaisi häntä.

Vanhassa maaseutukulttuurissa näkyy eletty elämä. Se elää vieläkin! Se elää varsinkin, jos sinä annat sille arvon.

 

Kun katselen vanhoja ovia, joilla on suojattu ladon seinä, huomaan, että vanhan kansan ihminen laittoi kaiken kiertämään, millä arvoa vielä oli. Kuten arvossa ovat nuo vanhat ovet, iloisesti ja ylpeinä suorittamassa vielä tärkeää tehtäväänsä! 

Kuinka paljon meillä vanhoillakin ihmisillä olisi vielä annettavaa! Ehkä toinen ei sitä arvoa huomaa. Se on huomattava ihan itse!

Vanha savupirtti, Olavi Virta ja Dallape!

Kevään hyviä juttuja!!

Huhtikuu!! Tällaiselta nämä ensimmäiset päivät näyttävät. Alla ihana pakkasaamun huuru metsässä. 

Tontin vieressä oleva puro pysyy kuosissaan, ei virtaa tieni yli, kuten on joskus tehnyt. Ruusut hymyilevät, kuten tässä 'vuoristorata'-kehikossa 'Linnanmäki'.

                         

Rakas ruusunnuppuni täytti 6 vuotta, mutta ne korvanreiät ovat ovelasti tässä pussissa. Reikähän on tyhjää, sanoi Jusu-pappa.  Ei vielä korvissa, kuten tyttö oli toivonut. Lapsi saa olla lapsi.

Kurkistin Koitelinkoskelle ystäväni kanssa, ja sekin virtaa ihan rauhallisesti.

Sydäntä lämmitti se, että siellä kaikki leiripaikat olivat täynnä retkeilijöitä! Aina vain suomalainen kaipaa luontoon ja leiritulen ääreen.

Rakastavaisetkin ovat löytäneet Koitelin sillan kaiteeseen. Tällaisia kauniita lukkoja oli kaiteen koristeena jo siellä täällä. Rakkautta se!

Raparperi nostaa päätänsä.

Rakas uusi lehmuspuuni puskee meheviä silmuja.

Olen peitellyt arimpia ruusupuskia säkeillä ja pahvilaatikoilla. Vielä on öisin pakkasta ja päivisin aurinko kilottaa tosi kuumasti. Routa vielä lujasti maassa.

Metsätonttu itse pistää vielä tanssiksi oikein kunnolla! Ainakin itämaisittain!

Hei tanssimaan vaan! - Leila Riihijärvi ja Luna

Nyt sen keksin!!

Minua on alkanut risomaan nuo halvat ja enemmän kalliit aurinkokennovalaisimet. Ne ovat hauskoja niin kauan kuin kestävät. Eivätkä ne kestä kauaa! En ainakaan minä osaa niitä korjailla, jos siikseen tulee. 

Toinen juttu, joka minun silmääni on alkanut pikkuisen häiritsemään, on nuo kylttini puutarhassa. Ja varsinkin ne, jotka olen kyhännyt aivan avoimia puutarhapäiviä varten. Nehän saisivat olla enemmänkin näkyvillä, sillä usein kahvila-asiakkaani kuitenkin kyselevät perennoiden nimiä. Minähän olen rustannut noita kylttejä vähän niin ja näin, mitä olen kerennyt ja aivan kierrätysmateriaaliaalista, jopa pahvinpalasia käyttäen.

Nyt jotakin naksahti keväthurmiollisissa aivoissani. Poimin kaikki kennolamput yhteen, irrotin niistä akkuosan ja kas! Minullahan on siinä valmiina oivia ja kestäviä muovipuikkoja suoraan terävine päineen maahan iskettäviksi. 

Akkuosia vähän epäilin, tokko ne ihan jätepussiin voisi laittaa. Kävinkin naapurissa niitä kysymässä, josko laitan ne kaikki ongelmajätteisiin. Isäntä innostui ottamaan ne vastaan ja kyhää niistä jotakin ihmeellistä, hän kun on Pelle Pelottoman kaltainen keksijä. 

Netistä löysin kyllä, että aurinkokennoakut ovat ongelmajätettä, niin pieniä vaikka ne ovat!!

Sitten kipusin navetan vintille, josta löysin vanhaa muovimattoa. Siitä leikkelin palasen kokeeksi.

Ja HEUREKA! Nyt minulla on olosuhteisiin nähden paras mahdollinen kyltti! Kierrätysmateriaaleista.

 

Suon tämän idean mielelläni muillekin käyttöön. Tuon kantaosan leikkasin sen verran, että se on mukava taivuttaa tuohon kuppiinsa.

Tosin nyt täytyy kokeilla, mitä pelkkä tussi tykkää muovilla olla ja miten se säilyy ulkona auringossa. Sehän ei haittaa, jos se haalistuu. Sitä voi aina vahvistella. Mutta en tiedä kuinka pian se muuttuu näkymättömäksi. Laitan tuon kyltin pikimmiten ulos ja seuraan tilannetta.

Cheek - Kaikki hyvin on!

Kevätahava on ruusuille pahasta!

Näillä ruusuilla en tarkoita niinkään kotoisia luonnonruusuja ja esim. juhannusruusun sukulaisia, mutta vähän arempia ruusuja, kuten ritausma ja vyöhykkeen III ruusut, jotka kyllä menestyvät minullakin (vyöhyke V), jos niitä hyvin hoidan ja otan olosuhteet huomioon.

Jos ruusunjuuri onkin selvinnyt talvesta, nyt kevätauringon ja -tuulen kuivassa ahavassa on ruusunvarret vaarassa. Jo viime keväänä kiiruhdin peittämään maaliskuussa jo pienempiä ja arimpia ruusuntaimia kaikennäköisellä varustuksella säkeistä ja pahvilaatikoista pitäen. Nyt olen niitä kannellut pellolle niiden turvaksi, mutta myös kannellut pois, kun on satanut. 

Kun liityin mukaan Kanadalaisten ruusujen koeviljelykseen, olen ikään kuin hyvällä kurssilla  tiedon annissa. Koskisen Jorma (eräänä kokeen vetäjänä) sieltä antaa meille ilmaiseksi neuvojaan ja tähän alle sain luvan kopioida hänen neuvonsa tätä kevään ahavaa vastaan ja myös tiedon siitä, miksi on syytä peitellä joitakin ruusuja. Siis miksi jo voimallisen näköinen ruusunoksa kuitenkin kuolee kesän korvilla?  Kiitos Jormalle!

Ahava

Aurinko alkaa paistaa, päivälämpötilat nousevat suojaisissa paikoissa reilusti plussan puolelle, mutta yöllä voi vielä olla kymmenen astetta pakkasta. Viimeinen ja usein suurin uhka ruusujen talvenkestolle on kevätahava, auringon ja tuulen kuivattava yhteisvaikutus. Päinvastoin kuin joskus luullaan, ruusut selviävät usein kovista pakkasista, vaikka se heikentää niitä. Kovien pakkasten kuivattamat versot ovat kuitenkin alttiita kevätauringolle, joka kuivattaa niitä lisää. Alkutalven pitkän ja lumettoman pakkasjakson jälkeen ruusut ovat tänä keväänä erityisen arkoja tuulen ja kevätauringon vaikutukselle. Vaikein aika on juuri nyt edessä.

Suojaisessa lämpimässä paikassa versot alkavat elää, mutta maa on vielä jäässä. Versot alkavat niissä olevan vararavinnon turvin hengittää ja silmut kasvaa ja turvota. Kun ruusu ei kykene juuriston avulla imemään jäätyneestä maasta vettä, saattavat versot kuolla janoon. Usein tämä tapahtuu aivan viime metreillä, juuri ennen kuin maa sulaa ja kasvukausi alkaa. Moni menehtynyt verso ei kuollutkaan kovien pakkasten aikaan, vaan viikkoa ennen kuin maa suli.

Olen itsekin joskus käynyt varhain keväällä tutkimassa versoja ja todennut, että ei näytä pahalta, useimmat ovat hyväkuntoisen näköisiä. Olen raaputtanut kärjestä vähän kuorta ja todennut että vihreä nilakerros on kuoren alla elossa, joten verso on hengissä. Sitten kuitenkin paria viikkoa myöhemmin, juuri kun silmujen olisi pitänyt puhjeta, verso onkin äkkiä selittämättömästä syystä ruskistunut ja kuivunut kokoon. Se on silloin kuollut ahavan vaikutuksesta janoon.

Ahava ei vaivaa kotimaisia luonnon- ja perinneruusuja, ei juhannus- eikä valamonruusua. Ahava ei myöskään yhtä usein iske matalakasvuisiin ruusuihin, joiden versot ovat alempana varjossa ja turvassa. Sen sijaan ruusut, varsinkin uudelleen kukkivat pensasruusut, joiden edellisvuotiset vuosiversot ovat 75-150 cm korkeita, ovat alttiina kevätauringon porotukselle, varsinkin avoimilla paikoilla. Erityisen vaarallisia ovat seinänvierustat, jotka päivisin lämpenevät kevätauringossa. Aikainen päivälämpö keväällä ei suojele ruusuja, vaan voi tappaa ne, jos maa on jäässä.

Kotikonsteja on vain kaksi: varjostus ja kastelu. Varjostusta tarvitaan aiemmin, uhanalaiset lajikkeet tulisi peittää viimeistään nyt. Melkein mikä tahansa käy, mutta parhaita ovat hengittävät materiaalit kuten säkkikangas ja kaupoissa myytävä varjostuskangas. Tiiviimpikin materiaali käy, mutta on huolehdittava, ettei siitä tule ilmatiivis. Vain auringonpuolen varjostaminen riittää. Pohjoisen puolelta peite on hyvä jättää avoimeksi, tai ainakin raolleen. Jotkut ruusulajikkeet ovat arempia kevätauringolla kuin havukasvit, joita meillä osataan jo keväisin varjostaa.

Toinen konsti on kastelu. Kun pintalumi ja -jää ovat jo sulaneet, mutta maa on syvemmältä vielä jäässä, voi ruusuja alkaa kastella. Huoneenlämmin vesi sulattaa tietysti nopeammin, mutta mikä tahansa kasteluvesi sulattaa vähitellen jäätä ja routaa. Lisäksi kevätkastelu auttaa ruusun vesitasapainoa talven jäljiltä muutenkin. Jotkut sekoittavat 10 litran kannuun edellisenä päivänä 3 dl kakkarakeita, joiden annetaan sulaa yön yli. Vettä sekoitetaan aamulla voimakkaasti. Kastelu tehdään aamupäivällä, kun lämpötila on noussut reilusti plussan puolelle eikä yöksi ole enää luvassa pakkasta. Lantaveden sanotaan vauhdittavan varsinkin uudelleen kukkivien pensaiden kasvuunlähtöä.

Onneksi kanadalaiset ruusut kestävät yleensä kevätaurinkoa melko hyvin, mutta korkeaversoisia pilari- ja köynnösruusuja jotkut varjostavat, ainakin I–II-vyöhykkeillä. Tilanne on pahimmillaan silloin kun päivisin auringossa seinän vieressä on 10 astetta lämmintä ja öisin 10 astetta pakkasta. Ruusut, joiden versot ovat puna- tai kanelinruskeita, tuntuvat olevan paremmin turvassa, mutta korkeakasvuiset ruusut, joiden versot säilyvät vihertävinä tai vihertävän ruskeina, ovat eniten vaarassa. Runsaspiikkiset versot kuten tarhakurttu-, tarhapimpinella- ja tarhaharisoninruusut selviävät yleensä paremmin.

Kirjoitin tämän oikeastaan niille, jotka kasvattavat paljon muitakin kuin kanadanruusuja. Tämä pakkastalvi oli ankara ja tänä keväänä ruusut ovat erityisen haavoittuvaisia kevätauringon paisteelle. Aurinkosuojan poistamisella ei keväällä ole mikään kiire, kunhan vain ilmankierrosta huolehditaan. Liian varhain tehty poisto on vaarallisempi kuin pidempään jätetty varjostus. Hyvin paahteisilla paikoilla tulee varmistua siitä, että maa on ainakin 20 cm syvyydeltä sulaa.

Adele- Rolling in deep!