Kiulukoita, monenlaisia!

Ihmeellisiä ovat ruusun kiulukat! Niin monen muotoisia ja monen värisiä! Tässä muutamia:

Metsäruusulla kuin pieniä omenoita!

Onniruusun punaisia rubiinipisaroita.

Vaaleanpunaisella morianruusulla onkin melkein mustanpuhuvat kiulukat.

Keijuruusun pieniä pullukoita häntineen.

Keijuruusun äidillä nukkeruusulla on kuin pienet punaiset helmet.

Kiimingin ruusulla on kaunis syysväritys ja melkein mustat kiulukat.

Nyponrus eli orjanruusu ja mehevä kiulukka.

 Tämä kappale oli voimakkaan mehevä! Alabama Shakes, Hold on!

Ensimmäisen kerran elämässäni!

Ihanaa! Uskomatonta! Ihailin niitä joka päivä. Nyt syön niitä joka päivä!

Ja kaikki tuo vain sen vuoksi, että hain naapurista omenapuunoksan ja asetin sen pulloveden kanssa tuonne omani oksalle. Siis ihmeellistä! Lämpöä riitti kerrankin omenapuun hedelmille, että saan syödä niitä punaisina, kypsinä, mehukkaina, niin ison mehevinä ja puhtaina!!

Paras puuni punakaneli!!

Siis tuo omenapuu on ollut pihallani noin 25 vuotta. Se on kantanut kauniisti kukkia, kestänyt monenlaista kesää ja talvea. Se on tuottanut joskus omenia, pieniä, kitkeriä, syötäväksi kelpaamattomia. Olen sekoittanut niitä puolukan kanssa hilloksi. Usein on kirvat tehneet oman työnsä omenien tuhoksi, toukat kaivertaneet ja kaikkea sellaista.

Ensimmäisen kerran näin, että ampiainen oli syömässä omenaani. - Vain kypsät kelpaavat ampiaisille, sanoi eräs. Monenlaista olen omepapuuni kanssa nyt oppinut, kun olen kuunnellut viisaampien neuvoja. Itsehän en tiedä koko hommasta mitään.

Marianne opetti kuinka niitä säilötään syötäväksi pitkälle syksyä. Kiitos avustasi, Marianne-ystäväni!

Sanomalehtipaperia se pitää olla, ei mitään talouspaperia, niin on aina käytetty.

Pitäs olla sellainen matala laatikko. Ne eivät saa olla liian ahtaalla, kolhia toisiinsa.

Onko sinulla sellaista viileää paikkaa, mihin ei pakkanen tule?

Jaha, pitää välillä lukea, mitä täällä on tapahtunut.

Marianne tietää. Hän on Lappeenrannan seudulta kotoisin. On kauhean tyytyväinen nyt, ettei oman pihan omenapuut tuottaneet juuri mitään satoa. Viime kesä oli kauhea. Yhtä poimimista ja säilömistä.
Nyt pääsee helpolla.

Sellaisia ne omenapuut ovat. Nyt olin siitä niin onnellinen!

En saa selvää sanoista, mutta kuvittelen, että näin minä ylistäisin omenapuutani!

Metsätonttu Lapin maisemissa

Tämä blogini on etupäässä kirjoittamista varten, tonttuilua ruusujen parissa. Ja onhan se myös valokuvia varten! Lappia samoillessa ei voi jättää kameraa kotiin. Onhan Lappi paljon enemmän kuin kuvat, mutta jotakin tällaista siellä metsätonttu näki:

 Pitkospuita aapasuolla















.....karhuja, totta kai!

Harhanäkyjä, kuten tässä. Ensin se oli haukka, sitten käärme ja mitä vielä!

















....upeita värejä, kivetkin sinisiä!

Pystyssä ja maassa, vieläkin ylös pyrkien...    











 Rakas upea mänty, vanhana vielä upeampi!                                    

 Nykyajan seitakiviä...
           tai mielijohteita...
                     tai leikkimieltä...
                             tai maailmalta opittua...

tai mitä mielessä liikkuu, sieltä jättää tai kasaa...














Syksy antaa kaikkensa, Lapissa voimallisimmin.

 Polkuja ristiin rastiin, opastettuja, koluttuja, vähemmän koluttuja ja enemmän salaperäisiä ...

 kavereita

viileää kuulakkuutta

Katri-Helena, En saata ymmärtää....Broken blossom

Ruusut maanryöväreinä, osa 2

Kun nyt sitten olen nähnyt, kuinka syvään ja laajalle juurtuvat nuo ruusut kaunokaiset ja miten vaikea niistä on päästä eroon, huomasin muutakin surullista. 

Katselin vähän uusin silmin peltoa, mihin ruusutarhaani olen alkanut kasvattamaan. 

Tämä pelto ja tuo tuossa ojan toisella puolella, missä naapuri viljelee viljaa (onneksi, sillä muuten se kasvaisi pajukkoa), on ikivanhaa peltoaluetta.

Kylähistoriikkia kirjoittaessamme ja asioita kaivaessamme, tuli eteen vanha kartta tästä alueesta, johon oli merkitty pelto nimeltä Linnapelto (nykyään tilan nimi) jo 1700-luvulla. Kun sitten näitä maita on uusien sukupolvien myötä jaettu ja rakennettu, mieheni sai osakseen juuri tämän Linnapeltoalueen. Hän rakensi sen äärelle metsän reunaan talon, joka sai myös nimekseen Linnapelto. Kun tulin tähän taloon, olin Linnapellon emäntä. Niin minua vanhemmat ihmiset kutsuivat.

Joskus olen ihmetellyt, miksi etupiha, eteinen ja talon sisäänkäynti on pohjoisen puolella. Olen ymmärtänyt, että osaksi siksi, että vierestä menee metsätie. Nyt kuulin talon entiseltä tyttäreltä, että hänen äitinsä eli Linnapellon ensimmäinen emäntä, olisi halunnut eteisen eteläiselle puolelle. Esteenä tässä oli mieheni isä Matti, joka kielsi sen ehdottomasti. Pelto oli vanhaan aikaan hyvin arvossa pidettyä ja tuiki tarpeellista aluetta. Ja koska itse Linnapelto ulottui talon ikkunoiden alle, ei siihen saanut koskea. Se oli arvokasta viljelymaata ja hyvää sellaista. Sitä piti viljellä viimeisiin metriin saakka.

Siis Linnapelto on raivattu joskus vanhaan merenpohjaan muinaisen saaren (Linnakangas) kupeeseen ja on hyvää hiesumaata. Siitä on saatu alueen leipävilja. 30 vuotta sitten siinä söi heinää naapurin lehmätkin, sontivat ja ruokkivat maata. Ja osa siitä toimi tämän talon perunapeltona ja kasvimaana. Se oli hyvää muokata ja tuntui melkein silkiltä käsissä työstää. Kun Matti-isännän silmä ei ollut enää vahtimassa, niin osa pellosta eli ikkunan alta, luovutettiin marjapensaille. Haudassa hän varmaan jo silloinkin kääntyi. Paljon pahempaakin on seurannut.

Vanha aika siirtyi ja uusi aika toi mukanaan toisenlaisia arvoja. Pellot laitettiin pakettiin tässäkin talossa ja lehmät lopetettiin. Linnapelto alkoi kasvamaan pajukkoa, kunnes se vuokrattiin naapurin isännälle viljeltäväksi. Se osa peltoa, jossa oli perunamaa, köyhtyi, juolas valtasi aluetta ja jostakin tuuli oli tuonut peltovalvatin siemeniä joukkoon. Se oli isku perunalle kasvaa. Joten viimeisinä vuosina pelto toimi jopa lentopallokentän virkaa, sittemmin pelkkänä ruohomattona. 

 

Nyt ovat ruusut 'ryövänneet' tämän maan.  Kuinka arvot muuttuvatkaan vuosien myötä! Minä olen kironnut tämän kesän sitä, kun tuulivoimaloita suunnitellaan 5000 vuotta vanhoille esihistoriallisille alueille. Nyt minä itse istutan ruusuja, turhuuksien turhuutta sieltä Matti-vainajan näkökulmasta, ja tuhoan niiden kamaloilla juurakoilla ikivanhan pellon voimaa. Joku toinen sukupolvi (ehkä omat poikani!) kiroavat ruusujen istuttajaa, kun yrittävät tuhota niitä ja raivata alue takaisin jollekin tarpeellisemmalle ehkä viljalle jälleen. Onko maassa sitten enää voimaa jäljellä?

En minä pahaa tarkoita. Anteeksi siunattu maa! Jokainen luo omaa unelmaansa. Ne ovat erilaisia eri aikoina. Ruusuillakin on oma tarkoituksensa tänä aikana. Niin minä uskon.

Että näin...Vanhan arvon muistoksi

Ruusut maanryöväreinä, osa 1

Siis aivan kauhijaa! Tänään tutustuin ruusunkasvatuksen varjopuoleen ja olen aivan poikki. Samalla tuli myös mietittyä sitä mitä kamalaa ruusunkasvattaja tekeekään! Helppoahan se ruusu on vielä istuttaa, kasvattaa ja hoitaakin. Mutta entäs sitten kun ne ovat vanhoja, isoja ja raihnaisia ja haluat päästä niistä eroon tai siirtää niitä?

Joskus 25 vuotta sitten, kun mieheni rakensi jäämistöhirsistä savusaunan ja samalla siirsi erään vanhan ladon puuvärkin rakentaen siitä liiterin saunapuille, niin hän sai päähänsä, että siihen väliin siirretään juhannusruusun taimet. En muista miten se sujui, mutta siinä ovat ruusut suorastaan rehottaneet kaikki nämä vuodet kilpaa nokkosten ja muun rikkakasvin joukossa ja pikkuhiljaa valloittaneet lisää tilaa itsellensä. Kun lipputanko laitettiin keskelle, sillä oli vielä hyvää tilaa. Nyt pitää ensin raivata ruusuja ja sittenkin saa ruusunpiikeistä pistoksia, kun lippua ylös hiissataan. Se mikä on eniten keljuttanut, on se, että pensaat ovat pihalle päin kohti pohjoista ja varjoa, joten ne ovat kukkineet ihan väärään suuntaan, tuonne pellolle päin. Sielläkin on hirveät nokkospuskat, joten ei niistä peltokaan paljoa ilahdu.

Nyt sain päähäni raivata ruusut siitä pois ja siirtää ne tuonne parkkipaikan päähän, josta ne joskus voisi näkyä pihamaallekin. Minua neuvottiin, että pensaat voisivat lähteä irti parhaiten traktorivoimalla ja liinalla vetäen. Kaivamalla niitä ei hevillä irti saa. 

Huomaa! Hirvittävät ruusupuskat ja takana pikkuinen traktori. Mitä se voi?

Röyh! Tästä näkökulmasta traktori kyllä uhkuu voimaansa.

Okei! Kun pellolta pari päivää sitten puitiin kaura, kysyin naapurin isännältä, voisiko hän traktorilla minua vähän auttaa. Noh. Helppoa oli kaivaa kauhalla uusi paikka ruusuille. Helppoa oli minunkin niittää ojan reunalta nokkoset ja löytää ojan yli siltavärkkiä. Huomata pitää se, että traktorin oli hyvä nyt ajaa peltopuolella eikä pihapuolella, jolloin sen rattaat olisivat jättäneet ikävän painauman nurmikolle. Sekin oli vielä helppoa, kun minulla oli hyvät rannesuojat, huppari ja hanskat, kun revin ruusupuskista nokkosia.

Sitten tuli ongelma. Kaivaa lapiolla vähän ensin irti noita pensaita, jonka paksut juuret ovat hiton syvällä ja haaroittuneet vaikka mihin. No jos se onnistui, niin liinalla juurakon vetäminen olikin jo vaikeampaa. Liina luisti pensaan yli tai juurakon ali ja itse pensasta ei niin vain jaksanut edes nelin käsin siirtää. 

Tästä se alkaa. Liina on saatu pensaan juurakon alle. Traktori ärähtää ja sitten varovainen veto.

Vetää, vetää, vielä, vielä...

 Hyvästi veti, kunnes liina lipesi.

Kolme tuntia ähellystä ja vasta kolmasosa pensaista irti. Maisema avartuu.

Irti revityt pensaanrääppänät on nyt istutettu uuteen paikkaan. Kasvaa kuka jaksaa. Taimia riittää. Tarkoitus olisi pohjoisen puolelle istuttaa muutama haapa suojelemaan niitä ja olemaan näköesteenä. Se on sitten toinen homma.

Tämä taistelu on kuitenkin vain osa siitä mitä ajattelin kertoa, sillä löysin itseni yhtäkkiä samanlaisesta maanryövärin tilanteesta kuin itse tuulivoimaloiden rakentajat tällä seudulla. Mutta siitä kerron seuraavassa jaksossa. Siis jatkuu... Nyt olen aivan poikki ja pettynyt johonkin...

Jotenkin tämä räminä sopii päivän aiheeseen: Rötösherrat

Lisää ruusuja!!

Olen jonkunlaista tolkkua yrittänyt pitää puutarhani ruusuhamuamisella ja vähän muullakin. Mutta jos tarhasta aikoo haaveilla, niin eihän se vasta ole kuin alkumetreillä.  Lisää pitää saada!

Olen yrittänyt pitää myös jonkunlaista järjestystä ruusujeni kanssa. Etupihalle vähän enemmän suojaan paahtavalta auringolta ja tuulen suojalta olen istuttanut kirkonruusua, onnenruusua ja muuta sellaista herkkää toisenlaista. 

Ruusuaidan oikealla puolella on pimpinellaruusujen rivistö ja toisella puolella villiruusujen ja löytöruusujen rivi. Joillekin ruusuille, kuten teresanruusulle, Tarja Haloselle ja jollekin muullekin olen löytänyt kiven kolon tai muuten mukavan paikan. Mustialan ruusu näyttää viihtyvän hyvin tammen juurella, ainakin vielä. Tammi vähän suojaakin, mutta kun puu kasvaa, en tiedä kuinka käy. Ruusua pitänee siirtää. Kahvila-aitan eteen kiireessä tökkäsin muutaman rugosajuurakon, joista en vielä edes tiedä mitä ne on. Ne voi myöhemmin siirtää vaikka rugosan omaan rivistöön, minkä nyt olen rakentanut.

Kahdeksalla rugosalla eli kurttulehtiruusulla nyt laajensin tarhaani vanhalla perunamaalla. Siinä edessä on matala Roselina ja sitä seuraa Monte Casino, Hammarberg, Ritausma, Pappilan neito, Martta ja Shneekoppe ja Sointu. Viihtykäätte uudet ystäväni!! Myös ruusupolkua olen rakentanut siihen ympärille ja monta muuta juttua mielessä, mm. tulppaanipenkkiä yms.

Nyt on sitten ruusupensaita jo 40, ehkä ylikin. Taas jännittää kauheasti ensi kevään tulo ja se miten ruusut ovat talveen reagoineet.

Kuvassa näkyy vähän lenkollaan vielä seisova ilveksenpelotin, joka nähtävästi on tehnyt hyvin työnsä, sillä ilvestä ei sen koommin ole tällä pihalla näkynyt. Kertovat kyllä sen hiippailleen muilla pihoilla. Joten varovainen vielä pitää olla kissojen vuoksi.

Kokeilin ruusupensaan juurelle nyt tuollaista muovireunaa, on helpompi trimmerillä vierestä heinä niittää.

Herkkä ja pienikukkainen roselina, kukkii vieläkin iloisesti.

Randy Stonehill laulaa hellyttävästi pienestä Ruususta Little Rose

Puutarhurin hikeä ja iloa

Ei se kaikki ihan ruusuilla tanssimista todellakaan ole puutarhan pidossa.

Tänä kesänä on ruoho ollut ahkerakasvusta. Onneksi en pitänyt kahvilaa avoinna kuin kolmena päivänä viikossa. Ruohon perässä sai juosta! Onneksi minulla oli tuuria leikkurin kanssakin. Sen yksi osa rämähti maahan juuri kun olin saanut yhden piha-alueen leikatuksi. Poikani ehti seuraavaan hätiin jo löytää uuden koneen. Olin toki tilanteeseen varautunut.

Suurella riemulla sitä katselee, kun esim. ritarinkukat nousevat melkein hujauksessa pystyyn suurena rintamana ja kukkivat valtamerenä. Tänä kesänä ei myrsky niitä kaatanut, vaan kukinta meni ohi kuin humaus ja sitten harmistuneena katselin siemenkotarankoja. Ei ole helppoa niiden poistaminen! Vielä kamalampaa on poistaa nokkospuskat pellon päästä, paikasta mikä on vielä täysin villiä ja kesyttämätöntä aluetta. Kuten myös ojanreunustat ja liiterin takusta. Ei ole helppoa viikatteen teroittaminen saatikka sitten vikatoiminen. Vaikka kummasti sitäkin oppii. 

 

Mihin ihmeessä pienen tontin puutarhurit hävittävät kuihtuneet kukkansa?! Maalla ne voi aina kerätä metsään höystöksi tai polttaa pellon päässä. Ei ne minulla ainakaan kaikki kompostiin mahdu.

Siis oikeastaan aika äheltämistä se on koko puutarhan pito!!! Orjuuttavaa! Ei siitä lähdetä etelän matkoille eikä pitkästi sukuloimaankaan. Kevät on kiirettä! Kesä on kiirettä! Syksy on kiirettä! Perkkaa, kitke, harvenna, muokkaa, kastele, peittele, vahdi tauteja ja tuholaisia! Onneksi on talvi, että voi levähtää. 

Joskus tulee tällaisia negatiivisia olotiloja. Ainakin silloin kun hiki ja syysillan kylmyys saa lentsua aikaan eikä jaksa kunnolla mitään.

MUTTA...näin pitää olla, että se ILO sitten sieltä korostuu. Kun ensin tuntuu, että kesä on kukkineen ohi ja että nyt vain kantaa 'raatoja' nuotioon, niin sitten tulee yllätyksiä. Samettiruusujen, kultapallojen, auringonkukkien ja kehäkukkien energiaa puhkuvat värit! Ja ruusut ne aina vain yllättävät! 

Myöhäiset liljatkin kuin simpsalapim nostavat päätänsä ja orvokit, sinipallo-ohdakkeet ja monet muut. En juuri kylvänyt kesäkukkia enkä koulinut joriineja tai muuta sellaista. Sittenkin!

 

Malvaruusu yllätti runsaine uusine nuppuineen ja kukkii jälleen. Remontoi?

Teresan ruusu onkin remontanttiruusu ja uusii kukintansa.

Vielä kerran Peace-ruusun suuret ihanat kukat! Kiitos lämpimän syyskesän!

Ja parasta kaikessa on se, kun Ruusunnuppuni valmisti minulle maailman parasta suklaavanukasta.

Pikku Myyn haaveilua...