maanantai 9. syyskuuta 2013

Ruusut maanryöväreinä, osa 2



Kun nyt sitten olen nähnyt, kuinka syvään ja laajalle juurtuvat nuo ruusut kaunokaiset ja miten vaikea niistä on päästä eroon, huomasin muutakin surullista. 

Katselin vähän uusin silmin peltoa, mihin ruusutarhaani olen alkanut kasvattamaan. 

Tämä pelto ja tuo tuossa ojan toisella puolella, missä naapuri viljelee viljaa (onneksi, sillä muuten se kasvaisi pajukkoa), on ikivanhaa peltoaluetta.

Kylähistoriikkia kirjoittaessamme ja asioita kaivaessamme, tuli eteen vanha kartta tästä alueesta, johon oli merkitty pelto nimeltä Linnapelto (nykyään tilan nimi) jo 1700-luvulla. Kun sitten näitä maita on uusien sukupolvien myötä jaettu ja rakennettu, mieheni sai osakseen juuri tämän Linnapeltoalueen. Hän rakensi sen äärelle metsän reunaan talon, joka sai myös nimekseen Linnapelto. Kun tulin tähän taloon, olin Linnapellon emäntä. Niin minua vanhemmat ihmiset kutsuivat.

Joskus olen ihmetellyt, miksi etupiha, eteinen ja talon sisäänkäynti on pohjoisen puolella. Olen ymmärtänyt, että osaksi siksi, että vierestä menee metsätie. Nyt kuulin talon entiseltä tyttäreltä, että hänen äitinsä eli Linnapellon ensimmäinen emäntä, olisi halunnut eteisen eteläiselle puolelle. Esteenä tässä oli mieheni isä Matti, joka kielsi sen ehdottomasti. Pelto oli vanhaan aikaan hyvin arvossa pidettyä ja tuiki tarpeellista aluetta. Ja koska itse Linnapelto ulottui talon ikkunoiden alle, ei siihen saanut koskea. Se oli arvokasta viljelymaata ja hyvää sellaista. Sitä piti viljellä viimeisiin metriin saakka.

Siis Linnapelto on raivattu joskus vanhaan merenpohjaan muinaisen saaren (Linnakangas) kupeeseen ja on hyvää hiesumaata. Siitä on saatu alueen leipävilja. 30 vuotta sitten siinä söi heinää naapurin lehmätkin, sontivat ja ruokkivat maata. Ja osa siitä toimi tämän talon perunapeltona ja kasvimaana. Se oli hyvää muokata ja tuntui melkein silkiltä käsissä työstää. Kun Matti-isännän silmä ei ollut enää vahtimassa, niin osa pellosta eli ikkunan alta, luovutettiin marjapensaille. Haudassa hän varmaan jo silloinkin kääntyi. Paljon pahempaakin on seurannut.

Vanha aika siirtyi ja uusi aika toi mukanaan toisenlaisia arvoja. Pellot laitettiin pakettiin tässäkin talossa ja lehmät lopetettiin. Linnapelto alkoi kasvamaan pajukkoa, kunnes se vuokrattiin naapurin isännälle viljeltäväksi. Se osa peltoa, jossa oli perunamaa, köyhtyi, juolas valtasi aluetta ja jostakin tuuli oli tuonut peltovalvatin siemeniä joukkoon. Se oli isku perunalle kasvaa. Joten viimeisinä vuosina pelto toimi jopa lentopallokentän virkaa, sittemmin pelkkänä ruohomattona. 

 
Nyt ovat ruusut 'ryövänneet' tämän maan.  Kuinka arvot muuttuvatkaan vuosien myötä! Minä olen kironnut tämän kesän sitä, kun tuulivoimaloita suunnitellaan 5000 vuotta vanhoille esihistoriallisille alueille. Nyt minä itse istutan ruusuja, turhuuksien turhuutta sieltä Matti-vainajan näkökulmasta, ja tuhoan niiden kamaloilla juurakoilla ikivanhan pellon voimaa. Joku toinen sukupolvi (ehkä omat poikani!) kiroavat ruusujen istuttajaa, kun yrittävät tuhota niitä ja raivata alue takaisin jollekin tarpeellisemmalle ehkä viljalle jälleen. Onko maassa sitten enää voimaa jäljellä?

En minä pahaa tarkoita. Anteeksi siunattu maa! Jokainen luo omaa unelmaansa. Ne ovat erilaisia eri aikoina. Ruusuillakin on oma tarkoituksensa tänä aikana. Niin minä uskon.

Että näin...Vanhan arvon muistoksi

12 kommenttia:

  1. Historiikki minuakin on alkanut kovasti kiinnostaa. Jokainen sukupolvi temmeltää sen ajan hengen mukaan..mitä tarpeelliseksi kokee.
    Ehkäpä kuitenkin tulevaisuudessa tarvitaan kaikki "pellot" pelloiksi..ruoka on aika arvokasta nykyisin.
    Kaunista tunnelmaa tuossa viimeisessä kuvassa!
    Piti oikein tuijottaa minuutti toisensa jälkeen.

    VastaaPoista
  2. Onneksi maan hedelmällisyyttä on mahdollista parantaa ihan luonnollisin keinoin, joten en usko, että istuttamasi ruusut saavat aikaan mitään peruuttamatonta. Voihan myös olla, että jälkipolvi ilahtuneena ruusuja katsellessaan muistelee sinua ja ajattelee, että olipa ihanaa, että nämäkin ruusut ovat säilyneet.
    Tainan tavoin jäin katselemaan tuota viimeistä kuvaa. Siinä on niin rauhallinen tunnelma, kuin kurkistus johonkin menneeseen.

    VastaaPoista
  3. Kiitos Taina ja Between! Historia joskus havisee kuuluvastikin jostakin. Ja tulevaisuus on tuntematonta.

    Huomaatteko itse, miten valitsette kuvia blogiin? Usein sitä kuvaa hakee oman tunnelmansa kautta. Ehkä tuossa viimeisessä kuvassa on juuri SE tunnelma. Ruusu valloittamassa vanhaa...tuomassa uusia tuulahduksia, uusia merkityksiä.

    VastaaPoista
  4. Kyllä muaki harmittaa, että tuli istutettua kempeleenkaunotar niin lähelle kasvimaata. Nyt se on kaksmetrinen ja ei sitä ennään mihinkään tuosta siirrä. Alako niin hymyilyttään tuo entisaika. Ei oo mun isä eikä Eino-pappakaan sanonu miten päin meijän talo pitää rakentaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Salla, olen huomannut, kuinka tosiaan kempeleenkaunotarta saa varoa. Kävin eräällä vanhalla pihamaalla Kuuselanmäen toisella puolella. Ja siellä tämä kaunotar oli vallannut koko ulkorakennuksen taustan. Eli pensas pitäisi olla sellaisella paikalla, ettei siinä lähellä möyritä eli rikota maata. Sieltä se helposti työntyy.
      Minulla on siten, että voin ympäriltä leikata nurmea.

      Poista
  5. Kyllä sinun maassa on voimaa kasvaa vaikka mitä. Mitä vanhempi pelto on eli, jos on jopa satoja vuosia niin sen viljavampi se on, eikä sinun ruususi siitä voimaa vie. Parempi viljellä jotain kuin olla viljelemättä.
    Niin ja kuvassa henkii syksyn odotuksen haikeus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tuula! Jospa se ruusu antaa siihen maahan jotain sellaista mitä vilja ei ole ollut antamassa.

      Poista
    2. Muuten, näin jossakin sinun kauniita töitäsi!!!

      Poista
  6. Ruusut antavat sinulle iloa! Kasvata vain hyvällä omalla tunnolla!

    VastaaPoista
  7. Joskus elettiin aikaa jolloin vatsa tarvitsi kipeästi ruokaa. Nyt eletään aikaa jolloin sielu kaipaa ruokaa. Ja ruusut on todella hyvää sielun ruokaa. Älä murehdi tulevaa siitä ei tiedä, älä murehdi menneitä sille emme voi enään mitään. Elä tätä päivää ja istuta ruusuja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa kauniisti sanottu! Nyt on ruusujen aika. Ja todella, sillä olen parannellut menneitten päivien ja mieheni ikävää. Kyllä, olen istuttanut 8 lisää.

      Poista
    2. Olisin tutustunut mummeliin, mutta en päässyt sivuillesi.

      Poista