Ruusut maanryöväreinä, osa 2

Kun nyt sitten olen nähnyt, kuinka syvään ja laajalle juurtuvat nuo ruusut kaunokaiset ja miten vaikea niistä on päästä eroon, huomasin muutakin surullista. 

Katselin vähän uusin silmin peltoa, mihin ruusutarhaani olen alkanut kasvattamaan. 

Tämä pelto ja tuo tuossa ojan toisella puolella, missä naapuri viljelee viljaa (onneksi, sillä muuten se kasvaisi pajukkoa), on ikivanhaa peltoaluetta.

Kylähistoriikkia kirjoittaessamme ja asioita kaivaessamme, tuli eteen vanha kartta tästä alueesta, johon oli merkitty pelto nimeltä Linnapelto (nykyään tilan nimi) jo 1700-luvulla. Kun sitten näitä maita on uusien sukupolvien myötä jaettu ja rakennettu, mieheni sai osakseen juuri tämän Linnapeltoalueen. Hän rakensi sen äärelle metsän reunaan talon, joka sai myös nimekseen Linnapelto. Kun tulin tähän taloon, olin Linnapellon emäntä. Niin minua vanhemmat ihmiset kutsuivat.

Joskus olen ihmetellyt, miksi etupiha, eteinen ja talon sisäänkäynti on pohjoisen puolella. Olen ymmärtänyt, että osaksi siksi, että vierestä menee metsätie. Nyt kuulin talon entiseltä tyttäreltä, että hänen äitinsä eli Linnapellon ensimmäinen emäntä, olisi halunnut eteisen eteläiselle puolelle. Esteenä tässä oli mieheni isä Matti, joka kielsi sen ehdottomasti. Pelto oli vanhaan aikaan hyvin arvossa pidettyä ja tuiki tarpeellista aluetta. Ja koska itse Linnapelto ulottui talon ikkunoiden alle, ei siihen saanut koskea. Se oli arvokasta viljelymaata ja hyvää sellaista. Sitä piti viljellä viimeisiin metriin saakka.

Siis Linnapelto on raivattu joskus vanhaan merenpohjaan muinaisen saaren (Linnakangas) kupeeseen ja on hyvää hiesumaata. Siitä on saatu alueen leipävilja. 30 vuotta sitten siinä söi heinää naapurin lehmätkin, sontivat ja ruokkivat maata. Ja osa siitä toimi tämän talon perunapeltona ja kasvimaana. Se oli hyvää muokata ja tuntui melkein silkiltä käsissä työstää. Kun Matti-isännän silmä ei ollut enää vahtimassa, niin osa pellosta eli ikkunan alta, luovutettiin marjapensaille. Haudassa hän varmaan jo silloinkin kääntyi. Paljon pahempaakin on seurannut.

Vanha aika siirtyi ja uusi aika toi mukanaan toisenlaisia arvoja. Pellot laitettiin pakettiin tässäkin talossa ja lehmät lopetettiin. Linnapelto alkoi kasvamaan pajukkoa, kunnes se vuokrattiin naapurin isännälle viljeltäväksi. Se osa peltoa, jossa oli perunamaa, köyhtyi, juolas valtasi aluetta ja jostakin tuuli oli tuonut peltovalvatin siemeniä joukkoon. Se oli isku perunalle kasvaa. Joten viimeisinä vuosina pelto toimi jopa lentopallokentän virkaa, sittemmin pelkkänä ruohomattona. 

 

Nyt ovat ruusut 'ryövänneet' tämän maan.  Kuinka arvot muuttuvatkaan vuosien myötä! Minä olen kironnut tämän kesän sitä, kun tuulivoimaloita suunnitellaan 5000 vuotta vanhoille esihistoriallisille alueille. Nyt minä itse istutan ruusuja, turhuuksien turhuutta sieltä Matti-vainajan näkökulmasta, ja tuhoan niiden kamaloilla juurakoilla ikivanhan pellon voimaa. Joku toinen sukupolvi (ehkä omat poikani!) kiroavat ruusujen istuttajaa, kun yrittävät tuhota niitä ja raivata alue takaisin jollekin tarpeellisemmalle ehkä viljalle jälleen. Onko maassa sitten enää voimaa jäljellä?

En minä pahaa tarkoita. Anteeksi siunattu maa! Jokainen luo omaa unelmaansa. Ne ovat erilaisia eri aikoina. Ruusuillakin on oma tarkoituksensa tänä aikana. Niin minä uskon.

Että näin...Vanhan arvon muistoksi