Ruusuja auki 16.7.

Pimpinellaruusujen aika alkaa olla ohitse. Näin se menee, toiset häipyvät, toiset tulevat. Ruusut kukkivat koko kesän myöhäissyksyyn saakka. Mutta eivät kaikki koskaan yhdessä. Siinä se odotus ja viehätys onkin.

Seuraavat ruusut myös ovat ilahduttaneet silmääni:

Herttoniemi

Vaaleanpunainen neilikkaruusu

Sointu

Köynnösruusu Pohjantähti

Minetten eli Mustialan ruusun ensimmäinen sulous, mutta pensas on aivan täynnä nuppuja.

Tämän musiikin otin sattumalta, en tiedä kieltä enkä maata, mutta kaunis. Romanssi kuin ruusu.

Lisää ruusuja 11.7

Miten jännittävää on ollut seurata uusien ruusujen aukeamista! Tässä lisää:

Kaarinalta saamani ruusu, joka ei ole tavallinen villiruusu. Sen varsissa ei ole yhtään piikkiä, mutta lehdykän alla on.

Nähtävästi ystäväni ruusu on juuri sellainen villiruusu (Karjalan tai venäjän), jota on käytetty alkurunkona jalostetumman ruusun kanssa. Sitten tämä jalostettu ruusu on menehtynyt ja runkoruusu on jäänyt jäljelle.

Darts Defender eli Keijunruusu

Keijunruusun äiti eli nukkeruusu

Luulemani Sonja-Maria, joka ehkä sittenkin on Valamonruusu

Torniolaaksonruusu, jonka kukinta on aika pieni kuten on vielä pensaskin.

Valamonruusut ovat pihan komistus, parimetrisiä ja kukkia palavan paljon

Viljaminruusu, vaikka onkin vielä pieni ja matala, kukkii valtoimenaan.

Ruusuja auki 8.7.

Lämmin kesäsää hellii kaikkia kukkia, koskettaa auringon lempeällä kosketuksella, silittää, ja kukat tohtivat katselemaan maailmaa suurin keltaiiriksisin silmin. Ja voi kun he hymyilevät. Siihen voi vain hymyllä vastata.
Nämäkin ruusut ovat mukana tässä hymyssä:

Apteekkarinruusu, tosin vain yksi kukka, niin pieni vielä.

John Davies, köynnösruusu, jota en vielä ole tohtinut maahan istuttaa.

Punalehtiruusun herkät ja pienet kukat

Orjanruusu

Tarja Halonen

Toukoniitty

Olkkalanruusu

Teresanruusu, jota kevään pakkaset pikkuisen vaurioittivat

Nämä ruusut kukkaan 4.7.

Siis ensi kukkijoita olivat Kiimingin, Kempeleen, villi Palkinruusu ja juhannusruusu. Ne ovat olleet kukassa jo toista viikkoa. 4.7 aukaisivat kukkiaan nämä sulottaret:

Idän juhannusruusu 'Altaica'

Rugosa-ruusu, jonka nimitän Ellenin ruusuksi, koska en tiedä vielä lajia.

Linnanmäki, jolla on 2 cm suuremmat kukat kuin Altaicalla.

Lukkaroisten ruusu, jonka olen todennut tavalliseksi metsäruusuksi.

Malvaruusu, jonka köyhä lehdistö antaa tilaa kukille näkyä.

Juhannusmorsian

Mökinruusu

Paimionruusu, jonka pienenä taimena keväällä istutin, kaksi kukkaa!

Ruskelan ruusu on jo iso pensas

Papulan ruusu

Tove Jansson

Tässä voisi olla Albinon Adagio pailallaan! 

"Kulijailua"

Tulipa mieleen äidin vanha sanonta. Hän joskus kulijaili. Silloin hän vähän pelleili tai teki jotain hassua.

Olen tullut siinä äitiini. Joskus pitää saada kulijailla, kirjakielellä kuljailla.

Viime syksynä, kun miehet kaatoivat sähkölinjalta pensaita ja pientä puuta, kuljin heidän jälkijään ja korjailin hyviä pajunoksia ja vähän isompaakin suoraa runkoa. Saman kokoiset pajun oksat niputin yhteen ja vein liiterin perälle myöhempää käyttöä varten. Isommat rungot nakkasin tallin katolle siellä. Kaikkea voi joskus käyttää.

Nyt kun pojantyttäreni kanssa juoksimme pihamaata palloillen, ja kun se alkoi vähän kyllästyttää (mummun jalat eivät jaksa kovin), jäin fundeeraamaan. Mietin mitä muuta mukavaa voisimme tehdä kauniina kesäpäivänä. Muistin ne rungot tallin vintillä.

- Mitäs jos tehtäisiin kota tai tiipii tai sellainen mökki? - Joo! Pikku-tyttö innostui.

Kurotin rungot tallin vintiltä ja haalasin ne ulos. Otin käyttämättömän lammenpohjamuovin, sellaisen neliön muotoisen. Laitoin sen pellon reunaan, käänsin kulmat, tartuin rautakankeen ja tein maahan reikiä. Pikku Malena laittoi niihin reikiin runkoja, nosteli 'isoja puita'. Paikalle tuli naapurin mies tyttärensä kanssa. Hän auttoi minua solmimaan runkojen päät yhteen, ja niin saimme kodan luurankoperustan.

Välillä pistettiin tanssiksi! 

Kun se lapsista oli hauska jo sellaisenaan, etsin vanhan maton kuumalle muoville, löysin jopa vanhan aurinkotuolipehmusteen. Kotakehyksen ympärille laitoin parista kirkkaanvärisestä lakanasta tytöille vähän varjoa. Siellä he leikkivät muovieläimillä tyytyväisenä aika tovin.

Seuraavana päivänä toin kaupasta maanpeittokangasta paketin. Suunnittelin sitä kodan peitoksi. Onneksi paikalle tullut miniänikin oli myös vähän hulluttelutuulella ja tarttui ideaani. Hän järkeili, että vaate pitää pujotella runkojen välistä. Se oli hyvä idea. Sitten katseltiin mustanpuhuvaa kangasta ja jahkailtiin, että löytyisköhän jotain punaista tai valkoista, iloisempaa. Etsin käsiini jo heikkokuntoisen ja kauhtuneen punertavan pussilakanan. Siitä leikattiin leveitä suikaleita. Niitä sitten ompelin kiinni tuohon mustaan aluskankaaseen. Sidoin vielä valkoisen pakkasharsonkin ympärille raidaksi. Ylös runkojen kiinnityskohtaan sidoin vanhan aniliininpunaisen kaulahuivin rusetille. Valmis! Oviaukkoon  voi vielä laittaa jonkun kankaan suojaksi.

Sateessa ja tuulessakin pärjäsi hyvin!

Kaikkien aikojen paras tiipii oli valmis! Kiitos Villelle, Marikalle, Malenalle ja Emilialle! Saksilla leikattiin seinään pieni tirkistysikkuna, ja hauskaa oli.

Toinen paikka mihin jo pari vuotta sitten keksittiin vähän hauskaa, mutta ihan järkevääkin, ja johon ideaan monet kahvilavieraatkin ovat tarttuneet. Lasten hiekkalaatikko sai tämän katoksen seurakseen naapurin isännältä, kun hänelle yksi kesä harmittelin hyttysiä ja sitä, kun kissat valtaavat hiekkalaatikon liian helposti. Hän oli ilmestynyt yksi aamu siihen ideoineen ja tarpeettoman katoksen kanssa. Näin syntyi sateelta, hyttysiltä ja kissoilta suojattu hiekkalaatikko, hiekkalaatikkoteltta! Kiitos naapurille!

Nytkin sateessa ja tuulessa on testattu molemmat teltat. Hyvin ovat säilyneet!!

Susanna-tyttö laulaa siitä Kuinka hauska kesä on! 

Arvoituksellinen Palkinruusuni

Ei sellaista kuin Palkinruusu ole olemassakaan.

Itse sen sellaiseksi nimesin löytöpaikan mukaan, kun en oikein tiedä mikä ruusu se muuten olisi. Viisi vuotta sitten kaksi uteliasta, ukkoni ja minä, komusimme erästä surullisen kuuluisaa autiotaloa, missä viimeisin isäntä oli kuollut omien jätteittensä kaasuuntumiseen. Näin kerrottiin. Hänen äitinsäkin oli ollut omituinen. 

Mutta jotain kaunista ja onnellista on joskus ollut, kun kaksi ihmistä ovat yhteen menneet, mökin rakentaneet ja lapsia saaneet. Jotakin onnellista ja romanttista on ollut, kun pihalle oli istutettu ruusukin. Köyhyyskö ja mielen masennus mursi hyvän elämän? Nyt vain ruusu kukoisti romujen seassa pihalla. Se oli vallannut melkein koko taloraunion ympäristön. 

Kolme vuotta sitten kävimme parin ystäväni kanssa ruusunryöstäretkellä ja kaivoimme paikasta taimet kotipihaamme. Minä istutin sitä kahteenkin paikkaan varmistaen ruusulle jatkuvuutta tässä. Nyt se kukkii komeasti kummassakin paikassa. 

Ihmettelen sen oikullisuutta. Sen kukka on milloin minkäkilainen. Välillä on viisi lehteä, välillä seitsemän ja jopa kymmenen. Silloin tosin muutamat lehdet ovat emin ympärillä pieninä ja kiharaisina. Olen nytkin yrittänyt löytää mikä se mahdollisesti olisi, katsellut netti ja kirjoja. Se ei ole metsäruusu eikä muukaan villiruusu. Sen kukkalehdet ovat liian teräväkärkiset. Se ei ole nystyruusukaan, sillä ei lehdistä lähde pihkan tuoksua hierottaessa. 

Tietenkin mukana on oma mielikuvitukseni ja ehkä halu löytää aivan oma ruusu. En sitä kuitenkaan vie mihinkään tutkittavaksi, sillä kuulin, että niitä tuodaan paljonkin, eikä niitä paljoa toisistaan erota. Usein ne ovat metsäruusun tapaisia, kuten tämäkin. Kuitenkin. Tämä ruusu oli kolmas kukkijani Kiiminginruusun ja Kempeleenruusun ohessa. Nyt tosin alkavat kukkia pikkuhiljaa muutkin pimpinellaruusut.

Odotan kovasti muiden villiruusujen tai vanhojen pihojen löytöruusujen kukintaa, mutta se viivastyy. Vain Palkinruusu kukoistaa ja loistaa aniliininvärisillä kukillaan. Siis en tiedä voinko verrata kukkia muuten kuin valokuvina. Harmi! Lehdissäkin on hienokseltaan eroja. Kärjen pyöreydessä ja terävyydessä. Ehkä rungon värissä myös. Vaikka vielä uusina pieninä pensaina sitäkin on vaikea erottaa. 

Ehkä tässä tavallinen metsäruusu vain oikuttelee kylmän ja ankean sään vuoksi ja näyttää siten 'kyntensä'.

Surullinen laulu...

Ihana lupiini!

Nyt puhun pohjoisen äänellä. Lupiini on ihana, upea, ruhtinasmainen kukka!

Tiedän, että etelässä niitä on liikaakin ja niitä kirotaan. Täällä pohjoisemmassa enemmänkin ihaillaan, niitä villiintyneitäkin.

Lupiinista muistan aina erään onnen tunteisen hetken. Olimme koko perhe pyöräretkellä Ahvenanmaalla. Koko matka oli upea, mutta erityisesti muistan erään vasta valmistuneen kahvilan pihan meren äärellä. Päivä oli sopivan lämmin. Ukkoni kanssa ihailimme merimaisemaa. Kahvi maistui pitkän pyöräilyn jälkeen hyvältä, ja pojat maiskuttivat onnellisina jäätelöään.  Edessäni oli pieni ryhmä jalostettuja lupiineja. Ne olivat NIIIIIN KAUNIITA silmissäni, että siitä istumalta päätin saada niitä omaan puutarhaani.

Ostin pussin siemeniä ja odottelin kaksi vuotta niiden kukintaa. Nyt ne ovat kukkineet samassa ryhmässä ritarinkannusten kanssa toisiaan tukien jo kohta 30 vuotta. On siellä joukossa lämmittämässä niitä nokkoset ja juolaatkin, mutta aina yhtä komeana lupiinin moniväriset kukkavarret sieltä nousevat. Olen varmaankin joka vuosi päättänyt, että tuhoan kukkamaan, käännän ja uusin. Mutta ei. Niin kamalan näköinen kuin penkki onkin keväällä, luovun tuhoamisvimmasta. Yleensä pistän palamaan kaikki kuivuneet roistikot siinä. En edes lannoita aluetta. Ja alue on joka heinäkuu yhtä komea, tosin lupiinien määrä vaihtelee. Eivätkä ne ole mihinkään levenneet sieltä.

Joskus laskin, että eri värejä löytyi 12. Nyt en löytänyt niin monta, mutta kukkaa kunnioittaakseni laitan muutaman kuvan tähän.

Iloista kesää kaikille lukijoille kuten myös metsätontulle!