Kesän suururakka on tehty!

Tippapeltejä vailla on enää kivijalan uudistustyö!

Aloitin tuon työn keväällä kutsumalla eläkeläisten neuvonantajan paikalle ja hän teki siihen korjaussuunnittelun.

Siis olihan tuo talo pahan näköinen, kun kivijalka rakoili siellä sun täällä, pullisteli ja pällisteli, kun routa on sitä liikuttanut. Hirsitalo on tehty 67 vuotta sitten tiukan budjetin kanssa, kun naulojakin sai jännittää, saako niitä. Talossa on  rostipohja, tuuli on käynyt läpi ja välillä jäädyttänyt vesijohdonkin, saatikka tuntunut varpaissa kylmältä. Sitä paikkailtiin keltaisella uretaanilla, joka oli niin kamalan näköinen, että maalasin sitä tumman harmaalla saadakseni edes pikkuisen siedettävämmän näköiseksi. Mutta ei minulla kivijalan uusimiseen riittänyt rahkeet eikä rahat, mutta salaojitusten (salaoja että rännioja) kanssa talo ehkä pysyy pystyssä eteenpäinkin. Ruma kivijalka peitettiin levyllä.

Minä en tiennyt yhtään miten tuo kaikki tehdään!!

Minun täytyy kiittää poikiani kivien kaivamisessa, naapuria auttamisesta ja viisaista neuvoista ja paria muutakin ystävää suuresta avusta. Monenlaista ohjetta minä sain. Ja monenlaista virhettä varmaan on tullut tehtyä. Mutta uskon, että talo voi paremmin. Ei pääse kosteus nyt yllättämään.

  

Mutta arvatkaa paljonko kiviä kaivettiin ylös salaojituksen vuoksi? Siinä oli hommaa, kun välillä kaivanto peittyi veteen ja piti odottaa kuivempia ilmoja. Huh. Keskelle pihaa rakennettiin sitten pieni kiviaita (lapsena sitä nimitettiin kiviraunioksi). Ei niitä kauemmaksikaan jaksettu kantaa eikä vyöryttää.

Viisi miestä ja pieni traktorikauha on ollut apuna tässä. Minä itse olen vain kärrännyt ja sitten tehnyt loppusiloittelua.

Tämä eteläinen seinämä näytti vielä pari viikkoa  sitten tällaiselta. Huomaa minun hieno letku-patenttini saavisssa on ylittävälle vedelle. Ja sitä vettähän tuli tänä kesänä!

Nyt se on huomattavasti siistiytynyt. Taloa tuskin samaksi tuntee. Laudat tuossa edessä ovat väliaikainen tuki. Jospa löydän siihen tiiliä tueksi. Ja sepeliä pitää ajaa enemmän, tosin haaveilen pyöreistä kivistä. Tippapelti vielä uupuu, toisella reunalla siitä malli. 

Talon edessä on keittiövesikaivo, jonka lämmintä ympäristöä halusin nyt hyödyntää. Siihen istutin köynnösruusu Flammentanzin ja Lawinian siirsin vanhalta paikalta. Presidentti Kekkonen sai siitä myös paikan ja muutama äitienpäiväkukka vanhoista ruukuistaan. Naapurin Paulalta sain tuollaisen valmiin kehikon ensi kesää varten, jos Flammentanz elää talven yli. Peukkuja!!! Liiteristä hain tukun pajunoksia, joita liotin lammessa ja taivuttelin nätiksi tueksi ympärille.  En tiedä teinkö viisaasti. Aika tuon näyttää.

Ilman pitää päästä kulkemaan rostipohjan alla, joten kissanluukkua ei pidä unohtaa. Kun kuvasin tätä huomasin, että ei ole kissa tarvinnut tätä piilopaikkaa pitkään aikaan. Pohjoisen ja idän puolelta kivijalkalevyyn porattiin muutama reikä, että ilma pääsee kiertämään. Parhaamme yritettiin talon hyväksi. Tämäkin kaikki homevaurioiden estämiseksi. 

Jotenkin rinnastani pääsee hyvin syvä helpottunut huokaus!
Syvä kuin meri, Esko Rahkonen....

Ruusut kesässä 2015; harisoninruusut

Edelleen päivitän kesän tuloksia ja samalla inventoin ruusujanikin.

Keltaruusut eli harisoninruusuihin kuuluvat ja siihen likeltä pitäen ovat kärsineet myös. Raahelainen Viljaminruusu ei tehnyt kuin muutaman nupun, niistäkin tuholainen söi osan. Tämä pensas, niitä kaksikin, sijaitsi vähän hankalassa paikassa, joten innostuin nyt syyskesästä siirtämään ne tuohon ruusuaidan viereen. Kävi höpsistä. Ne näyttävät nyt surkeilta, suorastaan kuolleilta. Mutta toivon, että ne kasvattavat juuresta uutta. Jätin niiden juurivesan kurjenmiekkojen viereen siltä varalta, että näin ei käykään.

Kurjaa, kevätkaihonkukka vain juurella rehottaa.

Onneksi tämä ehkä on jäljellä.

Paimion ruusu, joka osaltaan lasketaan polveutuvan harisonin risteytyksestä, löytöruusu Paimiosta, on tosi kaunis kukkiessaan isoilla kelta-aniliininpunaisin yksinkertaisin kukin. Nyt niitä ei päässyt auki kuin muutama. Kärsäkäs oli kimpussa ahneesti. Mutta nyt se kasvattaa runsaasti uusia oksia ja on elinvoimainen, vaikka onkin vähän kyseenalaista, kuinka täällä menestyy. 

Uhmailen vyöhykkeitä ja viisaampien neuvoja vastaan. Uskon kuitenkin, että en ole ainoa, joka haluaa kokeilla tiedoista huolimatta jotakin herkempääkin. Ostin Auroran (saanut nimensä Aurora Karmanskista) keltaruusun sekin. Kuulin ja näin, että eräässä puutarhassa täällä se kasvaa, miksi ei siis minunkin. Olen toki ostanut käsiteltyä turvetta, jota voin laittaa tämän juurelle ja kokeilla sen talvenkestävyyttä luonani. Kunhan ei tulisi perään tällaista kesää enää! Aurora ei kukkinut vielä, mutta voi ihan paksusti. Se kasvaa tuossa onnettomien Viljaminruusujen vieressä, toisella puolella Paimio. Lykkyä tykö!

Samassa rivissä ruusuaidan vierellä sen portin molemmin puolin on vielä yksi, jonka voi lukea harisonin ruusuihin kuuluvaksi geeneiltään, Kiiminginruusu. Löytöruusu Kiimingistä, jolla on kauniit vaalean kermankeltaiset isot kukat. Yleensä se on ahkera kukkimaan, melkein nytkin, mutta siitäkin valitettavasti poimin kärsäkkään puremia nuppuja. Nyt se on kasvattanut vartta niin runsaasti, että riisun tuon haperon metallituen pois ja otan jämerämmät työkalut esiin. Rimat ja pajun. Sen se ansaitsee.  Molemmat Kiimingin ruusut!

 

Haluan uskoa ensi kesään. Jatkan ruusujen istuttamista, niiden kasvatusta ja jatkan myös puutarhakahvilani pitoa. Sitkeä muori! Ruusuni, olkaa veroisiani, ainakin!

Kun kirjoittelin tätä, kuuntelin samalla virolaisen säveltäjän Arvo Pärtin musiikkia. Jotenkin pidän siitä. Sopii ruusutarhani tapahtumiin tänä kesänä. Tässä Silencio. Aivan kuin sateinen harmaa kesä!

Ruusut kesässä 2015; villi- eli luonnonruusut

Toinen ryhmä, missä petyin tänä kesänä, oli nuo luonnonruusut. Nekin ovat tottuneet kuivempaan ja aurinkoisempaan olomuotoon. 

Esimerkiksi metsäruusu, joita olen kerännyt eri paikoista (Lukkaroinen, Volomari, Palkki), koska on mukava seurata niiden erilaisuutta kuitenkin. Ne kasvavat vieri vieressä. Tuskin kukan kukkaa niissä nyt. Ensi kesäksi kasvattavat tosin paljon uusia varsia, koska nekin, kuten melkein kaikki luonnonruusut, kukkivat uusiin versoihinsa seuraavana vuonna. Voimme tästä melkein päätellä, että jos on huono kukintavuosi, se on sitäkin runsaampaa seuraavana vuonna.

Saman kukattomuuden kohtasin torniolaakson-, mökin- ja  malvaruusunkin kanssa. Malvaruusu oli aivan surkean näköinen, kuin uitettu kissa. Tosin nyt taas rehevöitynyt. Kempeleen kaunotarkaan ei ollut reippaimmassa kunnossa. Kaarinan (oma nimi) kummajaisruusu, josta en ole selvää ottanut, ei myöskään tehnyt kuin pari kukkaa, mutta vartta sitäkin enemmän. Nukkeruusu ei kukkinut ollenkaan eikä myöskään hänen 'tyttärensä' keijunruusu, joka yritti, mutta yritti kovasti myös vattukärsäkäskin.

Nukkeruusu tosin järjesti minulle mojovan yllätyksen. Kerron siitä myöhemmin.

Orjanruusun kukka ei välittänyt sateesta.

Tosin orjanruusu tammen alla kai säilyi enemmiltä kaatosateilta ja kukki kauniisti kaartuvissa oksissaan. Punalehtiruusukin teki vain muutaman kukan, mutta kasvaa nyt pituuttansa.

Blandaruusut, jotka uskon useimpien olevan Schalinin jäljiltä, kuten Tarja Halonen, tuotti myös pettymyksen. Toisaalta Herttoniemi yllätti kukinnallaan (kerron tästä myöhemmin) ja Toukoniitty, joka kukkii vanhoihin versoihinsakin (alla). 

Näiden luonnonkukkien seuraan hankin sitten uusiakin tuttavuuksia. Ne ovat hurjan mielenkiintoisia! Esimerkiksi Nystyruusu, jossa eivät tuoksukaan kukat, vaan lehdet. Asiantunteva myyjä Oulujoen taimistolla kertoi, että istuttaa se sellaiselle kulkupaikalle, sillä aurinkoisina päivinä siitä löyhähtää mukavan pihkainen tuoksu. Sen tein. Ja se kukkikin jo jonkun verran.

Toinen ruusu, johon ihastuin sen kukinnan vuoksi, on Alavanhovi eli lapsiruusu. Kerron siitä sitten, kun tiedän kuinka se voi ensi keväänä. Hurdal, josta edellisessä blogisivussani kerroin, kuuluu myös tähän ryhmään luonnonruusuja. Nyt vielä odottaa paikkaansa ruusu nimeltään Ainola, luumuruusu. Se ei ole kotoi-sin Sibeliuksen Ainolasta, vaan Oulun Ainolanpuistosta. Siitäkin kerron myöhemmin. 

Ihastuttavin näistä ruu-suista ja suorastaan yliveto ensimmäisen vuoden ruusuksi, oli Arnon ruusu, josta jo olenkin kertonut aikai-semmin. Se oli kaunis. Eikä sitä vaivannut pil-vet eikä sade. Sitkeä kuin suomalainen sisu. Onkin se kasvanut kaatopaikalla! Arnonruusu!

Hänestä en tiedä,kuinka kukkii vanhoilla ver-soilla. On se raukka yrittänyt kasvattaa ko-vasti itseään. 

Kaunis se on!

Anna Hanski laulaa:
Kaunis, kaunis olet rakkaani, kauniimpi kuin ihmisen mieli...

Norjalainen 'villiruusu' Hurdal

Kun olen lukenut noita Suomen ruususeuran lehtiä ja seurannut muitakin lehtien ruusuotsikoita, olen usein törmännyt norjalaiseen ruusuun nimeltä Hurdal ja ihastellut siitä otettuja kuvia, mm. tästä blogista sain lainata hyvän kuvan. Huomata pitää, että tämän blogin ruusu kasvaa tuolla Hämeenlinnan korkeudella. Joten haasteen otin ruusutarhaani.

Jos lukisin pelkästään tietoja Suomen Ruusukirjasta ( Alanko, Joy, Kahila, Tegel), ohittaisin tuollaisen ilmestyksen kokonaan. Hurdal on sijoitettu siinä vyöhykkeelle III vähäkiulukkaisena, ja sen viihtyvyyttä epäiltiin jopa E-Suomessa. Eipä silti, kirja on suuri oppikirjani, mutta vuodelta 2009, josta ajoilta on maailmassa ja sen ilmastossa tapahtunut suuri muutos, kuten meilläkin kasvuvyöhykkeissä.

Norjalainen Hurdal kuuluu nk. villi- eli luonnonruusuihin, tunnettu siellä jo 1800-luvulta asti. Se on saanut löytöpaikkakuntansa nimen. Katselin Hurdalin kuntaa kartalta. Se sijaitsee Norjassa Oslosta n. 70 kilometriä pohjoiseen Hurdal-järven rannalla. Kunta on noin Helsingin korkeudella. Eli ymmärrettävästi hyvin kyseenalainen ruusu täällä näin pohjoisessa. Sain sitä kuitenkin Oulujoen taimistolta, missä näitä ruusuja on koeviljelty, eikä varmaan turhaan kasvatettu 3 vuotta myyntiin. Olen siis toiveikas. 

Istutin oman Hurdalini tuohon talon eteen, menehtyneen Louise Bugnetin paikalle, Toivottavasti Hurdal tässä pärjää. Tosin vaahtera lähellä voi viedä voimia siltä juurineen, mutta ainakin siinä lähellä viihtyvät Kempeleen kaunotar ja Teresan ruusu. Ehkä minun pitää tarkemmin huolehtia sen kuten Teresankin ravinnonsaannista ja kastelusta siinä. Talon edusta on kuuma paikka. Hurdal ei tykkää liiasta kosteudesta (härmä), joten toivon sen viihtyvän tuossa. Ensi kesä näyttänee paljon. Silloin sitä voi vielä siirtää.

Hurdalin katsotaan kuuluvan löytöruusuihin, jonka kasvua ja olemista Norjassakin on ihmetelty. Kerrotaan, että se olisi tullut seudulle Saksasta. Norjalaiset ovat tutkineet sen kuuluvan neidonruusuihin, kun taas suomalaiset tulkitsevat sen olevan vuori- ja okaruusun risteymä, Ruotsissa sitä pidetään luumuruusuna (Suomen Ruusukirja).

Nyt se on minulle muistona Norjan kauneudesta. Olemme perheen kanssa reissaneet siellä autolla, pohjoisessa ja Jättiläisen maan (Jotumheim) maisemissa etelämpänä. Olemme nukkuneet siellä vanhan kanakopin hetekassa ja sivustavedettävässä. Haisihan siellä vähän oudolta, mutta muuta majoitusta emme löytäneet, turisteja on paljon. Olen tavannut myös mukavia norjalaisia ihmisia. 

Mukava tavata nyt Hurdal! Toivon, että meistä tulee ystäviä.

Ps. 19.6.2016. Edellinen syksy oli todella vetinen ja talvi paljas. Joten keväällä lumen alta en löytänyt muuta kuin kuolleen näköisen rungon. En antanut kuitenkin heti sille tuomiota, vaan odotin. Kesäkuun alussa paikasta alkoi nousta jotakin. Nyt siinä on voimakkaan ja terveen näköiset versot. Hyvä Hurdal!! Samoin kävi Mundi-ruusunkin. Upeana sekin nyt nousee. Mutta en tiedä ehtivätkö tänä vuonna kumpanenkaan kukkia. Ja toivotaan ensi syksystä ja talvesta vähän hellemmästi käyttäytyvää.

Ps. Vuosi 2017 ! Vaikka Hurdalin ensimmäinen talvi ja kevät olikin ihan hilikulla, että selviääkö vai ei, se selvisi kuitenkin, ja on tämän viileän kesän kukkinut kauniisti. Olen iloinen sen puolesta. Uskon että tuosta se voimistuu! Kukkimisaika on ilahduttavan pitkä.

 Edvard Greig ja Aamu

Ruusut kesässä 2015; tarhapimpinellat

Mennäänpä taas pääasiaan. Nehän ovat ruusut. Viikon kuvakin meni ohi, mutta menkööt! Nyt puhutaan siitä miten ruusut jaksoivat vetisen ja kylmän kesän 2015. Ensin tarhapimpinellaruusut.

Useat ovat täällä surreet niiden kukintaa. Jopa juhannusruusut tykkäsivät kovasti huonoa julmetusta sateesta. Kun ruusu ehti kukkaan, kova sade runteli ne kerralla. Monella kävi näin. Minunkin kellarinkaton juhannusruusut olivat pari päivää kuin valkoinen harsopilvi. Kunnes ne löpsähtivät ruskean puhuviksi sateesta. Savusaunaliiterin lattian alta kasvanut ja oven nurkasta kurkkiva ruusunoksa taas tulvehti kukkia pitkään. Se pieni kun oli suojassa liialta kosteudelta.

Neljättä vuotta kasvaneet vaaleanpunaiset Ruskela, Papula, Juhannusmorsian ja Ruuhijärvi eivät paljoa kukkia kantaneet. Nuppuja oli jonkun verran, mutta osan vei tuholaiset ja loput sade. Ruusuraukat olivat aivan typertyneitä ja varmaan ähkynä kosteudesta. Ruuhijärvi ei tehnyt nupun nuppua ja muutenkin on ollut hidaskasvuinen. Nyt se tosin on tuuheutunut kaksinkertaisesti ja innostunut kasvamaan. Tätä samaa ovat todenneet monet muutkin ruusunkasvattajat täällä. Pimpinella-ruusut eivät varmaankaan tarvitse paljoa vettä, mutta aurinkoa sitäkin enemmän. Ja muistaa kannattaa, että ne tekevät kukkaa vain edellisvuoden versoihin, paitsi mitä tiedän niin Altaica, idänjuhannusruusu kukkii vanhoissa oksissaankin. Yleensäkin kun ne syyskesästä nyt kasvattavat paljon uusia varsia, ensi kesä voi olla runsaskukkaisempaa.

Yksinkertaiset pimpinellat taas ovat olleet pirtsakan iloisia kukkineen. 2- vuotias Linnanmäki oli tosi upea, kukki jopa elokuussa muutamin kukin. Tosin Nils ja Rosa rubincola aloittivat vasta ensimmäisen vuotensa pihamaallani, mutta kukkivat paljon. Nils on kasvanut jo kolminkertaiseksi, mutta rubincola näyttää paljon hitaampikasvuiselta. Rosa altaica eli idänjuhannusruusu kukki mukavasti. Nämä ruusut olivat aikaisia ja ehtivät kukkia ennen suurimpia sateita.

Suviruusu eli poppius, jonka pientä tainta olen sitkeästi hoitanut jo neljä vuotta, vaikka se on ollut jotenkin kitukasvuinen, kiittää uskostani siihen nyt. Ehkä se on kärsinyt aina vain kuivuudesta, pienet juurenhaperot eivät ole jaksaneet imea vettä eivätkä yltäneet syvälle. Ihan surettaa huolimattomuuteni. Ei se vieläkään kukkinut. Mutta eiköhän ensi kesänä hymyillä yhdessä!

Toinen poloinen oli viime vuonna ostamani Red Nelly. Poimin sen keväällä pikkuruisena, tuskin hengissä olevana hirsikehikosta ja laitoin sen ruukkuun kasvamaan kesäksi. Näin ollen olen kiikuttanut sitä sisälle ja ulos, sään mukaan ja nyt se voi hyvin. Tietäisin vain mihin sen istutan, sillä olen nähnyt Red Nellyn kasvavan aivan huikeaksi viidakoksi erään talon seinustalla.

Keväällä ostin kaksi vaaleanpunaista kaunotarta Kerisalon ja Ristinummen, löytöruusuja molemmat, jotka istutin työkaluvajan seinustalle rinnakkain, jotta oppisin erottamaan ne toisistaan. Kerisalo on puolikerrannainen ja Ristinummi yksinkertainen. Molemmat ovat suurikukkaisia ja ne kukkivat nätisti jo keskikesällä ja voivat aika paksusti nyt. 

Vielä tässä syksyllä hankin yhden pimpinellaruusun lisää, Paavolan ruusun. Sen valkoiset monikertaiset kukat ovat hieman rimpsuhelmaisia, joten odotan innolla sen kasvua. Nyt vain toivon, että ei sataisi liikaa. 

Ps. Meinasin aivan unohtaa erään kauniin ruusun, joka kuulunee myös samaan sarjaan. Nimittäin Tove Janssonin, joka kasvaa aivan omassa nurkassaan ruusuaidan ja portin vieressä. Sen kukinta oli samaa maata, köyhää ja surkeaa. Suurimman osan nupuista vei vattukärsäkäs. 

Olen lukenut, että kärsäkkääseen ei tehoa tolu, mäntysuopa eikä nokkonenkaan. Eikä niitä pikkuisia mustia ötököitä tahdo silmällä löytää. Ne munivat siihen nuppuun ja sitten taittavat sen, jotta se putoasi maahan, missä toukat voivat kehittyä. Siksi uskollisesti joka aamu poimin kouraani nuo puoleksi leikeltyt nuput, sen mitä löysin,  ja panin pannun pesään. Minulla kasvaa pieni puska hyötyvadelmia, joita en niitäkään hennoisi hävittää.

Hektor ja syyskuu!

Suomen suurin veistospihamaa on Raahessa!

Vierailimme ystävieni kanssa Matti Lepistön pihamaalla ihailemassa hänen veistoksiaan. Eräs taiteen tutkija oli siellä vieraillut ja sanonut, että tämä pihamaa on varmaan patsaineen runsain kansantaiteilijan pihamaa Suomessa. Uskon sen. Minäkin sain lainata kolmea patsasta pihamaalleni, jotka istuvat kuin nakutettu siihen; kaksi peikkoa, kotka ja pöllö, jotka ovat vilahdelleet blogisivuillani.

Metti Lepistön pihamaa sijaitsee Raahesta Pattijoelle Mansikkakarintien varressa, eikä sitä voi olla huomaamatta. Ensi lauantaina 5.9, Raahen kyläpäivillä, siellä vierailee ainakin yksi linja-autollinen ihmettelijöitä. Matti ottaa mielellään vieraita vastaan muinakin aikoina, kun hänelle soittaa ja sopii vierailusta. Hän työstää edelleen jopa useitakin patsaita päivässä ja tuo 200 patsaan määrä ylittyy pian likelle 300. Ihmeveikko tämä Matti! Hänen kertomansa mukaan hän ei käytä malleja, käyttää kuvia ja hyvin paljon mielikuvia. Piha muistuttaakin satumaata Pattijoen virtaavan veden äärellä koivujen lomassa.

Kuvat kertokoon enemmän:

 

 

   

         

 

           

Illusioterapiaan musiikkia:

Música para la PAZ ESPIRITUAL

Liisan ihmemaassa 2

Onkohan sateinen kesäkin vaikuttanut siihen, että olen kauhean laiskasti lähtenyt liikkeelle omalta kylältäni. Yhdet hautajaiset ja yhdet häät olen kesän aikana kulkenut. Ja hyvin vähäksi ovat jääneet puutarhavierailutkin. Taimitarhat ovat melkein jääneet ainoiksi sellaisiksi.

Tosin minulla on ystäviä, joiden kanssa olen vaihtanut taimia ja vierailujakin.

Yksi sellainen paikka on Liisen ihmemaa, josta aikaisemmin olen kirjoittanut tässä salkoruusuja ihaillen. 

Nyt kamerani haaviin tarttui sellaisia kuvia sieltä, jotka ilahduttavat silmää yksityiskohdillaan ja persoonallisuudellaan. Liisan puutarhassa elää myös vanhat muistot ja yksinkertainen kauneus.

En nyt kuvannut niinkään sitä runsasta kukkatarhaa, joka nytkin ui sadepisaroiden kimmellyksessä, vaan pihan luovaa puolta.

Piha on kaunis rinne aivan metsän vieressä, jossa on todella tehty töitä kivien ja kantojen kanssa. Kuten talon emäntä kerran ilmaisi, että korkealle iälle pitäisi jo antaa periksi, mutta kun tuntuu, että puutarhanhoito kuitenkin sitä terveyttä ja hyvää mieltä tuo sekä sitä pitkää ikääkin.

Onko lie koskaan tehty tutkimuksia ja vertailua puutarhaihmisten ja muiden harrastusten parissa työskentelevien kesken? 

Mikähän lie olikaan tämä kaunisrunkoinen puu? Moni sen varmaan tietää. Suklaanvärinen runko tuo melkein veden kielelle.

Valkea kissa muistuttaa eläinrakkaudesta, mutta joita ei voi pitää kuin kuvajaisena.

Alla vanhan omenapuun juurella pitkät perennat ovat saaneet mukavan tuen puun koukeroisista oksista.

Monenlaiset kuunliljat kauniine lehtineen vain korostuvat sateessa.

Oma kuva voidaan tehdä monella tavalla. Vasemmalla emäntä päättäväisenä pahkakoivun osasena ja kiharatkin löytyivät hiuksiin omalaatuisesta kivenmurikasta. Vieressä vauhdikas isäntämies.

 

Vanhat peräkärrytkin takapihalla jo sammaloituneena muistuttavat kovan työn ajoista ja ovat melkein kuin koriste ja taustalla vihannat pellot, jota ennen viljeltiin, ovat nyt muiden hoidossa, mutta silmää ilahduttamassa. Vanhojen rakennusten lomaan ei aina istu se puhtaan valkeaksi maalattu siltavärkki, vaan juuri tällainen yksinkertaisuus luo maisemaan oman paikkansa pilvikirsikkapuun äärelle. Tätä siltaa pitkin mentiin navetan taakse, jossa puutarha jatkui sellaisilla kasveilla kuten tulikukka, jonka ei soisi levittäytyvän ihan minne tahansa. 

 

Kiitos Liisa! Yhä istutamme elämän jatkuvuutta puutarhoissamme. 

Tätä olen kirjoitellut elokuun kuutamolla....Elokuun ilta ja Erkki Junkkarinen