Runollinen joulukalenteri 21.12.18

Tehdään jännitystä...

Senhän voi itsekin tehdä ihan pienestä asiasta. Minulla on tapana ostaa viiden euron arvoinen Onnensanat-arpa, kun käyn ottamassa bensaa autooni. Arpa on vähän kuin ristisanatehtävää raaputtaisi. Jännittävää! Joskus saan sen viiden euron takaisin, useimmiten en mitään, mutta kerran sain jopa 500 euroa! No, tänä vuonna olen aika harvoin ottanut bensaa.

Lapsen mieleni jännitystä täynnä avaan nyt paksun runokirjan summa mutikassa. Osuin sivulle 165 ja siellä runoilijaan Satu Marttila. Minulla olikin tässä jännitysoperaatiossa yksi sääntö: ei samaa runoilijaa, joten tämä kävi hyvin. Tykkään!

 Pimeä kehtolaulu

Tässä yön suvannossa, myrskyn jälkeen

haluaisin kertoa sinulle, miten menen

laineita pitkin lapsuuteen,

käyn rannan kiviä, rautakalojen linnakkeita

kauas, sinne missä kerran omistin

kokonaisen tuulen, suuren veden,

haluaisin kertoa sinulle

että vedestä minä olen kotoisin,

sen silkkisestä kätkyestä, sieltä

missä vihreät aallotarhiukset lainehtivat,

ja vielä haluaisin kertoa

että sieltä missä musta nilja peittää

yläpuolelta kivet ja missä nuoliaiset

ja kivisimput elävät onkaloissaan,

sieltä mihin ei päivä pääse

ja missä salatut vedet huokaavat,

sieltä jo löysin sen pimeän kehtolaulun

joka minua nyt sylissäsi tuudittaa.

Tornihuone, 1989

Satu Marttila

Totean samoin kuin eräs lukijani, että useat runot täälläkin ovat niin kaihoisia, Ne ovat tummia ja syvälle ihmisluontoon meneviä. Kaamosko sen tekee vai se sama melankolia, mikä suomalaisissa lauluissakin mollissa soi.

Satu Marttila yhdistää taitavasti luonnon ja rakkauden. Kuuluukohan rakkaus luontoon vai onko se vain ihmiselle ominainen tunne? Luonnossa kulkiessa tuntuu siltä, että siellä on jotakin paljon suurempaa rakkautta kuin mihin ihminen pystyy. 

Runollinen joulukalenteri 20.12.18

Kun hoitaja tänä aamuna nouti minut sädetykseen odotussalista, menin hänen perässään tanssiaskelin! Se oli tässä hommassa sitten viimeinen päivä, se 25. päivä. Jätin jouluntoivotukseksi heille pienen enkelin ja lupasin hoitaa itseäni niin kuin ovat ohjeistaneet.

Taksikuskille tarjosin kahvit. Juhlapäivä!

Tällaiseen hommaan on helppoa täyttää lupaukset, itsekkäistä syistä. Mutta kaikki lupaukset eivät ole yhtä helppoja. Onneksi ihmisellä on taito unohtaa lupaukset tai viitata niille kintaalla. Vaarallisinta on luvata "iäti". Siitä  tämä mainio runo! Ja kuvanikin!

Iäti

Ja ritari, kuin jalohaukka,

näin tytölle kuiskasi:

"Nyt juo tämä tulinen tuoppi,

jossa ui minun sydämeni."

Ja tyttö tuliseen liemeen

punahuulensa upotti.

Hän joi siitä ensi kerran

ja siirtyi lähemmäksi.

Kun tyttö toisen kerran 

tulilientä kokeili,

hän ritarin syliin siirtyi

ja kuiskasi: "Iäti".

Vaan tarinan jatkon jos kerron,

on mielenne haikea.

On tuoppi jo viilentynyt

ja liemikin laimea.

Lauluja, 1970

Marja-Leena Mikkola

Marja-Leena Mikkola tunnetaan hyvin laulujen sanoittajana. 

Runollinen joulukalenteri 19.12.18

Isoäiti Maria

Pitkän käytävän päässä

huoneessa numero satakaksitoista

asuu isoäiti Maria

- ja odottaa kirjeitä ja kesää.

Jo toistakymmentä vuotta

on isoäiti Maria

- odottanut samassa huoneessa.

Ja kesät tulevat ja menevät.

- Ja isoäiti Marian kaapin päällä

kasvaa kuvapostikorttien määrä

- korttien ,

jotka on lähetetty

-  Firenzestä

- Floridasta

- Sveitsistä

- Espanjasta

- Kanadasta

ja Nuubiasta.

Jokaisen kortin kirjoitukset

isoäiti Maria 

- muistaa jo ulkoa:

Ihana matka.

- suuremmoinen loma.

En ehdi kirjoittaa nyt 

- on kiire.

Kun tulee kesä

- tulemme käymään.

Kirjoitan joskus myöhemmin.

Mutta isoäiti Maria

- on oppinut odottamaan.

Neljä vuosikymmentä hän kantoi

- vettä joesta

karjalle ja ihmisille.

Ja odotti kaivon rakentamista.

Hän synnytti kaksitoista lasta

ja tunsi kipua

- vasta silloin

kun lähetti lapsensa kouluun

- ja maailmalle.

Kolmastoista lähtijä

oli oma aviomies

- vuodekumppani,

jonka kuolema korjasi.

- Mies, joka oli luvannut 

kaivaa kaivon

- omalle maalle

heti kun talo saadaan valmiiksi.

Kaksitoista työntekijää

- yhteiskunnalle

synnytti isoäiti Maria

- päästäkseen asumaan

pitkän käytävän päähän

- huoneeseen numero satakaksitoista.

Ja tullakseen unohdetuksi.

Ei kaksitoista kertaa vuodessa

- vaan kaksitoista kertaa 

vuoden jokaisena päivänä.

Isoäiti Maria täytti

- kahdeksankymmentä vuotta

kaikessa hiljaisuudessa

- koska juhlien järjestämisestä

olisi tullut vaivaa niille

- joilla on kiire.

Mutta kaikesta huolimatta 

isoäiti Maria

- on onnellinen ja toiveikas ihminen.

Huoneessa yksinäisyydessä

- hän lukee kirjojen kirjaa

Pyhää Raamattua

- ja ristii työn kovettamat sormensa

rukoukseen

ja rukoilee kaikkien niiden puolesta

- joita rakastaa,

Joka päivä hän suorittaa

- pienet askareensa.

Järjestelee kuvapostikortit.

Ja pyyhkii huolellisesti tomut

lastenlasten 

- ylioppilaskuvista.

Ja 

- muovikukat

unohdettujen ihmisten kukat

"kukkivat" maljakossa.

Tunnustelen tätä päivää,

Pohjoisten kirjailijoiden antologia, 1975

Terttu Hyttinen

Runollinen joulukalenteri 18.12.18

Huomasin, että kädellä kirjoittaminen on minulle nyt hankalaa. Kun oikeasta kainalosta tyhjennettiin imusolmut, niin käsi ei ole vielä sama. Se on vieras, vapisee ja tekee harakanvarpaita. Ehkä ensi jouluna parempi.

Joten päätin, että tänä vuonna en kirjoittele joulukortteja. Vain heille, jotka todella niitä tarvitsevat ,jotka ovat vuoteen omana tai eivät omista nettiä. Tässä koneella tuo käsi ei haittaa. Hyvää liikuntaa sormille ja koko kädelle kun näpyttelen. Minulla on kauppaopistosta vanha taito, joten ei tarvitse muuta kuin laskea kädet tuohon koneen päälle ja antaa mennä. Niitä ei tarvitse nostella.

Mutta surullista on se, että yhteydenpidot ovat usein netin kautta, usein samat kiertokirjeet sielläkin. On helppoa kirjoittaa ryhmäsivuille joulutervehdys. Se ei säily muualla kuin tuolla bittiavaruudessa. Ei sitä voi säilyttää laatikoissa, kuten minulla vanhat kortit ja kirjeet ovat. Ei niitä tervehdyksiä jaksa sen kummemmin enää ottaa tarkkailuun. Kortit ja kirjeet ovat toista maata!

Kuvassa olevat maalaisrakennukset ovat postiluukkuni vieressä. Olen aina ihaillut niiden väriä, vanhanajan punaista ja siihen sointuvaa vihreää. Tosin tuo väri kuvassa ei ole sama, kamera narraa.

Mutta kuka tuntee Väino Kirstinän?

Huolestuneena jostain ja tietämättä mistä

tai hyvin tietäen monet syyt mietin, soittaisinko,

vai istuisinko täällä ja raaputtaisin kutinaani itse,

vai lähettäisinkö vain yhden rivin tervehdystä 

kaikille.

Vain yhden kauniin lauseen. Vaikean. Yhden.

Ja kuuntelisin, tuleeko vastausta.

Tiedän, että se ehkä tulee viiden vuoden kuluttua,

jokin huomautus, vitsi ehkä, ystävällinen tönäisy.

Hiljaisuudesta, 1984

Väinö Kirstinä

Kirstinä eli 1937-2007. Hän oli tuottelias runoilija ja monien palkintojen vastaanottaja. Ajatella miten moneen taidetyyliin yhdistetään runouskin. Ihmettelen aina missä kulkee modernin runon ja vanhan tyylin raja. Millaista on surrealismin ja dadaisimin tyylisuuntaus runoudessa? En tiedä.

Mutta luonnonlyriikan tiedän. Ja tunteet runossa, kuten ylhäällä. Kirstinä on muuten Oulusta lähtöisin!

Runollinen joulukalenteri 17.12.18

Ihmeellinen on ihmisen tie tässä elämässä! 

Varsinkin silloin kun sairastuu pitempiaikaisesti, on todella pysähdyttävä sitä ihmettelemään. On myös aikaa miettiä sitä, mitä minä olen, mitä varten, mitä minun ympärilläni tapahtuu, mitä maailmalla? Kaikki se vaikuttaa kaikkeen. Ja se on hyvä tiedostaa!

Vihreä on elämän väri!

Sanotaan, että digitaalinen maailma on valloittamassa ihmisen elämää, joten hän kadottaa minuuden, merkityksensä ja sen mitä lähistöllä oikeasti tapahtuu, millaisia ihmisiä siinä lähellä on. Ei kiinnosta. Paetaan jonnekin helppoon ja valmiiseen. 

t

No minä olen nyt kiittänyt digitaalimaailmaa! Älypuhelin on pieni, kevyt kädessä ja sieltä aukenee perhe ja ystävät,.On whatsupryhmät, facebook-sivut ryhmineen ja vertaistukineen, Hyvä maailma silloin, kun ei jaksa keskustella. Muutama sana riittää pienestä valon luukusta ja rakkaat ihmiset tuntuvat olevan lähellä ja tukena (kun muuten asuvat niin kaukana).

Löysin Uuno Kailakselta mieleiseni runon vähän edellä olevaan kiinnittyneenä. Tämä runo oli paksussa "Elämän viisauden kirjassa", minkä Hannu Tarmio on toimittanut ja on kaikenlaista viisautta täynnä. Sen kirjan mieheni Eino muuten voitti tullessaan ykköseksi jossakin tietokilpailussa!

Tien lapsia olemme, matkaan syntyneitä,

karavaani-heimoa retkellä elämän.

Ja ei tule koskaan loppua matkallemme,

vaelsimmepa auringon alla tai pimeän.

Yli ikuisuuden hietikon valkenevat

monenkaltaiset päivät, paahtein ja keitahin;

me nauramme, juomme ja suutelemme - vaikka

sudet tuskan saartavat meitä laumoin nälkäisin.

Vaan eteenpäin, ohi päivien kaikenlaisten

karavaania vie iänkaikkinen kaipaus.

Ei, ei tule koskaan loppua matkallemme,

ja sen määränä lienee vain jokin kangastus.

Tosin loppuvat kerran askelet vaeltajilta,

kukin vuorostaan on nukkuva syliin maan. 

Vaan katso; kaikki he kuitenkin mukana ovat,

nekin, joiden tomu on uupunut vaeltamaan.

Mit' on parhaintamme syntynyt rakkaudesta, 

rikastuttaen, kaunistaen elämää

tomustamme se erkanee ja ikuisesti 

karavaani-heimon sielussa kimmeltää.

Uuno Kailas

Uuno Kailas eli vain 31 vuotta, kuoli 1933 Ranskassa. Aivan kuin hän olisi runossa kirjoittanut oman kulkunsa. Syntymäkaupungissa Heinolassa on pystytetty hänelle Tulenkantaja-patsas ja katukin on nimetty hänen mukaansa. Hän sairastui skitsofreniaan 29-vuotiaana. Syyksi kerrottiin lapsuuden traumat ja hänen homoseksualisuutensa, jota hän yritti tukahduttaa. Hän sairastui lisäksi keuhkotuberkeliin, johon hän sitten menehtyi.

Toivon, että tulitte uteliaaksi tämän runoilijan elämästä, helppoa se ei ole ollut. Kaunista hän jätti kuitenkin tähän meidän karavaanimatkalle luettavaksi.

Runollinen joulukalenteri 16.12.18

Muistan kuinka pitkiä ja moninaisia lapsuudessa olivat päivät. Nuoruudessa istuin taas kuin pikajunassa enkä ehtinyt nähdä kaikkea ympärilläni, kun sisällä mylläsi omat tuntemukset. Nyt huomaan, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä nopeammin aika menee, mutta ehdin pysähtyä arjen pieniin yksityiskohtiin, joista osaan iloita.

Ihastuin tähän runoon, sen pieneen hetkeen, pieniin yksityiskohtiin ja kuitenkin se kertoo paljon. Minulle on kerrottu, että vanhassa iirin kielessä on sana "poet", joka on sittemmin omittu englanninkieleenkin tarkoittaen runoilijaa. Oikeasti tuo sana "poet" tarkoittaa "hän joka näkee". Sellainen on runoilija!

Lummelampia huoneet

Lummelampia huoneet

kaduilla sataa, mutta me istumme

kahvilassa lasin takana

sukelluspallossa syvällä vesien sisällä

pisarat tanssivata auton punaisella katolla

sinun huulesi ovat punaiset nekin

niin suuri onni pienissä asioissa

katseessasi joka jälleen viivähtää

Iloisen neekerin katu, 1992

Jarkko Laine

Minun täytyy tunnustaa, etten ole ennen lukenut Jarkko Laineen runoja. Kuka hän on? No voi minua tietämätöntä tyhmää! Jarkko Laine on ollut vaikka mitä! Kirjailija, runoilija, kääntäjä, Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja ja saanut useita kirjallisuuden valtionpalkintoja. Ja hän sanoitti useita Rauli Badding Somerjoen lauluja, Hän eli 1947-2006. Nyt olen tutustunut häneen!

Runollinen joulukalenteri 15.12.18

Tulee niin paha mieli, kun kuuntelee uutisia terrorismista ja ilmaston muutoksista. Monta läheistä suru-uutistakin olen kuullut viime päivinä.

Tarvitsen jotakin ylevää tähän kalenteriin lisää, jotain mieltä nostattavaa. Niin paljon meillä on hyvää ja kaunista, surussakin.

Siksi hakemalla oikein löysin Aleksis Kiven runon Kaukametsä. Nimestä tuli mieleen pikkusiskokin ja hänen lukemattomat konserttinsa Kajaanin Kaukametsän salissa. En tiedä, onko tällä salilla ja Aleksis Kiven runolla mitään yhteistä, mutta kauniin nimen he ovat konserttisalille löytäneet!

Kaukametsä

Alas kalliolta lapsi riensi,

Äitins luoksi riensi hän,

Lausui loistavalla katsannolla:

Nähnyt olen taivaan maan.

" Mitä haastelet, mun pienoiseni,

Mitä taivaan kaukamaast'?

Missä näit sä autuaitten maailman?

Sano, kultaomenain."

Vuoren harjanteella kauan seisoin,

Katsahdellen koilliseen,

Siellä näin mä nummen sinertävän,

Honkametsän kaukaisen.

Puitten kärjill' näin mä kunnaan kauniin,

Armas päivä paistoi siell',

Ylös kunnaan kiirehelle juoksi

Kultasannotettu tie.

Tämän näin ja sydämeni riutui,

Kyynel juoksi poskellein,

Enkä ymmärtänyt miksi itkin,

Mutta näinhän taivaan maan.

"Ei mun lapsein; sineydess' ylhääll'

Taivaan korkee sali on,

Siellä lamput, kultakruunut loistaa,

Siell' on istuin Jumalan."

Ei, vaan siellä, missä ilmanrannall'

Kaukametsä haamottaa,

Siellä ompi onnellisten maailma,

Siellä autuaitten maa.

Kirjallinen kuukauslehti, 1866

Aleksis Kivi

Tätä runoa voi tulkita itse kukin omalla tavallaan. Minne siirtyvätkään rinnaltamme rakkaat ihmiset?
Missä on Maan taivas? Tai taivaan Maa?