Senhän voi itsekin tehdä ihan pienestä asiasta. Minulla on tapana ostaa viiden euron arvoinen Onnensanat-arpa, kun käyn ottamassa bensaa autooni. Arpa on vähän kuin ristisanatehtävää raaputtaisi. Jännittävää! Joskus saan sen viiden euron takaisin, useimmiten en mitään, mutta kerran sain jopa 500 euroa! No, tänä vuonna olen aika harvoin ottanut bensaa.
Lapsen mieleni jännitystä täynnä avaan nyt paksun runokirjan summa mutikassa. Osuin sivulle 165 ja siellä runoilijaan Satu Marttila. Minulla olikin tässä jännitysoperaatiossa yksi sääntö: ei samaa runoilijaa, joten tämä kävi hyvin. Tykkään!
Pimeä kehtolaulu
Tässä yön suvannossa, myrskyn jälkeen
haluaisin kertoa sinulle, miten menen
laineita pitkin lapsuuteen,
käyn rannan kiviä, rautakalojen linnakkeita
kauas, sinne missä kerran omistin
kokonaisen tuulen, suuren veden,
haluaisin kertoa sinulle
että vedestä minä olen kotoisin,
sen silkkisestä kätkyestä, sieltä
missä vihreät aallotarhiukset lainehtivat,
ja vielä haluaisin kertoa
että sieltä missä musta nilja peittää
yläpuolelta kivet ja missä nuoliaiset
ja kivisimput elävät onkaloissaan,
sieltä mihin ei päivä pääse
ja missä salatut vedet huokaavat,
sieltä jo löysin sen pimeän kehtolaulun
joka minua nyt sylissäsi tuudittaa.
Tornihuone, 1989
Satu Marttila
Totean samoin kuin eräs lukijani, että useat runot täälläkin ovat niin kaihoisia, Ne ovat tummia ja syvälle ihmisluontoon meneviä. Kaamosko sen tekee vai se sama melankolia, mikä suomalaisissa lauluissakin mollissa soi.
Satu Marttila yhdistää taitavasti luonnon ja rakkauden. Kuuluukohan rakkaus luontoon vai onko se vain ihmiselle ominainen tunne? Luonnossa kulkiessa tuntuu siltä, että siellä on jotakin paljon suurempaa rakkautta kuin mihin ihminen pystyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olen iloinen kommenteista!