sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Ruusujen arkistointia

Lukijat ovat ehkä huomanneet, että olen ylläpitänyt neljää blogia; Metsätontun ruusutarha, Muorin kissat, Ruusumuorin Kesäkahvila ja Marsin kyydissä.

Tämä voi vaikuttaa kehumiselta, mutta se on elämäni realiteettia. Viihdyn niissä, niitä kirjoittaessa kuten seuraavissakin asioissa.

Somekissani Ruusu ja minun hyvä hoitajani

En ole ottanut osaa yrittäjien mainoksiin, en tarjonnut arvontoja, vaan olen pidättäytynyt pelkästään omissa asioissani ja kirjoittamisessa. Ymmärrän, että noilla on houkutuksena tienata jotakin ja varmaan monet bloggarit käärivät rahaakin, mikä on heidän työstään ihan kunnioitettavaa yritteliäisyyttä.

En ole yhtään kaupallinen ihminen, vaikka olenkin joskus nuorena käynyt kauppaopiston. Sieltä kyllä sanottiin, että väärässä koulussa tyttö on, pitäs mennä taidekouluun. Sinne sitten joskus meninkin.

Mutta nyt ruusuista, johon olen intohimoni ja energiani purkanut. Astrologiassa Mars-planeettani on Neitsyessä, jonka tunnistan tutkimisena, analysoijana ja arkistoijana, järkevänä maaelementtinä.

Olen käyttänyt ikäni kameraa, monenlaisia, nyt puhelin on niistä helpoin, nopein ja kätevin. Mutta en voi ajatella, että ottaisin kuvia vain kaaokseksi kameraani, puhelimeeni tai koneelleni.

Ja, että muistaisin kaikki ruusulajikkeeni, olen laittanut niihin kyltit, aika isot ja luettavat, ei kovinkaan hienot, sillä olen käyttänyt vanhoja laudanpätkiä, kierrätyshommaa. Jotenkin ne istuvat puutarhaani, jossa on paljon harmaata pintaa, mikään ei ole suorassa, kaikki iloisesti vinksillään. Tällaisissa asioissa en ole nuuka, pikkusen villi.




Mutta minulla on tarkat tiedostojen tiedostot esim. ruusuistani. On tiedosto ruusulajeistani, jossa tiedostot jokaisesta eri lajikkeesta, jonka sisällä vielä tiedostot ruusuista eri vuosista. Sellainen ruusujen tiedostopuu, jonka aiheena opin jo joskus 36 vuotta sitten tietokoneopinnoissani. Se oli hyvä pohja.

Näistä tiedostoista minun on helppo poimia tietty ruusu ja sen kehitys. Ruusumuorin Kesäkahvilassa on sivu ruusujen aukeamisajankohdista. Sitäkin päivitän vuosittain, juuri tein töitä yhden päivän ajan. Uskon sen palvelevan heitä, jotka haluavat tulla kahvilaani ruusuja katsomaan kukkimisaikoina ja  itsellenikin hyvää tietoa, miten ruusut ovat kukoistaneet erilaisina kesinä. Tai muuten tietää kukkimisesta ja kasvusta.

Siis mikä arkistoija onkaan tämä muori työstänyt! Yleensä vielä aakkosjärjestyksessä!

Muutenkin valokuvista! Ajattelen, että mitä niillä tekee tuolla koneella sikin sokin. Olen tehnyt paperikuvia ja liimannut niitä albumeihin. Onko lie turhaa työtä? Mutta kuinka helposti katoaakaan digitaaliset kuvat! Sain juuri eläkeläiselle ohjeistetun tietokoneoppitunnin ja sain kuulla, että digitaaliset valokuvat säilyvät pitempään, kun ne kopioi uudestaan ja tallentaa jonnekin muualle.
Yksi magneettinen myrsky tai koneen toiminnan lakkaaminen, niin kaikki on poissa. Ainakin omalta koneelta. Onhan sentään maailmanlaajuinen netti ja pilvi kun kirjoittaa blogia! 


Toinen arkisto ruusuista on tässä blogissa, kun painaa tuolla ylhäällä olevaa Ruusunkuvia. Sitäkin päivitän ja lisään uusia ruusuja siihen. Laittaisin puut ja muutkin, mutta en enää muista miten pääsen siihen käsiksi.

Ei tätä tee velvollisuudesta jollekin tai johonkin, vaan kyllä siitä nauttii. Järjestykseen saattamisesta  ja siivoamisesta nauttii. Ja se on joskus ihan rauhoittavaa puuhaa. Tietenkin minun on hyvä puhua, kun olen eläkkeellä, mutta juuri silloinhan on hyvä järjestellä asioita.

Ruusutarinani olen tallettanut kirjoiksi asti, kolmaskin työn alla. Ja sitten aivan hullaannuin, kun aloitin romaanien kirjoittamisen. Ehkä sekin on jonkinlaista laittamista järjestykseen, ei mielikuvituskaan saa olla kaaoksessa.

Vaikka eipä silti. Blogikirjoituskin on jonkinsortin purkamista elämän järjestykseen. Eräs ystäväni sanoikin, että olisin kirjoittanut jo monta kirjaa tuolla blogisivujen määrällä. Niin moni muukin. Tästä aiheesta voisi filosofoida syvällisestikin, mutta jos kirjoitukseni viritti jotenkin, niin hyvä näin.



Tykkään kovasti tästä kipaleesta, missä poikanikin on mukana! Pala Omenaa! Ihmettelen, että se ei ole tunnetumpi. Raahelainen bändi Musta Mökki


perjantai 24. tammikuuta 2020

Ystävän muistolle!

Kävin ruusuystäväni Liisan kanssa Wienissä syyskuun lopun kauniina päivinä. Parin päivän kulkemisen jälkeen ihmettelimme, missä on Wienin ruusutarhat. Sitten aivan sattumalta Schönbrunnin puistossa osuimme ruusuiseen paikkaan. Viimeinkin! Mikä ihanuus!

Aikamme siinä kulkiessa huomasimme alueen, jossa oli ruusupensaita kylttien kera. Kylteissä ei ollutkaan ruusun nimi, kuten ensin luulimme. Kyltissä luki henkilön nimi, kenen muistolle ruusu oli istutettu. Ja niitä oli paljon! Miten kaunis idea! Antaa puutarhassa tila kuolleitten rakkaitten muistolle istuttaa ruusu ja kyltti siihen viereen. Se ei ollut hautausmaa, vaan muistojen ruusutarha, missä osoitettiin arvostusta ja kunniaa jollekin rakkaalle ihmiselle.

 

Toinen tällainen vähän samanmoinen oli metsäpuutarha Judi Denchin dokumentissa Puiden neljä vuodenaikaa (TV-ohjelma näkyy vieläkin areenassa.), jonka katsoin jo toista kertaa ja katsoisin varmaan kolmannenkin kerran. Se oli kaunista katsottavaa ja  siinä on mielenkiintoista tietoa puista. Judi Dench istutti puutarhaansa aina uuden puun kuolleiden ystäviensä muistoksi. Kaunista!

Minä olen istuttanut ruusutarhani mieheni ja äitini muistolle, koska he rakastivat ruusuja. 

Mutta ilman mitään suunnitelmia olen nimennyt puita läheisteni mukaan. On Olaville vankka tammipuu, on Aleksille kaunis vaahterapuu ja itselleni istutin lehmuksen. Pojantytär sai valita itse puun, ja se osottautui pihlajaksi. Ja kas, hänen äidilleen löytyi vierestä koivu. Mieheni puumuistoksi kaivatin tuosta tien varresta traktorinkauhalla pienen kuusenalun. Nyt se on jo kasvanut neljässä vuodessa kovasti pituutta ja tuuheutunut. Siinä se kasvaa lehmuksen vieressä. 

Mieheni muistolle istuttamani kuusi oli pieni, polven korkuinen.


Neljän vuoden jälkeen se on minusta suurempi. Voi vain
arvata, mitä se on kymmenen vuoden päästä.

Nyt mietin, millaisen muistokyltin siihen viereen laittaisin. Nämä blogisivut häipyvät joskus taivaan tuuliin, eikä niitä jälkeläiset viitsi kaivella. 

Ja kun katselen ympärilleni puutarhassa, on iso sempramänty nimeltä Vilho, pähkinäpensas muistuttaa Miasta ja hänen saarestaan, intiaanipuu Liisasta ja Lasikankaan omenapuu Ailasta.

Entäs sitten ruusut! Niistähän olen kirjoittanut omia tarinoita ja aina niihin liittyy jokin rakas ystävä, uusi tuttavuus tai ruusulajikkeen luoja. Mutta samoiten voisin kirjoittaa perennoistakin, sillä niiden taustalla on usein lahjoittaja, jota ei unohda. Niistäkin voisi kirjoittaa omat tarinansa. 

Ihmiset kuolevat, ruusut jatkavat elämäänsä tavalla tai toisella. Fredin laulu Maan valitus kertoo seetripuusta, joka toisin kuin blogini muistoille istutetut puut, kertoo vuosisatojen tapahtumista ympärillään. Voimakas ja surullinen laulu!



maanantai 20. tammikuuta 2020

Kaunis ruusutarina

Istuin pari vuotta sitten Vesipekan saunanlauteilla ja tapasin siellä erään vanhan työkaverini. Puheeksi tuli ruusutarhani. Hän kertoi minulle ihmeellisen ruusutarinan.

Nyt tuosta hetkestä on jo kauan. Voi käydä, että minulle kerrottiin osittain tulkinnallinen ja kertojan muistikuvien pohjalta kerrottu tarina ja varmaan minä itsekin värittelen sitä omalla tulkinnallani. Tarina jäi kuitenkin sydämen pohjalle ja tässä tuon sen blogiini. Näin aloitan ruusuisen kevättalven 2020.

Tarjoilijaystäväni kertoi näin:
" Olimme laittaneet kabinettiin valmiiksi kymmenelle hengelle juhlapöydän, jonka eräs johtaja oli tilannut. Ravintolan emäntä tuli tarkastamaan tilanteen sanoen: - Ihan hyvä, mutta viekää nuo ruusut pois.
Tarjoilijat olivat vähän ihmeissään, mutta otettiin maljakko ruusuineen pois. 
- Miksi? kysyttiin emännältä.
- No kun se johtaja syö nuo ruusut, oli emäntä vastannut.

Kyseinen tarjoilija tapasi myöhemmin tuon johtajan kerran yksin pöydässään. Silloin tarjoilija rohkeni kysyä, onko se totta, että hän syö ruusuja. 

Johtaja oli naurahtanut ja kertonut sen olevan totta. Hän kertoi oman tarinansa: 
- Meitä oli monta lasta pienessä tuvassa. Kun söimme aamiaisen, äiti ajoi meidät pihamaalle leikkimään. Kerran hän liitti peräämme lauseen, joka jäi mieleeni. - Menkäähän ulos, siellä ruusutkin kukkivat ja niistä saa voimaa. 
Vuosia myöhemmin istuin keittiön pöydän äärellä vähän allapäin ja väsyneenä. Huomasin ruusut pöydällä ja muistin tuon äitini lauseen. Siksipä otin ja maistelin niitä ruusunlehtiä. Nehän olivatkin ihan hyviä ja kun niitä nutustelin, tuli paljon parempi olo. Siitä sain päähäni, että tämähän oli oiva alkupala varsinkin vähän jännittyneessä ilmapiirissä, eli tarjota alkupalaksi ruusunlehtiä. Eihän ne kaikki niitä syöneet, jotkut söivät, mutta ilmapiiri tuli leppoisaksi. 

Viime kesän suurimman ilon tuotti tämä ruusu, neuvoksettaren ruusu!




tiistai 24. joulukuuta 2019

Runollinen joulukalenteri 24.12.19

Tulihan sieltä luukulta se, minkä ympärillä joulu kuitenkin pyörii; Beetlehemin yö, seimi ja lapsi, se ihmeellinen yö! Toivon että jokainen löytää jotakin kaunista tänä jouluna, ainakin kauniin toiveen sydämestään!


Beetlehemistä tulen kuitenkin 1940-luvulle Raahen Katinhäntään, sen kirkkomäelle, kapealle kujalle ja pienelle mökille, jossa loistaa joulukynttilät. Risto Sassali (1928 - 1985), tuo maailmanmatkaaja, on tässä runossa muistellut lapsuuttaan raahelaisella murteella. Löysin runon raahelaisen Aki Pulkkasen kirjasta Pohjolan Joulu, perinteitä kekristä nuuttiin, 2018. 

Taas kynttilät Katinhännän
joulupuisa pallaa.
Ne paistaa kavullekki komiasti.
Ei kukkaan tiijä mistä asti isä kuusen
haki joulun alla sallaa.

Jo äiti maistaa vähä livekallaa.
Se on hyvvää ja alakaa laittaa pöytää.
Akkunoihin sattaa lumen höynää.
Isä lähtee ulos. Äitiäki hallaa.

Jo kuuluu kolinoita porstuasta.
Ei jäänyt pukki nykkää tulemasta.
Vaikka isä taitaa justiin lunta luuva.

Tuo pukki kelekka!
Toi se, ku lupas tuuva.
Ku on syöty, minä meenki näkkeen unta
ku Tapanina lähen Kirkkomäkkeen.

Risto Sassali

---

Hyvää Joulua!

maanantai 23. joulukuuta 2019

Runollinen joulukalenteri 23.12.19

Yllätys, yllätys! Joulupukki Oopperatalon edessä! Tuo kuva ei ole varmaankaan 100 vuoden takaa!



Yllätys tulee runojenkin parista! Kun tuo kalenterikuvakin on noin hurja, niin hurjaa tulee lisää! Kurkkaan 900-luvun Islantiin skaldirunojen maailmaan. Innostuin oikein, kun tällaisenkin löysin. Ja onhan ne miehet ennen olleet rautaa! Silloin on arvossa ollut jättiläismäinen keho, suuri ja voimakas! Mutta myös luonteen tasapaino. Puolijättiläisiksi viikinkejä on kutsuttukin.

Skaldirunoilijat olivat hovirunoilijoita ja -laulajia Islannissa ja Norjassa. Enimmäkseen he esittivät ylistysrunoja päälliköiden sotaretkistä ja muista merkittävistä tapahtumista. Skald = hän, jonka välityksellä jumalten tahto ilmoitetaan. Runoissa käytettiin poljentaa jota kutsuttiin "ruhtinaanmitaksi". Skaldirunous oli jo häviämässä 1200-luvulla. Päätellään, että skaldi-runous loi pohjan skandinaaviselle runoille ja sanalle runoilija.

Tämä oli aivan uutta minulle. Näin sitä oppii kun tutkiskelee.

Islannissa tunnetuin skaldirunoilija oli Egil Kalju-Grimrinpoika (910-995) ja hänen Egilin, Kalju-Grimrin pojan, saaga. Se löytyi Antti Tuurin suomentamana kirjastoista.

Kerron vähän Egilistä. Hänen perheensä oli muuttaneet Norjasta Islantiin ja rakentaneet mittavat elinpuitteet siellä. Hän oli nähtävästi alle kymmenen, kun otti hevosen ja karkasi sukulaistaloon ja kirjoitti siellä ensimmäisen runonsa:

Tulin kuitenkin Yngvarrin luo.
Hänet, joka mielellään tuhlaa
kultaa rohkeille miehille
halusin minäkin nähdä.
Sano, kullan tuhlaaja,
löydätkö runoilijan
joka kolmen vanhana
punoo runon minua paremmin.

                  Runosta tykättiin ja Egil kirjoitti lahjasta:

Kolme mykkää simpukkaa
palkaksi runosta sain
nuolten taitavalta sepältä,
meriratsujen herralta.
Hän tiesi
mistä Egil ilahtuu;
tyhjän munankuoren
antoi neljänneksi lahjaksi.

                  Kun Egil täytti 12 vuotta, hän oli niin iso ja vahva, ettei aikuisetkaan miehet hänelle                            pärjänneet leikeissä. Egil kirjoitti runon:

Laivan ja kauniit airot,
lupasi äitini minulle.
Suorana seison peräsimessä
viikinkien retkillä,
ohjaan laivan
hyviin satamiin;
lyön hengiltä yhden ja toisen.

                  Tämä suuri urho eli vanhaksi ja runoili viimeiset säkeensä:

Pääni on kuhmuilla,
koska kaatuilen kaiken aikaa.
Velttona roikkuu elin,
ei kuule enää
naisten kutsuja.

Sokeana saan nyt
itseäni lämmitellä,
pyydellä naiselta
sääliä näkemättömälle,
istuinta saan anella.
Kuitenkin muistan
kuinka minua
kuninkaat kunnioittivat,
antoivat kultaa,
arvossa pitivät sanojani.

Ikävältä tuntuu
yksin nukkua
vanhan ukon,
ei ole kuningasta
minua puolustamassa.
Kaksi on jalkaa ja
kumpaakin kylmää,
vaimoa ei ole;
kaikkia kolmea
tahtoisin lämmittää.

----

Viimeinen luukkukin on yllättävä! Sankari sielläkin runoilee, monen seikkailun ja muukalais-legioonan sankari, kotinurkilta. Pian näette! Valmistaudutaan joulurauhaan ja unohdetaan nuo viikingit! Kun noita runoja lueskelin, huomasin, että nuo viikinkiurhotkin nauttivat välillä kotirauhasta ja lapsistaan.


lauantai 21. joulukuuta 2019

Runollinen joulukalenteri 22.12.19

Schönbrunnin puutarhanäkymää Wienissä ja vossikka! Kuinka kauniita olivatkaan hevoset, vaunut ja usein jopa mieskin! Onkohan vaunut vanhoja?


Aki Salmela on viimeinen nykyaikaisista runoilijoita, jota tässä esittelen.  Hän on syntynyt Vantaalla 1976, on helsinkiläinen runoilija ja suomentaja.  Hän julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa 2004 ja siitä lukien melkein joka vuosi. Vielä lukuisimmin hän on suomentanut ulkolaisten runoilijoiden teoksia.

Å vieraantuu

Å oli alakuloinen, yksinäinen kuin sellaisen planeetan kuu, jolta on lopullisesti kuoltu pois. Tuskin kukaan oli lausunut sitä vuosikausiin. Silloin tällöin se sanoi itse oman nimensä ääneen, kuullakseen miltä se nykyään kuulosti. Siinä oli jotain kolkkoa, ja se teki surulliseksi.
  Yöt olivat pahimpia. Usein Å makasi valveilla pikkutunneille asti ja tuijotti kuun vaiheita verhottoman ikkunansa lävitse. Å tunsi sukulaisuutta kuun kanssa, se muistutti hänen yksinäistä pistettään, ja kun kuu lepäsi vastapäisen talon harjalla, se oli kuin jokin kosminen malli hänestä itsestään. Tuskin kukaan muu maailmassa ajatteli niin. Suloinen kyynel valui alas Å:n jalkaa.

Sanomattomia lehtiä, 2004

perjantai 20. joulukuuta 2019

Runollinen joulukalenteri 21.12.19

Wieniläiset varmasti rakastavat hevosia. Onkohan niitä koskaan poistettu edes katukuvasta vaunuineen? Tässä jälleen arabialaisen hevosen tanssinäytös.


Suomenruotsalainen runoilija Catharina Gripenberg,  syntynyt Pietarsaaressa 1977, on myös päässyt wikipediaan useiden runopalkintojen myötä. Viimeisin on Ruotsin radion runopalkinto 2016.  Hänen runoissaan on leikkimielisyyttä.

Kirjeystäväni kerron sinulle kaikesta kiinnostavasta.
On posteljoonien aika kun nukumme vain posteljoonit valvovat.
Jos synnyt sattumalta postimerkki kielellä älä päädy naimisiin, 
Kohtaloksesi koituu elämä aamunkoiton posteljoonina, ujona
jota harvoin näkee. Mitään eivät kirjeystävät saa pitää omana tietonaan.
Joko käsität miksi postiljoonit ovat niin säikkyjä?
Työskentelen yövuorossa. Aina vuorollaan on yö
ja yötyökaluja käytellessäni päiviä vuorostaan
tulee joka puolelle ihan liikaa. Iköväitkö sinäkin 
bensiiniasemalla voiko se tuikahtaa tuleen mikä sinua kiinnostaa?

Ödemjuka besses lettres från en till en
(Sinä siellä kaukana näytät tutulta) , 2002

Käännös Kristiina Lähde

---

En halua naimisiin posteljoonin kanssa enkä jaksaisi olla posteljooni.
Voi kun muistaisin postinkantajaa pienellä joululahjalla! Rankka työ heillä!