Yllätys tulee runojenkin parista! Kun tuo kalenterikuvakin on noin hurja, niin hurjaa tulee lisää! Kurkkaan 900-luvun Islantiin skaldirunojen maailmaan. Innostuin oikein, kun tällaisenkin löysin. Ja onhan ne miehet ennen olleet rautaa! Silloin on arvossa ollut jättiläismäinen keho, suuri ja voimakas! Mutta myös luonteen tasapaino. Puolijättiläisiksi viikinkejä on kutsuttukin.
Skaldirunoilijat olivat hovirunoilijoita ja -laulajia Islannissa ja Norjassa. Enimmäkseen he esittivät ylistysrunoja päälliköiden sotaretkistä ja muista merkittävistä tapahtumista. Skald = hän, jonka välityksellä jumalten tahto ilmoitetaan. Runoissa käytettiin poljentaa jota kutsuttiin "ruhtinaanmitaksi". Skaldirunous oli jo häviämässä 1200-luvulla. Päätellään, että skaldi-runous loi pohjan skandinaaviselle runoille ja sanalle runoilija.
Islannissa tunnetuin skaldirunoilija oli Egil Kalju-Grimrinpoika (910-995) ja hänen Egilin, Kalju-Grimrin pojan, saaga. Se löytyi Antti Tuurin suomentamana kirjastoista.
Kerron vähän Egilistä. Hänen perheensä oli muuttaneet Norjasta Islantiin ja rakentaneet mittavat elinpuitteet siellä. Hän oli nähtävästi alle kymmenen, kun otti hevosen ja karkasi sukulaistaloon ja kirjoitti siellä ensimmäisen runonsa:
Tulin kuitenkin Yngvarrin luo.
Hänet, joka mielellään tuhlaa
kultaa rohkeille miehille
halusin minäkin nähdä.
Sano, kullan tuhlaaja,
löydätkö runoilijan
joka kolmen vanhana
punoo runon minua paremmin.
Runosta tykättiin ja Egil kirjoitti lahjasta:
Kolme mykkää simpukkaa
palkaksi runosta sain
nuolten taitavalta sepältä,
meriratsujen herralta.
Hän tiesi
mistä Egil ilahtuu;
tyhjän munankuoren
antoi neljänneksi lahjaksi.
Kun Egil täytti 12 vuotta, hän oli niin iso ja vahva, ettei aikuisetkaan miehet hänelle pärjänneet leikeissä. Egil kirjoitti runon:
Laivan ja kauniit airot,
lupasi äitini minulle.
Suorana seison peräsimessä
viikinkien retkillä,
ohjaan laivan
hyviin satamiin;
lyön hengiltä yhden ja toisen.
Tämä suuri urho eli vanhaksi ja runoili viimeiset säkeensä:
Pääni on kuhmuilla,
koska kaatuilen kaiken aikaa.
Velttona roikkuu elin,
ei kuule enää
naisten kutsuja.
Sokeana saan nyt
itseäni lämmitellä,
pyydellä naiselta
sääliä näkemättömälle,
istuinta saan anella.
Kuitenkin muistan
kuinka minua
kuninkaat kunnioittivat,
antoivat kultaa,
arvossa pitivät sanojani.
Ikävältä tuntuu
yksin nukkua
vanhan ukon,
ei ole kuningasta
minua puolustamassa.
Kaksi on jalkaa ja
kumpaakin kylmää,
vaimoa ei ole;
kaikkia kolmea
tahtoisin lämmittää.
----
Viimeinen luukkukin on yllättävä! Sankari sielläkin runoilee, monen seikkailun ja muukalais-legioonan sankari, kotinurkilta. Pian näette! Valmistaudutaan joulurauhaan ja unohdetaan nuo viikingit! Kun noita runoja lueskelin, huomasin, että nuo viikinkiurhotkin nauttivat välillä kotirauhasta ja lapsistaan.
Hyvää ja rauhaisaa joulunaikaa sinulle.
VastaaPoista