keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

MustanmerenRUUSU, rakkaudella

Kävimme tytärpuoleni kanssa tänään seurakuntatalon emännän juttusilla hautajaisjärjestelyistä. Tytär (joka on tismalleen yhtä nuori/vanha kuin minäkin) alkoi kaivelemaan siellä kassiaan ja sanoi, että hänellä on minulle yksi lahja. Hän nosti kassista pienen muovipussin, jossa oli kummallisen näköisiä käpyjä. Tiesin heti mikä se oli ja henkäisin ihastuksesta; Linnapellon vanhaa mustanmerenruusua, käpyjä! Voi kuinka iloiseksi tulinkaan!

Tässä jälleen näitä ruusun pikkuserkkuja, joita en voi olla kohtaamatta ilman mieheni muistoa. 



Kun tulin emännäksi tähän Linnapelto-nimiseen taloon, sain pian tottua siihen, että mieheni jutteli muidenkin kuin minun kanssani. – No kuinkas sitä jaksellaan? kysyi mieheni eräänä aamuna hyvin lempeällä äänellä. – Oikein hyvin, minä vastasin iloisesti. – No en minä sinulta kysynyt, vaan näiltä kukilta. - ?!

Kukat olivat kolmessakin eri kulhossa kasvavat mustanmerenruusut! Ja silloin ne kukkivat komeimmillaan. Eli mieheni oli syksyllä kasvit leikannut ja asettanut ne opitun mukaisesti pimeän ja viileän eteisen komeron lattialle talveksi. Kevään tullen jo huhtikuussa hän oli nostellut ne sieltä ylös, lisännyt vähän multaa päälle, kastellut ja lannoittanut ja asettanut aurinkoon. Ja kesä-heinäkuussa ne kukkivat valtoimenaan tumman violetteja huulimaisia kukkia. Siis ei ruusuja, ei edes ruusun mallisia kukkia.

Se mikä emäntänä minua vähän harmitti, niin kukat roskittivat aika paljon, varsinkin kun niitä oli niin paljon. Mutta talon isännältä opin seuraavana keväänä, että vanhan mullan voi nostaa pois, poimia sieltä kaikki ne sulokkuutta tuottavat kävyt ja jakaa niitä vielä useampiin ruukkuihin. Näin olen niitä sitten jakanut ystävilleni.

Vuosien kuluessa kävi niin, että noiden kukkien kasvu jotenkin taantui tai niihin iski jokin home, sillä ne eivät jaksaneet enää kukkia, menehtyivät ja kuolivat. Tai kärsivät jälleen uuden emännän hoidossa. Onneksi olin niitä jakanut muillekin. Samaa kasvia tytärpuoleni nyt ojensi minulle.

Nyt hoidan sitä sydän ja sielu mukana ja toivon, että ne joku kesä kukkivat yhtä valtoimenaan kuin avioliittomme alkuvuosina. Enhän voi olla huonompi hoitaja kukille kuin mitä mieheni oli!

Nyt kun jälleen netissä tutkiskelin lisäoppia tälle kukalle, löysin ihmeellisen asian; yksi kukan monista nimistä englanninkielellä on Widows Tears, LESKEN KYYNELEET! Siis ei tiennyt tytärpuoleni, mitä minulle tänään ojensi. Kukalla on muitakin hauskoja nimiä englanniksi; Magic Flowers, Cupid’s Bower ja Hot Water Plant . Suomessa sitä on kutsuttu ’torpanruusuksi’, eikä mikään sen nimen luonne ole sopinut paremmin tämän metsämökin ikkunoita koristamaan. Paitsi nyt tämä Widow’s Tears sopii mielialaani. Tätä kasvia kutsutaan Suomessa myös sen latinan nimen mukaan Achimenes, mutta tuttu nimi on myös Hilkka.

Mutta miksi ihmeessä sitä kutsutaan myös 'mustanmerenruusuksi'? Jospa joku tietäisi.

Tässä poimin itselleni kasvuhoidollisia neuvoja!

Ps. vuosi 2017.Tuo edellinen mukana ollut hoito-ohjesivu ei enää toiminut, jotan laitan tähän uuden. Minulla on edelleenkin tytärpuoleni ojentama, vanha Linnapellon mustanmerenruusu kukkien kesä kesän perään. Tuossa kuvakin, jossa ruukussa on ihan vain ollut sellaiset jäännöskävyt. Ja noin se on herännyt sekin kukkimaan. Rakas kukka tämä minulle on, Lesken kyyneleet! 

Luin tästä kukasta sellaistakin, että pitkät versot kannattaa katkoa ja laittaa vesilasiin juurtumaan. Eli pistokkaistakin voi saada uusia ruukkuun kasvamaan.

Uusi hoitosivu tässä! Ja kuva viime kesältä:






tiistai 22. maaliskuuta 2011

Ruusun vetovoima

Varmasti kaikki ovat huomanneet sen, että kun on kiinnostunut jostakin, niitä silmä löytää yhtäkkiä kaikkialta. Nyt löydän ruusuja joka puolelta, kotoakin, lampunvarjostimesta, lakanasta ja kaikkailta ’ahaa tuossakin on ruusu’ -hihkaisuilla.

Lähdin kangaskauppaan ostamaan valkoista vinonauhaa. Mites kävikään! Silmäni osui heti nätin ruusuiseen pöytäliinakankaaseen. Ostin sitä pari metriä, jotta saan ikkunaankin. Ostin siihen vihreää vinonauhaa ja ostin pari muutakin kangasta. Kun tulin kotiin, huomasin, että olin ostanut kaikkea muuta kuin sitä valkoista vinonauhaa, heh. 


Mutta ei se mitään. Ruusu on aika viaton kohde. Toista se olisi, jos alkaisin innostua miehiin tai kenkiin tai muuhun sellaiseen turhuuteen. Paitsi ei mies ole sentään turha. Se on maailman napa.
Joka aamu kun herään, ajattelen, että miksi en saa soittaa ukolle sairaalaan, kuten olen tehnyt, jos en ole hänen raskaita askeleitaan kuulemassa. Ei ihminen noin vain katoa. Ei mitään noin vain voi leikata poikki. Huomaan, että kun ihmiset kaupassa ottavat olkapäästäni kiinni ja ottavat osaa, vaivun huomaamatta johonkin, vaikka sitä ei kasvoilta huomaa.

Tiedän, että varsinkin Rapuna raahaan pitkään ja sitkeästi kaikkea mennyttä mukana. Symbolina tuo ravun taaksepäin kulkeminen. Onneksi minulla on tässä nyt Neitsyt-ystävä apuna pitämässä elämästä kiinni, vähän komentamassa ja huomaamassa auringonvalossa kaikki pölyt ja liat, joihin en ole koko talvena kiinnittänyt huomiota. Hän ei päästä minua vajoamaan.

Eikä ruusu! Ruusuinen voima kimpoaa jostakin syvältä sielustani suuni rallattelessa innoissaan ruusutarhasta, jonka voimasta saan useat ystävät lupaamaan minulle puutarhastaan ikivanhoja lajejaan. Ne minua eniten kiehtovatkin. Tiedossa on jo monta paikkaa, josta niitä lähden etsimään. Luin myös, että Suomen Ruususeuran toimintaan kuuluukin juuri vanhojen lajikkeiden kirjaaminen. Niitä löytyy vuosittain useita ja edelleen he niitä etsivät. Ei minullekaan riitä pelkkä ruusun ihasteleminen ja siitä nauttiminen, vaan tutkijasielu minussa innostuu omaan työhönsä myös.

Mikään ei kuole tai sammu lopullisesti. Jokainen ihminen jättää jälkeensä jotakin jossakin toisessa ihmisessä, mitä toinen sitten jatkaa. Esimerkiksi me teemme kylällä historiallista kyläkirjaa ja se laajenee ja laajenee ja aina vain mielenkiintoisia uusia juttuja löytyy. Tässä toimikunnassa olemme molemmat olleet mukana, mieheni ja minä. Ja mieheni ehti kirjoittaa monenlaista muistoa ylös ennen kuin lähti ’taivaan kotiin’, kuten hänen tyttärensä halusi sen ilmaista ilmoitukseen. Kaunis sanonta, ja sen voi tulkita hyvin monella tavalla. Siis kuitenkin mieheni jatkaa elämäänsä tuossa kirjassa, kuten monessa muussa asiassa. Kukaan ei lähde jälkiä jättämättä eikä ilman jotakin sellaista joka lähtee versoamaan tavalla tai toisella, usein tiedostamatta. 


En osaa luopua kukkapuskistanikaan. Kaikista puskista löytyy niitä kukkia ja lehviä, jotka eivät luovuta kauneuttaan, vaikka toiset luovuttaa. Ne on kerätty laakeaan kulhoon jatkamaan loistoaan kuten tässä. 

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Asteroidi Rosenkavalier - Ruusukaveri!


Olen jälleen löytänyt erään mukavan asteroidin. Sen nimi on mielenkiintoinen. Koska olen jotenkin yhdistänyt tuon Harpocratesin omaksi ruusukavaljeeriksi, niin mielelläni yhdistän sen jotenkin tuohon pikkuruiseen asteroihin nimeltä Rosenkavalier. Harpocrateelle ei ole nimetty omaa asteroidia.

Asteroidin numero on 5039 ja sen on löytänyt F. Borngen Tautenbergissä lähellä Leigzigiä Saksassa. Hauskaa oli että Facebookissakin on mukana tämä asteroidi. Kartta on asteroidin LÖYTÖhetken kartta.

Richard Strauss on saksalainen säveltäjä Munchenistä ja on säveltänyt erään suosituimmista oopperoista nimeltä Ruusuritari  (Rosenkavalier). Sen ensiesitys oli v. 1911.

http://secretfatlossbook.com/weight-loss-reviews/videos/5039-Rosenkavalier.html

Näytös alkaa paronin ihastumisesta erääseen nuoreen Sophiaan, jolle hän haluaa lähettää hopeisen ruusun. Hän lähettää komean nuoren miehen antamaan tuota ruusua Sophialle. Sophia ihastuu ruusulähettiin. He rakastuvat. Kun paroni saa tästä tietää, haastaa hän ruusukavaljeerin kaksintaisteluun, jossa hän itse haavoittuu ja vihoissaan ajaa kavaljeerin  pois. Ovelan juonen jälkeen nuoret saavat kuitenkin toisensa.

Minäkin olen ihastunut kaikkeen, jotka ovat minulle ruusua ojentamassa. Kuten kirjat, vanhat muistot, vanhat ystävät, uudet ystävät ja tietenkin itse tämä netti! Kaikki se on minun ’ruusuritaria’ symbolisessa merkityksessä. Ja näinä surunpäivinä olen saanut oikeita ruusuja moneen vaasiin.

Ehkä asteroidin löytäjälle tuo Straussin ooppera on ollut mieluisaa musiikkia tai sitten hänkin on ollut taistelemassa tytöstään vanhemman ja rikkaamman kilpakosijan kanssa. Olisiko hän ollut ojentamassa joskus ruusuja tytölleen kosioiltana? Romanttisen nimen hän kuitenkin on asteroidille antanut, enkä usko, että nimet ovat ihan tuulesta temmattuja. Niissä on jotakin salaperäistä taustalla.

Minun syntymäkartallani tuo asteroidi on tulimerkissä ja asteroidi Junon vieressä eli yhtymässä siihen. Mieheni kartalla tuo Rosenkavalier on taas Ravussa lähellä Plutoa eli melkein siinä missä minulla on Aurinko. Ymmärtäisin, että ukkoni kallis on ollut minun Rosenkavaljeerini.  Minulla tuo Rosenkavalier on oppositiossa Neptunukseeni joten minun pitää ottaa huomioon elämän realiteetit ja illuusiot. Ne eivät aina kulje käsikädessä, huomautti usein ukkonikin. 


lauantai 19. maaliskuuta 2011

Se oikea Ruusupuu, palisanteri, jakaranda!

Aika jänniä juttuja nämä kaikki ruusu-sellaiset tai sellainen-ruusut!

Oikeastaan nimitän ruusukvartsia ja ruususuolaa väärin ruusun ’pikkuserkuiksi’. Nehän ovat ruusuista puhuttaessa ruusujen varhaisia esi-isiä. Kivien ja mineraalien maailmaa, sitä Maapallomme vanhinta. Ja ne ovat jakamassa geenejään ja dna’taan kasvimaailmaan ja sitä kautta kaiken maailman Roosille, Ruuteille ja Roopeille eli eläin- ja ihmiskunnalle. Puhunkohan taas jostakin mistä en tiedä? Mutta juuri kivennäisaineita juurikin imee noilta maaemon alkuaineilta ja kehittää sillä maanpäällistä komeuttaan.

Pikkuserkkuja sitten ovat oikeastaan ne, jotka ovat jotenkin saaneet tuon Ruusu-nimen kannettavakseen, mutta jotka eivät suinkaan ole enää sukua itse suurelle Ruususuvulle, jossa on noita sukuja, perheitä ja isoja serkkuja sitten pilvin pimein. Sen verran olen niitä katsellut.

Törmäsin jälleen erääseen ruusu-nimeen, nimittäin todelliseen ruusupuuhun. Jo tuo edellä tutkittu Rhododentron, kreikankielestä käännettynä ’ruusupuu’ ja siitä muodostettu alppiruusu, ovat puumaisia lajeja. Ihmettelen vieläkin sitä, että joku kasvikunta hurmaa vain pelkällä kauneudellaan. Tuoksuksi, rohdokseksi tai edes rehuksihan siitä ei ole. Mutta kauneus on arvo sinänsä ja sielua ravitsemassa omalla ihmeellisellä tavallaan. Ja kaunis on itse ruusupuukin. Sehän on yltäänsä violetti kukkineen!


 
Ruusupuu eli palisanteri, jakarandaksi kutsuttu myös, on jo toista maata! Tarveainetta. Sen puuaineksesta valmistetaan tuoksuvia esineitä mm. soittimia ja korurasioita, sillä puulaji itsessään sisältää öljyä, joka tekee puusta kiiltävän, tumman kauniin ja kuinkas muuten; se tuoksuu RUUSULTA! Siitä se on saanut nimensäkin, ruusupuu. Ja senkin tenhovoima yltää suoraan ihmismielen sokkeroihin ja sydämeen. Näin kerrotaan.

Taitaa olla arvokasta puulajia, sillä sellainen esine ei ole vielä koskaan eteeni tullut. Tai en ole sitä tunnistanut. http://lahjapuu.com/ruusupuu1.html Ja enpäs tiennyt sitäkään, että juuri eduskuntatalomme istuntosali on tämän laatuisesta puusta tehty. En tiedä tuoksuuko siellä, siitä ei ole koskaan puhuttu. Ja en tiedä miten ne sydämet siellä toimivat. Tätä puuta on kuitenkin monta lajia: http://fi.wikipedia.org/wiki/Palisanterit

En tiedä liittyykö tämä mitenkään itse ruusupuuhun, mutta millainen olisikaan ruusupuuesine, johon on työstetty intarsia eli kuvioviillutusta ruusukuvioineen, kuten tässä eräs Jussi esittää. Tosin ruusukuvaa en löytänyt, mutta mielenkiintoista on!! http://www.jussinruusupuu.com/  Tämäkin taidelaji on minulle aivan uutta!

Kiitos Ruusu, mitä jälleen olet opettanut minulle!

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Mielen puutarhaa 2

Tuolla liiterissä puita latoessani ja kärryttäessäni niitä pannuhuoneen varastoon, ajattelin lukemiani kommentteja tuolla, mitä Horus-kartta oli herätellyt metsätontun toilailuista. Kaikella tarkoituksensa. Virheilläkin. Niistä se vasta keskustelu syntyykin! Ei niinkään ’oikeasta’ (mitä se liene?) tiedosta. Ja siellä löytävät jopa ihmiset toisensa. Voi että se tuntuu mukavalta!

Olen mielessäni silloin tällöin nähnyt kauniita visioita siitä, kun ruusut kukkivat, ja on kaunis kesäpäivä tuossa tarhaksi muuttuneella pellollamme. Siellä ihmisiä istuu kuka missäkin; pöydän ääressä, penkillä, savusaunan kuistilla tai terassilla. Ja että he siellä kohtaavat toisiaan. Linnaraunioilla nimittäin kulkee mitä ihmeellisempää nuuskijaa, pitkät tarinat tulisi siellä sattumalta tapaamistani ihmisistä. Kuka etsii hiisiä, kuka mustikoita, kuka yöpaikkaa, kuka meditoi jne. Kuvittelen, että tällaiset erilaiset ihmiset kohtaavat ja vaihtavat ajatuksiaan Ruusutarhakahvilassani.
Ja minä vain henkäilen sitä ilmapiiriä ja hymyilen porokahvia keitellen.

Visioita pitää olla!

Mutta huomaan, että jo tämä blogi on eräänlaista tarhaa, jossa ihmiset vierailevat ja vaihtavat ajatuksia. Vielä toki aika vähän, mutta luulen, että jotakin on olemassa, joka herättelee uusia näkymiä esiin, uusia mielenkiintoja ja uusia aiheita. Ainakin se MINULLA SITÄ TEKEE, voi kauhija! Tai siis RUUSUhan se niitä herättelee. Se on siellä neutraalina objektina temmeltämässä, raivaamassa tilaa ja osoittelemassa suuntia. Rakas Ruusu! (Kuinka monta ärrää ja ässää taas!)

Myös Facebookin Ruusutarhaystävät ryhmänä (mikä oli täysin vahinko ja melkein töppi) on kokoamassa ruusuisia ihmisiä ja antamassa tietoa lisää. Siis just jokin sellainen jota ei suunnittele tippaakaan, ei rakentele, eikä illusioi, että miten sen nyt pitää mennä ja mitä kantaa, vaan on vain villi päähänheitto….just sellainen aitoudessaan ehkä antaa se mukavan tilan, mihin saa ’tulla kylään ilman pyhämietteitä’ vain tutkiskelemaan ja tuomaan sanaa tai huomiota. Siis mahtavaa!

Eipä silti, en ole blogianikaan suunnitellut sen koommin, lähdin vain kirjoittamaan. Toki täytyy sanoa, että on mukavampi kirjoittaa asia ylös ensin tekstinkäsittelyyn ja kopioida se sitten blogiin.
Sen verran se tonttukin kantaa vastuuta jonkinlaisesta koonnista ja kokonaisuudesta, vaikka muuten on täys töhrö puuhastelija.


Suruajalla, jota ei myöskään ennalta osata odottaa, ja jonka keskeisenä päätekijänä on usein vainaja itse, on myös hyvin merkittävä rooli kaikkinensa. Yksinäisen tätini hautajaisissa havahtui koko suku, etteivät juurikaan tunne toisiaan. Sitten olemmekin serkusten kanssa kokoontuneet kerran vuodessa ja tutustuneet. Ja juuri tuo hiljainen vaatimaton täti sai sen aikaan!

Samoin nytkin tässä hetkessä, ihmiset avautuvat, lähestyvät toisiaan, puhuvat enemmän kuin yleensä. Nekin, jotka ovat kaukana, asioistakin kaukana, vuosien päässä, tulevat sanoineen tai teksteineen ja muistavat. Ollaan yhdessä pieniä tiiviitä hetkiä. Se kaikki lämmittää. Ihmiset ovat hyviä!

Mitä olisi kuolema ilman suruaikaa rituaaleineen ja hautajaisineen?! Juuri siinä elää vainaja kauneimmillaan ja vaikuttaa ympäristöön hyvällä tavalla.  


torstai 17. maaliskuuta 2011

Mikä ihmeen rhodon ja tontuntossu?


Tullaanpa sieltä kosmoksesta välillä maan pinnalle!

On kiitosten aika. Minulla on käynyt vieraita, osanottajia, kanssasurijoita, sukulaisia ja ystäviä. Yhtenä iltana istui neljä sisarusta muistelemassa pappaansa (ensimmäisestä satsista). Siinä meni usea rattoisa tunti.

He toivat minulle tummanpunaisen ruusukuningattaren upeassa linjakkaassa maljassa. Oih! Se sururuusu, yhteinen sellainen. Tässä vähän ylhäältä hassusti kuvattuna.


Se mikä erityisesti jäi vierailusta mieleeni, oli erään sisaren silmät, jotka tuikkivat aivan erilaista eloa siinä surun keskellä. Hänkin rakentelee puutarhaa. Ja aivan erityistä puutarhaa. Alppiruusutarhaa!

Sen verran tiesin, että alppiruusulla (http://fi.wikipedia.org/wiki/Alppiruusut) ei ole mitään tekemistä itsensä ruusun kanssa muuten kuin että se on yhtä kaunis, ja niitä lajeja on tuhansittain levinneenä ympäri maailman ja ovat rakastettuja.

Se mitä en tiennyt, oli se että alppiruusun suomalainen korpiserkku on SUOPURSU! Rhododendron tomentosum, miten mukava nimi tuo, ’tontuntossu’, mutta outo nimi. Ledun palustren opin koulussa aikoinaan. Suopursu on P-Pohjanmaan maakuntakukka, siis minun, ja myös yksiä lempikukkiani, ehdottomasti. Joka kesä ennen juhannusta etsin niitä vaasiini varisemaan, sillä eihän ne kauaa siinä kestä. Mutta se tuoksu! Metsässä kulkiessani hieron sormiini aina niiden lehtiä, sillä niissäkin on se aromi. Siskoni etsi kerran ihan tosissaan suopursuhajuvettä, mutta ei sellaista löytänyt.

En tiedä tuoksuvatko alppiruusut, en ole nuuskinut niitä. Eikä pihallani niitä ole. Olen pitänyt niitä hyvin hankalina kasvattaa, arkoina ja työteliäinä. Nyt huomaan, että olen hiukan mustasukkainen ruusun puolesta alppiruusuille. Niihin ollaan yhtä hulluina kuin ruusuihin. Niillä on omat seuransa, tutkijansa ja tarhurinsa. Mutta eivät ne ruusuja ole! Sana Rhododendron tulee kylläkin kreikankielestä; rhodon =ruusu ja dendron = puu. Siis ruusupuu. Ja sellainenkin on ihan oma kasvinsa, ei tähän heimoon kuuluva ollenkaan. Kuitenkin moni rhodonlajike kasvaa jopa 30-metriseksi puuksi, joskaan eivät tule toimeen Suomen ilmastossa.

Nyt tämä puutarhuri piti minulle ihmeellisen luennon niiden olosuhteista. Hänellä on talo mäntyisellä kankaalla, vieressä korpimetsää, jossa suopursut kukkivat. Mitä tehdä sellaiselle maastolle? Suopursun loistokkuudesta hän keksi alppiruusut. Nehän pitävät happamasta maasta ja metsäisestä varjosta. Hän on jo istuttanut niitä monta lajia ja lisää aikoo kokeilla. Onnea hänen alppiruusutarhalleen!

 Sain ystävältäni atsalean, myös yksi rhodondendoneita!

Miksi alppiRUUSU? Miksi sitten ei suoruusu? Pursuavat kukat, joo, mutta alppiruusu ei tykkää märästä maasta. Nyt opin senkin että kahvinporot hapattavat maata, sillä niitä käskettiin antaa alppiruusuille, ei siten kuin minä viskoen niitä penkkiin kuin penkkiin. Kotonani keittelen nimittäin porokahvia. Pitäiskö ne nyt säästää alppiruusujen tarhurille. Miksi en tuliaisiksi joskus voisi viedä kahvinporosäkkiä? Minäkin olisin kiitollinen kunnon lantasäkistä.

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Horus-asteroidin syntymäkartta

 
Haluan nostaa esille ruusujen joukkoon myös Egyptin mytologiasta jumalan nimeltä Horus. Horus oli auringon ja taivaan jumala. Häntä kuvattiin kaikkea hallitsevaksi haukaksi. Ja usein faaraota kutsuttiin maanpäälliseksi Horukseksi. Tietääkö kukaan tarkalleen, mitä silloin ihmiset ajattelivat heidän jumalistaan loppujenlopuksi.?Nykymaailmalle ne kuitenkin luovat mielikuvia arkkityyppien kautta. Arkkityyppi minun mielestäni on kuvajainen jostakin ihmisen luonteenpiirteestä, jonka voi siirtää symbolitasolle ja sitä on helpompi siten todeta ja tulkita, myös ymmärtää. Ja usein nämä arkkityypit ovat hyvin kollektiivisia symboleita ihmisestä eli esim. Horus-luonteinen näkökulma ihmisestä löytyy joka kulttuureissa ehkä juuri jumalista, mutta eri nimillä. Suomen mytologiassa se on varmaankin Ukko. Kaikilla kansojen jumalat mielestäni ovat kuitenkin heidän mielikuviensa koostumuksia, ihanteita tai pelkojen objekteja ja siis ihmisen kautta luotuja.

Horus on minulle arkkityyppi, josta löydän mieheni ominaisuuksia. Jos Pallas Athenea kutsutaan henkiseksi Auringoksi astrologiassa, niin miksi ei sitten Horusta maskuliiniseksi henkiseksi Auringoksi. Hauska sattuma että Horukselle nimetty asteroidi on mieheni Auringon kyljessä kiinni.  Minulla taas 11.huoneessa Skorpionissa yhdessä Chironin ja Rosan kanssa. Tulkitsisin tuosta mielenkiintoni yleensä kaikkiin kulttuureihin ja historiaan. Kuten nytkin, tällä tutkimisella pidän jalkani maassa enkä sorru tollotustilanteeseen.

Nostin tämän esille sen vuoksi, että Horuksesta on peräisin kreikkalaisten jumala Harpocrates ja Egyptissäkin käytettiin tätä  Horuksen yhtenä nimenä. Toinen syy on Horuksen kunniaksi pystytetty temppeli Edfussa, jossa olemme mieheni kanssa kulkeneet ihmettelemässä. Joten tunnen että jonkinlainen yhteys on syntynyt.

Mytologiassa Horuksen äiti oli Isis ja isä Osiris. Ja nyt on myös pakko kertoa eräs pieni, mutta muistiinjäävä kohtaaminen tuolla Egyptissä.  Muistaakseni se oli lähellä Assuania, eräässä papyrysmuseossa, missä oli esillä paljon vanhoja papyrysmaalauksia. Kun toiset turistit tekivät ostoksia, minä kuljin ihastelemassa noita maalauksia. Viereeni ilmestyi komea nuori mies, museon oppaita, ja kävimme läpi aika oudon keskustelun.
-        Mikä on sinun mielitaulusi? hän kysyi.
-        Pidän tuosta Isiksen maalauksesta ja muutenkin pidän tarinoista Isiksestä.
-        Oletko sinä Isis?
-        Tottakai, kuka sinä olet?
-        Minä olen Osiris.
-        Hm. Hauska tavata! Miten voisimme auttaa tätä maailmaa? heitin minä kysymyksen.
-        Monella tapaa, mutta ensin sinun pitää asettua Egyptiin.
-        Ei minun tarvitse, me hoidamme näitä asioita toisesta maailmasta.
-        Niin teemmekin.

Keskustelu jäi valitettavasti kesken, sillä toiset hoputtivat minua tulemaan linja-autoon, jolla jatkaisimme matkaa. Lämpimästi kättelin Osirista ja toivotin hänelle kaikkea hyvää. Jäi mukava tunnelma ja hymyilin. Olisi ollut hauskaa jakaa mielikuvia hänen kanssaan.

Horuksen eräitä tuntomerkkejä on sauva, ankh-symboli ja haukan silmä, jota tapaa hyvin monissa esineissä, kuten koruissa. Joskus se yhdistetään myös ’kolmanteen silmään’.

Horus on tällä hetkellä Uranuksen ja Jupiterin kanssa Oinaassa ja tulee mieleen, kuinka monen maan ’johtajat’ ovat todella pahassa pulassa auktoriteettinsa kanssa. Mieheni kuolinhetkellä se oli hänen kartallaan yhtymässä Chironiin ja oppositiossa Rosengardiin. Minulla taas Kuu teki yhtymää tuolloin Horuksen kanssa.

Tässä itse Horus-planeetan syntymäkartta transiitteineen.