perjantai 18. maaliskuuta 2011

Mielen puutarhaa 2

Tuolla liiterissä puita latoessani ja kärryttäessäni niitä pannuhuoneen varastoon, ajattelin lukemiani kommentteja tuolla, mitä Horus-kartta oli herätellyt metsätontun toilailuista. Kaikella tarkoituksensa. Virheilläkin. Niistä se vasta keskustelu syntyykin! Ei niinkään ’oikeasta’ (mitä se liene?) tiedosta. Ja siellä löytävät jopa ihmiset toisensa. Voi että se tuntuu mukavalta!

Olen mielessäni silloin tällöin nähnyt kauniita visioita siitä, kun ruusut kukkivat, ja on kaunis kesäpäivä tuossa tarhaksi muuttuneella pellollamme. Siellä ihmisiä istuu kuka missäkin; pöydän ääressä, penkillä, savusaunan kuistilla tai terassilla. Ja että he siellä kohtaavat toisiaan. Linnaraunioilla nimittäin kulkee mitä ihmeellisempää nuuskijaa, pitkät tarinat tulisi siellä sattumalta tapaamistani ihmisistä. Kuka etsii hiisiä, kuka mustikoita, kuka yöpaikkaa, kuka meditoi jne. Kuvittelen, että tällaiset erilaiset ihmiset kohtaavat ja vaihtavat ajatuksiaan Ruusutarhakahvilassani.
Ja minä vain henkäilen sitä ilmapiiriä ja hymyilen porokahvia keitellen.

Visioita pitää olla!

Mutta huomaan, että jo tämä blogi on eräänlaista tarhaa, jossa ihmiset vierailevat ja vaihtavat ajatuksia. Vielä toki aika vähän, mutta luulen, että jotakin on olemassa, joka herättelee uusia näkymiä esiin, uusia mielenkiintoja ja uusia aiheita. Ainakin se MINULLA SITÄ TEKEE, voi kauhija! Tai siis RUUSUhan se niitä herättelee. Se on siellä neutraalina objektina temmeltämässä, raivaamassa tilaa ja osoittelemassa suuntia. Rakas Ruusu! (Kuinka monta ärrää ja ässää taas!)

Myös Facebookin Ruusutarhaystävät ryhmänä (mikä oli täysin vahinko ja melkein töppi) on kokoamassa ruusuisia ihmisiä ja antamassa tietoa lisää. Siis just jokin sellainen jota ei suunnittele tippaakaan, ei rakentele, eikä illusioi, että miten sen nyt pitää mennä ja mitä kantaa, vaan on vain villi päähänheitto….just sellainen aitoudessaan ehkä antaa se mukavan tilan, mihin saa ’tulla kylään ilman pyhämietteitä’ vain tutkiskelemaan ja tuomaan sanaa tai huomiota. Siis mahtavaa!

Eipä silti, en ole blogianikaan suunnitellut sen koommin, lähdin vain kirjoittamaan. Toki täytyy sanoa, että on mukavampi kirjoittaa asia ylös ensin tekstinkäsittelyyn ja kopioida se sitten blogiin.
Sen verran se tonttukin kantaa vastuuta jonkinlaisesta koonnista ja kokonaisuudesta, vaikka muuten on täys töhrö puuhastelija.


Suruajalla, jota ei myöskään ennalta osata odottaa, ja jonka keskeisenä päätekijänä on usein vainaja itse, on myös hyvin merkittävä rooli kaikkinensa. Yksinäisen tätini hautajaisissa havahtui koko suku, etteivät juurikaan tunne toisiaan. Sitten olemmekin serkusten kanssa kokoontuneet kerran vuodessa ja tutustuneet. Ja juuri tuo hiljainen vaatimaton täti sai sen aikaan!

Samoin nytkin tässä hetkessä, ihmiset avautuvat, lähestyvät toisiaan, puhuvat enemmän kuin yleensä. Nekin, jotka ovat kaukana, asioistakin kaukana, vuosien päässä, tulevat sanoineen tai teksteineen ja muistavat. Ollaan yhdessä pieniä tiiviitä hetkiä. Se kaikki lämmittää. Ihmiset ovat hyviä!

Mitä olisi kuolema ilman suruaikaa rituaaleineen ja hautajaisineen?! Juuri siinä elää vainaja kauneimmillaan ja vaikuttaa ympäristöön hyvällä tavalla.  


2 kommenttia:

  1. Ihan itkettää.
    Kirjoitin sinulle pitkän tarinan ja Blogger sotki ja hävitti.
    Tästä lähtien kopioin aina ennen lähetystä.
    Hyvää kevätpäivän seisausta.

    VastaaPoista
  2. On oikeastaan kauhean hyvä, että minulla on tänään joogailta.

    Helena, tiedän kuinka se kenkuttaa, kun saa jotain ajatuksia ulos ja sitten ne häviää. Minuakin harmittaa.

    VastaaPoista