tiistai 28. helmikuuta 2012

Ruusufantasia


Vuosia sitten, kun purimme tätini huoneiston jäämistöä, nappasin talteen hänen vanhan keittokirjansa. Sen välistä löytyi yhdessä nämä kaksi korttia, käyttämättöminä, mutta tallennettuina. Ihmettelin vähän, sillä ne eivät oikein sopineet tätini luonnekuvaan. Mutta mitä tiedät sukulaisistasi? Ei paljoakaan. Joka tapauksessa henkäisin ihastuksesta, ja nämä kortit ovat olleet kehystettyinä seinälläni siitä asti. Maalaukset eivät ole saman tekemiä, eivät ehkä ihan samalta aikakaudeltakaan. Kortit sinänsä ovat arvottomia, sillä tsekkasin ja yksi euro maksoi yksi näistä Huuto-netissä. Minulle ne ovat arvokkaita tätini muistona, tätini salaperäisestä alueesta, jota en tuntenut.

Tässä taiteilijat, joiden nimet löytyivät korttien takaa.


Ja nyt itse tarina, joka syntyi sydämessäni. Luostareiden puutarhoissa kasvatettiin ruusuja ja tunnettiin niiden tenhovoima, joka joskus rikkoi jopa jumaluuden lupausten rajat.

" Oli kaunis sunnuntai-iltapäivä, pieni hetki levolle aterian jälkeen, pieni hetki itselle, sydämelle ja unelmalle. Luostarin avoimista ikkunoista kantautui heinäkuun alussa avautuvien voimakkaiden ruusujen tuoksu. Lähellä pensaikossa sirkuttivat linnut. Ja sitten... se sama kaihoinen viulun melodia, jota munkki oli kuunnellut jo vuoden päivät. Se kantautui viereisestä nunnaluostarista. Munkki tiesi melkein täsmälleen sen kellon ajan, milloin tuo nunna tarttuisi viuluunsa ja levittäisi nuo sulosoinnut pitkin puutarhoja ruusupensaiden ylle. 

Munkki oli saanut kuulla tarinan nuoresta naisesta, joka sukulaisten pakottamana kätkettiin luostarin uumeniin. Lohduksi sinne hän oli saanut viulunsa, jota hän sai soittaa vain tuona sunnuntain hetkenä. Sävel ei ollut aina sama, mutta toinen toistaan surullisempia ne olivat. Munkki ei ollut koskaan nähnyt nuorta naista. Kuitenkin hänen raskas, jumaluudesta paatunut sydämensä liikahti joka sunnuntai. Muina päivinä hän kovalla työn teolla pakotti tunteen pois. Sunnuntaihetken hänenkin sydämensä sai laulaa. Syvään mutta hiljaa hän hengitti kuin sulkien jokaisen soinnun sisäänsä voimaksi ja antoi unelmille siivet. Se hetki kesti puoli tuntia, ja siksi hetkeksi hän etsi aina luostarin hiljaisemman kolkan ja sen, missä hän saisi häiriöttä kuunnella melodiaa. Viulun taottua hän huokaisi syvään ja poistui.  Loppupäivän hän vietti paastoten ja kuritti itseään neljän tunnin rukouksilla hämärässä ja kylmässä kellariholvissa."

Tämä on tositarina.

Kuuntelethan tämän, niin kaunis....Surullinen viulu

3 kommenttia:

  1. Voi miten pakahduttavan surullinen tarina. =(
    Rakkaus on suuri voima.


    Pidin siitä ihanasta loitsustasi kotiblogissani niin että laitoin sen sivulle esille. Kiitos kiltti Metsätonttu. <3


    *halitus*

    VastaaPoista
  2. Ole hyvä vain! Minulla on Neptunus yhtymä Kuu! Se vauhdittaa luovaa virtaani. Noita tuommoisia syntyy ihan itsestään. Sinä Una tiedät sen virran, kun se kohisee!

    VastaaPoista
  3. Voi tiedän. =)

    Sitä ei voi käskeä vaan pitää olla tietty ispiraatio...

    VastaaPoista