sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Talo itkee isäntäänsä



Muuta syytä, muuta tarkoitusta, muuta merkitystä en tuohon kamalaan jääpatoumaan katolta tiedä.

Poika vinoilee minulle, että isäntähän sen aina korjaili, tilasi apua. Minun ei tarvinnut siitä huolehtia. En muista hänen viimeisinä vuosina ainakaan katolle kiipeävän, jos koskaan lumen vuoksi. En muista kuin yhden kerran lumityöapua pyytävän. Muistan kyllä yölläkin havahtuvani kun jää ja lumitelit katolta lähtivät liikkeelle ja ryskyen maahan putoilivat.

Mutta en tuollaista valumaa jääpadon muotoilemaksi muista! Sydäntä kouristaa sitä katsellessa. Tiedän toki, että kaikkihan johtuu siitä, että katto falskaa lämmön ulos harakoille. Ja nyt ei talven säihin ole mahtunut väliin suvikautta, jotta tuo jää olisi välillä sulannut tai poistunut lumen kera. Nyt on ollut vain lunta ja pakkasta, ja kaikki se kerryttää jäätä. Hirvittää kun kiipesin tikapuita ja tiirailin tuota kaikkea. Jäätä valuu joka raosta, ikkunapielistä, välikatolta. Se on kuin jäätynyt virta, putous.


Ei tällaista ennen ole ollut. Siksi tulee mieleen, että ’talokin itkee isäntänsä’ perään. Aivan kuin koko talokin haluaisi isäntänsä mukaan, mennä pois meidän käsistä.

Sillä se on isäntänsä luoma alusta pitäen, noin 65 vuotta sitten. Rintamamiestalon kaavalla tehty. Puut kaadettu omasta metsästä, sahattu omalla kylällä, hirsiksi muotoiltu. Paksut parrut raahattu seiniksi, tilkitty taitaen. Sodan jälkeen kaikki tavara oli vaikeasti saatavilla. Nauloja ei tahtonut saada. Muistan kun mieheni kertoi, että hän jostakin anoi sitten nauloja ja sai postissa niistä tiedon. Hän kertoi että meni yksin kirjekuorta avaamaan. Itku meinasi tulla, kun hän sai lukea että anomus oli hyväksytty. Nauloja tulossa.

Ei rintamamiestaloja alkuunsa ole tehty helposti. Ne ovat pula-ajan luomuksia. Vaateliaita ja rakkaita, uskosta tulevaisuuteen  ja rakkauden unelmista rakennettu. Tarinoiden myötä olen oppinut antamaan niille arvon, varsinkin tälle. Siksi sitä hoitaa haluaisin, parantaa sen vaivoja, myötäelää ja huoltaa. Onhan se ollut minunkin kotini yli 30 vuotta. Vaikka tiedänkin, että ei talo yksin, vaan lapsillenikin tärkeintä on se ympäristö metsineen ja polkuineen, mikä tekee talosta toisenlaisen kodin. Se kotiympäristö. Palanen maata mitä jalkasi tallaavat, ja missä unelmasi ovat syntyneet.

Oli pakko purkaa tunteita…

Sanoin jossain tuolla vähän virheellisesti. En ole yksin. Kiitos pojalle, joka on luonut esiin kaikki tarvitsevat polut pihalla, puhistanut kaikki irtoilevan lumen katoilta. Tilasin toki ammattimiehet irrottamaan tuota jäätä.


Sattumaa ei ole, sanotaan. Tarkoitus on. Ehkä sekin, että tänään itämaisen tanssin taitava koreografi, opettajamme, sai valmiiksi meille luomansa tanssin Kirkan laulamasta 'Surun pyyhit silmistäni pois'. Kuinka se sopiikaan tähän! En tohdi edes kertoa, kuinka paljon surua siihen kätkeytyy, paljon meillä tanssijoilla, mutta myös opettajalla, sillä hänen sukunsa asuu Syyriassa.

5 kommenttia:

  1. Oi kuinka kaunis tarina. Talot ovat kuin ihmiset, ne iloitsevat ja ne surevat. Lämpöremontti saisi varmaan tuon jääpuikkoilmiön vähenemään.
    Ihanaa päivää sinulle.

    VastaaPoista
  2. Kiitos, odottelenkin rakennustarkastajan lausuntoa, jonka puitteissa voin kartoittaa remonttia tälle keväälle. Voisi saada jonkinlaista eläkeläistukeakin.

    Kyllähän nämä rintamamiestalot on hoidon väärtejä, varsinkin hirsiset.

    VastaaPoista
  3. Ihanasti kerroit talon tarinaa. Mutta on tuo jää todella hurjan näköinen! Ettei vaan huopakatto ole rikki tai jotenkin pettänyt, ihmetyttää tuo seinän välistä tuleva jää. Kesähän sen näyttää, toivottavasti asiat kääntyvät kuitenkin parhain päin. Voimia tähänkin vastoinkäymiseen, haleja myös!

    VastaaPoista
  4. Hälytin viime viikolla 'lumityömiehet' katsomaan tilannetta. Tulivat ja katsoivat. Ja sanoivat, että monta jäätä on irrotettu, mutta tuollaista ei ole ennen nähty. He aikoivat kyllä huomenna tulla kokeilemaan miten se irtoaisi.

    Onneksi siinä alla on peltikatto!
    Kyllä tässä vähän kurkkua kuristaa...

    VastaaPoista
  5. Ihanasti ja koskettavasti kerrottu, ja juuri niin osuvasti...

    VastaaPoista