Huiskulan ruusujen muistolle!

Niin paljon kuin oululaiset ilahtuivatkin ruusuisesta kadustaan tämän viikon aikana, niin minua painaa huoli Suomen ruusutaimituotannosta. Huiskula on lopettamassa sitä. Tässä siitä enemmän ja myös Oulun ruusuilosta. 

Olen nyt oppinut, että omajuuriseen ruusuntaimeen, jonka ostaja potissaan saa, menee kolme vuotta. Näitä taimia ovat myyneet Huiskula ja Oulujoen taimitarha. Nyt toinen olisi poissa...siis suru! Huiskulan kunniaksi kuvasin kuvankauniin Peace-ruusuni, kotoisin Huiskulasta, joka valaisee ryhmäruusujen joukossa elokuun iltaakin. 

 Lisään tähän vielä pari päivänvalossa ottamaani kuvaa tästä maailman rakastamasta ruususta.

Muistojeni ruusut, Anneli Sari

Lisään tähän Kaleva-lehden uutissivun, jota kautta pääsee tutustumaan myös yleisön ottamiin kuviin tästä hienosta taideteoksesta. Valitettavasti melkein kaikki ruusut näyttävät olevan ryhmäruusuja. Pensasruusuthan eivät enää juuri kuki. http://www.kaleva.fi/uutiset/galleriat/taideteoksen-ruusut-kelpasivat-oululaisille/8093/

Ritausma - Latvialaista vaaleanpunaista silkinhienoa!

Olen kuullut siellä sun täällä supinoita Ritausmasta. - Ritausman haluan puutarhaani. - Ritausma on suosikkiruusuni.

Tarttuuhan sellainen. Kun mieleni teki jälleen Oulujoen taimitarhalle, tämä ruusu oli mielessäni. Siellä haistelin ja tutkailin muitakin rugosa-ruusuja. Haluan jatkaa omalla rivillään ruusutarhaani rugosaruusuilla. Ne ovat kestäviä, kauniita ja ennen kaikkea, ne kukkivat jopa vielä syyskuussa. 

Kolme lajia ajattelin hankkia, mutta kuuden kanssa palasin kotiin. 

Oih, tuota Ritausmaa! Se todella on valloittanut sydämeni. Sen silkinohut kukinta vaaleanpuna-valkoisella vivahteella on todella kaunis kukkaterttuissaan. Ja sen tuoksu on aivan ihmeellinen. Siitä tulee mieleen 'uskovaisten pastilli' ja vanamo. Lumoava ja salaperäinen!

Tutkailin hieman Ritausman historiaa  tältä sivulta ja löysin Dr. Dz, Riekstan, nähtävästi ruusun esille tuojan. Kerrotaan että tämä ruusu on tullut Saksaan Leningradin kasvitieteellisestä puutarhasta 1990-luvulla. Tuolloin sitä on nimitetty nimellä 'Polareis'. Liettuan Ritausman pienestä kaupungista löydetty ruusu (1960-luvulla) on saanut paikkakuntansa nimen Ritausma. Kun näitä kahta ruusua on tutkittu, on löydetty samankaltaisuus. Ymmärsin, että Ritausma on pieni kaupunki Riikasta etelään lähellä Bauskaa. Suomessa ruusu kantaa nimeä 'ritausma'.  Olisin halunnut tietää, mitä nimi merkitsee, mutta en löytänyt käännöstä. Mielelläni yhdyn tuohon ruusun latvalaiseen alkuperään. Latvialainen ruusuprinsessa!

Joka tapauksessa ruusu on kaunis! Teen kaikkeni, että se säilyisi talven yli, edes ensimmäisensä ja viihtyisi tässä. Alue on vähän kyseenalaista. Jotkut puutarhat toteavat sen viihtyvän Etelä-Suomessa, jotkut osoittavat alueelle III. Oulujoen taimistossa se on selviytynyt, mutta selvinneekö näin lähellä merenrantaa ja pohjoista. Haluan kuitenkin yrittää. Pitäkää peukkuja!!

Moody Blues, Nights in white Satin! Aivan ihana, joten kuunnelkaa! Tämä melodia ruusulleni Ritausma!

Miten käyttää sahaa?

Oli pakko levähtää. Tuli niin hiki. Ja siinä ahertaessa nauroin ja itkin itselleni. On se nainen avuton, kun kukaan ei ole häntä neuvomassa. Kyllä ukko muinoin yritti. Ja pojat. Ja naapuri. Ja naapurin emäntä. Ja kahvilavieraatkin. Väärä saha. Tylsä saha. Väärä tapa sahata. Onnettomat käsivoimat.

Kiitos! Olen oppinut heiltä monta asiaa.

Esimerkiksi sen, että kun koivun rungossa kasvaa tietynlaista sientä, se tietää sitä, että se on laho. Laho?! Minun upea kahvilakoivuni! Kun sitä kierreltiin ja katseltiin ja paremmin tutustuttiin, niin huomattiin, että ylhäällä oli jo paljon kuolleita oksia, loputkin oksat kuivumassa, lehdet pienempiä kuin kaverinsa. Siis onneksi siinä vierellä on vielä terve koivukumppani. Mikä neuvoksi? Aina kun minulla on sellaisia kahvilavieraita, joiden kanssa kehtaan, kerron, että jos he katsoisivat kun minä tipun, sillä en ole ehkä siinä kunnossa, että yksin apua voisin hakea. Ja hehän katsoivat, katsoivat ja naureskelivat.

Haen tikapuut ja sahaan käsisahalla raskaita alaoksia pois. Pikkuhiljaa lisää. Sillä kamala mielikuva tuli myrskyn suhteen! Jos iso koivu romahtaisi. Se voi romahtaa joko aitan tai talon päälle. Ja vaikka siihen löytyy apua, niin tuntuu kamalalta katsella pihalla syviä ajopelin rattaan jälkiä. En vielä tiedä mitä tehdä. Joten yritän keventää koivun painoa sahaamalla pois raskaita alaoksia.

Toisen vinkin ja hyvän huomautuksen sain tammesta, josta olen ollut niin ylpeä. Se on kolmihaarainen syystä, että kerran siitä paleltui latva ja ne muutkin usean kerran. Nyt oli yksi oksa täysin lehdetön. Puu itse on halkeamaisillaan oksiensa painosta. Onneksi naapurin miehet auttoivat sahaamaan moottorisahalla sen kuolleen oksan, sillä tammi on mahdottoman kovaa puuta. Hekin hikosivat. Mutta…oksa tuli sahattua vaakasuuntaan. Se lahottaa puuta, kun siitä pääsee kosteus, minulle kerrottiin. Ja niinpä minä nyt, ainakin kun vähän kylmettää, otan sahan ja kihnuttelen sitä pikkuhiljaa vinosti alas. Se on kovaa puuta, ehkä sentin kerrallaan jaksan.

Entäs sahoista. Tiedän justeerin. Tiedän pokasahan. Tiedän käsisahan jne. joitakin sentään. Talossa on moottorisahakin, mutta siihen en tohdi koskea. Monta käsisahaa on tullut ihan itselle ostettua elämän varrella. Mutta kuinka ihanaa on sahata sillä sitkeitä pieniä tuomen alkuja! Saha pomppii kuin polkkaa sen kuorella.

Huomasin vanhalle sahalle hyvää käyttöä!! En ole raskinut niitä poiskaan nakata, ehkä seinäkoristeeksi kai säästän. Vihoittelin nimittäin tuolle pitkälle sitkeälle ruoholle, joka kaatuilee märkänä. Siihen ei tahdo pystyä viikate, ei trimmeri eikä mikään. Heinäpäätä raivaussahaan en osaa vaihtaa ja se on turkasen raskas, en saa sitä edes käyntiin ihan yksin. Nyt huomasin, että kun otan vanhan käsisahan ja tukon heiniä kouraani, voin SAHATA TYLSÄLLÄ SAHALLA NE HEINÄT HELPOSTI NURIN! Sillä yritäpä käsivoimin niitä nykkiä, kun sitä eivät edes puutarhasakset leikkaa. Hyvä tonttu! Silläkin välähtää jotakin.

Tietenkin tämä tuntuu toivottamalta joskus, huokaa tonttu. Mutta itte sitä elämänsä valittee!

 Mitähän soittaa vanha kunnon Dallape!

Kolme kertaa kolme mukavaa!

Jos puutarhurilla kädet ovat tärkeät, niin myös jalat. Mietin tuossa yksi aamu kasteisella nurmella kulkiessani ja ruusujani katsellessani, että ei se puutarha ihan paljasjaloinkaan synny. Huomasin, että minulla on kolmet mukavat kengät siihen touhuun, ehdottoman tärkeät.

Nokian kunnolliset kumisaappaat raivaustöihin. Ja nuo skrotsit ovat tosi kätevät pistää äkkiä jalkaan. Minulla on yhdet sellaiset joka ovella ja autossakin mukana. Nuo harmaat Nokian kumpparit ovat oikeastaan sellaiset kaupunkisaappaat, mutta tosi kätevät esim. ruohonleikkuussa ja märässä ruohikossa kulkemiselle. Ostin ne joskus Kuhmon torilta eräänä sateisena kesänä ja tykästyin kovasti. Niitä ei sitten ehkä sen kummemmin ole valmistettu, koska en ole nähnyt niitä kenenkään toisen jalassa. Vai onko niitä olemassa vielä?

Siis kolmet hyvät puutarhakengät!

Toiset kolme mukavaa asiaa kävin ostamassa Särkän taimistolta, kun päätin että rupean rugosa-ruusuriviä rakentelemaan tarhaani ja uutta ruusupolkua sinne. Sainkin poistomyynnistä kolme rugosaa kympillä. Tosin taimet eivät ole parhaasta päästä, mutta jos niitä rakkaudella hoidan, voi ne joku päivä näyttää paremmaltakin. Moje Hammarberg, Martta ja Monte Cassino alkavat pian kasvamaan pihallani. Tapasin nämä ruusut Parhalahden arporetumissa ja hyvin kasvoivat pohjoisessa olosuhteessa. Tervetuloa ruususet tontun tontille!

Kolmannet kolmoset ovatkin sitten jo aikaisempia ruusuostoksia, ryhmä-, ruukku- ja peittoruusuja. Yksi ihana tuttavuus on Swany (kääntäisin suomeksi Joutsenmainen tai Joutseliini), johon tutustuin myös Kuopion Valkeisen rannalla. Tässä kuvassa ihan oma ruusuni tuossa hirsikehikossa. 

Toinen, johon halusin tutustua, on Fairy (kääntäisin suomeksi Keijukaismainen tai Keijuliini), jonka talvenkestävyyttä kokeilen läntisellä seinustalla, joka keväällä on tosi lämmin. Yhden vain ostin ihan kokeilun kannalta. Tosin se on nyt ehkä vähän liikaa varjossa, sillä lamoavana sitä tuskin siellä huomaa, mutta parhaillaan kukkii runsaasti. Jos se siinä viihtyy, ostan sille kaveria ensi keväänä. 

 

Sitten pelastin eräästä liikkeestä jälleen ruukkukukkia, jotka nyt hoidon avulla ovat kukkineet koko kesän ja ovat vahvistuneet. Ruukkukukissa on se ikävä puoli, että niillä ei yleensä ole nimeä. Usein ne ovatkin varrettuja johonkin luonnonruusuun ja siten eivät kestä penkissä elää omalla maanpäällisellä varrellaan, jolla ne ensimmäisenä kesänä kukkivat. Olen jo oppinut senkin. Yllätys oli, kun Europeaanakin nousee nyt villiruusuna, koska sen maanpäällinen varsi menehtyi. Siis menetin viime talvena komeat Nina Weibulin ja Europeanan, josta tosin toinen nousee vielä ihan itsenään, mutta hyvin kärsineen näköisenä ruipelona, yksi nuppu vain.

Kuitenkin suurin osa vanhoista maahan istutetuista ruukkuruusuista nousivat esiin kesän mittaan pikkuhiljaa, vähän talven runtelemana, surkuteltavina, mutta nuppuja vain työntävät kuka enemmän kuka vähemmän. Saan olla tyytyväinen, että vain muutaman ruusun menetin, sillä ruusutarhurit kertovat useiden pensaslajien menettämisestä viime talven ajoilta. Syksy oli kavala sateineen ja lumi tuli ilman maan routimista. Talven lunta ja kylmyyttä eivät kaikki puut, pensaat eivätkä ruusut kestäneet. Useilla paikkakunnilla oli tämä kevät ja kesä hyvin kuiva. - Katastroofi ruusutarhassa, kuten Pirjo Rautio sanoi näistä viimeisimmistä kesistä.

Sateinen aamu, Zen Cafe...kaunis! Samuli Putro on muuten kotoisin Raahesta!

Istutin tarkkaan mietitylle paikallensa punalehtiruusun

Tuttavuuteni punalehtiruusun kanssa tapahtui, kun mieheni kuoleman jälkeen lähdin 'Pienelle Pyhiinvaellusmatkalle' Aulangon ja Hattulan seutuville ihan Suomessa vain parannellen ikävääni. Aulangolla tämä ruusu oli melkeinpä villiintynyt metsiin, josta kuva. Ja tässä blogini vanha sivu siitä.

Aulangon tarinoista minua liikutti puiston rakentajan rakkaus puolalaiseen neitoon. Puistoon oli rakennettu paviljonki ja ympärille oli rakenteilla ruusutarha. Paviljongissa oli aina sampanjapullo varattuna hetkeen, jolloin neito saapuisi Suomeen. Hän ei koskaan tullut. Myöskään ruusutarha ei koskaan valmistunut.

Mutta punalehtiruusuun liittyy muutakin tarinaa. Ensinnäkin näin sen erään kollegani kotitarhassa. Kun näin pensaab juurella pienen taimen, pyysin sitä. Sain sen. Raukka oli niin pieni ja häiveröinen, että joku toinen ei olisi edes yrittänyt. Me opettajat tiedämme, kuinka samanmoisesta lapsestakin kasvaa upea ihminen. Siksi istutin poloisen ensin ruukkuun. Se kasvoi siinä! Syksyllä istutin sen kohopenkkiin ryhmäruusujen seuraan. Se kasvoi siinäkin ja vahvisti kasvuaan tänä kesänä! Ja tänään ajattelin, että se on tarpeeksi voimakas itsenäistymään. Jo pitkään olen miettinyt sille sopivaa paikkaa. Punalehtiruusu ei tykkää paahteesta, se on metsien varjoisa asukas. Siksipä varasin sille paikan talon pohjoiselta puolelta, mihin paistaa aamu- ja myöhäinen ilta-aurinko. Vierellä on isoja kiviä, jotka lämmittävät. 

Pohjalle laitoin hiekkaa, rikoin kananmunankuoria, vähän kanankakkaa ja hyvää ruokamultaa. Mukaan seuraksi sille istutin oreganon. Siten tämä punasininen väri on kummassakin. Toivon että ne yhdessä siinä viihtyvät. Kivet ympärillä ovat merkkinä, ettei kukaan vain satu polkaisemaan pientä. 

Tarinaa lisää. Tämän punalehtiruusun alkukoti on Ollinsaaressa, jonka tietä kuljin aina kouluun pyörälläni kymmenvuotiaasta asti. Siellä asui muutama väkäleukapoika, jotka aina huutelivat perääni. Joskus minua jopa pelotti ajaa siitä. Otinkin aina vähän hurjempaa spurttia heidän talojensa kohdalla.

Myöhemmin asuin samaisen tien varrella pienessä punaisessa mökissä. Se mökki olikin alkujaan seudun ensimmäinen, mutta se tarina on ihan omansa. 

Kaikki se muisto seuraa nyt tämän ruusun mukana. Punalehtiruusuni Linnapellon pihalla on siis aivan oma yksilönsä. Jotakin muuta kuin taimitarhasta ostettu. Pensas voi kasvaa jopa kaksimetriseksi. Sellaisen olen nähnyt. Tässä paikalla se tervehtii jokaista pihamaalleni kulkijaa, myös jokaista Jätinkirkkojen tutkailijaa metsätien varrelta.

Kuuntelin yksi yö Olavi Virran haastattelua. Hän kertoi, että yksi hänen myydyimmistä levyistä oli Kaksi ruusua. Sopii hyvin tähän.