Puulaji-inventaariota

En ole koskaan ajatellut, että puutkin pihalla ovat tärkeitä. Jotkut ovat todella kiinnostuneet puista ja istuttavat erilaisia puulajeja tarkkaan mietittyyn paikkoihin. En ole ollut kovinkaan innostunut niistä.

Olen metsätonttu. Kaikkialla kodeissani on aina ollut puita pihalla ja metsää lähellä, joten en ole kiinnittänyt puulajeihin erityisempää huomiota. Metsä on minulle riittänyt kokonaisuudessaan. Vähän vieroksuen olen katsellut oudompia puulajeja. Kun tulin emännäksi tähän taloon, kaadatin ensimmäiseksi varmaankin puoli tusinaa koivuja pois. Ne olivatkin jo vanhoja ja varjostivat, eikä tuuli päässyt hätistämään hyttysiä. Vähän surren ukkoni niitä kaatoi. Sittemmin olen joutunut koivun vanhuuden takia niitä kaadattamaan lisää, jotta myrskyt eivät tekisi vahinkoa.

Kotiani ja puutarhaani ympäröi kaikilta kylmiltä suunnilta metsä. Avointa on etelään ja osaksi länteen laskevalle auringolle. Olenkin huomannut, että pihamaani on osunut jonkinlaiseen lämpösuppoon, mihin ei kylmät tuulet iske.

Ne puut joita pihamaallani on, ovat vain noin sattumalta tähän joutuneet. Ympärillä on koivuja, tuomia, pihlajia ja puron ääressä leppää. Suuret kuuset ja koivut humisevat vieressä, pohjoisessa on mäntymetsää ja metsätien reunalla kasvaa haapaa.

NaapurinVilho-setä kasvatti sempramännyn taimia vielä 90-vuotiaana ja lahjoitti meillekin kaksi. Toinen niistä menehtyi. Toisen männyn nimitimme oitis Vilhoksi. Nyt se iso ja mukava kiipeilypuu pojantyttärelleni.

Sen varjossa kasvaa ruusumalva ja pallo-ohdake ja kultapallo loistaa sitä vasten kauniisti.

Alhaalla kuvassa kukoistaa tammi. Senkin sain lahjaksi. Esteri oli ottanut talteen terhoja Saarenmaalta ja kasvatti taimia. Minä sain yhden. En edes uskonut, että se noin hyvin täällä menestyy. Sekin on jo pelottavan iso, vaikka yhden haaran olen joutunut sahaamaan pois (Se oli työlästä!). Sen alla on kauniisti kukkinut neidonruusu Minette. 

Tammi on nyt likelle 20 vuotta vanha. Toinen lehtometsien puu on vaahtera, jonka hetken mielijohteesta otin Lammin metsästä pienenä taimena ollessani siellä ystäväni mökillä. Otin sen oikeastaan äitini muistoksi, sillä hän vietti joskus nuorena unohtumattomia hetkiä Lammilla. Puu on jo 33 vuotta tuossa kasvanut ja roskittaa jo aika runsaasti. Kiltisti aina lehdet haravoin ja vien ne metsäkuoppaan. Niin kaunis on puu, etten valita työtä.

Nyt kun saimme raivattua pellon pään, huomasin, että kuusi uupuu pihamaaltani. Sen istutin tuonne mieheni muistoksi. Hänen unelma-ammattinsa oli pikkupojasta asti metsänhoitajan ammatti, mutta kaikkea muuta teki.

Itselleni eilen istutin metsälehmuksen, jonka varasin Särkän taimitarhalta. Se tulikin mukavasti linja-autossa, joka toi vieraita sieltä kahvilaani. Lehmuksen sinivihreä väri on aina ollut lempivärini. Lehmus on myös tärkeä rohdoskasvi. Uskon, että istutin rakkaan puuni oikeaan paikkaan.

Lehmusta sanotaan myös niinipuuksi. Tässä enemmän tietoa Luontoportin sivulla. Olen jutellut puun taimelle mukavia ja toivottanut sen tervetulleeksi paikalle. Toivottavasti istutin sen oikein. Vaikka puu päättää tässä kasvaa, niin lehmuksenkukkateetä minun on ehkä odotettava muutaman vuoden verran.

Verannan vieressä on vanha omenapuu, varmaan ollut jo kohta 30 vuotta. Punakaneli on joskus tuottanut mukavastikin omenoita. Yksi lämmin syksy ne ehtivät jopa kypsyä ja maistuivat tosi hyviltä. Kun toinen omenapuu, vaalea kuulas, kuoli, oli harmina pölytyksen puute. Eräs ystäväni sen ratkaisi tuoden omalta pihaltaan muutaman oksan, joita laitettiin vesipulloon roikkumaan. Näin ristipölytys tapahtui onnistuneesti. Pari vuotta sitten istutin lähelle Pirja-nimisen omenapuun, joka vasta tänä keväänä teki muutaman kukan, mutta ei vielä tarpeeksi omenia tuottaakseen.

Nyt sain lahjaksi Liisalta erään kylän vanhimman talon vanhan omenapuulajikkeen pienen taimen, jonka nimeä ei tiedetä. Taimia hoidin koko kesän ruukussa. Nimeän sen tämän vanhan talon mukaan Tuohinnoksi. Nyt istutin sen kivipolun mutkaan (kuva alla) niin, että se on samassa linjassa muiden omenapuiden kanssa. Toivotan onnea pienelle kotikylän puulle!

Vielä on yksi puulahja puutarhassani. Tuomipihlaja, joka taitaakin olla enemmän pensas kuin puu. Meinasin sen jo tuhota kokonaan, kun hätäpäin istutin sen liian märkään paikkaan. Pelastin sen sieltä istuttamalla sen ruukkuun ja taas väliaikaisesti maahan, josta nyt siirsin sen sille kuuluvaan paikkaan. Tuossa sammalsohvan takana se on kipunut innokkaasti jo pituuttaan ja toivottavasti tuo mukavaa varjoa sohvalle, joka joskus tulee olemaan kohopenkki joillekin kukille (vanha hetekka, joka on täynnä maatuvaa rojua). 

Voin sanoa, että noita puita on vain siunautunut pihamaalleni ja näyttävät siinä viihtyvän. Vanha pelto tarvitsee niitäkin, sillä varjon antajiakin tarvitaan. Samalla ne luovat omaa salaperäistä ilmapiiriään puutarhaan.

Kaiken kaikkiaan jalopuitakin on nyt pihallani kuusi eri lajia. Eipäs olekaan kuin seitsemän, sillä meinasin unohtaa aivan kokonaan yhden tärkeän puulajin, nimittäin nämä alla olevat pilvikirsikkapuut, kaksi kappaletta, jotka jo pari vuotta sitten istutin tuohon savusaunan ja liiterin väliin. Siihen eteen olen rakentamassa avointa kesäkeittiötä. Kunhan vain osaisin muurata!!! Se voi olla pikkuisen vaikeampaa kuin puun istutus.

Valkoakaasiat (tuomi) ja Tamara Lund

Kynäjalava onkin pähkinäpensas!

Minulla on ollut pihallani varmaankin jo 10 vuotta 'puun taimi' jonka ystäväni nimesi kynsijalavaksi. Poimin sen taimen eräästä Tampereen lähijärven saaresta. Ystäväni taisi erehtyä. Kynäjalava on olemassa kuitenkin, joten olen nimennyt sen sellaiseksi usean vuoden ajan.

Nyt olen huomannut, että minä taisin erehtyä pahan kerran. En kaivanutkaan sieltä maasta kynäjalavan tainta, vaan se onkin osoittautunut nyt pähkinäpensaaksi. 

Ilmankos se kasvoikin niin kuin pensas, eikä kuten luulin, puu, joka palellutti aina latvansa. Olen käsitellyt sitä sekä huonosti että ehkä hyvinkin harventamalla sitä vuosittain. Nyt sillä on kuusi pitkää puumaista vartta ja juuresta nousee uutta lisää koko ajan. 

Jotkut ystävät ovat ihmetelleet, että leppääkö sinä pihassasi kasvatat. Pensas suorastaan kahahti loukkauksesta. Minun on pitänyt todisteeksi itsellenikin hakea lepän lehti ja todeta, että ihan eri asia tässä on kyseessä. Tämän pensaan lehti kun on pyöreä, pitkäkynsinen, pehmeän ryppyinen ja lehti asettuu vuorotellen kauniisti kiinni varteen. Olen aina ihaillut tätä kasvia. 

Vähän huono kuva, kun iltahämärässä otin.

Koskaan se ei ole vielä kukkinut, joten tunnistamisessa se ei ole auttanut minua. Nyt tiedän, kun kävin Oulujoen taimistolla, jossa kasvaa pähkinäpuu, niin totesin sen samanlaiseksi omani kanssa. 

Ihana juttu!!! Minä olen joskus onnistunut tämän pensaan kasvattamisessa ja aion nyt hoitaa sitä entistä ehommin. Siitä on mukavaa juttua Luontoportin sivuilla. Se ei olekaan mikä tahansa pensas! Se on mm. vakavasti otettava rohdos; lehdestä tehtään tulehdus- ja haavalääkettä. Ja alla poiminta Luontoportin sivulta:

"Pähkinäpensasta on entisaikoina pidetty viisauden symbolina. Sen on uskottu edustavan kaikkea kaunista, viisautta ja voimaa. Muinoin pähkinäpensasta poltettiin, kun haluttiin nähdä tulevaisuuteen. Pähkinä kuului tuolloin myös hautajaisrovioiden polttopuihin. Sillä uskottiin olevan yhteys jumaliin, erityisesti sen uskottiin olevan yhteydessä metsänjumaliin ja hyviin haltijoihin. Merkurius liitettiin pähkinäpensaaseen, sillä myös pähkinä on ollut nopeuden, oveluuden suojelija. Vanhan tarinan mukaan hääparille istutettiin pähkinäpensas tai tammi. Kasvaessaan puut kiedotaan toisiinsa. Tämän uskottiin lisäävän pariskunnan onnea."

En ole erityisemmin kiinnostunut pensaista (ruusupensaita lukuunottamatta), mutta pihassa on kuitenkin kasvanut jo tähän tullessani erinäisiä pensaslajeja. Tässäpäs niistä inventaariota:

Etupihan aitana suorastaan, metsätien  varressa, kasvaa morsiusangervo eli spireija. Noin neljän tai viiden vuoden välein olemme sen leikanneet melkein juuria myöten. Seuraavana kesänä se ei kuki, mutta vihreät oksisto jo erottelee metsätien ja pihan somasti. 

Samassa rivissä kasvaa myös vanhan ajan violetti syreeni, joka heräsi eloon, kun vierestä kaadettiin pihlaja pois. Sen vierellä kasvaa myös siperian hernepuu eli pillipuu. Sen lituista teen aina pienten lasten iloksi pienen pillin, jota ei kyllä sitten jaksakaan pitkään kuunnella.

Itse aikoinani hankin kirsikan, jonka nimen sitten unohdin, mutta se on todettu suklaakirsikkapensaaksi (siis ei kasva puuksi). Sitäkin olen huonosti hoitanut. Korjaan sen asian nyt syksyllä. Se kukki nytkin kovasti, mutta ei jaksanut kypsyttää kaikkia hedelmiä. Mutta kuinka ihanan makeita ne ovatkaan!

Ensimmäisten ruusujen kera ostin pensaan nimeltä koivuangervo,  joka keväällä kukki kauniisti yhdessä siperian kurjenmiekkaryhmän vieressä. 

Pari vuotta sitten ostin myös valkoisen syreenin, jonka istutin saunapihalle. Siellä pilvikirsikkapuiden välissä on myös ystäväni lahjoittama lumipalloheisi. Se on lähtenyt hyvään kasvuun. Kannattaa tässä yhteydessä mainita, että se kasvi ei sovi perunapellon viereen. Kuulin, että Tyrnävällä oli jopa maksettu sille, joka hävitti tämän pensaansa. Se kuulemma levittää jotain tautia perunoihin.

Ja tottakai minulla on ikivanhat punaviinimarjapensaani, vanha makea ja runsasmarjainen lajike. Mustaviinimarjapensaskin yksi on vielä jäljellä, härmäviallinen, jota pidän sitä elossa pelkkien lehtien vuoksi. 

Pihalleni kahvila-aitan viereen olen jättänyt pienen katajapensaan. Se muistuttaa minulle suomalaisesta sisusta. Toinenkin katajapensas on. Sen ostin Särkän taimitarhalta ja on nimeltään Herra Pitkänen. Se on aivan oma lajiltaan ja on löydetty Raahen saaristosta. Se on muistona tuossa sammalsohvan vieressä ajoilta, jolloin vietin lapsuutta ja nuoruutta eräässä raahelaisessa saaressa nimeltä Preiskari. Eiköhän samainen kataja kasvanut juuri siellä? Näin minä kerään muistojeni symboleita pihamaalleni.

Siinä minun pensaani. Saa riittää. Ehkä joku vuosi lisään siihen aronian. Hyötyvadelmakin kasvaa, mutta se ei liene pensas, kuten ei tuoksuvadelmakaan, vaikka sellaiselta ne näyttävät.

Pensaslajeja tuli siis 11! Ehkä se aronia pitää laittaa ensi kesänä, niin on hyvä luku 12.

Rap-berry rap! Hah-haa!

Mitenkähän näiden kanssa pärjään?

Olen haaveillut Flammentanzista jo parin vuoden ajan. Kun olen onnistunut John Daviesin kanssa, niin miksi en senkin.

Salaojitus ja rännivesiputkistot ovat asennettu. Enää yhden seinän kivijalka saada kuntoon, niin voinen alkaa istuttamaan rakasta Flammentanziani.

Sillä se taimi on nyt ostettu ja odottaa omaa paikkaansa. Löysin sen Saloisten entisestä taimitarhasta, joka on vaihtanut nimensä Saloisten Säästöpihaksi.

Kukka itse on niin 'tulinen', että kokeilin väriä alhaalta päin, mutta siitä tuli liian lämpimän punainen. 

Toinen ruusu mihin sorruin samaisessa paikassa, oli tertturuusu Presidentti Kekkonen. Myyjä kysyi jos omistan Tarha Halosen. - No mutta eihän piha voi olla silloin ilman Kekkostakaan, nauroi hän. Hyväksyin selityksen. Ja kun tein kauppaa muunkin tavaran kanssa, myyjä oli reilu ja sanoi, että koska hän tyrkytti Kekkosta minulle, saan sen kaupan päälliseksi. Hieno homma! Jos Flammentanzin leimut ovat vähän kylmän punaisia, niin Kekkonen on vähän enemmän tiilen punainen, upea tertturuusutaimi parhaassa kukassaan. Sen terttu äkikseltään näyttää pelargonialta, mutta tässä kuvassa löytyy se aika ruusuisena. Oikea väri ei kuitenkaan tule esille. Istutan tämän myös eteläiselle seinustalle.

Arka Lawinia on selvinnyt jo kaksi talvea, vaikka ei ole pystynyt avomaalla kasvamaankaan köynnökseksi. Joten eiköhän nämäkin kaksi uuttakin ruusua. Siirrän Lawinian myös samaiselle seinustalle noiden uhkeiden tuliruusujen kanssa. Alla olevassa kuvassa  Lawinia on tekemässä jo kuudennetta suurta kukkaa.

Kolmanteen ruusuun hurahdin sitten Särkän taimitarhalla. Se on Rosa Mundi eli kirjava apteek-karinruusu. Koska olen selvinnyt hyvin vanhan apteekkarinruusunkin kanssa, joka ei pitäisi täällä näin pohjoisessa menestyä, niin miksi ei tämänkin. Jotenkin se pitäisi saada tavallisen apteekkarinruusun viereen. Oikealla kuvassa se on kasvanut jo kohta 2-metriseksi ja peittää pian kahvilani ikkunan auringolta. Eihän sen niin korkeaksi pitänyt kasvaa? Vain puoli toista metriseksi, sanotaan kirjoissa. Ehkä joudun sitä katkomaan.

             

Kuitenkin nämä kaikki ruusut ovat varmistettu selviytyvän vain kolmosvyöhykkeelle asti. Joten täällä (viides vyöhyke) riippuu niin paljon talvista ja keväistä, miten ne selviää. En usko että rakkauskaan auttaa tässä tilanteessa. Uskon, että totta on ilmaston lämpiäminen. Ruusujen yhteydessä voisin olla siihen luottavainen ja tyytyväinenkin, mutta kuten tiedämme, niin maailman laajuisesti siitä voi tulla katastroofi.

Vielä yksi villitys liittyy tähän ruusumatkaan. Kun mieheni muistoksi istutin kuusen tuonne pellon päähän, niin löysin omaksi puukseni lehmuksen. Sitä puuta olen aina rakastanut. Se on rohdoskasvi. Se on lehmuksen heleän vihreä. Ja se on metsä-lehmuksena täälläkin menestyvä, maailmalla yleinen lehtipuu. Minäkin maailman kansalainen tietyllä tavalla.

Senkin löysin Särkän taimitarhalta, mutta se oli niin korkea, että ei mahtunut autooni. Laitoin puutarhu-rille kutsun tulla viimeisenä kahvilasunnuntaina katsomaan tanssiesitystä. Mielessä oli tietenkin, jos hänellä on pakettiauto, niin voisi siepata puuni mukaan. Muussa tapauksessa joudun lainaamaan jostakin toisenlaista autoa.

Kuinkas kävikään! Kuopiolaiset puutarhan ystävät olivat ennen minua käyneet Särkän taimistolla ja toivat tullessaan minulle kyseisen lehmuksen linja-autossaan. Kyllä ilahduin!!



Tuossa varjoisen seinän vierellä se nyt odottaa, että saisin roskaisen nuotiovärkin poltetuksi. Siihen paikalle ajattelin istuttaa tämän ihanaisen lehmukseni. 

Mutta miten pärjään näiden arkajalkojen kanssa? Nyt pitää metsätontun vähän opiskella jotakin enemmän, ettei menis tonttuiluksi.

Laitan soimaan erään ystäväni suosikkikipaleen 'Ihana', Chisu! 

Viikon 35 kuva!

Jokaisella on oma paikkansa! Vähäiselläkin. Ruusujen keskellä annoin villin siankärsämön kasvaa ja tehdä kukkia, jotka sitten poimin rohdokseksi itselleni talteen ja pimeän saunan lauteilla kuivattelin. 

Joskus olen kasvattanut punaista kärsämöä ihan koristeeksi. Löysin sen viimeisen eloonjääneen juurakon lupiinien juurelta. Pelastin sen vähäisen ja siirsin uuteen paikkaan, kuivahkoon ruusupolun viereen. Siinä se nyt komeilee! Ehkä siirrän sen vieläkin kolmanteen paikkaan, jossa se saiisi vähän levitäkin. Kaunis syksyn kukkija.

Jari Jansson on ystäväni jo nuoruuteni ajoilta; taiteilija hyvin monella saralla, rohkea uskallikko!

värini 

syntyi 

sinusta

asetelma

arjen 

särkyneistä 

astioista

likaisten 

sävyjen 

reunoille

jäi 

kerros

vanhaa

kirkkautta

hiljaisiksi

huudoiksi

vailla

sanoja

Puutarhapanoraama eri istuimilta!

Haastan tässä kaikki, jotka innostuvat tähän kuvauskulmaan.

Kaikilla on eri istuinpaikkoja puutarhassa, missä on ihana viivähtää ja nähdä oma piha eri kulmista. Aina se ei ole ihan 'just', mutta todellinen ja kertoo puutarhurin onnistumisista ja keskeneräisyydestä.

Tietenkin minulla tässä nyt runsaus syntyy siitä, että minulla on puutarhakahvila kesäisin, ja niitä istuinpaikkoja on kertynyt. Mutta ilahdun aina, kun löydän asiakkaitani eri puolelta henkäisemässä 'Tämä on minun/meidän paikka/nne'.

Samalla tämä on eräänlainen viivähdys puutarhakesässä ja melankolinenkin hetki, koska syksy on tulossa.

Ruusutarhani 'esipiha' ja se ensimmäinen istuin siellä.

Näkymä esipihan penkiltä. Vielä viisi vuotta sitten paikalla oli pelkkä pelto.

Melankolinen muistotuoli ja luontopöytä...

...ja näkymä vanhalle savusaunaliiterille.

Vanoista lepistä kyhätty suoja, taustalla lainehtii jo tuleentuva ohra.

Näkymä siniseltä tuolilta kohti taloa.

Sammalsohva asetelmineen...

...  ja näkymä rugosaruusuryhmään.

Hirsipöydällä on hyvä kuivattaa mattoa talon edessä, jossa vielä yksi talon kivijalkasivu on kesken.

Siinä edessä kukkii ruskopäivänlilja.

Nyt tullaan jo kahvilapöydän ääreen, tuolit nurin tällä kertaa.

Näkymänä kahvila-aitan kuisti ja navettapihaa.

Pehmustettu 'palli' trubaduuria varten pystytetty.

Katse lentää siitä takapihalle.

Kahvila-aitan ensimmäinen penkki.

Ja näkymä vanhalle navettarakennukselle.

Lasten penkkikokonaisuus.

Josta näkymä navettapihalle, jossa esim. tanssiesiitymiset pidetään.

Talon eteisen vanha portaikko on palvellut kirppistavaroita, mutta toimii myös istuimena.

Ja näkymä toisinpäin.

Vierasvara penkki syreenien alla.

Ja näkymä etupihalle joka on vieläkin suunnitteluasteella, mutta siistiytynyt.

Eteinen, joka on vieläkin keskeneräinen.

Eteisessä sivustavedettävä sänky, jonka isäni joskus vähän kiireessä on tehnyt ja äitini sen
koristellut. Siinä nukuimme lapsena siskoni kanssa olkipatjalla.

Keskeneräisyyttä yhä.

Tähän puutarhavajan portaille istahdan usein hikisenä.

Länsipiha. Onneksi minulla on varaa pitää paljon avoimia nurmikkoja.

Savusaunan kuistilla on istuttu ehkä kaikkein eniten.

Näkymä siitä. Siinäkin on tärkeä olla avointa tilaa.

Samalta kuistilta.

Nyt elokuussa olen jopa ehtinyt tässäkin löhöilemään ja ...

... seuraamaan mäkimeirämissa pörrääviä hyönteisiä ja perhosia.

Kiitos ihana elokuu!

Secret Garden ja kaunista viulumusiikkia!

ps. Onko kukaan huomannut, että jos laittaa linkistä musiikin soimaan ja aukaisee uudestaan sivun, se voi täydentää molempia ja muidenkin blogien sivuja.

Viikon 34 kuva!

Elämän arkea, mennyttä, tulevaa.

Olen usein ihastellut blogiystäväni Una Reinmanin kauniita, lyhyitä ja paljon kertovia runoja, kuten tässä hänen facebook-sivuiltaan tämä. Jotenkin se kolahti minunkin hetkeeni.

Ja tämän poimin hänen blogisivultaan:

Kasvatan kesät kukkia, 

talvet neulon villasukkia. 

Keväät ja syksyt tarvitsen saappaita, nenäliinoja ja suklaata, 

jaksaakseni odottaa, seuraavaa vuodenaikaa. 

Una Reinman