Tove Jansson avasi sydämensä minulle!!!

Heti piti tulla tänne riemuitsemaan! Ensimmäinen ruusuni kukkii!

Huomaa, että avoimen kukan löysin aamupäivällä kovasta helteestä. Hassusti sen lehdet käpristyivät ulos päin. Ne oikeni, kun toin kukan varjoon ja viileämpään paikkaan.

Ja minusta on jännittävä löytää erilaisia näkökulmia ruusuihinkin. Kaunis se on takaakin päin!

Tässä jo vähän huoahtaneena, kun pääsi viileämpään

Työtoverini toivat minulle pimpinellaruusuihin kuuluvan ruusun, jonka nykyinen nimi on Tove Jansson. Muumimammajen ja muumipappojen ruusu!!! Sekös se eräässä muumimukissakin lienee? Kukat ovatkin keltaisia, tarkistin...

Ruusu tuotiin minulle hyvässä purkissa ja nuppuja täynnä. Joten en raskinut sitä heti maahan laittaa, jos vaikka loukkaantuu. Annoin sen olla rauhassa purkissansa. Kastelin ja välillä varjoon sitä siirtelin. 

Tänä aamuna se oli aukaissut sydämensä! Ja hymyili koko naamallaan minulle niin että henkäisin! Tuijotin sen samenttimaista tummanpunaista hametta ja kullanhohtoista sydäntä. Oi kuinka kaunis ruusu! Valokuvasin sitä, mutta en saanut sitä tummaa samettimaisuutta ruusuuni. Pitäisi osata käyttää jotain suodatinta, mitä sitäkin on kamerassani, mutta en muista mistä sen esiin saa. Joka tapauksessa, tässä erään suuren suomalaisen kirjailijan ja rohkean naisen kunniaksi nimetty ruusu. 

Tämän ruusun kansainvälinen nimi on kuitenkin Miriam Makeba eli Miriam. Ja aivan oikein omistettun hänellekin. Kaksi suurta naista!!! 

Tarhapimpinellaruusut, Spinossisima-ryhmä...mitä nimiä. Tässä linkki, jossa on parempi kuva kuin mitä minä otin. Tämän ruusun pitäisi hyvin menestyä tälläkin alueella. Kiitos kollegoilleni!

En tiedä mitä spinossima tarkoittanee, mutta mieleeni tulee lempifilosofini Spinoza, joka eli kuten opetti ja jolle luonto oli sama kuin Jumala. Sen vuoksi hänet kirottiin katolisesta kirkosta ja jätettiin ilman perintöä. Hän taisteli kuitenkin oikeuksiensa puolesta ja voitti. Samaisena yönä hän sitoi pienen omaisuutensa nyyttiin, kirjoitti kirjeen sukulaisille pöydälle kertoen, ettei hän mitään halunnut muuta kuin osoittaa oikeuden. Näin hän jätti kaiken ja elätti itsensä silmälaseja hiomalla, josta pölystä hän sai keuhkovian johon kuoli. Kuitenkin hän 'yhä elää', yhä siteerataan ja tutkitaan hänen ajatuksiaan ja kirjallisuuttaan. Enpä tiedä nyt miten tämä liittynee ruusuun, mutta tulipahan mieleen ja kerrottua tämäkin tarina. Joten otan tämän ruusun mukaan myös yhden miehen, suuren miehen.

Kävin työntämässä nenäni ruusun keskelle ja hento kaunis tuoksu siitä tuli. Kunpa nyt osaisin istuttaa ruusun oikeaan paikkaan, kauniisti ja hoitaa sitä hyvin. Mutta ensin annan sen kukkia ihan rauhassa.

Ja ruusun itsensä kunniaksi, tottakai kuuntelemme Miriam Makebaa! Tässä vähän hänen elämästään. Mitä yhteistä on Muumi-Mammalla ja Mamma Afrikalla?

Ruusuvahtini

Olen siirtänyt kauriini portaiden pielestä vähän väljempiin tiloihin. Aluksihan minä sidoin sen porraskaiteeseen Karhuvahdin viereen oppimaan talon tavoille, ja muutenkin sitä olisi pelottanut kaikki uusi aivan yksin. 

 Naapurin poika haki traktorilla minulle kauniin pöytäkivenkin tuohon tammen eteen. Jospa ruusutkin tuossa takana siitä tykkäisivät.

Kaikkea hassua mielikuvissani, mutta järkevä syy kaikkeen tuohon oli tuulet, jotka olivat välillä uhkaavia ja tuossa portaiden vieressä oli suojainen paikka. Nyt toin kauriini syvemmälle puutarhaani, onhan hän ruusutarhani tuleva kuningatar. (Tämä on siis vain mielikuvieni tuotetta, sillä metsäkauris on eläinsymbolini ollut lapsuudesta lähtien. Koska en itse taida ruusutarhan ylevyyttä enkä sen hallitsemista, on hauskaa kuvitella siihen juuri tuo lempeä ylväs metsäkauris.) Mutta edelleenkään en luota, että se olisi niin paljon ’kesyyntynyt’, että voisi ilman köyttä jättää. Joten sidoin sen nyt vuorostaan tammeen, jonka juurella asustaa kaksikin eri ruusulajia. Siinä kauriini on upean näköinen! Ja samalla se saa tutustua valtakuntaansa.

En ole tänä keväänä nähnyt kauriita, kuullut olen niistä kylläkin. Ovat jopa auton alle jääneet ja autoakin ruhjoneet. Jotenkin tuntuu surulliselta, että ne on ’istutettu’ ja niitä syötetään vain ja ainoastaan metsästyksen vuoksi.

Kävin netissä penkomassa, miten niiden kanta ja metsästysluvat ovat. Löysin tällaista tämän seudun metsästysseuran sivuilta: Metsäkauris 1.9.2010 - 31.1.2011. Kauriin metsästettäviä määriä ei ole kiintiöity. Yksi henkilö saa ampua vain yhden eläimen. Ampujan tehtävänä on ilmoittaa saaliinsa Oulun Riistanhoitopiirille.

Huoliakin heillä on. Ilves on vaanimassa ’Ruusutarhan kuningatarta’. – Kauriskanta ehdittiin saada kohtalaisen hyväksi 20 vuotta jatkuneen ruokinnan avulla. Niin pitkäkestoinen ruokkiminen ei ole mikään pikkujuttu. Sitten tulee petoeläin, joka saa rauhassa tappaa vaikka kaikki kauriit, eikä kenelläkään ole nokan koputtamista. On tämä ristiriitainen tilanne.

Ja sitten löysin uutisen, että niitä onkin ihan kiusaksi asti! - Metsäkauriskanta kasvaa nopeaan tahtiin Oulun riistanhoitopiirin alueella. Petotutkimuksessa käytetyn minimikanta-arvion mukaan Oulun riistanhoitopiirin alueella on noin 2 000 metsäkaurista.

Ne ovat kiusana jopa mansikkamailla! - Metsäkauriit ovat Etelä-Suomessa verottaneet mansikkaviljelmiä. "Ne syö mansikantaimet kokonaan. Eivät pelkästään lehtiä tai marjoja, vaan todella koko taimen."

Voin vain kuvitella noita herkkusuita! Eläimetkin kaipaavat vaihtelua ruokavalioonsa. Yhdestä asiasta olen pikkuisen vahingoniloinen. Kerrotaan, että metsäkauriita on vaikeampi metsästää kuin hirviä. Kuitenkin viime vuonna niitä on kaadettu melkein 3000, jopa 39 prosenttia enemmän kuin edellisenä vuonna.

Minulla ei ole vihannesmaata, ei edes perunamaata saatikka mansikkamaata. Yksi pieni penkki on, että saan aamulla kyykähtää maistamaan aivan tuoretta mansikkaa. Ja suojan alla vanhassa perunalaatikossa on vähän salaattia ja tilliä. Joten kauris saisi ihan rauhassa tulla vaeltamaan näille tiluksille, enkä olisi moksiskaan.

Odottelen tätä ylhäisyyttä saapuvaksi. Sillä aikaa kesyttelen tuota tammeen sidottua ja katselen tuleeko ruusunalkuihin kukannuppuja.
Tästä varmaan kauriini tykkäisi, Kesäillan idylli kanteleella!

Rannikon Puutarhaklubi

Ei se pikkuinen tonttu kuitenkaan anna periksi, eikä painu metsän pimentoon piiloon. Ihmisten ilmoille se lähtee!

Menin mukaan oman seudun puutarhaklubiin. Talven ajan jo seurailin niiden puuhia, mutta en vielä ehtinyt mukaan. Nyt lähdin ensivisiitille. He olivat järjestäneet kotipuutarhakäynnin Hilkan ja Timon kukkaistarhaan. Sinne menin. Ja tonttua jopa halattiin.

Vaikka änkkänä olin ensin. Niin kaunis oli kevätkukkien tulva! Opin, että kyllä tulppaaneja pitää pikkuisen enemmän olla penkissä kuin pari tai kolme. Tulppaaneilla on hymyilevät kasvot ja sen vaikutus on aikamoinen, kun niitä on paljon.

 

Itseluottamukseni puutarhanpidossa sai tukea, kun näin sielläkin luonnonkivistä tehdyt mutkaiset polut ja alueet, joissa kaikille kukille oli tilaa. Ei niin, että kun käytät rexonaa, niin löytyy tilaa. Vaan niin, että antaa kaikkien kukkien kukkia ja tuoksua omallansa. Vähän villisti ja vapaasti. Eikä muutama rikkakasvi haittaa.

Ja kiviä, kiviä. Ja kivistä mielikuvitusta. Kivien näkemistä, niiden muotojen ja luonteen. Sen verran erehdyin, että luulin erästä kiveä vahtikoiraksi. Se olikin leijona!

Pihavierailut ovat mukavia. Saa kulkea ja kokea aivan rauhassa. Tai kysellä ja kuunnella. Oppia. Kiitokset Hilkalle ja Timolle!

Tiedän monta pihaa, missä haluan vierailla, ja on annettu jo jopa lupa tulla.

Seuraavan retken puutarhaklubi tekee Hailuotoon. Sinne en pääse mukaan. Olen silloin etelämmässä osaa Suomea. Mutta jos heinäkuussa pääsisin katsomaan Limingan Arboretumia.

Mikähän se on?

Tässä melodia tälle pihalle!

Nöyryyttä, nöyryyttä tonttuseni!

Lueskelin tuossa Suomalaista Ruusukirjaa ja suomalaisesta ruusunkasvatuksesta yleensäkin. Kartanoissa ja luostareissa kasvatettiin ja jalostettiin monenlaista ruusua, kauneudeksi ja terveydeksi. Ruusuja tuotiin ulkomailta. Ja kyllä mökin asukkaatkin ottivat suojelukseensa metsistä löytyneitä villiruusuja, ehkä varkain juurakoita kartanoistakin. Voin vain kuvitella nuorikolleen lahjaksi tuomaa ruusuntainta rakkauden osoituksena. Kyllä varmasti suomalainen mökinpoikakin on sen osannut.

Jotenkin metsätonttu kulkee nyt pää kumarassa ja vähän alla päinkin metsän kätköistä pihamaallensa. Mitähän tässä on oikein tullut puhuttua ja luvattua! Entäs ne taidot ja tiedot sitten? Onko niitä?

 

Kulmat kurtussa selaan Suomen Ruususeuran nettisivuja. Huhhuh! Siellä on hirveästi sitä tietoa. Siellä on hirvittävästi ruusuja ja ohjeita. Siellä on aivan kamalan viisaita ruusuihmisiä! He työskentelevät mm. vanhojen Suomesta löydettyjen ruusujen suojelijana, keräävät niitä, nimeävät ja pyrkivät pitämään niiden aitoa kantaa. Siitä minä tykkään.

Mistä he ovat ruusutietonsa saaneet? Ei sitä yliopistossa opeteta. Ei ole ruusuinstituutioita, ei ruusutohtoreita eikä -maistereita. On tosin biologian tohtoreita ja monenlaista yleistä oppia biologiassa. Jokin siemen täytyy olla sydämen kätköissä sellaisilla, jotka ruusuun erikoistuvat, tutkivat ja opiskelevat sitä käytännön kautta. Ja siihen menee vuosikymmeniä. Jostakin hekin ovat aloittaneet. Aivan kuten metsätonttu nyt. Mutta kun tontun tukka on jo harmaa. Ja niska kumara. Ja voimatkin hakusalla. Voihan pukinparta!!! Olen pikkuisen myöhäisherännyt.

Suomen Ruususeuran mukana ritirinnan on työskennellyt Maatiaiset-yhdistys, joihin hieman olen jo tutustunutkin, Anne Paaloon mm. Ihan kuin olisi jo varpaat oven raossa. Siellähän tehdään mahtavan hyvää työtä vanhojen kasvien tunnistamisessa ja säilömisessä, kuten myös maatiaiseläinkannan suojelemisessa. Siitäkin minä tykkään.

Kurkkasin Ruususeuran sivuille ujosti kysellen. Miten sinne yhdistykseen voisi tulla mukaan että saisi Ruusulehteä kotiin? Ujostuttaa niin kummasti. HUOKAUS.

Vaasikukka vain, mutta rakas kukka oppilailta!

Lohduttasko tämä? 

Ajatuksen ja sanojen voima!

Kun ajatuksen sanoo ääneen, sen voima kasvaa.

On aivan eri asia sanoa: - Voi että minusta olisi kiva joskus perustaa ruusutarha. Tai: - Kyllä minä joskus vielä perustan ruusutarhan, jos… Tai: - Jokin päivä ehkä perustan ruusutarhan. Tai muuta sellaista.

Mutta kun minä ressukka menen sanomaan: - Aion perustaa ruusutarhan.

Vaikka tuossakin lauseessa on vähän epäilevä ’aion’-sana, niin sittenkin ystävät ovat ottaneet minut tosissaan. Olen saanut ruusuja! Leikkoruusuja, ruukkuruusuja ja ennen kaikkea taimimyymälän ruusuja, jopa lahjakortin taimimyymälään. Olen saanut ystävällisiä tarjouksia: - Kun tulet käymään, saat minunkin pihalta sen ja sen. Olen saanut ruusukankaita, ruusukirjoja, ruusuesineitä. Viimeisin, jonka eräs ystävä lupasi, on ruusunmuotoinen kakkuvuoka. Kaiken kukkuraksi hän sanoi, että tulee viikoksi minun ruusutarhakahvilaani apulaiseksi. Tervetuloa!

Viimeisin ruusutarjous kuului puhelimitse tänään: - Sinulla taitaa olla onnea noiden ruusujen kanssa, sillä sain juuri kuulla mistä saisit ruusuja. Erään pihan ruusut hävitetään, sieltä voisit saada.

Ohhoh! Nyt jo huokaisin. Miten ihmeessä minä ehdin ja jaksan raivata maata kaikille! On eri asia ottaa kiitollisena sydän auki kaikkea vastaan kuin sitten antaa niille elintila ja hoitaa niitä jatkossa. Jokaisen lahjan taustalla on hoitamisen vastuu ja velvollisuus, sillä ne luotetaan hyviin käsiin. Hyvänen aika!! Minuunhan luotetaan. Minulle tohditaan antaa ruusun vastuu! Luotanko minä itseeni sitten?

Ei muuta kuin anna palaa! Tilaa on ja voihan niitä siirrellä sitten pikkuhiljaa muuallekin, kun suunnitelmani kehittyvät. Se minun Rosa-asteroidikin on tällä hetkellä Kaksonen-tähtimerkissä. Ja sehän merkkaa sitä, että vuorovaikutus ruusun saralla on tosi vilkasta. Kaksonen-merkki intoilee, lupaa kuuta taivaalta ja sitten unohtaa mitä olikaan luvannut! Onneksi olen hoivaavaa Rapua aika paljon.

Siis kun ajatuksen sanoo ääneen, sen voima kasvaa. Ja mitä enemmän sitä sanoo ääneen, sitä enemmän se kasvaa. Ja olenhan hurjan kiitollinen kaikesta tästä.

Eipä silti. Olihan erään oppilaani ’hyvästi-kortissa’ tällainenkin arvio opettajastaan: Olet hyvä ajattelemaan! (Tämä nauratti minua makeasti.)

Mutta pitäisiköhän minun välillä olla nöyremmästi hiljaa....? 

Tämä kiitos tulee sielusta asti, mutta kummasti menee myös varpaisiin!

Ruusun päivä!?

Tämä viikonloppu yleensäkin on monelle 'ruusuinen päivä'. Ruusuilla koristeltu, kaunistettu, ylistetty, muistettu ja  korostettu!

Minulle tämä päivä oli myös ruusun päivä! Jäin kyllä miettimään, mitä tänään oikein juhlittiin etupäässä.

Koulun kevätjuhlat: suvivirsi, lasten esitykset, jäätelö ja todistukset, kahvihetki! Johtajaopettajan vaihdos, kuutosluokan hyvästit. Uusien opettajien arvoituksellisuus vielä. Minä luovuin 20-vuotta kestävästä opettajan urasta ja jäin eläkkeelle. Se oli luopumisen juhlaa myös!! Monelle ja minullekin. Johon tyhjään syliin kannettiin ruusuja, annettiin halauksia, kauniita sanoja, hymyileviä katseita, jopa kyyneleitä. Suuri viltti, joka oli täynnä huovutettuja kuvioita, jokaisen 80 pikkukäsien luomia, laskettiin harteilleni turvaksi uudenlaiselle elämälle.

Ja kaiken kukkuraksi kollegani puhui Pikku Prinssin sanoilla juuri samaisesta ruususta, josta minäkin tuolla edellä. Mutta nyt toisesta näkökulmasta. Hän puhui minun sydämelleni, minun energioilleni, ideoilleni ja tulevaisuudelleni. Ruusun kielellä. Minulla alkoi polvia heikottaa, hengitys aivan salpaantui. Siinä runsaan juhlaväen edessä, kaikkien katsoessa. Siinä oli hyvää energiaa, joka auttoi ja piti koossa.

Ruusu on jälleen puhunut. Ja ruusun puhe lähtee auringon voimasta, vihreiden lehtien avoimuudesta ja saavuttaa ihmisen sydäntä, mieltä ja unelmia sanoissa toiselle. 

On niin hyvä mieli.

Lintu ja lapsi oli juhlamme päätöslaulu. En voinut mitään, kun rakas ukkoni 'tuli viereeni' siihen. Tuo laulu oli yksi hänen lempilaulujaan.

Ruusunpelastusretki

Pilvet väistyivät. Joten otinpa pyörän esille, laitoin tarakalle lapion ja muovipussin. Suunnistin pientä metsätietä Kuppari-Maijan vanhan asunnon raunioille. 

 Usein metsä 'syö' vanhat mökinrippeet puutarhoineen päivineen. Tässä ottamassani kuvassa juhannusruusu on valtaamassa talon ympäristöä keskellä kirkonkylää.

Jo 30 vuoden ajan olen tiennyt, että siellä metsistyneen raunion liepeillä kasvaa jossakin ruusu. Sen verran olen huomannut, mutta en ole siitä sen kummemmin välittänyt. Valkoakileijan sieltä kyllä kaivoin jo ensimmäisenä löytövuotena ylös ja varmaankin viime hetkellä. Vain kaksi kasvia jäljellä. Se on ollut vahva ja kestävä lajike ja hoidettuna on tuonut paljon iloa puutarhassani.

Nyt jännäsin, löydänkö ruusua enää elossa. Ajattelin, että juuri nyt oli oikea hetki, kun muu kasvillisuus ei ole vielä peittämässä ruusua, jonka muistelin aika pieneksi pensaaksi, mutta jonka oksat olisivat lehdyköineen  nyt jo tunnistettavissa.

Kuljin raunioita pitkin poikin. Enää ei edes peruskivejä ollut näkyvissä. Paikalla asui vielä 50 vuotta sitten vanha leski Maija nimeltään, joka elätti itseään kupparin toimessa kiertämällä kyliä. Ehkä hän oli niitä harvoja kuppareita ammatiltaan, koska muistin, että jo setäni kertoi, kun hän lähti hevoskärryillä Maijaa hakemaan toiseen kylään. Kertoi, että häntä poikassa vähän pelotti tuo pieni muori siinä vierellä istumassa vaitonaisena piippuansa poltellen. Mieheni, myös nuorena ollessaan haki häntä kerran kuppaamaan naapurin emäntää, kun löysikin hänet lattialta kuolleena. Mieheni nosti hänet siitä sängyn päälle ja kertoi, että hän oli hämmästynyt, kuinka pieni ja kevyt Maija oli ollut, kuin pieni lapsi.

Näitä muistellessa hiljaa siellä kuljin ja LÖYSIN RUUSUN! Kaivoin kiitollisena ylös nuoremman juuriverson, joita tosin ei ollut kuin se yksi emoruusun rinnalla. Sen jätin paikoilleen palatakseni myöhemmin sitä katsomaan kukkavaiheessa. Kaivoin juuritaimen mukana maatunutta sammalpohjaa mukaan pussiin kaveriksi.

Kotiin tultuani kaivoin 'Kuppari-Maijan ruusulle' heti kuopan, siihen 'Palakin  ruusun´ viereen. Jotenkin tunsin, että noilla ruusuilla oli samankaltainen kohtalo. Ja muutenkin niitä on  mielenkiintoista seurata ritirinnan. Keräsin muutamia sopivan kokoisia kiviä pohjalle, murskasin Nikin neuvomia kananmunankuoria sinne myös (olin säästänyt niitä) ja täytin kuopan tuoreella puutarhamullalla hiekan kera, jonka kastelin. Siihen istutin hellästi ruusun sammalmaan kera mielessä ajatellen: -Älä pelkää pieni, aion hoitaa sinut kuntoon, jos annat minulle mahdollisuuden.

Ruusun ruskea taimi, kuten emäpensaskin siellä paikallansa, oli niin hento piikkikarvoinensa. Aivan kuin itse emäntänsäkin kuollessaan. Metsän varjossa kasvanut, osaksi rämeikössä, jossa ei viljakaan viihtynyt. Siis aivan liikuttavaa.

Muistoja 1900-luvun alusta laulun ja kuvin