torstai 2. kesäkuuta 2011

Ruusunpelastusretki

Pilvet väistyivät. Joten otinpa pyörän esille, laitoin tarakalle lapion ja muovipussin. Suunnistin pientä metsätietä Kuppari-Maijan vanhan asunnon raunioille. 

 Usein metsä 'syö' vanhat mökinrippeet puutarhoineen päivineen. Tässä ottamassani kuvassa juhannusruusu on valtaamassa talon ympäristöä keskellä kirkonkylää.

Jo 30 vuoden ajan olen tiennyt, että siellä metsistyneen raunion liepeillä kasvaa jossakin ruusu. Sen verran olen huomannut, mutta en ole siitä sen kummemmin välittänyt. Valkoakileijan sieltä kyllä kaivoin jo ensimmäisenä löytövuotena ylös ja varmaankin viime hetkellä. Vain kaksi kasvia jäljellä. Se on ollut vahva ja kestävä lajike ja hoidettuna on tuonut paljon iloa puutarhassani.

Nyt jännäsin, löydänkö ruusua enää elossa. Ajattelin, että juuri nyt oli oikea hetki, kun muu kasvillisuus ei ole vielä peittämässä ruusua, jonka muistelin aika pieneksi pensaaksi, mutta jonka oksat olisivat lehdyköineen  nyt jo tunnistettavissa.

Kuljin raunioita pitkin poikin. Enää ei edes peruskivejä ollut näkyvissä. Paikalla asui vielä 50 vuotta sitten vanha leski Maija nimeltään, joka elätti itseään kupparin toimessa kiertämällä kyliä. Ehkä hän oli niitä harvoja kuppareita ammatiltaan, koska muistin, että jo setäni kertoi, kun hän lähti hevoskärryillä Maijaa hakemaan toiseen kylään. Kertoi, että häntä poikassa vähän pelotti tuo pieni muori siinä vierellä istumassa vaitonaisena piippuansa poltellen. Mieheni, myös nuorena ollessaan haki häntä kerran kuppaamaan naapurin emäntää, kun löysikin hänet lattialta kuolleena. Mieheni nosti hänet siitä sängyn päälle ja kertoi, että hän oli hämmästynyt, kuinka pieni ja kevyt Maija oli ollut, kuin pieni lapsi.

Näitä muistellessa hiljaa siellä kuljin ja LÖYSIN RUUSUN! Kaivoin kiitollisena ylös nuoremman juuriverson, joita tosin ei ollut kuin se yksi emoruusun rinnalla. Sen jätin paikoilleen palatakseni myöhemmin sitä katsomaan kukkavaiheessa. Kaivoin juuritaimen mukana maatunutta sammalpohjaa mukaan pussiin kaveriksi.

Kotiin tultuani kaivoin 'Kuppari-Maijan ruusulle' heti kuopan, siihen 'Palakin  ruusun´ viereen. Jotenkin tunsin, että noilla ruusuilla oli samankaltainen kohtalo. Ja muutenkin niitä on  mielenkiintoista seurata ritirinnan. Keräsin muutamia sopivan kokoisia kiviä pohjalle, murskasin Nikin neuvomia kananmunankuoria sinne myös (olin säästänyt niitä) ja täytin kuopan tuoreella puutarhamullalla hiekan kera, jonka kastelin. Siihen istutin hellästi ruusun sammalmaan kera mielessä ajatellen: -Älä pelkää pieni, aion hoitaa sinut kuntoon, jos annat minulle mahdollisuuden.

Ruusun ruskea taimi, kuten emäpensaskin siellä paikallansa, oli niin hento piikkikarvoinensa. Aivan kuin itse emäntänsäkin kuollessaan. Metsän varjossa kasvanut, osaksi rämeikössä, jossa ei viljakaan viihtynyt. Siis aivan liikuttavaa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti