Nämä ruusut kukkaan 4.7.

Siis ensi kukkijoita olivat Kiimingin, Kempeleen, villi Palkinruusu ja juhannusruusu. Ne ovat olleet kukassa jo toista viikkoa. 4.7 aukaisivat kukkiaan nämä sulottaret:

Idän juhannusruusu 'Altaica'

Rugosa-ruusu, jonka nimitän Ellenin ruusuksi, koska en tiedä vielä lajia.

Linnanmäki, jolla on 2 cm suuremmat kukat kuin Altaicalla.

Lukkaroisten ruusu, jonka olen todennut tavalliseksi metsäruusuksi.

Malvaruusu, jonka köyhä lehdistö antaa tilaa kukille näkyä.

Juhannusmorsian

Mökinruusu

Paimionruusu, jonka pienenä taimena keväällä istutin, kaksi kukkaa!

Ruskelan ruusu on jo iso pensas

Papulan ruusu

Tove Jansson

Tässä voisi olla Albinon Adagio pailallaan! 

"Kulijailua"

Tulipa mieleen äidin vanha sanonta. Hän joskus kulijaili. Silloin hän vähän pelleili tai teki jotain hassua.

Olen tullut siinä äitiini. Joskus pitää saada kulijailla, kirjakielellä kuljailla.

Viime syksynä, kun miehet kaatoivat sähkölinjalta pensaita ja pientä puuta, kuljin heidän jälkijään ja korjailin hyviä pajunoksia ja vähän isompaakin suoraa runkoa. Saman kokoiset pajun oksat niputin yhteen ja vein liiterin perälle myöhempää käyttöä varten. Isommat rungot nakkasin tallin katolle siellä. Kaikkea voi joskus käyttää.

Nyt kun pojantyttäreni kanssa juoksimme pihamaata palloillen, ja kun se alkoi vähän kyllästyttää (mummun jalat eivät jaksa kovin), jäin fundeeraamaan. Mietin mitä muuta mukavaa voisimme tehdä kauniina kesäpäivänä. Muistin ne rungot tallin vintillä.

- Mitäs jos tehtäisiin kota tai tiipii tai sellainen mökki? - Joo! Pikku-tyttö innostui.

Kurotin rungot tallin vintiltä ja haalasin ne ulos. Otin käyttämättömän lammenpohjamuovin, sellaisen neliön muotoisen. Laitoin sen pellon reunaan, käänsin kulmat, tartuin rautakankeen ja tein maahan reikiä. Pikku Malena laittoi niihin reikiin runkoja, nosteli 'isoja puita'. Paikalle tuli naapurin mies tyttärensä kanssa. Hän auttoi minua solmimaan runkojen päät yhteen, ja niin saimme kodan luurankoperustan.

Välillä pistettiin tanssiksi! 

Kun se lapsista oli hauska jo sellaisenaan, etsin vanhan maton kuumalle muoville, löysin jopa vanhan aurinkotuolipehmusteen. Kotakehyksen ympärille laitoin parista kirkkaanvärisestä lakanasta tytöille vähän varjoa. Siellä he leikkivät muovieläimillä tyytyväisenä aika tovin.

Seuraavana päivänä toin kaupasta maanpeittokangasta paketin. Suunnittelin sitä kodan peitoksi. Onneksi paikalle tullut miniänikin oli myös vähän hulluttelutuulella ja tarttui ideaani. Hän järkeili, että vaate pitää pujotella runkojen välistä. Se oli hyvä idea. Sitten katseltiin mustanpuhuvaa kangasta ja jahkailtiin, että löytyisköhän jotain punaista tai valkoista, iloisempaa. Etsin käsiini jo heikkokuntoisen ja kauhtuneen punertavan pussilakanan. Siitä leikattiin leveitä suikaleita. Niitä sitten ompelin kiinni tuohon mustaan aluskankaaseen. Sidoin vielä valkoisen pakkasharsonkin ympärille raidaksi. Ylös runkojen kiinnityskohtaan sidoin vanhan aniliininpunaisen kaulahuivin rusetille. Valmis! Oviaukkoon  voi vielä laittaa jonkun kankaan suojaksi.

Sateessa ja tuulessakin pärjäsi hyvin!

Kaikkien aikojen paras tiipii oli valmis! Kiitos Villelle, Marikalle, Malenalle ja Emilialle! Saksilla leikattiin seinään pieni tirkistysikkuna, ja hauskaa oli.

Toinen paikka mihin jo pari vuotta sitten keksittiin vähän hauskaa, mutta ihan järkevääkin, ja johon ideaan monet kahvilavieraatkin ovat tarttuneet. Lasten hiekkalaatikko sai tämän katoksen seurakseen naapurin isännältä, kun hänelle yksi kesä harmittelin hyttysiä ja sitä, kun kissat valtaavat hiekkalaatikon liian helposti. Hän oli ilmestynyt yksi aamu siihen ideoineen ja tarpeettoman katoksen kanssa. Näin syntyi sateelta, hyttysiltä ja kissoilta suojattu hiekkalaatikko, hiekkalaatikkoteltta! Kiitos naapurille!

Nytkin sateessa ja tuulessa on testattu molemmat teltat. Hyvin ovat säilyneet!!

Susanna-tyttö laulaa siitä Kuinka hauska kesä on! 

Arvoituksellinen Palkinruusuni

Ei sellaista kuin Palkinruusu ole olemassakaan.

Itse sen sellaiseksi nimesin löytöpaikan mukaan, kun en oikein tiedä mikä ruusu se muuten olisi. Viisi vuotta sitten kaksi uteliasta, ukkoni ja minä, komusimme erästä surullisen kuuluisaa autiotaloa, missä viimeisin isäntä oli kuollut omien jätteittensä kaasuuntumiseen. Näin kerrottiin. Hänen äitinsäkin oli ollut omituinen. 

Mutta jotain kaunista ja onnellista on joskus ollut, kun kaksi ihmistä ovat yhteen menneet, mökin rakentaneet ja lapsia saaneet. Jotakin onnellista ja romanttista on ollut, kun pihalle oli istutettu ruusukin. Köyhyyskö ja mielen masennus mursi hyvän elämän? Nyt vain ruusu kukoisti romujen seassa pihalla. Se oli vallannut melkein koko taloraunion ympäristön. 

Kolme vuotta sitten kävimme parin ystäväni kanssa ruusunryöstäretkellä ja kaivoimme paikasta taimet kotipihaamme. Minä istutin sitä kahteenkin paikkaan varmistaen ruusulle jatkuvuutta tässä. Nyt se kukkii komeasti kummassakin paikassa. 

Ihmettelen sen oikullisuutta. Sen kukka on milloin minkäkilainen. Välillä on viisi lehteä, välillä seitsemän ja jopa kymmenen. Silloin tosin muutamat lehdet ovat emin ympärillä pieninä ja kiharaisina. Olen nytkin yrittänyt löytää mikä se mahdollisesti olisi, katsellut netti ja kirjoja. Se ei ole metsäruusu eikä muukaan villiruusu. Sen kukkalehdet ovat liian teräväkärkiset. Se ei ole nystyruusukaan, sillä ei lehdistä lähde pihkan tuoksua hierottaessa. 

Tietenkin mukana on oma mielikuvitukseni ja ehkä halu löytää aivan oma ruusu. En sitä kuitenkaan vie mihinkään tutkittavaksi, sillä kuulin, että niitä tuodaan paljonkin, eikä niitä paljoa toisistaan erota. Usein ne ovat metsäruusun tapaisia, kuten tämäkin. Kuitenkin. Tämä ruusu oli kolmas kukkijani Kiiminginruusun ja Kempeleenruusun ohessa. Nyt tosin alkavat kukkia pikkuhiljaa muutkin pimpinellaruusut.

Odotan kovasti muiden villiruusujen tai vanhojen pihojen löytöruusujen kukintaa, mutta se viivastyy. Vain Palkinruusu kukoistaa ja loistaa aniliininvärisillä kukillaan. Siis en tiedä voinko verrata kukkia muuten kuin valokuvina. Harmi! Lehdissäkin on hienokseltaan eroja. Kärjen pyöreydessä ja terävyydessä. Ehkä rungon värissä myös. Vaikka vielä uusina pieninä pensaina sitäkin on vaikea erottaa. 

Ehkä tässä tavallinen metsäruusu vain oikuttelee kylmän ja ankean sään vuoksi ja näyttää siten 'kyntensä'.

Surullinen laulu...

Ihana lupiini!

Nyt puhun pohjoisen äänellä. Lupiini on ihana, upea, ruhtinasmainen kukka!

Tiedän, että etelässä niitä on liikaakin ja niitä kirotaan. Täällä pohjoisemmassa enemmänkin ihaillaan, niitä villiintyneitäkin.

Lupiinista muistan aina erään onnen tunteisen hetken. Olimme koko perhe pyöräretkellä Ahvenanmaalla. Koko matka oli upea, mutta erityisesti muistan erään vasta valmistuneen kahvilan pihan meren äärellä. Päivä oli sopivan lämmin. Ukkoni kanssa ihailimme merimaisemaa. Kahvi maistui pitkän pyöräilyn jälkeen hyvältä, ja pojat maiskuttivat onnellisina jäätelöään.  Edessäni oli pieni ryhmä jalostettuja lupiineja. Ne olivat NIIIIIN KAUNIITA silmissäni, että siitä istumalta päätin saada niitä omaan puutarhaani.

Ostin pussin siemeniä ja odottelin kaksi vuotta niiden kukintaa. Nyt ne ovat kukkineet samassa ryhmässä ritarinkannusten kanssa toisiaan tukien jo kohta 30 vuotta. On siellä joukossa lämmittämässä niitä nokkoset ja juolaatkin, mutta aina yhtä komeana lupiinin moniväriset kukkavarret sieltä nousevat. Olen varmaankin joka vuosi päättänyt, että tuhoan kukkamaan, käännän ja uusin. Mutta ei. Niin kamalan näköinen kuin penkki onkin keväällä, luovun tuhoamisvimmasta. Yleensä pistän palamaan kaikki kuivuneet roistikot siinä. En edes lannoita aluetta. Ja alue on joka heinäkuu yhtä komea, tosin lupiinien määrä vaihtelee. Eivätkä ne ole mihinkään levenneet sieltä.

Joskus laskin, että eri värejä löytyi 12. Nyt en löytänyt niin monta, mutta kukkaa kunnioittaakseni laitan muutaman kuvan tähän.

Iloista kesää kaikille lukijoille kuten myös metsätontulle!

Loihdin pienen 'järven' ruusun juurelle

Kaipaan merta ja vettä. Lähellä puutarhaani ei ole muuta kuin pieni loriseva puro, sekin kuivuu aika pieneksi kesän helteillä. Veden puutteessa ehkä annan puutarhassani kasvaa sinisten kukkien. Kuin myös olen luonut pari lampea suihkuineen. Auttaa sekin!

Kevätkaihonkukka on Viljaminruusun juurella. Puistolemmikin sallin siementää ja kasvaa vähän joka paikassa. 

Mutta rakkain kaikista on luonnonkukka nimeltä nurmitädyke. Muistan kuinka ihailin sitä lapsena niityn reunalla. Sittemmin sitä olikin vaikea löytää mistään. Tehoviljelyn ansiosta se häipyi melkein olemattomiin. Omalle pihalle se tuli varkaana pienen vaahterantaimen mukana, jonka tongin Lammin metsistä kerran kesälomareissulla. Olin siitä iloisesti yllättynyt.

Olen antanut sen kukkia sinisenä laikkuna pihanurmellani. Kukinnan jälkeen niitän sen pois. 

Nyt se kukkii sinisenä 'järvenä' Kempeleen kaunottaren ja Teresanruusun juurella. Moni sitä on pysähtynyt ihailemaan. Mukana siinä kasvaa myös kumina, jota olen säästellyt siellä täällä, koska kerään sen siemenet talteen. Teresaruusun tueksi olen laittanut vanhan puutarhapöydän rungon. 

Kutsun usein tädykettä sen tieteellisellä nimellä "Veronica", koska nimi on niin kaunis. Poimin luontoportti.com-sivustolta nurmitädykkeeseen kuuluvan tarinan: 

"Tädykkeiden suvun tieteellinen nimi Veronica on yhden tulkinnan mukaan muodostettu latinan kielen sanoista vera, ’tosi’ jaicon, ’kuva’ ja tarkoittaa siis ‘oikeaa kuvaa’. Legendan mukaan Veronica-niminen nainen olisi pyyhkinyt ristiään kantavan Jeesuksen kasvoille nousseen hien ja otsalta valuneen veren kankaan palaseen, johon painautui kuva Kristuksen kasvoista. Kieltämättä tädykkeiden kukat muistuttavat jossain määrin ihmiskasvoja, aina silmien virkaa toimittavia heteitä myöten. Nurmitädykkeen lehtiä on rohtotädykkeen (V. officinalis) tavoin käytetty yrttiteen valmistukseen. Kasvin ruotsinkielinen nimi onkin teveronika (teetädyke)."

Todellakin, olen sitä joskus kuivattanut yrttiteen joukkoon. 

Kolmas sinivioletti kukka on kotoisin Ruotsista, mistä sen pienenä villikukan taimena toin puutarhaani ja on sopivasti levinnyt sinne tänne. Sekin käy hyvin ruusujen juurelle koristeeksi ja peittokasviksi. Sen nimi Ruotissa on "äitipuolenorvokki". Harmaata kiveä vasten se on tosi kaunis.

Luonnonkukat ovat tosi kauniita. Annetaan niidenkin elää puutarhassa!

Sen kunniaksi tässä Bach 225!

Kaksi Pohjolan ruusua aloittivat ruusukesäni!

Olen jännittyneenä seurannut paisuvia ruusunnuppuja. Mikähän ruusu avaa ensimmäisenä kukkansa?

Harmittaa ihan, kun olin kolme päivää poissa kotoa, enkä voinut ihan sekunttien tarkkuudella seurata, mikä ruusu se oli. Toissa vuonna se oli malvaruusu, edellisvuonna metsäruusu.

Nyt niitä oli kaksi kukassa, kun tulin tänään kotiin!!! Ei ollut malvaruusu eikä metsäruusu. Vaan ensimmäisen kukan tapasin Kiimingin ruusussa. Vähän vielä ujon näköisenä se kurkisteli keltaisine sisuksineen, siis ei aivan levällään auki, mutta nimitin sen oitis ensimmäiseksi! 

Kiimingin löytöruusu onkin aika uusi tulokas ruusutarhassani. Niitä istutettiin viime kesän juhannuksena oikein kaksisten ruusuaitaportin molemmin puolin. Ystäväni vähän salaperäisesti hiipien kantoi ruukkutaimet puutarhaani synttärilahjaksi. 

Kiiminginruusu katsotaan kuuluvaksi harrisonin keltaisiin ruusuihin. Sillä on yksinkertaisen juhannusruusun lailla pieni kukka, mutta lehdet ja ruusun keltaisuus viittaa harrisonin sukuun. Sillä on myös mustanpuhuvat kiulukat ja upea helakanpunainen syysväri lehdistössään.

Kiiminginruusua saa ainakin Oulujoen taimistosta.

Olin iloinen uuden tulokkaan rohkeasta avajaisseremoniasta muiden ruusujen joukossa.

Kunnes sitten katselin vähän ylemmäksikin ja huomasin taivaita kurkottavan pari punaista kukkaa!

Aika lähellä Kiiminkiä, on myös tämän ruusun löytalue, nimittäin Kempele.  Toinen pohjoinen löytöruusu on nimeltänsä Kempeleenkaunotar!! 

Näin ne pohjolan ruusut näyttävät voimansa! Tervetuloa kesään rohkeat, reippaat ruusut!

Tähän sopinee Katri-Helenan Kesän lapsi mä oon...

Kolme ihmeellistä selviytyjää!

Minulla on kolme ruusulapsosta, joiden selviytymistä voi pitää ihmeenä, siis ihmelapsia suorastaan.

Yksi on punalehtiruusu. Ystäväni Sinikan luona hänen puutarhaansa ihaillessani, huomasin, että punalehtiruusupensaan alla oli pieni juuritaimi. Tai oikeastaan, tiedän, ettei se tee juuritaimia ollenkaan, vaan varmaankin oli jokin oksa kasvanut niin maata pitkin, että oli alkanut tekemään juuria. Pyysin saada sitä. Jos vaikka lähtisi kasvamaan. 

Sain sen. Istutin sen ensin ruukkuun, missä hoidin sitä yhden kesän. Se kasvoi. Toisen kesän istutin sen tuonne hirsikehikkoon. Se kasvoi. Ja viime syksynä istutin sen sille tarkasti etsitylle paikallensa, missä se saa loistaa ihan yksityisenä punertavana pensaanaan. Se tykkäsi paikasta ja on alkanut kasvamaan komeasti.

Juurelle istutin peitekasviksi mäkimeiramia eli oreganoa, joka houkuttelee mettisiä ja perhosia saman värisiin kukkiinsa, jota itse ruusukin edustaa. Pensashan on jo kaunis punaisine lehtineen, mutta myös herkkine pienine yksinkertaisine kukkineen. Uskon, että oregano ei vie voimaa jo noinkin voimakkaalta ruusulta.

Pieni ruusulapsoseni! Uskon, että vielä kukoistat!

Toinen ruusulapsoseni on sitten vähän samalla periaatteella hankittu. Eli näin aivan ihanan ruusun erään toisen ystävän pihamaalla vielä istuttamatta. Siinä oli ihanat punaisentummankirjavat kukat valkoisine juovineen. Omistaja oli saanut sen etelästä lahjaksi eikä tiennyt sen nimeä. Juuren kohdalta oli melkein katkennut eräs oksa, jossa oli kuitenkin kasvamassa terhakan näköinen lehtivarsi. Pyysin sitä itselleni. - Johan varmasti saat, mutta on kyllä suuri ihme, jos saat tuosta ruusua kasvamaan, sanoi hän.

Laitoin oksanpätkän taas hyvään multaan ruukkuun siksi kesäksi kasvamaan. Se kasvoi. Syksyllä siirsin sen tuonne hirsikehikkoon. Näköjään tuosta kehikosta on tullut jonkinlainen 'lastentarha'. Se kasvoi siinäkin. Tarkistin, että se sai vettä ja juttelin kauniisti. Niin se oli tänä keväänä jo niin voimakas taimi, että istutin sen omaan paikkaansa. 

Juurelle istutin äitipuolenorvokeita, joita olen tuonut Ruotsista, missä se kasvaa villinä, ainakin saaristossa.  

Tuo ruusun nimi on vielä arvoitus, mutta alan uskoa, että se on James Masonin ruusu nimeltä Sonja Maria. Muistaakseni luin jostakin, että hänellä on sen niminen tytär. Kukka muistuttaa sitä, minkä näin ystävälläni. Samoin pätee kuvaus sen punertavaan varteen ja nuoriin punertaviin lehtiin.

Joten jännittyneenä jään odottamaan, tekisikö tämä ihmepensas kukkaa tänä kesänä.

Kolmas ihme on sitten Lavinia-niminen ruusu.   Toin sen E-Suomen puutarhamatkaltani ja siitä väitettiin, että se on kestävä. Joten päätin kokeilla sen kestävyyttä täälläkin. Se oikeastaan kuuluu englantilaisten tekstien mukaan köynnösruusuihin, mutta ainakin siellä puutarhassa kasvoi kuten muutkin ryhmäruusut aika matalana, kukk hyvin isokukkainen kerrottu ja vaaleanpunainen. Istutin sen avomaalle rugosa-ruusujen joukkoon.

Pelkäsin, että se talven jälkeen oli kuollut, mutta juuristo oli vihreää ja sieltähän se päätänsä nostaa.

Kun se tuosta kasvaa, niin katson sille parempaa paikkaa vaikka kahvilan seinustalle. Jännittävää on seurata ehtiikö se kukkia tänä kesänä. Sille olen antanut seurakasviksi timjamin eli ajuruohon.

Toimin 20 vuotta pienten lasten kasvattajana. Olen nähnyt kuinka pienestä ja surkeankin oloisesta lapsesta kehkeytyy voimakas yksilö, kunhan hän saa turvallista kasvualustaa. Jotenkin ruusujen ja kukkien kanssa on aivan sama asia. En osaa nakata pois sitä surkeintakaan. Siitä voi tulla kuningatar.

Nytkin, kun käännän uusiksi kukkapenkkejä tai tuhoan vanhoja, kerään niistä kukantaimet. Olen perkannut ne rikkakasveista ja asettanut multaan ja muoviruukkuun kasvamaan. Myyn niitä pois kahvilassani tai sitten syksyllä siirrän niitä jonnekin muualle kasvamaan. Tietenkin voisin viedä ne vaihtopäiville ja toreille, mutta kun ne ovat kaukana, enkä tahdo keritä sinne...

Puutarha vangitsee omansa. Siinä ei auta muu kuin perässä taapertaa ja tehdä sitä mikä eniten käsiä tarvitsee. Mutta palataanpa asiaan, jos nämä ruusulapsoseni kukkivat tänä kesänä.

Hyvää kesää! toivoo Metsätonttu