Ruusuja isälleni!

Rauhallinen sunnuntaipäivä (mitä nyt naapurissa piipahdin), mielessä isät. Radiossa jatkuvasti puhutaan isistä, kaikenlaisista isistä. Muistellaan, ylistellään ja käydään varjoisellakin puolella. Onhan marraskuu ja Aurinko-skorpionin aikaa. 

Matti-Isäni on ollut toisessa maailmassa jo 12 vuotta. Yhä hän on tässä aina, hyvin lähellä. Seinälläni on tämä kuva, jonka otin joskus  vähän heppaisella kameralla. Tykkään kuvan pehmeästä tunnelmasta ja väreistä. Ei kuvan tarvitse olla tarkka kertoakseen jotakin oleellista. Isäni oli romanttinen muusikko. Hänen rakkain naisensa oli hänen viulunsa, jossa oli kaunis naisenpää. Se viulu on ohjannut hänen elämäänsä siitä saakka, kun hän sen pikkupoikana sai lahjana eräältä vanhalta papalta, jolle hän kävi soittelemassa kannelta. Isä rakastui siihen oitis, salaa vähän sitä harjoitteli, sillä silloin ei ympäristössä hyväksytty hengellisen ulkopuolella olevaa musiikkia saati sitten olisi kannustettu sitä. Kuitenkin isä yritti elättää musiikilla perhettä. Tanssimusiikkia harjoiteltiin usein myös kotonani. 

Mutta isäni halusi paljon enemmän. Kotiympäristööni liittyi vahvasti myös klassinen musiikki. Tiistai-iltojen radion sinfoniaorkesterin musiikin aikana piti tuvassa olla hiljaa ja kuunnella. Iltaisin isä harjoitteli Menuhin mustalaismusiikkia. Minun mielikappaleeni, jota aina pyysin isää soittamaan, oli Kanarialintu.

Isä otti joskus viulunsoittotunteja kulkien toisessa kaupungissa asti ja harjoitteli sitkeästi oikeaa jousikättä ja sen käyttöä. Villissä innossaan ja päämäärätietoisesti hän ylsi musiikkikoulun viulunsoitonopettajaksi saakka, vaikka ei ollut nuoruudessaan käynyt muuta kuin kiertokoulun. Ihmeellinen isäni. Hän innostui myös säveltämään, valssista jopa konserttimusiikkin asti. Alkujaan kansanpelimanni, sydämeltään ja päämäärältään paljon enemmän. 

Lähetän hänelle nyt isänpäivänä ruusuista villiruusun, sillä hän oli tämän kaltainen, kaunis ja sitkeä. Muutenkin ruusuista puheenollen isän kanssahan minä löysin ensimmäisen villiruusuni. Myös tässä muistelen lapsuuttani. 

Kasvatuksessa isäni oli ankara. Silmät vain leimahtivat ja piiskaa sain. Tunneherkkä kun  oli, niin sitten itkettiin yhdessä. En muistele sitä katkeruudella. ansaitsin sen. Isä vuoli minulle puusta leikkiviulun. Kun isä opetti minulle jousenpitoa ja tapaa sitä liikuttaa, en oppinut, eikä isä sen koommin sitten enää opettanutkaan. Onneksi pikkusiskoni sai soittajan lahjan ja on päässyt pitkälle. 

Mutta filosofoinnin lahjan opin isältäni. Keskusteluja oli paljon ja usein syvillä vesillä ihmettelimme tietoisuutta ja elämän syviä haavoja ja iloja. Ja luonnon ihmeitä opin hänen kanssaan arvostamaan! Paljon muutakin. Kiitos rakas isä! 

Tässä julisteessa on kuva isäni naisenpääviulusta. Pikkusiskoni Minna vetää Kajaanissa kaunista barokkimusiikkiviikkoa kesäisin. Kiitos ihana Minna, että se mikä isää voimisti elämässä, sinä jatkat!

Menuhin zardas soi aina jossakin...

Olla kansainvälinen... ruusujen kautta!

Jos edellä mainitsemani kansantanssi on siivittänyt matkoja ulkomaille ja antanut kansainvälistä kasvatusta maailmaa avartaen, niin kyllä sellaisena toimivat myös ruusut.

Tuossa yksi ilta mietiskelin suunnittelemaani Tarinoita ruusuista- vihkosta eri osioissa. Mietin miten sitä jatkaisin. Haluaisin tehdä mieluummin useita vihkosia kuin yhtä paksua kirjaa. Jaoetteluksi löysin pimpinellaruusuja ja harrisonin ruusuja, villi- eli löytöruusuja, suomalaisten risteyttämiä ruusuja ja ruusuja muista maista.

En tiedä kuinka moni on huomannut, että ruusut (varmaan monet muutkin kukkalajit) ovat usein matkanneet maailman ympäri valloittaen sitä joka puolelta. Usein kuitenkin välikätenä on toiminut ihminen ja ehkä myös linnut. Joku tutkija tai kasvattaja on halunnut kokeilla jotain aivan toiselta puolelta maapalloa kasvavaa ruusua omassa maassaan. Epäonnistunut, mutta usein myös onnistunut. Joskus ruusu on kehittänyt jopa oman mutaation ilmasto-olosuhteiden ja maaperän johdosta.

Anna-Liisa eli Bella Poitevine on Ranskasta?

John Davies Kanadasta?

Ritausma Liettuasta?

Jos olisinkin huomioinut tätä puolta ruusujen maailmasta, olisin ehkä rakentanut näitä 'eri maita' ruusutarhaani aivan omaksi nurkaukseen. Nyt olen sirotellut pensaita vähän sinne tänne ajatellen suojaisaa paikkaa enkä muuta.

Taidan huomioida tämän asianhaaran jollakin tavalla ensi kesänä. Onhan olemassa lippuja! Voisin liputtaa vieraan maan ruusut nimensä viereen. Mukava arvuutella, että minkähän maan lippu tuokin nyt on.

Selailin ruusuluetteloani ja löysin sieltä ruusuja seuraavista maista: Suomi, Norja, Venäjä, Kanada, Ranska, Hollanti, Liettua ja Saksa. Ruusutarhan alkuni onkin hyvin kansainvälinen. Aika mielenkiintoista, eikö vain!

Ruusukuvien alle olen kuitenkin laittanut kysymysmerkin. Totuus on kuitenkin se, että ruusut itse eivät ole olleet kirjoittamassa historiaansa eikä merkitsemässä kansallisuuttaan. Monet ruusujentutkijat ovat poimineet historiaa kirjoista ja luetteloista, eikä se ehkä aina ole niin todenmukaista ja varmaa. Mikään historiaa ei ole varmaa. Mielenkiintoista luettavaa kaikki tieto ruusuista kuitenkin on, olkoon se sitten tarinaa tai totta. Kuten idän juhannusruusun kotimaaolettamus Altain vuoristosta.

Oliskohan ruusuilla vähän romaanihenkeä ja -voimaa?

Luonnonlapsi, Anneli Sari, Feija ja Taisto Lundberg

Olla suomalainen... Hyvinkään Kansantanssijat ry 40 vuotta!

Suomalaisuutta voi kokea elävänsä hyvin monella tavalla. Olla vain. Mutta OLLA voi hyvin monella tavalla.

Päätin matkata vanhaan 'läpikulkukaupunkiini' Hyvinkäälle, jossa asuin, työskentelin ja toimin noin neljän vuoden ajan. Pistin jo lokakuun alussa sinne pienen ruusumaalausnäyttelyni pystyyn juhlistaen silläkin jo vähän tulevia suuria muistelojuhlia Hyvinkään Kansantanssijoiden 40-vuotisjuhlissa, jota aihetta minäkin olin aikoinaan potkimassa eteenpäin.

Miten miten voi vanha kansallispukuni? Ei hyvin. Paita kellastuneena, essu rispaantuneena, hameen prässit suoristuneena! Ja aivan liian pieni!!! Tein monta tuntia töitä jo siksi, että sain sen jotenkin mahtumaan päälleni. En kehtaa edes sanoa, kuinka monta senttiä piti liiviä ja liitinkiä leventää.

Mutta matkaan lähdin iloisena siitä, että vanha kaukainen ystäväkin otetaan vielä tanssiin mukaan ja luotetaan vanhan taidon osaamiseen estraadilla. Tosin oli yksi tunti aikaa harjoitella ennen esitystä. Olin tosi ylpeä saadessani olla mukana 100 esiintyjän tanssiesityksissä. Vanhoja ystäviä siinä oli mukana vielä aika monta, kuka minkäkilaisen vaivan kanssa, mutta hauskaa oli!

Harjoitustilanne

Enhän minä mitään kuvia ehtinyt ottaa, nautiskelin itse esityksestä ja siinä mukanaolosta. Katsomo oli viimeistä sijaa myöten täysi ja yleisö mukana hihkuen ja huutaen, jopa kyynelehtien.

Suomalaisuus on myös jalkapohjissa, suomalaisessa rytmissä, keveydessä kohota ylöspäin, toverillisissa yhteiskuvioissa ja piireissä. Tuossakin satapäisessä ryhmässä (joinakin vuosina lapsiakin on ollut mukana jopa 400) on hirvittävän hyvä kasvaa ihmisenä ja vaikuttajana suomalaiseen rohkeuteen ja ylpeyteen. Kansainvälisyys on vahvasti ollut mukana myös. Itsekin olin mukana monella matkalla Amerikkaa myöten. 

Kun nuorena voi päästä mukaan tuollaiseen touhuun, on se jo siunaus. Kiitokset tästä hyvinkääläisille ja ennen kaikkea heidän ohjaajalleen ja ystävälleni Marjatta Toivoselle, joka toimi vuosia myös valtakunnan tasolla pääohjaajana! Hän jos kukaan on luonut suomalaista voimaa ja uskoa itseensä satoihin jos jo tuhansiinkin kansantanssin piireissä oleviin. 

Marjatta ja metsätonttu

Lahjoitimme yhdessä Marjatan kanssa kansantanssijoille 40-vuotislahjaksi taulun, jonka itse olen maalannut n.40 vuotta sitten silloisesta porukasta ja jonka Marjatta kehystytti. 

Näen tonttuisena puutarhan hoitajana arvoksi nostaa tämäkin suomalaisuuden voima esille lukijoilleni. Se mistä lähtee osa sitä intohimoa tarttua myös puutarhan hoitoon ja ruusujen kasvattamiseen, jopa oman kahvilan pystyttämiseen ja paljoon muuhunkin.

Siis mistä lähtee suomalaisuus? Sillä on hyvin monihaarainen juuristo, mistä sen voimaa imeä!

Tässä ruusu suomalaiselle kansantanssille!!! Ihana kun sai olla mukana!

Valitettavasti youtubesta ei löydy Hyvinkään tanssijoita, mutta tässä Katrilli Repolasta, joka mm.

esitettiin Hyvinkää-salissa. 

Vedä verkaa, kudo sarkaa.... tanssittiin Hyvinkäälläkin vanhan verkatehtaan muiston kunniaksi!

Tuuti lullaa...

Minulla on rugosa-ryhmän ruusuja ehkä 16 eri lajia, jotka ovat tarhassani  vielä niin pieniä, että suojella täytyy. Kuin lapsia peittää vuoteeseen. Tuhkaa ja kompostia annoin niillekin hennosti juurelle. Juttelin niille mukavia ja toivotin hyvää talviunta. Kun pakkanen jo kopristi maan pintaa, kävin naapurin isännän puheilla, jos saisin tien laidasta leikellä kuusen oksia. Hän tuumasi, että on aikeisssa muutenkin tuota metsää harventaa, joten kyllä passasi.

Siitä kannoin isot sylit kuusenhavuja pienten peitoksi. Jos kaikki nuo selviävät talvesta, voin laskea tarhani pensaslajeiksi jo yli 60. Laskin että samaiseen tarhaan mahtuu vielä ehkä 10 pensasta, mutta joillekin lajeille olen löytänyt muualtakin pihalta suojasia paikkoja. Eikä se tila vielä siihen lopu. Tila on hyvä, mutta tietää aina myös enemmän työtä. Täytyy vain suunnitella polkua siellä toisin, sekä kumppanikasveja sopivasti väliin, sellaisia, jotka voittavat rikkaruohot helpommasti.

Näinkin tuon työn jälkeen unta, että synnytin lapsen. Ihmeellisen lapsen, josta olin vähän huolissanikin. Se kun alkoi puhumaan aika pian, nousi pian myös kävelemään. Aivan liian pian. En ehkä ehdi ideoitteni perään niiden tulvalta. Minulle lapsi on aina tietänyt luovaa voimaa. Synnytystä kun on niin monenlaista.

Myös yhden 'haitallisesti' jalostetun ruusun olen hoitanut parhaan kykyni mukaan. Joskus lupailin itselleni, että en noita 'hienoja' talviarkoja ruusuja sitten hanki. Mutta tuo Jussi on vienyt sydämeni. Eli ruusu nimeltä John Davies, jota edellä olen esitellyt. Pitäähän jotain prameaa olla, kun muuten pihani on aika junttilaisen yksinkertainen harmauksineen! Etsimällä ja komuamalla kauppoja viimein löysin sille sopivaa peitettä. Tosin olen laittanut sen tukirimojen päälle siten, että sinne pääsee ilmaakin, Ehkä tuonnempana laitan sitä paremmin kiinni. Nyt uskon, että se tarvitseekin vähän nokkaansa pohjoista pakkasta sopeutuakseen paremmin. Hyvää unta sinullekin, Jussiseni!

Carolan tuutulaulu on niin kaunis!! Tästä voin sitä kuunnella silloin tällöin.

Hyvää talventuloa kaikille lukijoilleni!

Nyt voisi olla aikaa enemmän itse ruusutarinoillekin jälleen.

Ruustinna-ruusulle kirkontorni tueksi

Olipas mukava taas askarrella tuolla pihalla. Suunnitella (piirustukset tosin tein jo päässäni ja paperilla), sahailla ja pojalta lahjaksi saamallani porakoneella työnnellä ruuveja. Oli siinä minulla kaverikin apuna.

Kun on heinäseipäitä, jotka ovat vänkkyröitä ja vääriä, niin ei ole helppoa saada suoria kulmia, mutta ei ole tarkoituskaan. Luovaan hulluuteen kuuluu myös pieni leväperäisyys. Mittakeppiä ei ole mukana noissa hommissa. Omat silmät vain ja suhteellisuuden taju, se mitä on.

Ruustinna-ruusu kuuluu pohjoisiin kirkkoruusuihin. Sitä kutsutaan myös Sannaksi. Ruustinna on minusta parempi nimi, kiitos hänelle, joka keksi vähän kirkkomaisemman nimen, kunniaksi naiselle, joka oli kirkon isän tukena ja taustavoima. Joka usein hoiti sitä fyysistä tarvetta ja auttoi ihmisiä toisella tavalla. 

Istutin tämän ruusun tuohon navetan edustalle yhtä aikaa Onnenruusun kanssa. Tosin Onnenruusu on kasvussa ottanut hurjan vauhdin, mutta ei Ruustinnakaan paljoa jälkeen jää. Tuhdisti se nousee korkeuksiinsa ja on kasvattanut uutta vahvaa vartta. Myös sen syysväritys sopii kauniisti tuohon punamultaista seinää vasten. Nyt kun Ruustinna on saanut lämpimän harmaan tukensa, toivon sille hyvää kasvua. Löysin vähän myös punaista vanhaa rimaa, jota käytin etuikkunan yläpuolella oleviin kattopuihin ja ristiin. 

 

Laulu taivaasta, Mauno Kuusisto

Kuuraruusutarha

Näin äkkiä se tapahtuu. Toissapäivänä kuvasin kauniita syysmekkoja ruusuillani. Nyt tänä aamuna ne kaikki ovat kauniissa kuurassa. Joko pian lumen lumossa?

 

 

Samuli Edelman, Tähtipölyä 

Mökinruusulla kaunein syysmekko!

On ollut mielenkiintoista seurata myös ruusujen syysväritystä. Ja tässä on kaunein, niin hento vielä, mutta väritykseltään paras. Ruusunkukissaan niin  vaatimaton, mutta ootas kun syksy tulee!

Toinen syysmekon esittelijä parhaimmillaan on myös Kiimingin ruusu, jota turhaan ei kiitellä punaisesta syysasustaan. Annas, kun tämä ruusu tuuheutuu ja kasvaa. Sitäpaitsi niitä on kaksi, portin molemmin puolin.

Ilo-ruusukin säteilee keltaisella syysmekollaan iloisesti. Väri korostuu harmaata ladon seinää vasten.

Pimpinellat ovat usein syksyn tullen vähän mustanpuhuvia. Joskus olen juhannusruusulla nähnyt punertavia lehtiä, mutta Rosa altaica eli idän juhannusruusu varmaan heistä erottuu.

Yksi yllättäjä on myös ruusu nimeltä Herttoniemi. Muutenkin se on kasvanut yllättävän nopeasti tuossa Minette-ruusun vieressä. Voi minkä kilpailijan Minette siitä saikaan! Syysmekossaan Herttoniemi vie kyllä voiton siitä. Herkän kuulakkaan keltainen.

Tiedän, että toinen syksy voi joku toinen ruusu yllättää syysvärityksellään. Se ei varmaankaan ole aina niin ruusukohtaista, vaan myös siinä, miten syksy tulee; kuivuus, kosteus ja halla ja miten ruusu  myöntyy syksyyn.

Kun ruska on kauneimmillaan...valssi, Souvarit.  Video täynnä kauniita ruskakuvia!